NimiKaksi muskettisoturia rinta rinnan elokuun viimeisenä
Kirjottaja Minä eli tiny_evil_pixie
Ikäraja K-11 //Pops lisäili ikärajan myös alkutietoihin
GenreDraama, deathfic, angst
PäähenkilötKasimir ja minäkertoja
OmistusoikeudetKaikki on miun
SummaryBrothers for another mothersHe olivat veljiä, he olivat muskettisotureita...
WarningsHmm.. Kuolema, päihteidenkäytön maininta
A/N Joo tälläne lyhyt ja aika klisee, älkää tappako miun ensimmäinen julkasu täällä. Ja haluisin tosi paljon rakentavaa palautetta eli kaikki mikä edes yhtään häiritsee nii kertokaa miulle. Nii ja kappale lopussa on Brother up in heaven esittäjänä The alan parsons project
Se oli elokuun viimeinen. Oli kuulemma todella kaunis syyspäivä. Aurinko paistoi ja oli reilut 15 astetta lämmintä.
Meidän äitimme olivat aivan eri maailmoista; toinen vaalea toinen tumma, toinen köyhä ja toinen rikas, toinen äänekäs kun taas toinen hiljainen, toinen oli naimisissa ja toinen sinkku… Tajuatte varmaan mitä tarkoitan. Heissä ei olut mitään samaa jos ei oteta lukuun sitä, että he asuivat samalla kadulla ja heidän lapsensa olivat päättäneet syntyä samana päivänä, samalla synnytysosastolla.
Elokuun viimeinen silloin minä ja sinä synnyimme. Kohtaloa vai ei? Sitä ei kukaan tiedä. Meidät kastettiin samana päivänä, sinä sait nimen Kasimir Waltteri Mikael Hämäläinen, tuo nimi tulisi täyttämään ja särkemään monen tytön sydämen. Olit jo lapsena enkelikasvoinen vaaleine kiharoinesi ja naapurin tädit kilvan ihastelivat sinua. Äitisi oli pakahtua onnesta, olihan saanut ihan yksin, ilman minkäänlaista tukea tähän maailmaan..
Me kasvoimme yhdessä ensimmäisestä päivästä alkaen. Leikkien lähdimme tutustumaan tähän ihmeelliseen maailmaan. Leikkipuistossa koimme upeat seikkailumme emmekä päästäneet muita nauttimaan niistä. Olimme vain me kaksi.
Päiväkodissa sama meno jatkui , olimme kuin siamilaiset kaksoset, meitä ei saanut erotettua millään. Siellä missä toinen oli toinenkin. Jos toinen puhui, pystyi toinen melkeinpä jatkamaan lauseen loppuun. Me leikimme, potkimme palloa, nauroimme ja juoksimme tarhatätejä karkuun, kun olisi pitänyt mennä nukkumaan päiväunia. Kuuden vanhoina olimme muilta piilossa pienessä komerossa kokonaiset kaksi tuntia. Silloin me vannoimme valan: olisi vain me kaksi, kaksi muskettisoturia me emme tarvinneet kolmatta. Olisimme aina yhdessä ja tukisimme toisiamme, mikään ei voisi meitä erottaa. Miten naiiveja me olimmekaan, mutta kuka voisi meitä syyttää siitä. Olimme kuuden emmekä tajunneet maailman todellisuudesta mitään. Oli vain me, perhe, sukulaiset, tarha ja naapuriston lapset. Pahin vastoin käyminen mitä saattoi tapahtua oli se, että hävisi lempilautapelissään.
Päiväkodin jälkeen tuli ala-aste, ensimmäinen askel todellisuuteen. Tämän askeleen me otimme yhdessä ja se meni hyvin. Annoimme itsemme maailmalle ja otimme maailman vastaan avosylin. Ensimmäinen opettajamme kuvaili minua ja sinua paidaksi ja pepuksi. Yhdessä me opimme lukemaan ja kertomaan lukuja. Koulun jälkeen meillä oli aivan omat seikkailumme, joista ei mielikuvitusta puuttunut. Milloin olimme merirosvoja, milloin jalkapallotähtiä. Oli aina me, välillä myös muutamia muita, mutta he eivät olleet tärkeitä. Näin menivät ensimmäiset vuodet.
Viidennellä opettajamme vaihtui. Tämä uusi oli tiukempi ja hänellä oli jotain meitä vastaan. Aina hän oli erottamassa meitä, häiritsimme kuulemma työskentelyrauhaa. Samoihin aikoihin tulivat ensimmäiset ihastuksemme. Sinulle Kasimir, sinulle varsinkin sateli niitä pieniä naurettavia lappusia, jotka johtivat parin viikon seurustelusuhteisiin, jos niitä nyt seurustelusuhteiksi voi kutsua. Ajatella miten paljon silloin vaati rohkeutta kysyä: ”Alaks olee?”
Nämäkin me koimme yhdessä ja tuimme toisiamme ihastusten ja sydänsurujen kanssa, kuin muskettisoturit konsanaan.
Seuraava iso askel, jonka koimme yhdessä oli ylä-asteen jännittävään maailmaan astuminen, siihen maailmaan, joka oli jo hyvin lähellä sitä todellista maailmaa, jossa aikuiset elävät. Se oli jännittävää aikaa elämässä. Tuli paljon uusia asioita, uusi iso koulu, paljon uusia kavereita, ensimmäiset kunnon seurustelusuhteet sekä ensimmäiset suudelmat, joista uskouduimme vain toisillemme. Sinä Kasimir olit silloin hyvin komea, olit kasvanut pituutta ja hankkinut lihaksia. Sinun enkelinkiharasi olivat hieman suoristuneet ja ne olivat huolettomasti juuri sopivan sekaisin. Sinun suuret siniset silmäsi tuikkivat ja sinun ajatuksesi kuulsivat niiden kautta saaden tytöt punastelemaan, kun katsoit heitä.
Me koimme kaikkea yhdessä: ensimmäiset bileet, ensimmäiset yhteiset viinapullot, jotka juotiin puokkiin, ensimmäiset tupakat ja niihin ensimmäisiin se jäikin, sillä totesimme ettei tupakka ole meidän juttumme. Vuoroin minä kannoin sinut kotiin, koska olit niin huonossa hapessa ja sinä selitit minulle miten paljon sinä rakastit Liisaa, eilen se oli Riina ja huomenna varmaan Tiina. Mutta minä kuuntelin ja kannustin sinua. Minä talutin sinut kotiin, sain kuljetettua sinut sänkyysi ilman, että äitisi huomasi. Minä olin se, joka peitteli sinut ja odotin vieressäsi, kunnes nukahdit, Ja sinä teit saman minulle, kuuntelit kun tunnustin rakkauttani, saatoit minut kotiin, peittelit ja pidit kädestä kiinni, kunnes nukahdin. Minä pelkäsin pimeää, pelkäsin pimeää aivan kauheasti ja vain sinä sait minut nukahtamaan ja joka kerta sinä istuit vieressäni uskollisesti pitäen kädestäni.
Olimme ylä-asteella opettajien kauhu, olimme energisiä ja täynnä elämää. Emme me ymmärtäneet miksi meidän olisi pitänyt homehtua tylsillä oppitunneille, kun olisimme voineet tehdä kaikkea hauskaa ulkona. Olisimme voineet pelata biitsiä tai futista rannalla, istua kallioilla viettämässä aikaa kavereiden kanssa tai ajaa skopoilla ympäri kaupunkia. Me olimme nuoria ja halusimme kokea ja kokeilla kaikkea.
Olimme toistemme tuki ja turva murrosiän myrskyisissä riidoissa vanhempiemme kanssa. Sinä karkasit useasti kotoasi. Kun äitisi oli sekaisin, joi ja toi ensimmäisen miehen, jonka löysi kotiinne, silloin sinä aina juoksit itkien luokseni. Sinä itkit aina hillittömän hysteerisesti ensimmäiset puoli tuntia, kunnes sain sinut rauhoittumaan. Sitten minä vitsailin ja hassuttelin, kunnes lopulta sain sinut hymyilemään kauniilla suullasi. Yleensä kävimme hakemassa, jostain ruokaa ja sinä jäit meille yöksi. Ne yöt minä muistan aina, me valvoimme koko yön jutellen ja syöden kaikkea hyvää. Ne yöt lähensivät ystävyyttämme, ei kukaan olisi uskonut, että koulun suosituin poika olisi itkenyt yön putkeen. Tämän puolen vain minä sain nähdä. Sinä myös majoitit minut luoksesi, kun vanhempani olivat eroamassa ja meno oli aivan hullua meillä kotona, äiti ja isä huusivat ja heittivät toisiaan kaikella mikään käteen sattui.
Ylä-aste meni läpi niin ja näin, silti me molemmat haimme kaupunkimme lukioon ja usean opettajan hämmästykseksi pääsimmekin sinne. Lukiossa koimme ensimmäisen suuren järkytyksen, meidät oli laitettu eri luokille. Minä sopeuduin kohtalaisen hyvin, vaikket sinä siinä vierelläni enää ollutkaan. Sinulla meni huonommin et tullut toimeen luokkalaistesi etkä opettajiesi kanssa. Koulumenestyksesi kärsi ja laski vielä alemmaksi, kunnes lopulta päätit vaihtaa amikseen autolinjalle. Tuon tiedon otin ristiriitaisesti vastaan, toisaalta olin iloinen puolestasi, toisaalta olin surullinen, koska en enää näkisi sinua niin usein.
Todellisuus paiskautui meitä vastaan sellaisella voimalla, ettemme enää kestäneet sitä ja me molemmat löysimme omat pakokeinomme. Minä aloin panostaa opiskeluun ja vietin yhä enemmän aikaa omassa huoneessani ja hylkäsin sinua lukuun ottamatta kaikki ystäväni. Sinä sopeuduit amikseen yllättävän hyvin, sait paljon kavereita, menestyit koulussakin kohtalaisesti ja rakastuit omien sanojesi mukaan maailman täydellisimpään tyttöön Mikaelaan. Silloin kun vielä puhuimme puhelimessa päivittäin sinä hehkutit aina ikuisuuden Mikaelan ihanuutta ja kerroit kaikesta mitä olitte tehneet yhdessä. Olin vielä sinun luottoystäväsi, jolle sinä soitit ja kerroit ensimmäiset treffit ja suudelmat. Mikaelasta huolimatta todellisuus rikkoi sinua sisältä päin ja monta kertaa sinä soitit minulle itkien ja kerroit taas äidistäsi. Sitten sinäkin keksit tavan paeta todellisuutta. Sinun tapasi vain oli sellainen, jonka olisit voinut jättää keksimättä.
Järkytyin kovasti, kun sain tietää kuinka paljon sinä joit putkesi kestivät välillä useita viikkoja. Tämän lisäksi oli alkanut polttaa milloin tupakkaa, milloin pilveä. Sinun puhelusi harvenivat harvenemistaan ja lopulta ne loppuivat kokonaan ja minä olin yksin.
Eräänä marraskuisena iltapäivänä olin kävelemässä kaupoilta kotiin, kun näin sinut kavereidesi seurassa. Ohittaessani sinua olin jo tulossa luoksesi juttelemaan, kun huomasin ettet huomioinut minua mitenkään. Etkö tunnistanut minua vai etkä vain enää välittänyt? Silloin päähäni iski ensimmäisen kerran ajatus ei ollut enää meitä ei ollut enää kahta muskettisoturia. Oli vain minä ja sinä. Tuo ajatus satutti minua niin paljon, että minun täytyi käyttää kaikki itsehillintäni etten olisi purskahtanut itkuun. Päästyäni tarpeeksi kauas sinusta itsehillintäni hajosi pienen pieniksi sirpaleiksi ja aloin itkeä hillittömästi. Saadakseni itseni rauhoittumaan kiihdytin askeleni uudelleen juoksuun. Minä juoksin ja juoksin. Juoksin kovempaa, kuin olin koskaan aikaisemmin juossut. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen pysähdyin ja palasin kotiin.
Pari kuukautta tämän jälkeen lukiomme rehtori tuli kertomaan, että minulle oli myönnetty vaihto-oppilas stipendi opettajien toimesta. Näin vaihto-oppilasvuoden pelastusankkurina, johon pystyin turvautumaan. Kuukaudet ennen vaihtoa ovat yhtä sumua muistoissani.
Vaihdossa ollessani tutustuin useisiin mahtaviin ihmisiin, mutta yksikään heistä ei ollut sinä. Lähettelin sinulle useita postikortteja ja yritin soittaa. Et ikinä vastannut. Et ennen sitä yötä.
Soitit minulle aamukahden jälkeen, kenellä tahansa muulle olisin lyönyt luurin korvaan, mutta sinulle vastasin. Sopertelit puhelimeen sanoja, joista en saanut selvää. Yhtäkkiä äänesi selkeni ja sanoit sydäntäsärkevällä äänellä: ” Olen niin yksinäinen. Anteeksi.”
Se oli elokuun viimeinen. Olit kuollut kahdeksantoistavuotissyntymäpäivänäsi.
Vaihtovuoteni loppui ennen, kuin ehti alkaakaan kun palasin Suomeen hautajaisiisi. Hautajaiset olivat karut. Siellä oli paljon ihmisiä, joita en tuntenut. Äitisi oli kännissä kainalossaan puolta nuorempi mies. Kukaan ei tuntunut huomaavan minua, ennen kuin Mikaela hyppäsi kaulaani ja kysyi: ” Miksen minä ollut tarpeeksi, miksen minä osanut?”
En vastannut hänelle mitään , mutta annoin hänen itkeä olkaani vasten ikäväänsä pois. Minä en itkenyt hautajaisissa. Miehet ei itke ja niin poispäin. Huolimatta vieraiden kyynelten määrästä minä olin ainoa, joka jäi hautakiven luo hautajaisten jälkeen. Avasin tuomani skumppapullon ja skoolasin taivaalle. Toivottavasti sinun on hyvä olla, toivottavasti siellä on joku, joka kuuntelee, toivottavasti siellä on kunnon bileet saapumisesi vuoksi. Tätä ajatellessani annoin kyynelten virrata poskillani.
Sydämeeni jäi ikuinen kolo vuoksesi. Ensimmäinen seurustelusuhteeni katkesi nopeaan. Tyttö väitti, että olin rakastunut sinuun. Nauroin hänellä ja sanoin: ” Kyllä minä rakastin, rakastan häntä niin kuin veli rakastaa veljeä. Niin kuin tosiystävät rakastavat toisiaan. Kyllä minä ikävöin häntä niin, kuin muskettisoturi ikävöi toista. Ja jos se on sinulle ongelma niin voit poistua elämästäni.”
Me olimme tosi veljiä.
A boy flies for freedom
But dies for the peace
In the clouds he waits for an answer
But there's no release
It's strange here without you
And it's so hard to see
So brother up in heaven
Please wait up for me
Oh brother up in heaven
Please wait up for me
I still see his shadow
His laugh lingers on
When i dream we're all back together
When i wake he's gone
It's strange here without you
This was not meant to be
So brother up in heaven
Please wait up for me
And though we try to change the world
A flower when it's cut will surely die
So why do men with so much hate
Destroy what they cannot create
While we all stand by
We look back in anger
But you helped us to see
So brother up in heaven
Please wait up for me
Oh brother up in heaven
Please wait up for me
