Tekijä: Haruka
Otsikko: Lumottu päivä
Fandom: The Snowman eli Lumiukko
Paritus: Lumiukko/ James
Genre: Romance, angst, deathfic
Ikäraja: S
Varoitukset: Kuolema
Summary: ”Huokasin katsoessani pihalle, jossa seisoi lumiukko, jonka lapseni oli tehnyt”
A/N: Jinmuru antoi haasteen, joten päätin ottaa sen vastaan ja kirjoittaa joka joulu tulevasta Lumiukko-animaatiosta ficin. Ja tosiaan… Lumiukon tehneen pojan nimi on James (tai ainakin mulla on sellainen kuva kyseisestä animaatiosta). Mutta jos luette, olisi kiva kuulla kommenttia.
Sinä talvena satoi taas poikkeuksellisen paljon lunta. En ollut nähnyt niin paljon lunta sitten lapsuuteni. Nyt omat lapseni olivat innostuneet leikkimään pihalla lumisotaa, olivatpa he pyytäneet minuakin mukaansa, mutta olin vain pudistellut päätäni. ”Ei aikuinenkaan ole koskaan liian vanha leikkimään, ei ainakaan, kun joulu on tulossa”, oli tyttäreni Rose väittänyt minulle, kun olin sulkeutunut sisätiloihin.
Katsoin ulos ikkunasta. Huokasin syvään huomatessani, että pihalla oli lumiukko, jonka toinen lapsistani oli tehnyt. Muistin lapsuuteni, sen talven, joka oli tuntunut niin pitkältä, kun lunta oli ollut niin paljon ja vielä erityisesti joulun alla. Nousin ikkunan äärestä, taitoin lehden, joka oli lojunut sylissäni ja kiipesin rappuset ylös ullakolle hieman vaivalloisesti. Kiskoin varovasti pölyisen liinan pois vanhan kirstun päältä ja avasin kirstun. Jouduin penkomaan hetken aikaa vaatteita, osan otin jopa ulos kirstusta, kunnes löysin etsimäni: sinisen kaulaliinan, johon oli kirjailtu lumiukkoja.
Kiedoin huivin kaulaani, suljin kirstun ja istuin hetkeksi sen kannen päälle tuijottaen kaulaliinan kuvioita ja hieman rispaantuneita hapsuja sen molemmissa päissä. Muistelin, mistä olin tuon kaulaliinan saanut ja milloin.
***
Olin silloin ollut lapsi, suunnilleen saman ikäinen kuin tyttäreni Rose oli nyt. Yhtenä yönä oli tullut lunta niin paljon, että koko maailma tuntui herätessäni epätodellista kuin uni. Vanhempieni huomautuksista huolimatta olin pukeutunut melko huolettomasti, vaikka oli kylmä ja pudotin piponi oven edustalle katsellessani lumisadetta. Innostuin jopa tekemään yhden lumipallon, joka epäonnekseni lensi ikkunaa päin. Äitini huusi ikkunasta, että hän toivoi minun leikkivän vastedes rauhallisemmin. Pahoitin äitini äänen korottamisesta mieleni. Mutta en murjottanut kauaa, kun olin jo saanut uuden idean. Kasasin lunta kasaksi ikkunamme eteen ja muotoilin pienen pallon, jonka asettelin sitten lumikasan päälle. Muotoilin lumikasaa niin, että siitä muodostui ihmismäinen vartalo, hain hiiliä silmiksi ja napeiksi, omenan nenäksi ja piirsin vielä lopuksi suun lumiukolle. Se näytti todella elävältä. Ja elävä siitä tulikin keskiyöllä…
Me koimme yhdessä monia todella hauskoja hetkiä. Olin alkuun todella yllättynyt, sillä en ollut nähnyt mitään vastaavaa, mutta toivuin nopeasti tilanteesta johdattaen lumiukon sisälle taloomme. Yritin tutustuttaa sen kissaamme, joka kuitenkin pelästyi isoa, valkoista olentoa. En voinut olla nauramatta molempien reaktiolle: kissan kauhulle ja lumiukon hämmästykselle.
Olohuoneessa hauskinta oli kuitenkin ollut se, kun peilasimme lumiukon kanssa itseämme joulukuusen palloista. Lumiukko ei uskaltanut olla kovin pitkään talossa ilman, että pääsi välillä viileään, niinpä avasin pakastimen ollessamme keittiössä.
Kauheimmat tilanteet sinä yönä olivat olleet se, kuinka olin pukenut lumiukon ja hänen nenäänsä kutitti, joten hänen oli pakko aivastaa. Ja toinen oli ollut se, kun hänen piti lähteä niin yllättäen, vaikka en edes tiennyt, mihin hän oli menossa. Onneksi pääsin hänen mukaansa unohtumattomalle lentomatkalle yli kylien, kohti Pohjoisnapaa, jossa tapasimme joulupukin ja muita lumiukkoja.
Pidin lumiukkoa tiukasti kädestä kiinni seuratessani häntä Pohjoisnavalla syvemmälle metsään. Väistelimme tiheitä kuusen oksia, kunnes tulimme aukiolle, jonne oli kokoontunut todella monta lumiukkoa. Kaikki hymyilivät meille ystävällisesti ja antoivat tietä. Lumiukkojen keskellä oli joulupukki, joka halasi minua lämpimästi ja napsautti sormiaan tanssiaisten alun merkiksi. Tanssimme piiritanssia ja lopuksi sain tanssia vain oman lumiukkoni kanssa. Hänen lähellään minulla oli turvallinen ja rauhallinen olo, kuin olisin ollut äitini sylissä, vaikka äitini oli välillä sitä mieltä, että olin jo liian iso poika istuakseni kenenkään sylissä. Sain syödä pullaa ja juoda sitruunalimsaa, jota sain kotona todella harvoin. Mutta tiesin, että jouluna sitä tarjottaisiin minulle.
Minun oli vaikeaa lähteä varhain aamulla lumiukon luota, kun palasimme takaisin kotiini. En olisi halunnut hauskanpidon loppuvan. Olin saanut elämäni parhaimman joululahjan tähän mennessä, kun olin päässyt pois kotoa, jonnekin, mistä en ollut osannut edes haaveilla. Halasimme lujasti toisiamme ja painoin pienen, kevyen suukon lumiukon nenänpäähän erotessamme. Lumiukko lupasi odottaa minua seuraavana aamuna samassa paikassa, mutta kun heräsin unestani aamupäivällä ja juoksin alakertaan rappusia, en tiennyt vielä silloin, etteivät viime yön tapahtumat enää palaisi takaisin. Nähdessäni lumiukon romahtaneena en voinut estää kyyneliä valumasta silmistäni. Etsin aamutakkini taskusta kaulaliinaa, jonka olin saanut edellisenä yönä ja tiesin, ettei se ollut unta, mitä oli tapahtunut.
***
En muista, miten kauan olin istunut kirstun päällä miettimässä menneitä, omaa lapsuuttani, kun kuulin pienet varovaiset askeleet, jotka kiipesivät ullakon portaita. Kääntäessäni hieman utuisen katseeni ovelle, näin tyttäreni Rosen.
- Isä, mitä sinä itket? hän kysyi hiljaa. Hän näki, miten poskelleni valui yksinäinen kyynel, jonka kuitenkin kuivasin nopeasti pois.
- Muistelin vain menneitä, vastasin hänelle.
Rose katsoi kaulaliinaa, joka oli edelleen kaulassani, sen kuvioita ja ojensi kätensä koskettaakseen sitä varovasti. Hän pelkäsi kai, että kaulaliina hajoaisi tomuksi. Otin kaulaliinan kaulastani ja ojensin sen hänelle.
- Mistä sinä olet saanut tämän? Rose kysyi minulta kummastuneena.
- Joulupukilta ja lumiukolta, vastasin hiljaa, surumielisesti.
Rose naurahti eikä uskonut, kun kerroin hänelle, että olin lapsena tehnyt lumiukon, joka oli muuttunut eläväksi yhden yön ajaksi ja vienyt minut Pohjoisnavalle.
- Sinä olet nähnyt unta, isä, hän vain sanoi ja väitti minun saaneen kaulaliinan vanhemmiltani.
Tiesin, ettei minun kannattaisi ruveta väittelemään hänen kanssaan, sillä Rose oli herkkä tyttö, yhtä herkkä, kuin itse olin ollut lapsena. Hän kysyi, saisiko kaulaliinan käyttöönsä. Lupasin harkita asiaa. Jätin kaulaliinan ullakolle kirstun päälle lähtiessäni takaisin alakertaan Rosen kanssa ja vannoin mielessäni, ettei kaulaliina ollut todellakaan unta eikä mikään, mitä olin lapsena nähnyt ja kokenut. Toivoin myös, että Rose joskus oppisi ymmärtämään ja näkemään samalla tavalla asiat niin kuin minäkin.
