Nimi: Hetken tie on kevyt
Kirjoittaja: Vinzup
Ikäraja: S
Fandom: Axis Powers Hetalia
Beta: Suuri ja lämmin KIITOS ihanalle
Myrsyliuute_96:lle, jota ilman en yksinkertaisesti saisi mitään aikaiseksi. <3
Genre: songficci, hurt/comfort, oneshot
Paritukset/Hahmot: Ei parituksia, hahmoina Englanti ja Amerikka.
Disclaimer: En omista tätä fandomia, vaan se kuuluu Himaruya Hidekazille. En myöskään omista ficissä käytettyä biisiä, vaan siitä menee krediitit Tehosekoittimelle.
A/N: Kuuntelin tossa yks ilta Laura Närhen versiota biisistä
Hetken tie on kevyt, jota ei vain voi olla rakastamatta. Ainakaan mä en voi. Tuli sitten mieleen, että tästä saisi aivan ihanan ficin aikaseks, joten tässä sitä nyt ollaan.
Yömyöhään tätä kirjoitin ja olen ainakin itse tyytyväinen tulokseen, vaikka lyhyt onkin. Toivottavasti muutkin pitää! Kommentoikaa siis ihmeessä, tykkäisin siitä erityisen paljon.
Semmoinen huomautus vielä, että muuntelin tuota sanoitusta yhdessä paikoin, vaihdoin sanan ”pikkusisko” pikkuveljeksi, joka sopi asianyhteyteen huomattavasti paremmin. Älkää antako tämän häiritä. Ja nyt itse tekstiin~
Englanti seisoi hievahtamatta laivansa kannella, ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. Kevyt tuuli puhalsi hänen hiuksiaan ja kuu loi mereen kalpeita valokeiloja. Jonnekin hänen taakseen oli kauan sitten kadonnut Uusi Maa, tuo maa, josta hän nyt lähti raskain mielin. Hän tarvitsi aikaa, jotain johon takertua, painaa pää ja itkeä, riuhtoa kaikki rikki mihin hänen kätensä ulottuivat, koota kaikki uudestaan vain tuhotakseen sen jälleen. Hän olisi antanut mitä tahansa,
mitä tahansa, mutta mikään ei riittänyt.
Kaukana hänen edessään välähti ja ukkonen kumisi aaltojen jylinän läpi. Pian alkaisi sataa uudestaan, myrskyämään ja jylläämään, aivan kuten Englannin sisällä. Ukkonen - tuo kaunis ilmiö, voimakas ja ylväs, mutta niin pelottava ja arvaamaton. Kuitenkin tuo samainen sääilmiö toi hänen mieleensä ainoastaan tuskaa ja kipua, sadetta, harmaata ja lisää tuskaa, vaikka ennen hän oli rakastanut sitä. Hänen teki mieli vaipua polvilleen ja huutaa, huutaa jyrinälle ja koko merelle, huutaa koko tuskansa ulos, mutta hän vain tuijotti mitään näkemättä eteenpäin.
Uusi Maa oli joskus ollut aivan yhtä kiehtova. Jotain niin erilaista, mutta nyt se toi hänelle ainoastaan mieleen pohjattoman surun ja sen kaiken kivun, jota hän oli joutunut ikinä tuntemaan. Ja Amerikan. Tuon pienen viattoman siirtomaan, silmät yhtä siniset kuin meri, joka mannerta ympäröi, sen hymyn, kaiken...
Yksinäinen kyynel löysi tiensä Englannin poskelle ja valui sitä pitkin hitaasti alas aina leukaan asti ja putosi sitten alas päätyen lopulta mereen. Englannin mielessä juoksi kuvia tuosta pienestä suloisesta pojasta, joka juoksi iloisesti hymyillen häntä vastaan, halasi häntä koko pienellä kehollaan, nauroi... Voi, se suloinen nauru.
Mä tunnen sinut, pikkuveli
me vaikka vasta kohdattiinTuntui, että siitä kaikesta oli kulunut vasta niin vähän aikaa, vaikka todellisuudessa siitä oli kulunut jo usean sukupolven verran. Pieni poika kasvoi, ensin häntä vyötäisille, jolloin jokainen halaus meinasi kirjaimellisesti viedä häneltä jalat alta. Sitten hartioille, jolloin kiukunpuuskat olivat vaatineet paljon käsivoimaa ja lopulta he olivat olleet samanpituisia, mittaillen toisiaan oveluudella ja älyllä... Mihin tuo aika oli kadonnut? Se kaikki oli vain...mennyt. Kuin tuulen henkäys ennen myrskyä, joka repi kaiken erilleen.
Niin monin kasvoin ennenkin sä vierelläni maannut ootMyrsky. Kuin painajainen, josta herääminen ei auttanut. Kuinka monesti Amerikka olikaan hakeutunut suojaan sängyn alle, rutistanut tyynyä aivan kuin se olisi hänen viimeinen oljenkortensa, kunnes Englanti oli tullut rauhoittelemaan häntä. Sade oli hakannut ikkunalaseja ja ukkonen oli jylissyt ja salamat maalasivat piruja seinille. Amerikka oli takertunut häneen, aivan kuten oli aikaisemmin tyynyynsä ja itkenyt pelosta sekaisin, kunnes oli viimein rauhoittunut ja nukahtanut suojaajansa syliin. Muisto sai jälleen yhden kyyneleen valumaan alas.
Kun yössä yksin vaeltaa
voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkeaPienet sormet kiertyivät hänen kätensä ympärille, ja jalat kipittivät aivan hänen vierellään. Iltatuuli puhalsi lempeästi heidän ympärillä ja tähdet täplittivät yötaivasta. Lopulta väsyneet silmät loivat katseensa ylös ja haukotus venytti suun äärimmilleen. Lempeästi hymyillen Englanti nosti pienemmän syliinsä ja kantoi tämän kotiin, peitteli tämän ja antoi hyvän yön suukon.
Tämä kuvio oli toistunut kerta toisensa jälkeen, muodostuen viimein katkeransuloiseksi muistoksi, joka tuntui avaavan kaikki haavat Englannin sydämessä.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan
ei mikään meitä erota
Kun hetken vain sut pitää saan ja unohtaaEnglanti laski Amerikan sylistään monen minuutin jälkeen ja silitti tämän kultaisia hiuksia. Eroaminen oli aina vaikeata, mutta lähtöä helpotti aina tieto siitä, että joku olisi juoksemassa häntä vastaan, itkemässä ilon kyyneleitä, kun tuttu hahmo astui ovesta sisään. Vastahakoisesti Englanti astui askeleen kauemmas luvaten samalla tulla niin pian takaisin, kun vain suikin kykeni. Amerikan kyynelten juovittamat kasvot särkivät hänen sydämensä joka kerta, mutta velvollisuudet oli hoidettava.
Kannella Englanti pudisti päätään muistolle ja antoi kyynelten jatkaa putoilemistaan. Voi kuinka hän olisikin voinut silloin jäädä, ehkä siten tätä ei olisi ikinä tapahtunut. Jos hän olisi vain jäänyt, vain ollut, unohtunut siihen hellimään tuota ihanaa pientä siirtomaataan, olisivatko asiat nyt toisin? Se ei kuitenkaan enää merkinnyt mitään. Kaikki oli nyt palasina, tapahtunutta, muuttamatonta.
Ikuisuus yksi huokaus vain
yksi yö kuin koko elämäYhdessä yössä kaikki oli muuttunut. Kirje oli kolahtanut postiluukusta sisään ja romauttanut Englannin koko maailman. Hänen pieni rakas Amerikkansa hylkäisi hänet. Englanti oli aluksi vain seisonut siinä kirje kädessään, uskomatta sanaakaan mitä siinä luki. Ei, hänen Amerikkansa ei tekisi ikinä mitään sellaista,
ei mitenkään... Hän luki ilmoituksen uudestaan ja uudestaan, kunnes sanat upposivat häneen.
Itsenäinen. Ei tarvitsisi enää Englantia, ei haluaisi häntä enää. Sanat saivat hänet raivostumaan, paiskomaan tavaroita, riuhtomaan verhot alas. Lopulta tuo raivo ja menettämisen pelko oli johtanut sotaan.
Silloin satoi. Ja niin satoi nytkin. Englanti luhistui polvilleen ja hakkasi laivan kantta koko voimallaan. Kyyneleet valuivat kilpaa sadepisaroiden kanssa hänen poskillaan kastellen viimeisimmätkin kuivat paikat hänen vaatteillaan ja kasvoillaan. Kaikki tuska vyöryi yhtenä suurena aaltona hänen ylitseen ja hän huusi. Huusi ylös taivaalle, huusi ukkosen kanssa yhdessä kuorossa. Hän tarttui hiuksiinsa ja tukisti itseään, itki ja parkui. Tuo mahtava suurvalta, joka revitiin pienen pieniksi palasiksi yhdessä hetkessä. Hän oli yksin, aivan yksin. Yksikään hänen miehistään ei yrittänyt tulla ylös kannelle, edes hänen keijukaisystävänsä eivät tohtineet tulla hänen lähelleen. Ei, hän oli yksin ja antoi kaiken tulla ulos. Muistot vyöryivät hänen mielessään aina heidän ensi kohtaamisestaan edellispäivän sotaan saakka. Jokainen muisto veti hänen sydämeensä uuden vuotavan haavan ja viimeisin repi riekaleiksi hänen koko sielunsa.
Hänen pieni Amerikkansa...mennyt...poissa. Tilalla oli nyt suuri ja vahva, itsepäinen nuori valtio, joka oli tehnyt kaikkensa erottaakseen itsensä holhoojastaan. Hän oli tehnyt sen osoittaen Englantia aseella, riuhtonut tämän koko sydämen ulos rinnasta sanojen voimalla ja hän oli olemuksellaan tallonut sen maahan lyttyyn. Hän oli pettänyt luottamuksen, tuhonnut rakkauden, särkenyt kaiken.
Tuuli yltyi laivan ympärillä nostaen aaltojen korkeutta roimasti. Aallot paiskautuivat kannelle ja pesivät kyyneleet siltä pois. Yhtään uutta kyyneltä ei kannelle tippunut. Ei, sillä Englannilta yksinkertaisesti loppuivat rahkeet. Hänellä ei ollut enää mitään, mistä vääntää uusia kyyneleitä vanhojen tilalle. Hän vain istui kannella tyhjänä kuorena ja kovetti sydämensä.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan
ei mikään meitä erota
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
