Author: Crywell
Pairing: varpustyttö/tiikerimies = nimeltämainitsemattomat jotkut
Genre: romance
Raiting: S
Disclaimer: kaikki minun
Summary: "Me olemme kapinallinen kulkuri ja kiltti hovineito, yhdessä ja erikseen ja silti yhä vaan yhdessä."
A/N: tulipa raapustettua jotakin. Kommenteista pitäisin, haluaisin saada tietää mitä mieltä immeiset ovat tästä.
Asfalttitunnelin taiteilijat
Alkaa olla hämärää. Sähkövalot valaisevat alikulkutunnelin, johon kävelemme. Askelemme kaikuvat asfaltista ja satunnaisesti yläpuolellamme kulkee autoja, muuten yö on hiljainen. Ei ole kylmä, kesäyöt ovat vain viileitä, pakohetkiä päivän tappavasta kuumuudesta. Minun käsivarteni ovat kananlihalla, mutta kylmän sijaan ne on nostanut sille jännitys. Jännitys kuplii minussa, meissä. Miellyttävä, odottava, kaunis ja salaperäinen jännitys.
Asfalttitunnelissa kajahtaa, kun hän pudottaa reppunsa selästään. Tölkit kolisevat toisiinsa heittäen kaiut kiirimään ilmassa. Ne kuulostavat minusta tavallista kovemmilta, sillä laittomuus antaa äänille uutta voimakkuutta sointiinsa. Minä seison vähän kauempana vielä hetken, parin metrin päässä, katselen häntä.
Hän kumartuu reppunsa puoleen, maastonvihreän ja kulahtaneen. Vetoketjun äänikin tuntuu kovalta korvissani, se saa sydämeni läpättämään vaarallisuuden jännitystä, sitä mikä kuplii tässä koko yössä. Kun hän jälleen suoristautuu, selkälihakset harmaan hupparin läpi kuultaen, hänellä on kädessään punainen spraymaali tölkki. Hän kääntyy vielä hymyilemään minulle, ennen kuin klon-klon-klon ravistaa tölkkiä.
Istun maahan, selkä vasten tunnelin seinää ja avaan oman laukkuni läpän. Otan käteeni lehtiön, jossa on paksua paperia, sitä johon lyijykynä painuu pehmeänä ja helposti tahriutuvana, juuri sellaisena jona sitä rakastan. Poimin kynän laukun sivutaskusta, katson häneen ja hän katsoo minuun ja yhdessä aloitamme.
Kynä ja maalitölkki antavat yhtä aikaa ensimmäiset äänensä yöhön. Se on meidän oma äänemme, niiden yhteinen ääni. Muilla on biisinsä, heidän laulunsa, mutta meillä on äänemme. Lyijykynän hiljainen rahina vasten paperia ja kovaäänisemmän spraytölkin suhina. Ne kajahtavat alikulkutunnelissa, yössä, soivat ja kertovat äänissään meidän taiteilijatarinamme.
Meistä sanotaan, ettemme me kestä. Mekin sanomme toisinaan, realistisesti ja hymyillen, irroten hetkeksi hupsuista pilvilinnoistamme, ettemme me luultavasti kestä. Mutta jokainen hetki ja jokainen yö kun annamme oman laulumme soida, todistamme päinvastaista ja kestämme taas hetken. Vaikka meidän ei kuuluisi, vaikka se on enemmän kuin epäuskottavaa.
Hän - kapinallinen, karkuri, hetken eläjä, aineiden käyttäjä, tiikerimies, silmät täynnä uusia ulottuvuuksia ja kotina maantie. Minä - sääntöjen uskollinen noudattaja, suunnittelija, tarkkailija, varpustyttö, nilkoista nenänpäähän päiväunia. Mutta me molemmat olemme taiteilijoita. Meidän taiteemme, meidän teoksemme (hänen maalattuina suuriksi, kaikkien nähtäville, kiusaksi ja ihailun kohteeksi, minun papereilla, vihoissa, joskus ripustettuina jonnekin katseltaviksi tarkoituksellisesti) nitovat meidät yhteen muuta maailmaa tiukemmin.
Me olemme kapinallinen kulkuri ja kiltti hovineito, yhdessä ja erikseen ja silti yhä vaan yhdessä. Me olemme yö ja päivä, ja silti iltahämärän koittaessa asetumme ulos kertomaan tarinamme kuvina: hän maalaa ne seiniin, joihin minä nojaan piirtäessäni hänet yhä uudelleen vihkoihini.
