Kirjoittaja Aihe: The Walking Dead: Kohti parempaa huomista | K-11 | Rick Grimes | angst, draama, (AU) | one-shot |  (Luettu 2614 kertaa)

Mort

  • ***
  • Viestejä: 571
Fandom: The Walking Dead
Tyylilaji/Genre: angst, draama, (Alternative Universe), one-shot
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Rick, sivumainintana Lori, Carl, Shane..
Vastuuvapaus: En omista tätäkään sarjaa, hahmoja tai mitään muutakaan. Kirjoittamisesta en saa minkäänlaista korvausta - omaksi iloksi tätä teen.
Varoitukset: Sisältää tapon/murhan (kumpana sen haluaakin nähdä..)
Inspiraatiomusiikki: Vast - Winter in my Heart
Tiivistelmä: Mitä oli tapahtunut unelmillemme? Minne oli hävinnyt se loputon odotus paremmasta huomisesta?

A/N: Heti alkuun pitää kiittää ystävääni, joka ensinnäkin koukutti miut yllä esiteltyyn biisiin ja bändiin ja asetti haasteen, joka vain oli niin loistava, että se oli pakko toteuttaa saman illan aikana. Walking Dead on niin hieno ja upea sarja, joka toivon mukaan rantautuu pian Suomeenkin, että siitä oli pakko kirjoittaa jotain.
***

Maailma oli mennyt sekaisin. Ihmiset sairastuivat kuumeeseen, kuolivat ja heräsivät henkiin uudestaan. Heräsivät henkiin järkensä menettäneinä. Näin voidaan sanoa, kun herättyäsi, et enää osaa puhua ja ajatuksissasi – onkohan niillä ajatuksia – pyörii vain pelkkä himo lihaa, raakaa lihaa kohtaan. Oli niin väärin, niin totaalisen väärin, että elämää täynnä olevat ihmiset kohtasivat järkyttävän lopun. Sellaista päätöstä elämälle ei ollut voinut edes kuvitella muutamaa vuotta aiemmin. Kaikki oli ollut hyvin, jopa täydellisesti nyt, kun asiaa tarkasteli.

Nojailin suuren tammen runkoon ja katselin edessä avautuvaa peltoaukeaa. Pelto oli villiintynyt. Joutunut antautumaan rikkakasvien temmellyskentäksi, kuten maailma oli muuttunut zombien leikkikehäksi. Karjaa ennen pidätelleet aidat olivat lahonneet ja maatuneet. Koko maailma ottaisi lopulta mallia aidoista, jos kukaan ei pysäyttäisi tätä hulluutta. Oli myönnettävä, etten minäkään pystyisi pysäyttämään kaikkea. En enää. Ennen se olisikin ollut mahdollista, mutta silloin rinnallani oli ollut ihmiset, joita tarvitsin, arvostin ja rakastin.

Se oli ollut sinulle vain helpompaa ottaa ja lähteä. Olit ajautunut toisen miehen syliin. Juuri silloin, kun olisin tarvinnut sinua enemmän kuin koskaan. Silloin kun olisimme tarvinneet toisiamme. Kaadoit sangollisen jäistä vettä kytevän rakkautemme päälle ja sammutit sen lopullisesti. Kippasit kaiken vastuun poikamme kuolemasta niskaani. En syytä sinua. Myönnän, että olin osasyyllinen, mutta syyllisiä oli useita. Mies, jonka kanssa vain eräänä yönä otit auton ja lähdit sanomatta sanaakaan, kuului tähän joukkoon. Et selvästikään muistanut sitä, kun hylkäsit ja jätit minut.

Kylmä tuulen vire puhalsi pellon ylitse ja lennätti kellastuneita lehtiä mukanaan. Synkät harmaat pilvet kerääntyivät taivaalle ja kauempana jyrisi. Muutama sadepisara putosi maahan jalkojeni juureen. Tammi havisutti muutamaa, jäljellä olevaa lehteään ja vaikutti jakavan apean mielialan kanssani. Mitä oli tapahtunut unelmillemme? Minne oli hävinnyt se loputon odotus paremmasta huomisesta?

Tunsin itseni täysin tyhjäksi, kun kävelin hiekkaista tietä pitkin asuinrakennukselle. Juuri kun olin oikaisemassa nurmikentän poikki kuistille, taivas repesi. Taivaan kyyneleet sekoittuivat poskilleni valuvien suolaisten pisaroiden joukkoon.  Itkin harvoin. Sille ei vain ollut tilaa tässä maailmassa, jossa jokainen päivä oli taistelua elämästä ja kuolemasta. Toivon joka päivä, että seuraava päivä toisi tullessaan paremman tulevaisuuden. Sen myötä saisin mahdollisuuden korjata välimme. Saisimme takaisin sen, mitä meillä oli joskus ollut. Melkein kaiken, sillä Carl oli kuollut ja sitä minäkään en pystyisi muuttamaan muuksi.

Kohentaessani pienessä takassa palavia halkoja muutaman tunnin kuluttua, mietin, antaisitko minulle koskaan anteeksi. Tiesin tehneeni virheitä aikaisemminkin, mutta olimme ennenkin pystyneet selvittämään murheemme. Suljin takan luukut ja laskin hiilihangon kädestäni. Oli tullut aika suorittaa se, minkä vuoksi olin jäänyt tälle maatilalle yksin. Ei ollut epäilystäkään, etteikö hän ilmaantuisi tuntien sisällä pihamaalle. Olisi aika viedä päätökseen se, mikä olisi pitänyt tehdä jo päiviä sitten.

Olin kääntänyt nojatuolin ikkunan suuntaan. Kivääri makasi sylissäni, kun tuijotin ulos likaisesta ikkunasta ja odotin. Olin odottanut jo tunteja ja nousemassa juuri tuolista luovuttaneena, kun pieni hahmo ilmestyi pihamaalle yhden ulkorakennuksen takaa. Se laahasi vasenta jalkaansa ja liikkui hitaasti. Se oli vain vähän yli metrin pituinen. Carl oli ollut niin nuori, niin viaton, joutuessaan zombin hyökkäyksen uhriksi. Sinä syytit siitä minua. En ollut vahtinut häntä tarpeeksi tarkasti. Silti minä olin se, joka oli jäänyt. Jäänyt ja kiduttanut itseäni katselemalla hahmoa, joka ennen oli ollut poikani. Nyt en voinut sanoa sen olevan Carl. Se oli kuin huono jäljitelmä pojastani. Siksi en tuntenutkaan kuin uskomatonta helpotusta, kun nostin kiväärin olalleni, kohdistin piipun kohteen suuntaan ja vedin liipaisimesta.

Henkäisin syvään, kun pieni olento lysähti nurmelle. Odotin hetken, mutta se ei liikahtanut enää kertaakaan. Pyyhin kasvojani ja nousin seisomaan. Kuin unessa kävelin poikani ruumiin luo. Se oli lohduton näky. Silti en hetkeäkään katunut tekoani. Nostin Carlin syliini ja kannoin hänet tammen luo. Olin päivällä kaivanut haudan valmiiksi. Hyppäsin monttuun ja laskin hänet varovasti makaamaan pohjalle. Loin viimeisen katseen poikaan ennen kuin tartuin lapioon ja aloin täyttämään sitä uudestaan. Päässäni pyöri vain ajatus siitä, oliko Carl antanut minulle anteeksi.

Aamun sarastaessa pysäytin avolava-autoni tielle ja nousin hetkeksi autosta. Käännyin kohti tammea ja pientä kumpua, jonka viereen olin nikkaroinut pienen puisen ristin. Ristiin olin kaivertanut Carlin syntymä - ja kuolinpäivän ja muistolauseen. Mitä ikinä tapahtuisikaan, Carl olisi ikuisesti turvassa. Vedin käden lippaan ja hymyilin. Olisi aika jatkaa matkaa – kohti parempaa huomista.

***

Comments? :)
« Viimeksi muokattu: 17.02.2015 05:49:54 kirjoittanut Kaapo »

Crescen

  • ***
  • Viestejä: 674
  • looking for a romance
Avasin tämän koska  The Walking Dead hyppäsi silmilleni. Itse en pahemmin sarjasta pidä, ainakaan uskoakseni, sillä jo ekan tuotantokauden ekassa jaksossa ennen puolta väliä tilanteeni alkoi olla niin inhon ja pelonsekainen että ei paniikkikohtaus ollut kovinkaan lähellä... Poikaystävääni ei oikein miellytä tämä zombipelkoni, sillä ko. sarja on yksi hänen lemppareistaan.

Jostain syystä kuitenkin tykkäsin tästä, tekstistä oikein huokui katkeran suloinen suru, ymmärrys ja ymmärtämättömyys. Ihmettelen suuresti etten alkanut edes itkemään kohdassa, jossa isä ampui poikansa (tosin nyt kun ajattelen asiaa uudelleen, tulee tippa linssiin!) Kaikessa haikeudessaan tämä oli oikeastaan aika ihana. Ei liian pelottava minulle, vaan juuri sopivasti raastavan emotionaalinen valoa tunnelin päässä-efektin vuoksi mielenkiintoinen ja sopivasti häiritsevä. Rupesin juuri miettimään, pitäisikö sittenkin yrittää katsoa sarjaa vaikka pelkäänkin...

Ihan mielenkiinnosta, ampuuko Rick oikeasti sarjassa tuon Carlin? Vai tapahtuiko tämä vain täällä?
We are what we repeatedly do. Excellence, then, is not an act, but a habit.
- Aristotle

Mort

  • ***
  • Viestejä: 571
Naamatonkala: Loistavaa, että tämäkin fandom sai kommentoivan lukijan. :) Kaverini diggasi yhdestä toisesta, saman tyylisestä ficistäni ja kun hänet onnistuin tähän sarjaan koukuttamaan, hän pyysi, että kirjoittaisin jotain tällaista mietiskelevää ja hieman haikeaa settiä. Rick ei ole vielä ampunut Carlia sarjassa (ja tästä syystä tämä on hieman alternative universeä), mutta eihän sitä tiedä, vaikka tämä tulisi jossain vaiheessa vielä tapahtumaan. Kiitän kommentistasi. :)

Cherryelatte

  • Vieras
Vau. Kerrassaan vain laimea vau.

Tämä oli aivan mahtava! Jotenkin kosketti tuo, että Rick ampui Carlin... mutta se on sitä elämää The Walking Deadissa. :(
Sinä syytit siitä minua. En ollut vahtinut häntä tarpeeksi tarkasti.


Tuo oli jotenkin niin Loria! Tosin on Lorilla myös sydäntä, eli en olisi uskonut hänen ihan heti lähtevän Shanen matkaan. Mutta mahtava kerrassaan!

Mort

  • ***
  • Viestejä: 571
Cherryelatte: Thänk you. :) En osaa sanoa mitään muuta fiksua. (Tätä se teettää, ku pitää tauon tästä kommenttejensa kommentoimisesta...)

Sab:
Iiih, kiitos. On kiva kuulla, että tämä toimi - ehkä uskaltaudun toistamiseenkin tästä fandomista kirjoittamaan. :D