Nimi: Naiset on kuin...
Kirjoittaja: allekirjoittanut
Ikäraja: S
Genre: (teiniyhyy)draama, ei mitään kaunarit-kamaa, vaan sopivan maun rajoissa tietenkin (:
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Rowlingille, loppu on omaa aivonöyhtääni.
A/N: Aloittelin tätä joskus ennen joulua, mutten saanut silloin valmiiksi. Joulu on mennyt, mutta päätinpä silti palata tämän pariin ja viimeistellä. (Hyvää myöhäistä [tai oikein etukäteistä] joulua kaikille.)
Kun kuudennessa kirjassa ei Harryn ja Ginnyn suutelukohtauksesta synny sen kummempaa "draamaa", päätin vähän kirjailla sitä itse. Ei sitä tästäkään ficistä kamalasti löydy. Otin tätä varten vapaudekseni muuttaa alkuperäisjuonta siten, että Harryn ja Ginnyn suutelointi tapahtuu Rohkelikkojen pikkujouluissa ; )
Kommentteja toivoen,
V.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Naiset on kuin...
"Hyvää iltaa ja tervetuloa kuuntelemaan Velhoradion jouluspesiaalia. Nyt on viimeinkin tullut aika paljastaa, millaisen jouluyllätyksen olemme rakkaille kuulijoillemme valmistaneet. Meillä on ilo ja kunnia ilmoittaa, että tänä iltana täällä studiolla vieraanamme on ihastuttava, lumoava Selestina Taig--"
"Sammuta se."
Seamus napautti radiota sauvallaan ja se hiljeni samassa.
"Etsi vaikka sitten joku jästikanava... Ihan sama mitä, kunhan ei tuota noita-akkaa", murahti Dean. Seamus ei ollut koskaan oppinut pitämään jästimusiikista, mutta näki ystävänsä olevan niin ärtyisällä tuulella, ettei uskaltanut sillä kertaa väittää vastaan. Hän otti sauvansa uudelleen esiin ja sorkki radiota hetken, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta siitä kuului vain kohinaa. "Sama se. Antaa olla", Dean sanoi. Seamus kohautti olkapäitään ja jätti radion rauhaan.
Sinä vuonna Seamus oli odottanut vähän erilaista joulua: hän oli pyytänyt Deania tulemaan jouluksi luokseen, mihin molempien perheet olivat suostuneet jopa varsin mielellään. Erityisesti Seamusin äiti oli ollut tohkeissaan siitä, että Dean, jolla ei jästisyntyisenä ollut juurikaan käsitystä noitien ja velhojen jouluperinteistä, tulisi heidän vieraakseen.
Osoittautui kuitenkin, että heidän vieraansa ei joulun saavuttua ollut enää lainkaan juhlatuulella, vaikka olikin vielä viikko sitten odottanut lukukauden loppumista yhtä kovasti kuin Seamuskin. Seamus tiesi hyvin syyn ystävänsä äkilliselle mielenheilahdukselle ja ymmärsikin tätä (tai ainakin uskoi ymmärtävänsä, vaikkei ollutkaan itse koskaan ollut samassa tilanteessa), mutta hemmetti soikoon, tarvitsiko sen takia hapattaa kaikkien muidenkin joulu?
Seamus oli toki pahoillaan ystävänsä puolesta, mutta samalla häntä kyllä myös suututti. Äitinsä puolesta. Äiti oli nähnyt niin kovasti vaivaa tämän joulun eteen. Ei Dean tietenkään ollut suoranaisesti epäkohtelias hänen äitiään kohtaan, muttei hän järin hilpeälläkään tuulella ollut. Seamus oli varma, että äiti oli huomannut hänen ystävänsä oudon mielialan ja toivoi, ettei äiti kuvitellut vieraan olevan jotenkin tyytymätön isäntäväkeen. Äidille tuntui olevan niin uskomattoman tärkeää antaa Deanille hyvä kuva heidän perheestä.
Huokaisten Seamus päätti, ettei hän jättäisi asiaa tähän. Hän pakottaisi vaitonaisen Deanin puhumaan vaikka sauvalla uhaten. Ja vielä nyt heti. "Äiti sanoi, että me syödään vasta illemmalla, niin että mennäänkö ulos?" hän ehdotti. Dean nosti katseensa, hän oli istunut kumarassa Seamusin sänkyyn nojaten. Vastaukseksi kysymykseen hän vain kohautti olkiaan, mutta nousi sentään ylös.
Joulupäivän kunniaksi ulkona sateli hiljakseen lunta. Seamus ehdotti, että he kävelisivät läheiseen jästikylään. Seamus asui kukkuloilla, mistä käsin katsottuna mailin päässä sijaitseva kylä näytti valoineen ja savupiipuista tupruavine savuineen todella satumaiselta. Heidän kävellessä Seamus koetti kuumeisesti miettiä keskustelunavausta. Jos hän aloittaisi väärin, Dean saattaisi vain kimpaantua ja sitten koko pyrkimys menisi aivan hukkaan. Seamus oli vähällä joutua itsekin turhautuneisuuden valtaan. Ei hän ollut tottunut siihen, että hänen paras kaverinsa käyttäytyi tällä tavalla!
He kävelivät kylän pääkatua, ohittivat jouluvaloin koristeltuja putiikkeja, punatiilisiä rivitaloja, kirkkaasti loistavia katulamppuja. Kohta heidän edessään seisoi vaatimaton 50-luvulla rakennettu valkoinen puukirkko. Seamus oli kuulevinaan sisältä jästien joulusävellyksiä.
"Mennäänkö tuonne?" hän kysyi spontaanisti.
Deanin kulmat kohosivat, kun hän katsoi Seamusin osoittamaan suuntaan. "Kirkkoonko? Mä en ole käynyt kirkossa vuosikausiin, vaikka olenkin saanut jästikasvatuksen."
Seamus kohautti olkiaan äkillisen vaivaantuneisuuden vallassa ja mutisi jotakin sen tapaista, että hän ei ollut koskaan nähnyt kirkkoa sisältä.
"No hyvä on, mennään sitten."
Pojat hiippailivat vaivihkaan puuovista sisään ja jättäytyivät takariviin, sillä heitä ei huvittanut kerätä ihmisten katseita puoleensa. Molemmat syventyivät kuuntelemaan ympärillään raikuvaa laulua. Vanhat englantilaiset joulusävelmät tuntuivat Seamusista etäisesti tutuilta ja hän pohti, josko jotkin velhojen ja noitien joululaulujen melodioista olivat alunperin jästien säveltämiä. Seamus tuijotti parin penkkirivin päässä edessään istuvaa pikkuruista mummoa ja tämän harmaata päälakea, joka juuri ja juuri ylsi penkin selkänojan yli, ja yritti edelleen keksiä, miten ihmeessä oikein nostaisi rupikonnan pöydälle.
He istuivat kirkossa loppuun asti. Kun laulut oli laulettu ja harras tunnelma väistynyt, ihmiset heidän ympärillään alkoivat tehdä lähtöä. Seamus huomasi, että Deankin oli aikeissa nousta.
"Odota, ei mennä vielä", hän sanoi matalalla äänellä. Hänen ihmetyksekseen Dean ei väittänyt kärkkäästi vastaan, vaan laski takapuolensa takaisin kovalle puupenkille ilman minkäänlaista vastustelua.
"Se oli... tavallaan ihan kaunista. En muista koskaan käyneeni joulun aikaan kirkossa", Dean sanoi hetken kuluttua äänensävyllä, josta ei voinut päätellä mitään.
Seamus hymyili pienesti takinkauluksen suojista. Hän oli tehnyt hyvän valinnan - Dean näytti pehmittymisen merkkejä. Hän kuitenkin päätti odottaa vielä hetken, pehmittää lisää. "Olihan tämä mielenkiintoinen kokemus", hän säesti.
Hiljaisuus. Seamus antoi sen tulla heidän välilleen eikä yrittänyt kiirehtiä.
"Oli ihan jees, että lähdettiin ulos, vai mitä?" hän sanoi vasta parin minuutin kuluttua.
"Mmm", kuului Deanin vastaus.
"Kuule Dean." Seamus päätti lopulta käydä asiaan.
"No."
"Voitaisiinko vähän puhua?"
Deanilta pääsi joku naurun tapainen, kun hän käänsi katseensa Seamusiin. "Kuulostaapa hemmetin vakavalta. Mitähän asia koskee?"
"Ginnyä." Seamus päätti, että oli ihan turha kierrellä ja kaarrella. Parempi vain pudottaa pommi. Ja toivoa parasta. Minimivahinkoa ja sitä rataa.
Lämpötila kirkon sisällä laski noin viidellä asteella. Deanin hartiat kiristyivät, katse nauliutui johonkin näkymättömään pisteeseen kaukaisuudessa. Seamus nieleskeli ja repi olemattomia leukahaiveniaan, mutta ei tässä auttanut kuin pistää seuraava vaihde päälle.
"Niin. Sori, mutta musta tuntuu, että meidän pitää puhua vähän Ginnystä ja siitä, mitä teidän välillänne tapahtui vähän ennen loman alkua. Kun... ei millään pahalla, mutta muuten sä olet vähän niin kuin vaarassa pilata koko porukan joulun."
"Ai niinkö? No kiitti vitusti", Dean hymähti hyisesti.
"Ei kun sitä mä vain. Että kun sä olet oikeasti ollut tosi synkkänä viime aikoina, tai siis totta kai sä olet ollut, mutta kun se on oikeastaan aika hiton epäreilua esimerkiksi äitiä kohtaan, jos totta puhutaan. Se saattaa ruveta luulemaan, että sä murjotat sen takia. Mä tiedän, se on hölmöä, mutta kun äiti on mikä on", Seamus selitteli.
"Ai pitäisikö mun niin kuin ruveta nyt potemaan syyllisyyttä siitä, että sun äidillesi mahdollisesti tulee mun pahasta olostani paha olo? Niinkö?"
Suuttumus alkoi pikku hiljaa nostaa päätään myös Seamusissa. "Hei, nyt sä et oikein ole reilu. Enhän mä mitään suolaa yritä sun haavoihisi tunkea. Ajattele nyt vähän. Eikö olisi parempi, että me koitetaan jutella tämä asia selväksi täällä, niin ei tarvitse enää tuoda sitä mukana kotiin?"
Äkkiä Dean ratkesi hekottamaan. Ääni kaikui korkeassa tilassa tahraten hiljaisuutta ja jokunen kirkkoon jäänyt jästi loi heihin ruman vilkaisun. "No nyt mä tajuan, miksi sä ehdotit kirkkoon menoa. Tässä on arvatenkin kyse jostain ripittäytymisestä." Hän nousi penkiltä hihittäen yhä itsekseen.
"Ei kun älä vielä mene, jooko?" Seamus nousi itsekin ja tarrasi ystäväänsä hihansuusta.
"Menenpäs. En mä ainakaan missään kirkossa rupea naisasioista puhumaan", Dean vastasi naurun kuoltua ja ravisteli itsensä vapaaksi. Hän harppoi kohti pääuloskäyntiä Seamusin luikkiessa perässä.
Ulkona Seamus tarttui uudestaan Deaniin pakottaen tämän pysähtymään ja kääntymään häneen päin. "Suostutko sä sitten puhumaan kävellessä?"
Dean kohautti olkiaan, huokaisi. Ja nyökkäsi. He oikaisivat hautausmaan läpi pienemmälle tielle, joka vei pois kylästä Seamusin kodin suuntaan. Lumisade oli lakannut ja tumma taivas tähtineen näyttäytyi kirkkaana. Se yhdistettynä kaikkialla tuikkiviin jouluvaloihin ja hieman vanhahtavaan englantilaiseen kylämaisemaan sai aikaan varsin yltiöromanttisen vaikutelman. Sehän sopii täydellisesti heidän puheenaiheeseensa, Seamusin sarkastinen puoli pisti merkille.
He talsivat rinnakkain lumista polkua pitkin pitämättä kiirettä ja vähitellen kylä jättäytyi taakse. Se oli Seamukselle merkki siitä, että hänen oli aika avata suunsa. "Okei. Mä puhun nyt suoraan, sopiiko? Mä en sitten ole kenenkään puolella tässä, joten turha ruveta ärisemään meikäläisen mielipiteille. Halusin vain sanoa, että ymmärrän sen, että susta tuntuu jotakuinkin siltä kuin sun päälle olisi pudotettu kymmenen kilon sontapommi. Mutta mun mielestäni sun pitäisi kuitenkin nyt vain yrittää... unohtaa Ginny ja suunnata katse muualle." Seamus toivoi, ettei ollut mennyt liian pitkälle. Hän odotti hermostuneena ystävänsä vastausta.
"Joo, totta", Dean hymähti synkästi tuskin kuuluvalla äänellä.
Täysin vastakkainen reaktio kuin mihin Seamus oli valmistautunut. Se yllätti hänet, ja hän joutui hetken ajan miettimään, mitä seuraavaksi sanoisi. "En mä väitä, etteikö se olisi ollut aika... rajua. Nuoleskella Harrya pikkujouluissa sillä tavalla. Mutta sinä ja Ginnyhän olitte jo muutenkin vähän niin kuin eroamassa, vai mitä?"
"Joo. Joo, niin kai oltiin." Deanin vastaukset olivat lyhyitä, konemaisia. Mutta Seamusin helpotukseksi ne eivät kielineet orastavasta raivokohtauksesta. Oikeastaan Deanin äänestä kuulsi läpi hiljainen lannistuneisuus. Alistuneisuus. Dean huokaisi jälleen, veti keuhkonsa täyteen pakkasilmaa ja puhalsi sen ulos höyrynä, joka liukeni hämärään. "En kai mä tavallaan ole yllättynyt. Siis siitä, että se on Harry ja Ginny nyt. Jotenkin musta tuntuu, että Ginnylle se on aina ollut Harry." Deanilta pääsi nauru, ei hilpeä muttei erityisemmin synkkäkään, ja hän jatkoi: "Ei siitä tytöstä ota selkoa. Seurusteli ensin sen Cornerin kanssa ja sitten minun, vaikka sillä oli kai alusta alkaen ihan eri tyyppi mielessä. Ja... sitten se, että ei me koskaan puhuttu mistään eroamisesta, musta vain tuntui siltä, että niin siinä kävisi. Tai siis varmaan molemmista tuntui."
Seamus tiesi, että oli parasta vain pysyä vaiti nyt, kun toinen oli viimeinkin alkanut puhua kunnolla.
"En mä mitenkään katkera ole tai mitään. Olisi kai se vähän typerää ruveta pillittämään tytön perään, siis kuusitoistavuotiaana. Kun on koko elämä ja kaikki muu paska edessä."
Varsinaisen puhumisen sijaan Seamus päätti myötäillä ynähtämällä lyhyesti Deanin sanoille. Polku, jota pitkin he kävelivät, oli alkanut viettää ylöspäin. Jossain piilossa kukkuloiden takana oli Seamusin kotitalo, jonka keittiössä hänen äitinsä paraikaa valmistaisi jouluateriaa. Nälkä nakersi mahanpohjassa jo silkasta ajatuksesta.
"On tässä toisaalta jotain huvittavaakin", Dean totesi hetken kuluttua ja hänen äänessään oli jo humoristinen sävy. "Sainpahan todistuksen siitä, että naiset on kuin..."
"Kuin mitä?" Seamus penäsi huvittuneena nähdessään, että Dean menikin neuvottomaksi kesken lauseen.
Dean puuskutti turhautuneena jyrkän rinteen kapuamisesta aiheutuvasta ponnistuksesta, tai kenties sittenkin koska yritti pinnistää oikeaa sanaa ulos suustaan. "Naiset on kuin... Äh, antaa olla, en mä tiedä. Ei niille ole sanaa. Monimutkaisia olentoja."
Seamus ratkesi nauramaan ja oli vähällä liukastua jäisellä rinteellä ja lentää selälleen. "No tuohan kuulosti ihan hyvältä. Taitaa olla paras määritelmä, mikä naisista voidaan saada aikaiseksi. Hyvinhän herra hyötyi naisseikkailuistaan, kun tuollaisen oivalluksen koki." Hän hekotti, huohotti ja yski niin, että silmistä sinkoili vettä ja väisti Deanin jalan, joka koetti kampata hänet lumeen.
Kaveri taisi pikku hiljaa olla taas oma itsenä.
