Title: Päätös
Author: Minifaun
Pairing: J/S (James/Sirius)
Rating: K-11
Genre: Romance, angst, AU
Warnings: Slash
Disclaimer: Rowling omistaa lähes kaikki hahmot, vain Annabella Potter on minun. En saa minkäänlaista rahallista hyötyä tästä.
Beta: Anastacia
Summary: Siriuksen on tehtävä päätös, hypätäkkö kohtalon virtaan, vai ei.
A/N: Nopeasti tehty ficci, ja lähetetty betalle n. 10 minuuttia ennen nanon alkamista, joten varmaan sen mukaista on tekstikin. Ja siis tämä oli Lw-haasteeseen, sanat ovat ficin lopussa.
Tämä ficci on siis todennäköisesti sekava kerronnaltaan, sillä tässä ficissä James ja Sirius eivät tunne toisiaan ollenkaan. Tuntui etten olisi saanut tätä aikaan, ellen olisi tehnyt juuri tuota ideaa, joten saitte nyt tällaisen.
Päätös
Sirius käveli ympäriinsä huoneessaan. Pöly pyöri hänen jaloissaan, lattialaudat narahtelivat joka askeleella. Joka askeleella hänen mieleensä putkahti uusia vastaväitteitä hänen aikomustaan vastaan, mutta aina aie voitti kilpailun. Se oli loppumatonta taistelua, kunnes hän uskaltaisi tehdä jotakin. Hänen olisi pakko uskaltaa. Ei hän jaksaisi enää tätä odotusta. Se alkoi olla liikaa, liikaa hänen mielelleen. Monia öitä hän oli valvonut, pohtien tätä ongelmaa sydämessään. Monina öinä hän oli herännyt, itkien. Hän itki painajaistensa takia, ei surunsa. Painajaisissa tapahtuivat kaikki hänen pahimmat pelkonsa. Nekin, joista hän ei tiennyt. Kun hän oli nähnyt ne, häntä pelotti jokaisella kerralla enemmän. Jokainen kerta saattoi olla viimeinen, jolloin hän lopulta murtuisi, jolloin hän menettäisi kaiken kontrollin mitä hänellä vielä oli.
Silloin kaikki olisi hukassa, kaikki hänen toiveensa, kaikki unelmansa ja kaikki muukin mikä olisi joskus ollut hänen. Silloin joku muukin murtuisi, jos hän tietäisi Siriuksen tunteista, ja tuntisi samoin. Se oli asia mitä Sirius ei halunnut. Hän olisi halunnut.. Hän ei tiedä mitä hän halusi. Halusiko hän tehdä Jamesin onnelliseksi? Sitä hänen olisi pitänyt pohtia ehkä vielä enemmän, mutta nyt oli aika tehdä ratkaisu, ratkaisu, joka saattaisi muuttaa hänen elämänsä päälaelleen. Mutta kysymys oli, halusiko hän sitä. Halusiko hän tehdä jotakin, mikä erottaisi hänet Mustien suvusta lopullisesti, päättyi se onnellisesti, tai ei.
Ei se onnistu, ei minulta onnistu koskaan mikään. Ne olivat Siriuksen viimeiset ajatukset kun hän astui ulos sateeseen tuulen riepoteltavaksi.
Sirius käveli ympäriinsä erästä puistoa. Siellä olivat kaikki liukumäestä karuselliin. Keinut heiluivat tuulessa, pitäen pientä kirskuvaa ääntä. Sellaista ääntä, jonka Sirius kuvitteli kaipauksen ääneksi. Se oli kuin sydämessä asti tuntuvaa vihlovaa kipua. Se toi hänelle mieleen Jamesin. Sirius istui keinuun, sulkien silmänsä. Hän nosti kasvonsa taivasta kohti, ja tunsi miten pienet vesipisarat tipahtelivat hänen naamalleen, päästäen pienen äänen koskiessaan lämmintä ihoa. Se ääni muistutti Siriusta päätöksestään, muttei hän halunnut ajatella sitä hetkeen.
Sirius kävi mielessään läpi muistoja. James juoksemassa käytävillä, James jahtaamassa kaatoa, James missä vain, milloin vain. Jamesin hahmo juoksi hänen mielessään muistoista toiseen, tuntuen kovin tutulta, mutta kuitenkin niin vieraalta. Muistojen virta loppui. Sirius ei ollut varma olivatko kaikki asiat hänen mielessään muistoja, vai olivatko ne kuvitelmia. Olivat ne kumpia tahansa, ne olivat Siriukselle tärkeitä. Ne olivat hänen muistojaan, syntyneet hänen mielestään, ja ne luultavasti jäisivätkin hänen mieleensä. Sitä ei kukaan tietäisi, ennen kuin kokeilisi. Mutta toinen kysymys oli miten, missä, ja kenen kanssa sitä kokeiltaisiin. Jos kokeiltaisiin.
Sirius nousi keinusta, oli aika. Ulkona alkoi hämärtää jo varhain illasta, huomasi syksyn saapuvan englantiin. Pian tulisivat syksyn sateet ja sumut, ne ajat, jolloin jokainen tehty asia tuntui lohduttomalta ja kaikki olivat masentuneita. Sitten tulisi talvi, lapset leikkisivät pihalla, puistoissa, tekisivät lumiukkoja. Kunhan hän eläisi siihen saakka. Jos hänet torjuttaisiin tänään, ei hän kuuluisi enää mihinkään. Tehdessään päätöksen, ja poistuessaan Mustien luota, hänet oli poistettu sieltä lopullisesti. Ei häntä ollut enää sukupuussa, ei hänelle testamentattaisi asioita. Mutta ei hän luultavasti eläisikään tämän illan jälkeen, jos hänet torjuttaisiin. Hän ei voisi kestää sitä.
Sirius lähti kävelemään puiston laitaa kohti.
Hän kääntyi kujilta toisille, etsien sitä yhtä tiettyä pientä paikkaa. Hän käveli ohi kahvilan, jota oltiin sulkemassa. Se oli velhokahvila. Siitä oikealle. Seuraavasta vasemmalle. Pian hän saapui pienelle puistokadulle. Lähes jokaisen talon ikkunassa kadun varrella paistoi valo. Hän ei välittänyt muista taloista, paitsi viimeisestä. Se näytti kodikkaimmalta talolta, mitä Sirius oli koskaan nähnyt. Hän oli nähnyt sen kymmeniä kertoja. Jokaisen kerran kun hän oli ilmiintynyt talon eteen, hän oli hetken kuluttua kääntänyt selkänsä, ja kaikkoontunut. Kukaan ei ollut silloin saanut nähdä häntä. Se oli ollut viidennestä luokasta lähtien talo, jossa Sirius oli halunnut vierailla. Nyt olisi se hetki.
Sirius käveli katoksen alle, siinä se oli, ovi, jonka takana saattaisi odottaa uusi tulevaisuus. Hän koputti oveen ja henkäisi. Puisen oven takaa kuului pientä kolinaa, kahva kääntyi alas. Joku nauroi. Se nauru kuulosti tutulta. Kotoisalta. Sellaiselta, joka olisi mukava kuulla, kun tulee kotiin rankan päivän jälkeen. Se oli Jamesin nauru.
Oven takaa kurkistaa nuoren naisen pää. Naisella on lyhyet ruskeat hiukset, tummansiniset silmät sekä sädehtivä hymy.
”Hei, kuka sinä olet?”
”Öh, minä olen, tuota, Sirius.” Sirius sopersi kääntäen päänsä alas, vältellen naisen katsetta.
”Ai, no tulitko Jamesia tapaamaan? James, tule ovelle, sinulle on vieras!” Nainen huusi kääntäen päänsä sisälle päin, antamatta Siriuksen vastata.
”Tule jo sisään, James tulee kohta.”
”Ainiin, ja minä olen tietysti Jamesin täti Annabella Potter, hauska tavata.” Nainen sanoi kiskoessaan Siriusta melkein väkipakolla sisään. Sirius antoi lopulta periksi, pienen hetken taistelun jälkeen. Sirius tajusi yhtäkkiä kamalan tosiasian. James tulisi pian. Hän näytti tietysti kamalalta, mutta pahinta oli, ettei James edes tiennyt kuka hän oli.
Kuka hän oli tuppautumaan toisten kotiin?
Sillä hetkellä kun James laskeutui portaita ja katsoi Siriuksen silmiin, Siriuksesta tuntui kuin nuoli olisi lävistänyt hänet. James tuntui nähneen hänen lävitseen sillä yhdellä pienellä sekunnilla, jolloin tämä oli katsonut Siriuksen silmiin. Sirius oli varma, että James tiesi miksi Sirius olit tullut. Mutta tunsiko James silti Siriusta? Se poika oli liian arvoituksellinen, ei Sirius osannut sanoa.
Siriukset sydän hypähti tämän kurkkuun. Oli tämä oikein tai väärin, olen tehnyt päätökseni. Nyt en voi muuta kuin odottaa Jamesin reaktiota. Nämä ajatukset lähes itkettivät Siriusta, mutta tämä koetti kovettaa itseään. Minä en murru. En saa.
Sirius hengitti syvään. James laskeutui portaita, yrittäen saada katsekontaktia toiseen poikaan, mutta tämä oli painanut päänsä alas. Kuka oli tuo mysteerinen kaunis poika?
Lopulta, ikuisuuksilta tuntuneen ajan jälkeen James saapui portaiden alapäähän.
”Noniin, menisittekö nyt jatkamaan asioitanne?” James kysyi vanhemmiltaan sekä tädiltään, jotka katselivat asioita uteliaasti vierestä.
”Totta kai, totta kai!” Annabella huudahti, Jamesin vilkaistessa tähän kulmiensa alta.
Annabella tarttui Jamesin vanhempia näiden selkien takaa ja työnsi heidät olohuoneeseen, vinkaten silmää Jamesille, joka punastui hiusrajaansa myöden.
”Tule.” James sanoi, lähtien kipuamaan portaita yläkertaan.
Sirius kiipesi Jamesin perässä, epäröiden. Kuka ei epäröisi?
He saapuivat Jamesin huoneeseen. Sirius hämmästyi huoneen yhteensopivuutta Jamesin persoonan kanssa. Huone oli niin kuin James, hiukan sotkuinen, mutta kuitenkin riittävän siisti, että se loi oikean vaikutelman.
”Kuka olet?” Jamesin ystävällinen ääni keskeytti Siriukset kuvitelmat. Sirius painoi päänsä alas. Hänen takiaan James oli varmasti nolannut itsensä vanhempiensa edessä. Sirius ei halunnut nostaa katsettaan Jamesin silmiin, joiden hän tunsi katsovat itseään.
”Et sinä minua nolannut.” James sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sirius nosti salamana katseensa Jamesin silmiin, kuitenkin unohtaen kaikki ajatukset. Jamesin silmät, ne olivat tavallisen ruskeat, mutta jotenkin erittäin kirkkaat, aivan kuin ne hohtaisivat. Ja niin ne hohtivatkin. Jamesin silmät näyttivät tämän elinvoiman, joka oli huipuissaan, mutta jotain puuttui. Jotakin oleellista, muttei Sirius tiennyt että mitä. Tai sitten hän vain kuvitteli.
”Olen Sirius. Sirius Musta.” Sirius puristi silmänsä kiinni, odottaen tönäisyä, tai jotakin muuta vastaavaa. Mutta mitään ei tullut.
Kun Sirius avasi silmänsä, hän näki Jamesin edessään, lähellä. Liian lähellä.
Sirius hätkähti, yritän ottaa askelen taaksepäin, mutta James otti tätä tämän käsivarsista kiinni, ja veti tämän kiinni itseensä ja halasi.
”Ja jätit kaiken tämän takia?” Huoneeseen tuli näiden sanojen jälkeen hetken hiljaisuus. Hiljaisuus säilyi ja säilyi, sitä ei rikkonut mikään. Paitsi huoneen ulkopuolelta kuulunut kolahdus. Siriukset jalat pettivät. Hän oli shokissa, tämä kaikki tuntui tapahtuvan liian nopeasti, liikaa yhdellä kertaa nieltäväksi.
James nosti hellästi Siriuksen käsivarsilleen ja vei tämän liian kevyen ruumiin makaamaan sängylle, jonka jälkeen hän meni ovelle ja avasi sen vauhdilla. Hän yllätti tätinsä itse teosta. Annabellalla oli lasi kädessään, kasvoillaan pelästynyt ilme ja kuitenkin viekkautta löytyi, jotenkin kummasti.
James pudisti päätään ja sulki oven, sanomatta sanaakaan. Ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Annabella könysi ylös lattialta, vilkaisi ympärilleen, ja lähti laskeutumaan portaita alas, viekas hymy huulillaan.
James kääntyi sängyn puoleen, ja huomasi Siriuksen nukahtaneen siihen. Hän otti tuolin viereensä, ja istui katselemaan toisen unta.
Sirius katsoi ympärilleen. Kaikki mitä hän näki, kuului hänen elämäänsä, hänen tietämättään. Siellä olivat ne harvat ystävät, joita hänellä oli. Siellä olivat hänen tavaransa, ne vähäiset, mitä hän omisti. Siellä oli James. Sirius pisti silmänsä kiinni, hän ei halunnut nähdä tai ajatella Jamesia, se teki sydämessä kipeää. Ja kuitenkin Siriuksen mieleen tulivat ne muistot, jolloin hän oli nähnyt Jamesin. Joka ikinen. Silloin kun James pujahti Luihuisten oleskeluhuoneeseen, tapaamaan jotakuta. Silloin kun James juoksi ja nauroi käytävillä. Silloin kun James teki loitsuja tai taikajuomia. Milloin vain. Aina Sirius oli nähnyt Jamesin.
James kuunteli mitä Sirius kertoi hänelle unissaan. Sirius kertoi hiljaisella, tuntemattomalla äänellä ne jokaiset kerrat, kun tämä oli nähnyt Jamesin. James ihmetteli. Hän oli varma, ettei kukaan ollut voinut nähdä häntä paikassa tai toisessa. Hän oli ollut täysin piilossa. Varmasti.
Kului pitkä aika sen jälkeen, kun Sirius oli lopettanut puhumisen, että James sai edes sanan suustaan. Vaikka eihän kukaan muu kuin James kuullut sitä.
”Mahdotonta.”
Sirius heräsi vähitellen. Hän ei muistanut yhtään mitään mitä oli nähnyt unissaan. Toisaalta, ei hän halunnutkaan muistaa. Liian usein olivat ne unet painajaisia, liian usein ne herättivät hänet valvomaan loppuyöksi.
Sirius vilkaisi ympärilleen unisena. Hän oli sängyllä, peiteltynä peiton alle. James torkkui tuolissa, ja näytti siltä, että heräisi hetkenä minä hyvänsä. Hyvä on, minä kerron hänelle kaiken.
Sirius nousi ylös, herättäen Jamesin. James vilkaisi ylöspäin unenpöpperöisenä, ja tarrasi saman tien Siriuksen jalasta kiinni.
”Sinä et mene vielä minnekään.” Hän sanoi hymyillen.
”En ajatellutkaan.” Sirius vastasi tyynellä, mutta hieman pelokkaalla äänellä.
”Miksi tulit?” James kysyi, vaikka hän tiesi vastauksen.
”Minun oli pakko.”
James ja Sirius puhuivat. Sirius kertoi lähes kaiken, mitä oli kertonut unissaankin, Mutta James ei sanonut mitään, purkautuminen teki tälle kummalliselle pojalle hyvää. Ja se antoi hänelle aikaa selvittää ajatuksiaan. Vaikka eivät ne selvinneetkään niin paljoa kuin mitä hän olisi toivonut, ne olivat Siriuksen tarinan päätyttyä lähes yhtä sekaiset kuin aikaisemmin. Mutta yhden päätökset James oli tehnyt. Hän antaisi Siriukselle mahdollisuuden.
Jotenkin kävi niin, että loppujen lopuksi molemmat, Sirius ja James makasivat Jamesin sängyllä ja kuuntelivat tuulen huminaa ulkoa. Sirius sulki silmänsä. Yhtäkkiä hän tunsi lämpimät huulet huulillaan. Sirius avasi silmänsä, ja näki taas ne niin tavalliset, mutta lumoavat silmät, joihin hän oli aikaisemminkin unohtunut. Suudelma oli hellä, mutta tulinen. Se tuntui Siriuksen mahanpohjassa asti, vaikka heidän huulensa koskettelivat toisiaan erittäin kevyesti. Vähitellen suudelma sai syvyyttä lisää. Heidän huulensa koskettelivat toisiaan entistä kovemmin, ja kovemmin, ja kädet vaeltelivat toistensa vartaloilla, etsien ne herkimmät kohdat, etsien ne kohdat, jotka tuottivat mielihyvää. Ja silloin James tökkäsi.
Jamesin oikean käden etusormi etsi tiensä Siriuksen paidan läpi tämän kylkiluiden väliin, ja työnsi itsensä sinne. Sirius huudahti pienesti, tönäisten Jamesin päältään, ja hyökäten hetken mielijohteesta tämän päälle, kutittaen toista. James nauroi. Siriuksen sydän nousi tämän kurkkuun ja oli pakahtua. Hän oli niin onnellinen, James nauroi hänen kanssaan, ei hänelle, eikä hänen ystävilleen. Hänen kanssaan. James oli juuri sellainen kuin hän oli toivonut. Ja alakerrassa Annabella hymyili, kuullessaan naurua yläkerrasta.
Kauko Röyhkä – Lauralle
Jos nyt en niin en mene ollenkaan.
Olen koputtanut - tule avaamaan,
Oi Laura, Laura...
Ovi aukeaa.
Se on veljesi: "Laura, sait vieraita!"
Menen sisälle, kättelen vanhemmat.
Oi Laura, Laura,
Vapisen kuin kuumeessa.
Onnenpoika, onnenpoika.
Onnenpoika, onnenpoika.
Minä sulle nyökkään.
Sinä tahdot tietää kuka oon.
Niin, minua et sinä huomannut.
Olen kadulla aina, ja näin sut,
Oi Laura, Laura,
Tänä aamuna.
En tavallisesti, tai milloinkaan,
Ole lumoutunut kuten aamulla.
Oi Laura, Laura,
Oli pakko uskaltaa.
Onnenpoika, onnenpoika.
Onnenpoika, onnenpoika.
Sinä katsot pitkään. Sinä naurat.
Mennään sun huoneeseen.
Me tökitään sormilla, pelleillään.
Kotiväkesi katselee teeveetä.
Oi Laura, Laura,
Olet juuri sellainen
Jota olen toivonut. (3x)
A/N: Elän kommenteista.
