Nimi: Kehräävä tunne rintakehässä
Kirjoittaja: Arte
Beta: -
Paritus: Hermione/Pansy
Ikäraja: S
Tyyli: romanssi, rakastuminen, onnellisuus, kaikki positiiviset tunteet koskien parisuhdetta
Yhteenveto: Sillä kaikesta kipristelystä huolimatta hän halusi päästä perille, halusi niin järkyttävän paljon ettei sitä tohtinut edes kuvata, halusi huulet huulilleen ja käsivarret ympärilleen, rutistamaan niin ettei tunnetta koskaan unohtaisi, vaikka kädet eivät olisikaan kosketusetäisyydellä.
Osallistuu: FF-100 sanalla 024. Perhe, Femme10.3, OTP, 12+ -virkettä, Perspektiiviä parittamiseen, Aina eka kerta
A/N: En yleensä söpöile tekstieni kanssa, mutta tätä kirjoittaessa tuli kyllä päästettyä aww-ääniä kerran jos toisenkin. Tämä paritus on vain niin valtava osa kirjoittaja-minää etten osaa itsekään käsittää, miten todellista tämä kaikki Hermionen ja Pansyn välillä minulle on. Tekstissä on muutama hassu lauserakenne, mutta syytän niistä virkehaastetta sekä yksityistä haastetta, jonka paljastan lopussa (jos joku vaikka arvaisi sen tässä matkan varrella lukiessaan).
Kehräävä tunne rintakehässä
Aamu alkoi vasta hiljalleen hymyillä täydellä teholla, kun Hermione asetti hunnun ensimmäistä kertaa päähänsä, hyvin hattumainen muttei kuitenkaan. Alaviistoon suunnattu katse muistutti terävistä kynnenpäistä ja siitä, että ne piti tasoittaa ennen hääyötä. Aamukasteen kylmä lehahdus tervehti hänen kasvojaan, kun ikkuna avattiin ja ensimmäiset lämpösäteet hipaisivat rusottavia poskia. Auringon mielestä ikkunalasissa hohkaava heijastus oli erittäin kaunis.
Aavistus epävarmasta hymystä kuoriutui täysin päinvastaiseksi, kun Hermione vilkaisi vasenta nimetöntään ja puristi käden nyrkkiin, kova sormus tuntui turvalliselta painautuessaan sormitaipeeseen. Aikanen kevätpäivä oli luotu onnellisille tunteille, jotka kuplivat rinnassa ja saivat kasvot loistamaan, olo oli niin lähellä pakahtumista että henkeä piti vetää oikein syvään, jotta kaikki happimolykeelit varmasti pääsivät keuhkorakkuloihin asti. Aviottomuuden menetys ei todellakaan ollut ei-toivottua, viimein hänestä tuntui itsevarmalta, rakastetulta, halutulta, toivotulta, juuri siltä täydelliseltä ihmiseltä, josta hän oli lukenut sivuja sivujen perään menneinä vuosina, haaveillut uskomatta, että niin voisi oikeasti koskaan olla - sillä sadut olivat vain satuja.
Ajan mittaan oli selvinnyt, että kouluaikojen ilkeästä mutta tyhjäkatseisesta Luihuisen jääprinsessasta saattoi sulaa piikikkäisiin sanoihin ja teräviin katseisiin turvautuva herkkäpintainen noita, jolle perhe muodosti elämän rangan samoin kuin luottamus ja suhde, jonka varaan rakentaa voimakasta tunnetta rintakehässä. Ainoastaan vilkaisu pienen asunnon nurkassa nököttävään kallaan riitti, kun se jo kuiskaili hänelle pieniä muistinpätkiä hetkistä, jotka hän ja Pansy olivat toisilleen luoneet. Ailahtelevat uurteet sen mattapintaisilla lehdillä piirsivät täydellisyyteen todellisuuden takaavia raapaisujälkiä, jotka kipristelivät vatsanpohjassa mutta joille suupielet kuitenkin kohosivat.
Askeleita oven ulkopuolella sekä pyyntö avata ovi, ja Hermione oli onnellinen, että menneisyyden vastahakoiset liikkeet olivat poissa, kun hän tervehti Ronia lämpimällä halauksella.
"Arvaat varmaan, keltä nämä ovat", mies tervehti virnistäen ojentaessaan hänelle vihreitä sudenkorentoja kannattelevia hiussolkia, "Harry antoi ne minulle juuri ja sanoi, että kiinnitä ne vaikka alushameeseen niin Luna on onnellinen."
"Aivan tavattoman kauniita, ihana Luna, nämä sopivat valkoiseen", Hermione hymyili ja kiinnitti soljet hiuksiinsa häähunnon syrjään - rutisti yhtäkkiä silmänsä kiinni vain siitä iloisuuden tunteesta, joka virkasi hänen suonissaan ja sykki sydämen ympärillä, pisti jalat kohoamaan lattiasta ja keinuttamaan häntä ympäri asuntoa - sillä vihreä oli Pansyn väri, kyllä Luna sen tiesi. Ajatus herätti kaipauksen toista puoliskoa kohtaan, mutta vasemman käden nopea nyrkkiin puristaminen sai hänet rauhoittumaan ja katsomaan ympärilleen, sillä tästä päivästä lähtien pieni asunnonpalanen ei enää olisi hänen kotinsa, vaan hän olisi Hermione Granger-Parkinson ja muuttaisi asumaan hieman suurempaan kotiin, jossa kodikkuus jo hallitsi ilmapiiriä. Asunnossa oli jo melkein kaikki tarvittava - mitä muuta Pansyn lisäksi edes tarvitsisin? - vain Hermionen oma pieni sänky täytyi vielä siirtää toisaalle samoin kuin joitain henkilökohtaisia tavaroita (kuten rakas kalla), mutta niinkin tuskaisen tylsältä kuulostava tapahtuma tuntui sillä hetkellä mitä inspiroivimmalta ja houkuttelevimmalta, sillä se oli merkki uudesta elämästä, uudesta alusta.
"Alatko olla valmis astumaan uuteen maailmaasi?" Ron kysyi, tarjosi käsipuoltaan, ja tuntui, että ensimmäisten kyyneleiden virta alkaisi jo nyt, ennen varsinaiselle tapahtumapaikalle pääsyä. Ajatus kapeasta kultaisesta matosta, tutusta väkijoukosta, hänen Pansystaan, vyöryi niin ylitsevuotavana, että oli turvallisinta tarrata vanhaa ystävää lujasti käsipuolesta ja antaa taluttaa itsensä ulos asunnosta. Aina oli mahdollista, että tutut portaat piilottelivat vielä jäähyväisaskelillaankin jotain kavalaa uhkaa, jonka tarkoituksena oli syödä hänen jalkansa ja viivyttää (sillä ei sitä voinut estää, jos oikeasti tahtoi) sitovan sanataijan solmimista.
Askeleet tuntuivat yhä hivenen heiveröisiltä lähestyttäessä Parkinsonien kartanoa (tai ehkä niiden tärinä oli vasta alkanut, sillä mikä muu voisikaan olla samaan aikaan niin haluttavan jännittävää ja jähmettävän pelottavaa, vaikka siitä kaikesta oli unelmoinut niin pitkään, haaveillut ja toivonut ja laskenut päiviä ja haaveillut vähän lisää). Aivan kuin edessä olisi ollut näkymätön jäätikkö, joka vaani varomattomia jalanjälkiä, joten askeleiden kanssa täytyi olla erityisen varovainen - sillä kaikesta kipristelystä huolimatta hän halusi päästä perille, halusi niin järkyttävän paljon ettei sitä tohtinut edes kuvata, halusi huulet huulilleen ja käsivarret ympärilleen, rutistamaan niin ettei tunnetta koskaan unohtaisi, vaikka kädet eivät olisikaan kosketusetäisyydellä.
Aavistus huulirasvan tuoksua kutitti nenää, kun Hermione viimein asettui vaimonsa viereen ja tarttui tämän kylmään käteen. Ainaisena toiveenani on kirjoittaa nimemme taivaankanteen, Pansy oli kerran sanonut, ja sillä hetkellä Hermionesta tuntui, että he olivat hyvin lähellä tuon toiveen saavuttamista (sillä eikö avioliiton solmiminen ollut sitä: toisilleen iäti sitoutumista, eikä mikään voinut olla pysyvämpää kuin taivaanranta).
"Annan sinun tervehtiä huomenaamuna posteljoonia pelkkä valkea häähuntusi ympärillesi kiedottuna", Pansy kuiskasi hiljaa Hermionen korvaan, kun he irrottautuivat hääsuudelmasta, ilkikurisuus leikki tämän silmäkulmassa ja suu nauroi, ei vain leikkinyt hymynkareella pielissään (ja silti Hermione näki onnellisuuden tämän silmissä, sen onnellisuuden, josta tämä ei vieläkään täysin osannut puhua, mutta mikä helpottui jokaisena yhdessä vietettynä hetkenä).
"Aivan kuin tarvitsisin siihen lupaasi, vaimoni", hän kuiskasi takaisin suoraan silmiin katsoen ja veti Pansyn uudelleen suudelmaan kultaisten tähtinauhojen kietoutuessa hitaasti heidän ympärilleen ja solmiessaan heidät uuteen elämään juhlaväen noustessa seisomaan ja hurratessa taikasauvat kallankukkia herskyen.
Sanalista:
1. hattu
2. kynnet
3. kylmä
4. heijastus
5. kuoria
6. kevätpäivä
7. menetys
8. tyhjä
9. kalla
10. uurre
11. askel
12. vastahakoinen
13. sudenkorento
14. valkoinen
15. kaipaus
16. tuska
17. maailma
18. ajatus
19. uhka
20. polku
21. jäätikkö
22. huulirasva
23. taivaankansi
24. posteljooni
25. elämä
A/N2: Joo, eli yksityinen taho ehdotti, että kirjoittaisin tekstin siten, että aloittaisin jokaisen virkkeen samalla alkukirjaimella. Valitsin kirjaimen A. Oli mielenkiintoista, hauskaa ja ihan kiitettävän haastavaakin toteuttaa tämä haaste. Koetin saada otsikonkin alkamaan a:lla, mutta luovutin lopulta, kun kaikki ehdotukseni olivat niin typerän kuuloisia. Kokeilkaa joskus tällaistakin!