Kirjoittaja: Annoy
Nimi: Kovemmat kädet
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: angst, death
Ikärja: K11
Hahmot: Max
Disclaimer: Teksti kuuluu minulle, kaikki muu Cassandra Clarelle
Varoitukset: Spoilaa Lasikaupunkia todella paljon, eli lukeminen omalla vastuulla.
A/N: Tässä nyt jotain, minkä mä kirjoitin joskus pari kuukautta sitten. Ehkä mun eka VK-ficci, mikä ei ole Malecia. Mulla ei sitten ole mitään ideaa kuinka moni täältä on lukenut Lasikaupungin, sillä en tiedä edes milloin se ilmestyi suomeksi. (Itse kun omistan sen enkuksi) Jos et ole lukenut, en suosittele lukemaan tätäkään. Spoilaa nimittäin erittäin paljon. Tää nyt on vähän jännä, ja en itse pidä tosta lopusta, mutta kommentti on aina tervetullutta.
Kovemmat kädet
Max käpertyi nurkkaan, niin pieneksi ja huomaamattomaksi kuin pystyi. Hän piiloutui sohvan taakse, peittyi varjoihin. Hän painoi päänsä polviinsa ja kietoi kätensä jalkojensa ympäri, yritti estää itseään vapisemasta mutta se ei onnistunut. Kaikki oli niin pimeää, liian pimeää. Max oli peloissaan.
Hän pelkäsi, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän pelkäsi mustatukkaista poikaa, jolla oli silmät kuin syvät mustat aukot, hurmaava hymy, joka peitti millainen hän oikeasti oli. Mutta Max tiesi millainen hän oli, Max oli nähnyt. Poika ei ollutkaan sellainen kuin kaikki luulivat, kaukana siitä. Poika oli täynnä pimeyttä, poika oli paha. Max oli kertonut siitä, mutta kukaan ei ollut uskonut häntä. He olivat vain nauraneet, sanoneet että hän oli väärässä.
Max halusi Alecin. Hän halusi veljensä, halusi tämän tulevan äkkiä. Max tiesi, että hän ei enää pelkäsi jos Alec tulisi. Ei hän voinut pelätä, sillä Alec saisi kaiken taas muuttumaan hyväksi. Alec oli Maxin sankari, hänen roolimallinsa. Alec suojelisi häntä, pitäisi hänet turvassa.
Mutta tällä kertaa Max oli yksin, vain pimeys seuranaan.
Hän kuuli jonkun tulevan huoneeseen. Yksi askel eteenpäin, sitten toinen ja kolmas. Hän pystyi kuulemaan pojan hengityksen, tämän vaimeat askeleet matolla. Max tunsi kuinka kyyneleet uhkasivat tulvia hänen silmiinsä, ja hän puristi ne kiinni. Hän puristi kätensä nyrkkiin, pitäen tiukasti kiinni puisesta lelusotilaastaan, jonka hän oli saanut Jacelta vuosia sitten. Hän piti siitä niin tiukasti kiinni, että hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi.
Ääni kutsui häntä, pehmeä ja lempeä. Se kutsui häntä tulemaan esiin ja leikkimään, sanoen että mitään pahaa ei tapahtuisi, kaikki oli hyvin. Mutta se oli valetta, Max tiesi sen. Hän puristi silmänsä tiukemmin kiinni, painautui seinää vasten ja tukahdutti nyyhkäyksen. Kyyneleet valuivat pitkin hän poskiaan, hiljaa ja hitaasti, tipahtelivat matolle.
Yhtäkkiä käsi tarttui häneen, ja toinen painui hänen suulleen. Max huusi ja itki, mutta ääntäkään ei kuulunut, oli vain hiljaisuus. Hän yritti pyristellä irti, potki ja löi minkä pystyi, mutta kädet eivät päästäneet, ne olivat takertuneet häneen tiukasti.
Poika nosti kätensä, ja jokin välkähti pimeydessä. Max näki pimeydessä pojan kasvot, tämän mustat silmät ja julman hymyn huulilla. Ilmeessä ei ollut häivääkään armoa, kun käsi heilahti alas, osui kohteeseensa.
Silmät sulkeutuivat, lasit valahtivat nenältä. Nyrkki aukesi, ja lelusotilas tippui matolle. Max kaatui, tömähti matolle ja jäi siihen makaamaan, eikä nousisi enää koskaan. Pieni vartalo mytyssä, silmät ikuisesti kiinni. Veri värjäsi maton punaiseksi, tahrasi sen pysyvästi. Ja niin tahrautuivat myöskin pojan kädet, pojan joka oli syyllinen. Pojan, jolla oli kovempi sydän ja kovemmat kädet.
