Kirjoittaja Aihe: Se oli vaan realistista | K-11 | H/G  (Luettu 2591 kertaa)

Lauranood

  • Unelmien metsästäjä
  • ***
  • Viestejä: 363
  • Melankolisia sanoja ja unelmia
Se oli vaan realistista | K-11 | H/G
« : 11.09.2011 22:38:38 »
Author : Lauranood
Gendre : Angst
Pairing : Ginny/Harry
Summary : Ennen ku tajuttiin, ettei meistä koskaan vois tulla pariskuntaa. Sillä sekunnilla sä revit mun pienen sydämeni kahtia ja peittelit sen pettymyksen peittoon. Se ei ollu julmaa, eikä edes ilkeetä, se oli vaan realistista, ja niin kipeetä.
Disclaimer : Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille
Rating : K-11
Varoitukset: Itsetuhoisuus // Beyond lisäsi

A/N : FanFic 100 haasteeseen sanalla 21. Ystävät.  Anteeksi puhekielisyys, mutta jotenin tälläinen teksti oli helpompaa kirjoittaa näin, olen näääääääääin paljon pahoillani jos se häiritsee tekstiä  :-X  Kirjoitusvirheistä saa ilmoittaa, risut ja ruusut olis suotavia<3   :-*

Sain varastettua yhden yön kallisarvoista aikaasi. Illalla avasin sulle oven hymyillen. Hymyilit takaisin ja mun sydämeni teki voltin takaperin. Sä toit sen elokuvan, jota katsottiin aina nuorina siinä jästilähiön kämpässä ennen ku tajuttiin, ettei meistä koskaan vois tulla pariskuntaa. Sillä sekunnilla sä revit mun pienen sydämeni kahtia ja peittelit sen pettymyksen peittoon. Se ei ollu julmaa, eikä edes ilkeetä, se oli vaan realistista, ja niin kipeetä.

Nykyisin sulla on iso kämppä, vaimo, lapsi ja koira. Tiedätköhän edes kuinka paljon sattuu katsoa sun vihreäsilmäistä brunettelastas. Sitä sen akan hymyä, joka esittää mulle aina niin ystävällistä, vaikka vei sut multa. No eihän se sitä tiiä, ei olla vaan kerrottu sille.
“Miten menee?” kysyn melkeen vaivaantuneena kun sä kävelet ympäri mun kämppää arvosteleva katse silmissäs.

“Muutat ihan liian usein Ginny, luovuttaisit jo ja asettuisit aloilles”, käsket.
Aloilleni? Kuinka helvetissä mä voisin asettua jaloilleni kun sä ja sun onnellinen perhees ootte silti aina liian lähellä mua ja mun haavoittuvaista sydäntäni! 
“Mikään ei vaan tunnu kodilta”, totean tyynesti ja kohautan olkiani.
Sä pudistelet päätäs, et tiiä et ainoo oikee koti mulle on se jästilähiön kämppä, jossa me asuttiin aivan kahdestaan, ilman tekohymyä ja akkamaisuutta.

Sä hymyilet silti, niinhän sä aina. Yrität unohtaa menneisyyden ja keskittyä tähän hetkeen, meidän kaveruuteen, vaikka mun pintani alla kytee miljoona tunnetta sua kohtaan mä lukitsen ne kaikki sisääni. Meillä on vaan tää yö aikaa ja sitten sä palaat perheesees ja mä palaan miettimään minne kauas muutan seuraavaksi.

Mä paistan pizzaa ja sä luet jotakin kirjaa samalla kun yrität epätoivoisesti saada kahta boolimukia kaapista. Nauran sulle, vaikka kaadetaan niihin vain colaa. Silti hienostuneisuus on aina hauskaa, oli jo sillon kun me ei tajuttu oikeesta elämästä mitään.
“Missä oot nykyään töissä?” kysyt samalla kun mä otan pizzaa uunista.
“Siellä ja täällä”, vastaan ja tiiät heti mitä tarkotan.
“Teet taas kahta työtä päällekkäin”, moitit mua.
“Eikun mä lopetin jo ajankääntäjän käyttämisen, nyt mä oon tosa lähikaupan kassalla aamupäivät ja illat mä oon Pyhän Mungon lääkintänoitana”, kerron.

“Lopeta edes noi jästihommat! Voisin saada sulle paikan ministeriöstä, sulla ois taitoa vaikka mihin ja sä oot jossain helvetin kassalla!”
Ministeriöstä? Mut sittenhän mä näkisin sut joka helvetin päivä ja mun ois vaikee enää elää omaa elämää!
“Älä, mä pärjään, oikeesti. Mua on isän takia aina kiinnostanu jästimaailma ja nyt mä saan tilaisuuden tutkia sitä”, vastaan valheellisesti.

“Okei unohdetaan kaikki työt ja murheet täksi illaksi, unohdetaan et maailmassa on muitaki ihmisiä kuin me!” sä huudat ja kohotat cola laseja.
Mä hymyilen autuaasti, se johtaisi vaan epämiellyttäviin tilanteisiin, joita kumpikin meistä haluaa välttää, joten jos vaikka mä muistelisin ja surisin sun perhettäs?

Me katotaan leffaa ja vaikka oot niin lähellä oot silti niin kaukana, niin saavuttamattomissa. Loppuillasta sä makaat sängyllä väsyneenä, kello on jo joitain yks. Mä istun sängyn vieressä hakaten päätäni sänkyyn. Mä juon colaa suoraan pullosta, eikä mua kiinnosta mitkään helvetin hienotunteisuudet.

Mun elämästä on tullu helvettiä. Kun sä oot mun luona kukaan muu ei vois ilahduttaa mua enempää, mut sillon ku sä oot mun vieressä enkä voi koskee niin mikään ei vois tappaa mua enempää. Suljen silmät ja yritän nukahtaa tähän helvetin lattialle. Saan kyllä nukkua sun vieressä, mehän ollaan nyt vain kavereita.

Silti mä suljen mun silmät ja kohta mä tunnen sun vahvat käsivartesi mun ympärillä ja saan varmaan paniikkikohtauksen ihan just.
“Et sä voi siellä lattialla nukkua! Nyt on kylmä ja sä ihan täriset”, valitat.
Lakkaa jo olemasta niin helvetin ritarillinen!
“Hmmm”, on kaikki mitä mun suusta tulee.

Sä nostat mut sänkyyn ja kiedot peittoon, mä haluan itkeä. Nukut ihan siinä vieressä, eikä mulla oo lupaa koskettaa sua laisinkaan. Mä en saa suudella enkä halata, joudun vaa olemaan ja itkemään mun karseeta kohtaloani. En mä haluais nukkua. Jokanen nukuttu minuutti on vähemmän meidän yhteistä aikaa. Silti suljen silmät mukisematta ja annan unien viedä mut pois tästä kaikesta.

Aamulla mä herään lasien kolinaan, sä siivoat mun kämpääni.
“Lopeta Harry… ei sun tarvis”, soperran ja yritän kömpiä ylös. Kello on vasta seitsemän.
“Älä nyt viitti Gin, en mä voi sun kotias sotkuseks jättää”, sä hymyilet ja mä luovutan.

Sä lähdet ja mä jään lattialle ulko-oven viereen itkemään. Sattuu niin helvetisti, ettei mikään voi parantaa mua enää, mutta vaikka sä olit taas niin lähellä sä olit vaan niin helvetin kaukana. Sä menet leikkimään hyvää isää ja aviomiestä, mä palaan mun nuhruiseen arkeen ja meen suihkuun ennen ku siirryn lähikaupan kassalle palvelemaan mistään mitään tajuamattomia jästejä. Ne vaan kattoo ja yrittää ymmärtää tuhansien surujen kirjoa mun kasvoilla, ei ne tajua.

Joskus ois vaan helpompi ottaa muutama kymmen vahvaa pilleriä ja vajota muistoihin ennen ku ne nielasis mut kokonaan, mut en mä vois. En Harryn takia, se pilas mun elämäni, mut se myös teki siitä elämisen arvosta. Mä suljen silmäni ja annan viimeisten kyynelten hukkua lämpimään suihkuveteen. Hengitän sisään ja ulos ennen kun astun taas tulevaan päivään, joka turruttaa mut kauttaaltaan. Mä oon jo niin kyllästynyt tähän kaikkeen.

Avaan tietokoneen ja etsin seuraavaa asuntoa, mä haluan kauas. Niin kauas, ettei Harry vaan jaksa tulla mun luokse. Pistän iliintymisestot, enkä liitä mun taloa holmiverkostoon, yritän unohtaa velhomaailman ja jatkan elämää jonakin toisena ihmisenä, kaukana niistä ihmisistä, jotka voi satuttaa mua pelkällä läsnäolollaan. Kauas Harry Potterista…
« Viimeksi muokattu: 01.05.2015 21:24:47 kirjoittanut Beyond »
Syyt muuttuvat, mutta määränpää pysyy samana

Lauranoodin Salainen laatikko