Nimi: Pisamapoika
Ikäraja: K-11
Genre: slash, angst ja pikkusen fluff
Varoitukset: poika/poika paritus
A/N: tällaista syntyi joskus kesän alkupuolella kun teki mieli kirjoittaa kylmästä talvesta, pisamista ja punaisista hiuksista... Ei kuuluu tekstieni parhaimmistoon, mutta laitoin nyt kuitenkin.
Menee flawlessin One True Something - haasteeseen One True bändillä Disco Ensemble ja biisillä Boxer.
Huom: Julkaistu myös sivustolla Fictionary
PisamapoikaLapsena minä olin aina se riitapukari ja riehuja, joka sai toiset pojat suuttumaan ja tytöt itkemään. Haastoin riitaa kaikkien kanssa ja sain usein turpiini isommilta pojilta. Kaadoin maitoa tyttöjen mekoille, irroitin renkaat poikien mäkiautoista ja nauroin päälle. Moni oli loukannut itsensä minun takiani. Jotkut melko vakavastikin.
Kukaan ei pitänyt minusta. Eivät edes omat vanhempani. Isä antoi minulle usein selkään ja äiti itki sitä, että minä olin sellainen. Joskus minut lukittiin huoneeseeni illalla, enkä saanut edes syödä illallista. Se ei tietenkään hyödyttänyt, sillä minä kapusin ikkunastani ulos aina öisin muiden nukkuessa ja juoksin metsään. Minua ei pelottanut. Metsä oli upea paikka yöllä, mutta minä en osannut arvostaa sitä silloin. Taskulampun valossa etsin linnunpesiä ja ketunkoloja tuhottaviksi. Joskus jäin jopa nukkumaan sammalmättäälle, mutta varmistin aina palaavani ennen kuin kotona herättiin.
Vaikka minä olinkin kauhukakara ja päästäni vinksahtanut, niin kuin vanhempani ja kaikki muut aikuiset sanoivat, oli minullakin heikko kohtani. Se oli Akseli. Hän oli minua kaksi vuotta vanhempi ja ainoa, poika jota en pystynyt kiusaamaan. Se ei johtunut siitä, että Akseli olisi ollut liian suuri tai vahva ja heittänyt minut seinään. Ehei, oikeastaan Akseli oli aika ruipelo silloin. Mutta se, etten pystynyt kiusaamaan häntä johtui rauhallisuudestaan. Hän oli ainoa kylän pojista, joka osasi ratkaista tappelun puhumalla, muttei itse koskaan tapellut kenenkään kanssa. Akseli ei ollut mikään surkimus, sitä en tarkoita. Oikeastaan hän oli todella rohkea, kun uskalsi mennä väliin muiden riitoihin.
Kerran minä oli hermostunut hänelle siitä ja huutanut, että haluaako hän päästä hengestään. Akseli oli tyynen rauhallisesti sanonut vain, että antaa tulla. Minä olin jo nostanut nyrkkini lyödäkseni, mutten vain pystynyt tekemään sitä. Akselin katseessa oli ollut jotakin, joka esti sen. Siniset silmät tapittivat minua ja minä en vain voinut tehdä mitään satuttaakseni häntä.
Olin kääntynyt ympäri ja juossut metsään. Perääni oli huudeltu ”Pelkuri” tai ”Surkimus” ja naurettukin, mutta minä en ollut kääntynyt takaisin. Olin istunut koko loppupäivän metsässä ja oli ollut vihainen itselleni. Huusin ja itkin ja minun olisi tehnyt mieli hakata Akselista henki pois.
Olin silloin yhdeksän.
~*~
Vuodet kuluivat ja minä olin edelleen samanlainen nahjus kuin aina ennenkin. Tappelin edelleen muiden kanssa, tosin vähemmän ja osasin selvittää riitoja puhumallakin. Akseli sen sijaan miehistyi aivan silminnähden. Hän ei valittanut, vaikka olisikin saanut kurjimmat työt. Hän oli komea ja hänellä oli hyvä huumorintaju. Monet tytöt lähes itkivät hänen peräänsä ja vaikka Akseli oli mukava heille, hän ei koskaan ollut liehitellyt yhtäkään tyttöä.
Minusta ja Akselista ei koskaan tullut ystäviä. Joskus saatoimme vaihtaa pari sanaa kun olimme samalla pellolla töissä. Joskus taas Akseli väläytti minulle pienen hymynpoikasen ja jatkoi sitten töiden tekoa. Akselilla oli hymykuoppa vasemmassa poskessa ja hänen silmänsä loistivat kun hän hymyili. Aina nähdessäni sen hymyn, hymy kiipesi väkisinkin myös omille kasvoilleni. Yhden ainoan sellaisen hymyn jälkeen olin koko päivän hyvällä tuulella, enkä haastanut riitaa kenenkään kanssa.
Aluksi olin vain ihmetellyt kuinka joku saattoi saada toisen hyvälle tuulelle koko päiväksi vain yhdellä pienellä hymyllä, mutta pikkuhiljaa asia alkoi valjeta minulle. Minä olin rakastunut Akseliin.
Sen jälkeen minä en pystynyt puhumaan Akselille, en katsomaan häntä silmiin tai olemaan edes hänen lähellään. Iltaisin rukoilin ja itkin. Minä olin rakastunut poikaan. Se oli kiellettyä. Mitä jos joku saisi tietää? Mitä minulle sitten tapahtuisi? Joutuisinko vankilaan? Tai... Kysymyksiä tulvi mieleeni. En osannut vastata niihin. Enkä halunnut vastausta, joten olin hiljaa asiasta ja katselin Akselia vain kauempaa. Se oli kai saavuttamaton unelma.
Akseli oli komea. Hänen punertavat hiuksensa ja siniset silmänsä loistivat auringonvalossa. Hänen poskipäänsä olivat täynnä pieniä pisamia. Kuinka monta niitä oli, sitä en tiennyt, mutta olisin laskenut ne, jos olisin päässyt tarpeeksi lähelle. Akseli oli pitkä, melkein päätä pitempi minua. Hän ei ollut liian laiha tai lihava vaan juuri sopiva. Akselin ääni oli matala ja tyyni. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni aina kuullessani sen.
Joskus Akseli yritti puhua minulle. En tiedä mistä. Kai jostakin uusista hienoista koneista, joita hän oli nähnyt isommilla tiloilla. Minä vain änkytin vastaukseksi jotain sen kaltaista kuin, että kysy joltain muulta. Akseli näytti hieman harmistuneelta, muttei jatkanut. Lopulta hän ei enää yrittänyt puhua kanssani. Välillä hän saattoi katsahtaa minuun, mutta silloin käänsin katseeni äkkiä pois ja jatkoin sitä mitä olin tekemässä.
Tätä jatkui pitkään. Akselista tuli minulle kuin vento vieras, mutta kuitenkaan en olisi pysynyt pystyssä ilman häntä.
Enter the night
The wind is colder than before
It wants to cut us down to size
And they don't want to know that we're aliveOli kylmempi tammikuu kuin vuosikausiin. Olin juuri edellisellä viikolla täyttänyt 22 vuotta. Oli kylmä pakkasaamu. Lämpömittarin lukemat lähentelivät -30 astetta. Minä olin lähtenyt hakemaan postia ja ilmeisesti aivan liian vähissä vaatteissa. Minulla oli päälläni paksu ruskea talvitakki, mummini kutoma villapaita, harmaa kaulahuivi, pipo ja lapaset, sekä paksut housut, mutta tutisin kylmästä ja yritin olla nopea. Olisin paljon mieluummin ollut sisällä lämpimässä höyryävän teemukin kanssa kuin pimeässä talviaamussa.
Postilaatikolle päästyäni näin jonkun kävelevän lumista tietä pitkin kohti minua. Se oli mies, mutten tunnistanut häntä. Miehellä oli tummanpunainen kaulahuivi ja lakki, sekä musta takki ja lapaset.
“Huomenta”, mies sanoi reippaasi tultuaan kohdalleni. Äänestä minä hänet tunnistin. Akseli. Tunsin kalpenevani. Akseli oli lähellä, liian lähellä.
“Hu-huomenta...” änkytin ja käännyin postilaatikon puoleen. Nostin käteni postilaatikon kannelle, mutta siihen se sitten jäikin. En saanut kantta avatuksi. Sydämeni hakkasi rinnassani kuin viimeistä päivää. Tunsin takanani seisovan punapään tuijotuksen takaraivossani.
“Hannes”, Akseli sanoi tyynesti ja astui askeleen lähemmäs minua. Nyt hän seisoi aivan takanani. Minun olisi tehnyt mieli juosta karkuun samaan tapaan kuin silloin monia vuosia sitten, mutta jalkani eivät toimineet.
“Niin?” kysyin oudon karhealla äänellä kuulostamatta yhtään itseltäni.
“Sinä välttelet minua”, Akseli sanoi.
“Minä... en. On ollut... paljon töitä ja-”
“Mitä minä olen tehnyt, että sinä välttelet minua?” Akseli jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan mitä olin sanonut.
“Et sinä mitään..” minä yritin, mutta Akseli keskeytti jälleen.
“Käännyhän ympäri” hän pyysi.
Jotenkin sain jalkani tottelemaan juuri ja juuri sen verran, että pystyin kääntymään ympäri. Akseli tuijotti minua suoraan silmiin lähes samaan tapaan kuin sillon kauan sitten. Tällä kertaa vain katse oli lempeämpi ja Akseli seisoi paljon lähempänä.
Seisoin jäykkänä paikallani. En uskaltanut tehdä mitään. Akseli tarkkaili kasvojani. Tunsin punastuvani, vaikka sitä tuskin huomasi pakkasen kylmettämistä poskistani. Tuuli tunki läpi lapasistani ja housujen lahkeista. Se sai pakkasen tuntumaan entistä kylmemmältä ja aloin täristä. Katseeni vaelteli Akselin pisamaisilla poskilla. Pisamia oli kymmeniä, jopa satoja. Halusin laskea niistä jokaisen.
Alahuuleni alkoi väristä kylmästä. Akseli huomasi sen.
“Hannes, onko sinun kylmä?” Akseli kysyi ja ennen kuin ennätin edes avaamaan suutani, hän oli jo kiertäntyt kätensä ympärilleni. Se sai kylmät väristykset kulkemaan selkääni pitkin niin rajuina, että aloin vapista. Luulen, että olisin kaatunut, jos Akseli ei olisi ollut siinä ja pitänyt minusta kiinni. Eikä hän päästänyt irti, ei, hän vain tiukensi otettaan.
Akseli kumartui minua kohti. Tunsin hänen hengityksen poskellani ja se sai lämpimä aallon kulkemaan kehoni lävitse.
“Hannes, älä välttele minua enää”, Akseli kuiskasi aivan korvani juuressa. En osannut vastata. Pieni kyynel vierähti poskelleni. Siinä vaiheessa sain oma käteni toimimaan ja kiersin ne Akselin selän taakse ja vedin miestä vielä vähän lähemmäs itseäni. Tätä minä olin odottanut ainakin neljä vuotta tai ehkä viisi. Tai ehkä olin odottanut tätä jo yli kolmetoista vuotta, siitä lähtien kun olin ollut yhdeksän vuotias.
Akseli huokaisi tyytyväisenä korvani juureen ja minä painoin pääni hänen olkaansa vasten. Sitten mieleen juolahti eräs kamala asia.
“Akseli...jos joku näkee...” minä kuiskasin. En minä siitä Akselin lämpimästä sylistä olisi minnekään halunnut lähetä, mutta mitä voisikaan tapahtua, jos joku näkisi.
“Sinä olet aivan jäässä”, Akseli sanoi ja silitti poskeani karhealla villalapasellaan. “Kuule meillä ei ole ketään kotona, että jos sinä haluat...”
Nyökkäsin vastaukseski. Akseli hymyili minulle ja tarttui käteeni...
Enter the night
Aim to even up the score
We'll never follow their design
Cause they don't want to know that we're aliveJa sinä iltana laskin pisamat hänen poskiltaa.
