Author: Fubuki
Beta: Ei
Fandom: Sherlock Holmes & Arséne Lupin
Genre: Dekkari, draama
Pairing: Sheryl/Arséne Lupin
Rating: K-11
Summary: En millään tohtisi paljastaa kaikkea heti tässä. Tapauksen loin minä itse, sekä juonikäänteen loppupuolella. Kerronta tapahtuu kuten kirjoissakin, Watsonin näkökulmasta.
Disclaimer: En omista Sherlock Holmesin hahmoa tai miljöötä. Enkä liiemmin Arséne Lupininkaan.
A/N: Älkää Holmes-fanit tappako minua >_< Huom, tää on 12-sivunen, varatkaa hiukan aikaa lukemiselle
Joissakin kohdissa on käytetty englannin kieltä, älkää hämääntykö sillä mun oli pakko tehdä niin, oman mielikuvan säilyttämiseks ja siksi että joidenkin kirjainten määrä rajoitti sanavalintoja... Osallistuu Who's your daddy-haasteeseen.
Luku 1.
Sheryl De Thorntonsin tapaus
Oli tuiki tavallinen heinäkuun viimeinen aamupäivä, kun istuin lepotuolissa olohuoneessa, ystäväni Holmesin seistessä ikkunan edessä lempipiippunsa suupielessään. Sinertävät savut tuprusivat hänen kasvojensa verhoksi, tämän tuijottaessa jonnekin päin Baker Streetiä.
”Watson”, hän sanoi, ”menisitkö hetkeksi ulos ja pyytäisit tuon nuoren neidin sisälle?”
Nousin tuolistani ja katsoin ikkunasta ulos. Siellä tosiaan oli nuori, sangen viehättävä nainen, jonka vaaleita kasvoja kehysti mustat aaltoilevalla kiharalla olevat hiukset jotka oli sivuilta vedetty taaksepäin ja kiinnitetty kammalla. Naisen – tai pitäisikö minun ikäni puolesta sanoa tytön – piirteissä oli jotakin hyvin tuttua, mutta en muista nähneeni häntä koskaan. Kasvot peittyivät osittain sateenvarjon alle, ulkona nimittäin satoi hieman välillä.
”Miksi minun hänet pitäisi pyytää tänne?” kysyin hetken naista katseltuani.
”Hän selvästi on aikeissa tulla tänne, mutta epäröi. Hän on kävellyt tätä katua edes takaisin jo melkein tunnin”, Holmes sanoi.
Astelin siis ulos ja hiukan ensin välttäen katsettani naisesta, kävelin hänen lähelleen. Katselin naista hiukan tarkemmin. Hän oli tuskin kahtakymmentä vuotta täyttänyt, pukeutui siniseen kauniiseen mekkoon, joka oli jotakin arkisen ja aatelisnaisen väliltä. Hänen kaulassaan oli kultaisessa ketjussa pieni vihreä kivi joka sädehti kauniisti välillä pilven riekaleiden takaa pilkottavan auringon valossa.
Ennen kuin olin saanut ajatukseni loppuun tai ehdin sanoa sanaakaan, nainen oli kävellyt luokseni.
”Anteeksi, mutta asuuko kuuluisa Sherlock Holmes täällä?”
”Kyllä vain”, vastasin. Nainen katsoi minua hetken tutkivasti.
”Mutta minä en ole hän. Hän on kyllä kotona, mikäli teillä on hänelle asiaa.”
”Voi kyllä, minulla tosiaan on asiaa”, hän sanoi, mutta hyvin hermostuneesti, ja näyttäen siltä ettei hän silti ollut varma Holmesin tapaamisesta.
Hetken syvään hengitettyään, neito suostui tulemaan kanssani Holmesin puheille. Opastin hänet olohuoneeseen, jossa Holmes seisoi takan reunaan nojaten ja piippua polttaen. Tiesin hänen esittävän tavanomaista charmikkaampaa, tai vakuuttavampaa. Itse minun on vaikea sanoa mitä hän halusi saavuttaa, sillä en tiedä mitä naiset hänen eleistään ajattelee.
Neiti istuutui ennen kuin Holmes ehti edes kehottaa, hän selvästi voi pahoin ja oli vähällä menettää tajuntansa. Kysyin neidin vointia, mutta hän nyökkäsi ja sanoi voivansa hyvin. Rouva Hudson toi hänelle teetä, ja vihdoin pääsimme asiaan. Holmes istuutui neitiä vastapäätä tuijottaen tyttöä hiukan tarkkaavaisesti, mutta ei läheskään niin tarkkaavaisesti kuin itse neiti Holmesia.
”Teillä ilmeisestikin on minulle asiaa?”
”Kyllä, anteeksi tämä hermostunut käytökseni, mutta en voi itselleni mitään. Olen nukkunut huonosti viimeaikoina”, hän sanoi, mutta hermostuneisuus ei enää heijastunut hänen äänestään.
”Juokaa rauhassa teenne, hengittäkää syvään ja kertokaa tapauksestanne”, Holmes sanoi, kuin olisi jo kaivannutkin tekemistä. Muistin sillä hetkellä kuinka tylsistyneeltä hän oli näyttänyt lukiessaan aamun lehteä. Holmes kävi avaamassa ikkunaa ja päästi sitten raikkaan kevään tuulahduksen sisälle.
”Niin... Nimeni on Sheryl De Thorntons, ja äitini menehtyi vastikään, kuukausi sitten Pariisissa keuhkokuumeeseen. Hänen omistuksessaan ollut kartano, palvelusväki ja koko muu omaisuus jäi yksin minulle, sillä olin ainoa lapsi. Mutta tuossa kartanossa tuntuu olevan jotain pahasti vialla, sillä kun viikko sitten astuin sinne ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, oli talon sisustus muutettu täydellisesti. Äitini oli sen muuttanut palvelijoiden avustuksella, jokainen esine oli tarkalleen laitettu tiettyihin paikkoihin ja varastona pidetystä kellarista oli otettu vanhoja muotokuvia ja pistetty uusien tilalle. Ihmettelin asiaa suuresti, mutta arvostin äidin mielipidettä ja jätin tavarat niin kuin ne olivat.
Mutta se mitä tapahtui yöllä, saa minut enemmän hämmästyneeksi. Nimittäin ensimmäisenä yönä, kuulin ylemmästä kerroksesta eli ullakolta kolinaa, joka johti ikkunani yläpuolella olevalle seinälle. Nousin vuoteellani istumaan ja samassa ikkunalautaani kolahti jotakin, käännyin katsomaan ja näin jotain, joka muistutti ihmisen päätä. En liikahtanutkaan ikkunaa kohti, ennen kuin pää palasi takaisin ylös ullakolle päin. Juoksin sitten ullakolle, mutta siellä ei ollut ketään. Ullakko oli vastikään siivottukin, joten pölyssä ei erottunut mitään.
Seuraavana aamuna yhden puutarhan patsaan pää näytti olevan vinossa, joten puutarhassa ollessani ajattelin mennä katsomaan sitä lähempää. Pää oli irti, ja sen silmistä lähti pitkät veriset vanat kohti patsaan leukaa. Samaisena aamuna palvelustyttö kertoi että yksi kanoista oli hukassa, joten veren voi varmaankin selittää sillä.
Seuraavana yönä, sama toistui, ja ketään ei löytynyt taaskaan. Aamulla toisen patsaan pää oli poikki ja siltäkin valui verta silmistä. Kolmantena yönä sama, ja neljäntenä taas, ja viides... Sama toistui viimeyöhön saakka ja nyt kaikki puutarhan seitsemän patsasta ovat päättömiä, ja päätin viimeinkin tulla teidän puheille.”
Holmes istui keskittyneenä tuolissaan.
”Kummallinen tapaus, todellakin, ei ihme että olette hermoraunio”, totesin myötämielisesti neidille.
”Voi, en minä peloissani ole, hölmistynyt vain”, hän totesi yhtä arkisesti kuin sen että hän oli ostanut uuden mekon ooppera-esitykseen. Neidin rohkeus hämmästytti minua luultavasti yhtä paljon kuin Holmesiakin. Hän katsahti tyttöä mietteliäänä, mutta hautautui saman tien tapauksen ajattelemiseen.
”Tapaus tuntuu olevan hankalasti tutkittavissa täältä käsin, joten ehdotan että lähdemme Watsonin kanssa teidän mukananne kartanoon”, hän lopulta totesi.
”Arvelinkin että sanotte noin, siksi varasin teille jo junaliput”, neiti sanoi ja hymyili ensimmäistä kertaa Baker Streetille tultuaan. Se oli mitä ihastuttavin, ja kaunein hymy, joka sai jopa Holmesin hetkeksi lopettamaan piipun tupruttamisensa.
”Erinomaista. Watson, pakkaa hammasharja, ulkokengät, lääkärin laukkusi ja vaihtovaatteet, eikä se perinteinenkään olisi pahasta. Lähdemme pian iltapäivän aikaan”, Holmes totesi minulle pongahtaen ylös nojatuolistaan. Tiesin Holmesin tarkoittavan perinteisellään revolveriani, mutta mistä hän tiesi että tarvitsemme sitä? Joko hän oli päätellyt neidin hengen olevan vaarassa?
Joka tapauksessa, sinä päivänä hylkäsimme Baker Streetin taaksemme, ja lähdimme junalla kohti maaseudun rauhaa. Saimme kuitenkin huomata, että rauha oli tuosta paikasta kaukana.
Ensimmäinen sana joka mieleeni tuli, kuvaamaan tuota kartanoa ja sen ulkomuotoa, oli
hämmästyttävä. Vaivalla ja tarkkuudella hoidetut puutarhat, vastikään maalatut ulkoseinät, kiillotetut ikkunat, kaikki oli hämmästyttävän siistiä ja kaunista. Holmes oli harvinaisen vaitonainen vaunuissa, tuota kartanoa katsellessaan. Kun sanoin: ”Upealla alueella sijaitseva kartano, vai mitä Holmes?” hän ei vastannut sanallakaan. Neidin katse tuntui harhailevan välillä kohti Holmesia, mutta välillä taas pakottautui pysymään jossakin muualla. Asia kummastutti minua sillä hetkellä, mutta tunne tuli ja meni saman tien.
Päästyämme kartanoon, neiti näytti meille paikkoja. Talo oli tosiaan seinille jääneistä auringon värjäymistä ja muusta päätellen järjestetty juuri uudelleen, ja selvästikin hiukan vaatimattomammin. Palvelusväki kantoi laukkumme vierashuoneeseen, ja lähdimme saman tien ullakolle. Neiti poistui ohjaamaan palvelusväkeään, kun meille oli näytetty kyseinen ikkuna joka oli täysin neidin huoneen yläpuolella.
Siellä Holmes tuntui elävän jälleen. Hän otti taskustaan suurennuslasinsa ja tutki pienen ikkunan ympäristöä.
”Kattoon on naulattu koukuksi väännetty naula”, hän totesi kurkistettuaan ulos ikkunasta.
”Naulan ruosteessa on hankaumia, ikään kuin narun tekemiä, ilmeisestikin patsaan pään laskemisesta tullut. Ikkunan vasemmassa alareunassa on puussa samanlaisia hankausjälkiä, eli narua pidettiin täällä sisällä, ilmeisesti siltä varalta että neiti De Thorntons kurkistaisi huoneensa ikkunasta ulos nähdäkseen tekijän. Huoneen lattialla ei selvästikään ollut jälkiä kun tulimme, joten jalanjäljet eivät tule auttamaan tutkinnoissamme”, Holmes mutisi ja alkoi tutkia laatikoita ja kaappeja joita huoneesta löytyi. Yhtä arkkua Holmes ei saanut auki, sillä se oli visusti lukossa, ja yksi kaappi oli täysin tyhjä.
”Tekijä luultavasti piiloutui tähän kaappiin”, Holmes sanoi ja tutki suurennuslasilla kaappia. Yhteen huolimattomasti naulattuun naulaan oli tarttunut mustaa villalankaa kankaasta.
”Laadusta päätellen tämä on palvelusväen vaatteista. Ikäväkseni voin todeta että kaikilla palvelijoilla oli mustat mekot, kuten hovimestarin takkikin.”
”Kerrohan nyt minulle Holmes, mitä arvelet niistä patsaista”, minä sanoin kärsimättömänä.
”Luultavasti tätä: seitsemän patsaan päät symboloivat seitsemää päivää, kuten seitsemän päivää toistui nämä oudot tapahtumatkin. Toistuminen kuvasti sitä, että neidillä on tapahtumien jälkeen seitsemän päivää aikaa, ja silloin hän itsekin menettää päänsä”. Holmes totesi arkipäiväisesti.
”Hyvänen aika!” minä totesin järkyttyneenä. ”Eikö meidän pitäisi varoittaa neitiä?”
”Ei tarvitse, minä nappaan tekijän alle seitsemässä päivässä”, Holmes sanoi.
”Mutta entäs verta itkevät patsaiden päät?”
”Siitä en ole vielä täysin varma, mutta epäilen että ne liittyvät jotenkin neidin edesmenneeseen äitiin. Joko verikyyneleet kuvastavat sitä että neiti itse murhasi äitinsä, tai sitten ne kuvastavat neidin suruaikaa... Tai tekijä itse suree rouvan kuolemaa ja-”
”
Neidin”, kuului miesääni portaista. Käännyimme katsomaan ja näimme hovimestarin, Leonardin, seisomassa ovella.
”Anteeksi kuinka?” Holmes sanoi.
”Edesmennyt emäntämme Viola De Thorntons oli neiti, ei rouva. Hän ei koskaan ollut naimisissa.”
”Ei koskaan?” minä hämmästyin.
”Ei. Viola-neiti synnytti aviottoman lapsen miehelle jota kukaan ei ole nähnyt, ja vannoen aina että hän ei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kuin Sheryl-neidin isän kanssa, hän pysyi neitinä elämänsä loppuun saakka.”
”Ja Sheryl-neidin isä..?” Holmes kysyi.
”Ei koskaan saatu tietää, Sheryl-neiti itsekään ei tiedä. Palvelustytöt juoruilevat että mies olisi ollut ties minkälainen hirviö, joka hylkäsi Viola-neidin heti kuullessaan tämän olevan raskaana. Mutta kuka tietää. Ehkä mies on jo kuollut.”
”Minä en usko niin, rakas Leonard”, Sheryl-neiti sanoi saapuessaan myös ullakon ovelle.
”Anteeksi neiti, puhuin ajattelemattomasti”, Leonard sanoi syvään kumartaen.
”Ei se mitään, mutta menehän nyt, tallipojat kaipaavat apuasi.”
”Kyllä neiti”, Leonard sanoi, ja poistui.
Syntyi hetkellinen hiljaisuus, jonka aikana Holmes oli saanut taas mietteliään ilmeensä. Minä katselin tutkivasti neiti Sheryliä. Holmesin kolme vaihtoehtoa kummittelivat mielessäni. En millään voinut uskoa, että tuo kaunis olento olisi tappanut äitinsä kylmäverisesti, ja jonkun kostonhimoa peläten tullut hakemaan Holmesin apua. Ei, vaikka neiti olikin rohkeampi kuin moni muu, niin rauhallisesti käyttäytyvä ja hyvä näyttelijä hän ei voinut olla. Jäi siis kaksi vaihtoehtoa; neiti Violan kuolemaa sureva tekijä, tai joku joka halusi neiti Sherylille pahaa, mutta antoi silti seitsemän päivää aikaa suruun.
”Saanen opastaa teidät puutarhaan?” Sheryl-neiti kysyi.
”Kernaasti”, Holmes sanoi ja lähdimme kolmestaan puutarhaan. Sheryl-neiti opasti meidät ensimmäisen patsaan luo. Se oli marmorista kaiverrettu, kreikkalais-tyylinen patsas joka piti sormusta vasemman käden kämmenellään. Patsaalta toden totta oli kaula katkaistu, ja se oli aavistuksen vinossa. Silmistä valui kuivunut veri.
”Tämä siis oli ensimmäinen?”
”Kyllä.”
”Ja ette ole liikuttanut tai koskenut sitä sen jälkeen?”
”En.”
”Erinomaista. Loistava asiakas”, Holmes mutisi minulle ja tutki suurennuslasillaan patsasta.
”Kappas, kappas”, hän totesi hetken tutkimuksen jälkeen. ”Patsaan peukalossa on kirjain L, kirjoitettu verellä. Huomasitteko tämän?”
”En, en todellakaan”, neiti Sheryl sanoi ja katsoi patsaan oikean käden peukaloa.
”Vilkaiskaamme muita patsaita”, Holmes julisti ja he jatkoivat toiselle patsaalle.
”Kas, tämän etusormessa on kirjain E”, Holmes sanoi. Seuraavan patsaan keskisormessa oli A, seuraavan nimettömässä V, seuraavan pikkurillissä E.
”Leave? Lähde, häivy? Joku selvästikin haluaa neidistä eroon”, mutisin Holmesille.
”Kyllä, ja itseäni hämmästyttää tämä yksinkertaisuus joka näihin kirjaimiin sisältyy, edessä on jotakin pahempaa, aavistan sen...” Holmes sanoi. Jatkoimme seuraavalle patsaalle, sen vasemman käden peukalossa oli O, viimeisen patsaan etusormessa R.
”Lähde, tai...?” minä mutisin mietteliäänä.
”Viestille tulee jatkoa ensi yönä, Watson. Ja mikäli olen oikeassa, se ei tule olemaan miellyttävä.”
”Onko edistystä, herra Holmes?” neiti Sheryl kysyi astellessaan lähemmäksi meitä.
”Patsaista löytyneiden kirjainten perusteella, joku haluaa teidän häipyvän täältä, hinnalla millä hyvänsä. Kirjaimet muodostivat sanat ’leave’ ja ’or’... Onko teillä mitään aavistusta kuka haluaisi teidän häipyvän?”
”Ei, en ole tietääkseni suututtanut ketään... Kaikki ovat minulle mukavia täälläpäin, jos ei lasketa rikkaampia ja aatelisia piirejä joissa minua kutsutaan De Thorntonsin äpäräksi.”
”Röyhkeää!” minä päästin suustani.
”Sellaista se on niissä piireissä. En yhtään ihmettele miksi äitini matkusteli niin usein pois täältä”, neiti Sheryl sanoi hymyillen, mutta hymystä erottui jonkinlaista surumielisyyttä, joka sai minut itsenikin mielenliikuttuneeksi.
”Oliko äidillänne ketään vihamiestä?”
”Äidilläkö? Ei minun tietääkseni. Vaikka hän olikin halveksittu piireissä, ei häntä kukaan varsinaisesti vihannut, päinvastoin, Leonard oli parempina aikoinaan jopa rakastunut äitiini.”
”Leonard? Hovimestari?”
”Niin, hän oli joskus hyvissä varoissa ja lähetti silloin usein kirjeitä äidille, luvaten tälle suuret häät ja kauniin tulevaisuuden, mutta hän hävisi vedonlyönnissä lähes kaiken omaisuutensa ja pelkäsi näyttäytyä äitini edessä sen jälkeen. Äitini tarjosi hänelle hyväpalkkaista työtä täältä.”
”Sepä kauniisti tehty. Entä Leonardin asema äitinne silmissä?”
”Uskollinen palvelija ja hyvä ystävä.”
”Kiitoksia, ja nyt voisimme vetäytyä sisälle. Ilta alkaa jo hämärtää”, Holmes sanoi ja lähdimme sisätiloihin, missä meille tarjottiin maittava illallinen. Istuttuamme hetken huoneessamme ja Holmesin tupruteltua jälleen piippuansa, hän lähti huoneesta mitään sanomatta. Pian hän tuli takaisin mukanaan palvelustyttöjä jotka ottivat matkatavaramme.
”Holmes, mitä nyt?” kysyin hölmistyneenä.
”Siirtykäämme Sheryl-neidin huoneen viereen, epäilen että meidän olisi parasta olla siellä”, Holmes sanoi, enkä voinut väittää vastaan. Tilanne näytti suorastaan pelottavalta.
Myöhemmin illalla, ennen nukkumaan vetäytymistämme, Holmes kävi tarkistamassa Sheryl-neidin huoneen ja käski huutaa meitä heti, jos jotain sattuisi.
Minä ummistin silmäni ja nukahdin saman tien, viimeisenä näkynä Holmes seisomassa mietteliään näköisenä ikkunan edessä.
Heräsin Sheryl-neidin huutoon: ”Herra Holmes!!!”
Ja avattuani silmäni, Holmes oli edelleen sen samaisen ikkunan edessä, mutta lähti saman tien ripein askelin Sheryl-neidin huoneeseen. Minä nousin ylös ja tein samoin.
Sheryl-neiti istui sängyllään ja tuijotti ikkunaan. Minä katsoin sinne myös ja tajusin että ikkunan edessä roikkui kuollut kana, jonka sulat olivat sikin sokin ja verta sen ruumiissa oli tuskin nimeksikään. Sheryl-neiti näytti hiukan kalpealta, mutta hillityltä ja melko rauhalliselta.
Holmes kiiruhti ullakolle, minä hänen perässään. Ullakon oven avattuamme, tajusimme, ettei siellä ollut ketään. Holmes katsoi aiemmin päivällä tarkastamaansa kaappiin, sielläkään ei mitään. Sytytin valon samassa kun Sheryl-neiti saapui myös ullakolle. Ikkunan ympärille seinälle oli kirjoitettu verellä: ”You will die.”
Sheryl-neiti hätkähti veren nähdessään, tärisi ja menetti itsehillinnän mukana tajuntansa. Holmes nappasi hänet käsivarrelleen ja katsoi hiukan tutkiskelevana ympärilleen. Miten ihmeessä tekijä oli ehtinyt pois ullakolta?
Palvelusneidit alkoivat yksi toisensa jälkeen ilmaantua ullakon portaille, samoin Leonard.
”Mitä täällä tapahtuu?” Leonard kysyi, sillä en päästänyt häntä ullakon ovesta sisään. Holmes kantoi Sheryl-neidin ullakolta pois ja vei tämän huoneeseensa. Kaksi palvelusneitiä, Diana ja Susan, juoksivat hänen peräänsä ja jäivät hoitamaan emäntäänsä. Holmes palasi ja lukittautui kanssani ullakolle.
”No niin, katsotaanpas”, hän sanoi ja meni ikkunalle ja kiskoi narun päähän sidotun kanan raadon ylös.
”Voi kuinka yksinkertainen temppu, Watson hyvä”, hän tokaisi saman tien katsottuaan uudestaan ikkunasta ulos.
”Selitä minulle, Holmes”, sanoin jo hyvin kiinnostuneena.
”Kana on luultavasti roikkunut täällä jo illallisen aikoihin”, Holmes sanoi ja tutkiskeli hiukan kanan raatoa.
”Mitä? Sheryl-neiti olisi varmasti kyllä huomannut -”
”Ei ei, sanoin että se on roikkunut tässä narussa jo illallisesta, mutta en että se roikkui ikkunan
edessä. Se oli
vieressä, se naru josta se nimittäin roikkui, oli sidottu toisella narulla tuohon kauempana hiukan ulkona olevaan naulaan, joten se piti kanaa roikottavan narun hiukan sivummassa ikkunasta. Tekijän tarvitsi vain katkaista toinen naru ja kana keinuisi ikkunan edessä. Nopea ja helppo temppu”, Holmes sanoi ja löysikin toisen narunpätkän, joka oli sidottu toiseen kiinni melko keskeltä.
”Uskomatonta, mutta miten tekijä katkaisi narun?” kysyin. Holmesin päätelmät tuntuivat tyssähtäneen siihen.
”Minä en tiedä, Watson..” hän sanoi ja katseli ikkunasta ulos pihamaalle.
”Alhaalla oleva ikkuna on Sheryl-neidin, oikealla oleva ikkuna on meidän, mutta kenen tuo vasen on?” Kävin kysymässä asiaa palvelusneidiltä joka sanoi että se on Leonardin huone.
”Ah, ja juttu sen kun monimutkaistuu...” Holmes sanoi. ”Käykäämme Leonardin huoneessa.”
Kävimme siellä Holmesin kanssa. Holmes tutki jokaisen laatikon, kaapin ja arkun.
”Ei mitään... Hmh, mielenkiintoista”, Holmes mutisi ja näytti innostuvan tästä mysteerin vaikeudesta.
”Minä en nyt ymmärrä mikä tässä on mielenkiintoista. Meillä on kuusi päivää aikaa selvittää tämä, tai Sheryl-neiti pääsee hengestään”, sanoin vakavana.
”Voi anteeksi, rakas Watson. Mutta tunnethan sinä minut, mitä vaikeampi juttu, sitä hauskempaa minulla on. Paitsi jos en saa tätä selvitettyä siis...” Minä katsoin häntä ilmeellä joka ilmaisi, että luotin täydellisesti siihen, että hän saa jutun selvitettyä. Holmes hymyili hetkellisesti ja katsoi nyt Leonardin ikkunasta ylös, katseltuaan hetken sulki ikkunan ja lähti kohti Sheryl-neidin huonetta.
Neiti makasi kalpeana ja tajuttomana sängyssään. Palvelusneiti, Susan, istui hänen vieressään ja näpräsi sormiensa välissä essunsa etumusta hermostuneena.
”Miten neiti voi?” minä kysyin.
”Ei ole herännyt vielä, hän taitaa nukkua sillä hän liikkui äsken levottomana ja pyyteli anteeksi itsekseen. Saattoi jopa itkeä, herra”, Susan sanoi.
”Itkeä?” Holmes toisti.
”Niin, herra. Hän itki ja pyyteli toistuvasti anteeksi. ’Anteeksi, anteeksi, en tarkoittanut.’ hän sanoi.”
Holmes vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, mutta Sheryl-neidin herätessä heräsi hänkin tuumistaan.
”Vettä, Susan, jos saan pyytää...” hän sanoi ensimmäisenä hymyillen hiukan, värin palautuessa poskilleen. Susan lähti keittiöön ja minä ja Holmes jäimme neidin kanssa kolmisin.
”Mikä on vointi?” Holmes kysyi ennen kuin ehdin avata suuni.
”Parempi, kiitos... Selvisikö mysteeri jo?” neiti kysyi.
”Edistystä kylläkin, mutta minulla ei ole vielä syyllistä tai todisteita”, Holmes sanoi ja katsahti huoneessa ympärilleen.
”Oliko tuo kynttilä tuossa kun menitte nukkumaan?” hän kysyi katsoen yöpöydällä lojuvaan kynttilään joka oli kultaisella kynttilän jalalla pystyssä.
”Ei, ei ollut... Susan ilmeisesti toi sen”, neiti sanoi samassa kun Susan tuli vesikannun kanssa huoneeseen.
”Susan, toitko sinä tuon kynttilän tänne?” neiti kysyi.
”En, minä luulin että herra Holmes toi sen”, Susan vastasi.
”Ahha. Edistyksellistä, Watson”, Holmes sanoi voitonriemuisena.
”Mikä niin?” minä kysyin.
”Tekijä toi kynttilän, sillä hän katkaisi toisen kanaa roikottavista naruista, ja jotta häntä ei epäiltäisi, hän toi kynttilän Sheryl-neidin huoneeseen, jossa kukaan luultavasti ei kyseenalaistaisi sitä miksi kynttilä on siinä, kun kaikki olisivat hätäännyksissä ullakon tapahtumista”, Holmes sanoi.
”Mainiota, Holmes”, minä sanoin. ”Mutta kuka on tekijä?”
”Sitä on mahdoton sanoa, mikäli... Missä on Leonard?” Holmes kysyi. Susan haki Leonardin huoneeseen.
”Missä te olitte juuri ennen kuin Sheryl-neiti huusi minua?” Holmes kysyi tältä heti.
”Siivosin kirjasto-huonetta kahden palvelusneidin kanssa kun muut olivat nukkumassa.”
”Missä kirjasto-huone sijaitsee?”
”Palvelusneitien huoneiden vieressä, talon pohjoisnurkassa.”
”Ja poistuiko teistä kukaan kirjastosta?”
”Me kaikki poistuimme jossain vaiheessa. Minä muutamaa minuuttia ennen neidin huutoa, mutta palasin ennen sitä. Diana poistui minua ennen hakemaan yhtä ruokasaliin unohtunutta kirjaa ja Susan oli poissa huutojen aikaan”, Leonard sanoi. Susan säpsähti.
”M-minä? Mutta minähän olin vain hakemassa - hakemassa...” hän änkytti. Holmes katsoi häntä tiukasti.
”Niin, Susan?” Sheryl-neiti sanoi, mutta ei lainkaan kiristävästi, vaan hellästi ja rauhallisesti, kuin äiti lapselleen.
”M-m-minä vannon! Minä vannon että yritin - minä yritin...” Susan alkoi nyyhkyttää ja itkeä essuaan vasten.
”Mistä tässä on nyt kyse?” minä kysyin.
”Susanilla on hiukan.. ongelmia. Kokaiinin kanssa nimittäin. Olen pitkään yrittänyt saada hänet lopettamaan, mutta aina kun Leonardin ja minun katse vältti –”
”Anteeksi, neiti, anteeksi! En tee sitä enää jos nyt saan anteeksi! Minä lupaan!” Susan nyyhkytti.
Leonard viittasi Holmesin ja minut vähän lähemmäs itseään.
”Tosiasiassa, Susan on ollut hyvin tuohduksissaan sen jälkeen kun Sheryl kielsi häneltä jyrkästi kokaiinin käytön. Hän on käyttäytynyt vieroituksen takia oudosti, mutta ei kai hän neitiä uhkaisi?” Leonard kuiskasi. Minä olin jo varma Susan-neidin syyllisyydestä, sillä tuon itkun ja nyyhkytyksen olin kuullut ennenkin, se kuulosti teeskennellyltä, kuin Susan ei katuisi lainkaan salaisia kokaiinin nauttimisiaan, mutta Holmes ei tuominnut Susania vielä mihinkään.
”Minusta Susanin asema on nyt hyvin epäilyttävä”, sanoin Holmesille vetäydyttyämme hetkeksi omaan huoneeseemme.
”Mutta mitään todisteita ei ole”, Holmes sanoi.
”Kai sinäkin huomasit, Holmes? Tyttö näpersi käsillään kaikkea kuin vieroitusten kourissa, se ilmaisi selvästi sen, että hän ei ollut saanut kokaiinia hetkeen, hetkeen jonka hän ehkä käytti temppuunsa kanan kanssa.”
”Huomasin, totta kai”, Holmes sanoi, ”Mutta todisteita ei silti ole, vaikka hän ei olisikaan saanut huumausaineitansa hetkeen... Esteitä voi olla muitakin.”
”Miksei hän sitten sanonut mikä häntä esti?”
”Luultavasti se pelko, että Sheryl-neiti antaa hänelle potkut, mikäli tämä alkaa kyselemään minne hänen huumeensa ovat kadonneet tai vastaavaa.”
”Mutta hänen itkunsa oli teeskenneltyä, sen kuuli –”
”Asenne-ongelmia vain. Susan-neiti on nuori ja oikkuilevan luonteinen. Hän tuskin katuu tai on aikeissa unohtaa kokaiinin iäksi Sheryl-neidin käskystä. Hän ei katunut oikeasti sitä että meni huumevarastoilleen, joten hän esitti saadakseen pitää työnsä”, Holmes selitti, minä aloin mennä ymmälleni.
”Mutta kuka sitten on tekijä?”
”En voi laskea Susan-neitiä vielä täysin ulos, ensiyö näyttää mitä on tullakseen.”
”Holmes! Et kai sinä odota ensi yöhön? Entä jos Sheryl-neidin henkeä uhataankin jo sinä yönä, koska olemme täällä?”
”Sen parempi meille, sitten saamme rikollisen rysän päältä”, Holmes totesi ja painuimme nukkumaan.
Seuraavana päivänä, Holmes oli huoneessamme miettimässä. Hän ilmaantui vain lounaalle ja silloinkaan hänestä ei saanut mitään irti. En tohtinut keskeyttää hänen mietteitään, eikä tohtinut meidän kanssa lounastava Sheryl-neitikään. Lounaamme keskeytyi muilla tavoin, sillä yksi palvelusneideistä saapui ruokasaliin kauhuissaan.
”Sheryl-neiti, Sheryl-neiti! Patsaat! Lisää verta!” palvelija huusi. Sheryl-neiti pongahti vauhdilla ylös, samoin Holmes. Menimme ulos ja huomasimme että seitsemästä patsaasta kuudessa oli verellä tehtyjä merkintöjä. Patsaiden käsivarsissa luki nyt kirjaimia, ja kun katsoimme ne läpi, muodostui sanat: ”Time is up.”
”Aika on loppu”, Holmes sanoi, Sheryl-neitiä alkoi heikottaa joten saatoin hänet kivestä veistetylle penkille.
”Murhanhimoinen ystävämme on hiukan kärsimätön”, Holmes totesi ja vilkuili ympärilleen hetken, ei löytänyt johtolankoja, ja lähti takaisin vierashuoneeseemme. Saatoin Sheryl-neidin takaisin omaan makuuhuoneeseensa, ennen lähtöäni lohdutin häntä: ”Ei huolta, Holmes keksii kyllä keinot. Hän ei tuota pettymystä”, Sheryl-neiti katsoi minua hymyillen hiukan.
”Minä luotan Holmesiin luultavasti yhtä paljon kuin tekin. Olkaa hyvät ja miettikää asioita rauhassa.”
Poistuin vierashuoneeseen, jossa Holmes istui mietteliään näköisenä.
”Anteeksi, Watson, mutta viitsisitkö poistua loppupäiväksi johonkin, vaikkapa kirjastoon? Tarvitsen hiljaisuutta.”
”Tottahan toki”, vastasin tyytyväisenä: Holmes oli lähellä ratkaisua. Menin viettämään iltapäivääni kirjastoon.
Tunnit kuluivat, ja ilta koitti. Palasin vierashuoneeseen, jossa Holmes istui edelleen samalla paikallaan.
”Edistystä?”
”Odotellaan, odotellaan”, Holmes sanoi ja nousi ylös. ”Käyttäydy kuin olisit menossa yöpuulle. Minä menen vilkaisemaan että Sheryl-neidillä on kaikki kunnossa.”
”Selvä on.”
Holmes palasi hetken päästä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut, ikkunan ympäristössä ei ollut mitään - mikä sinänsä ei ollut yllätys, kuka nyt käyttäisi samaa temppua sen jälkeen kun sen salaisuus oli selvitetty?
Minä ummistin jälleen silmiäni sängyssä, pyjama kuitenkin päivävaatteiden päällä. Holmes istui nojatuolissa ja tuprutti savua piipustaan.
Myöhemmin heräsin kellon lyöntiin. Kello oli kaksi, niihin aikoihin tekijä teki aina temppunsa. Nousin ylös ja huomasin että Holmes istui jälleen paikallaan, hän vaikutti levottomalta.
”Jotain pitäisi jo sattua”, hän sanoi.
”Kärsivällisyyttä, Holmes. Me olemme ihan seinän takana ja kuulemme varmasti jos jotain sattuu”, sanoin ja avasin vierashuoneemme ikkunan. Samassa kartanon läheisestä metsästä kuului pamahdus.
”Mistähän tuo tuli?” mutisin ja katselin ulos. Holmes oli pongahtanut ylös tuolistaan ja juossut Sheryl-neidin huoneeseen.
”Poissa!!! Watson!” Holmes huusi. Juoksin hänen perässään huoneeseen. Sheryl-neiti oli tosiaan poissa. Ovi joka johti käytävää pitkin Leonardin huoneeseen, oli auki.
”Voi pahuksen pahus! Tule, Watson!” Holmes huusi ja haki huoneestamme revolverit ja lähdimme kohti ulko-ovia.
”Mitä nyt, Holmes? Kerro minullekin”, puhisin juostessamme.
”Leonard on syyllinen! Vain hän voisi saada neidin ulos tähän aikaan, sillä hän on neidin luotetuin henkilö. Tule, Watson, kiirehdi! Toivon ettemme ole myöhässä.”
Kuulimme ulko-ovilla toisen laukauksen joka sai meidät kiristämään tahtiamme. Metsästä kajasti hivenen pieni valo jota kohti juoksimme pihamaan ja pienen pellon poikki. Metsän reunalla hidastimme vauhtia ja hiivimme hiljaa metsän siimeksiin...
Löysimme hänet, ja luoja missä kunnossa hän olikaan! Täysin Leonardin armoilla, hän nyyhkytti ja itki. Suu kapuloituna, jalat ja kädet sidottuna puuta vasten. Leonard oli ampunut häntä olkapäähän ja jalkaan, silmissään mielipuolinen välke. Sheryl vuoti verta kauniille yöpuvulleen ja kyyneleet ja tuskan hiki sekoittuivat hänen pelosta väriseville kasvoilleen.
”Jos sinua, äpärää ei olisi!! Hän olisi ollut minun, yksin MINUN! Hän ei olisi pitänyt velvollisuutenaan mennä naimisiin isäsi kanssa. Isäsi vain lähti ja jätti hänet yksin!! Jos sinä et olisi syntynyt, hän olisi hyväksynyt kosintani, ollut avoin ehdotuksilleni, eikä olisi odottanut tuskalliseen kuolemaansa asti sitä houkkaa! Kuole, sinä.. sinä...!” Leonard huusi kasvot raivosta vääntyneinä ja latasi aseensa. Sheryl-neiti nyyhkytti kovaan ääneen ja rimpuili viimeisillä voimillaan, tuskissaan.
Holmes ei epäröinyt ampua. Hän ampui Leonardia revolveria pitävään käteen ja vasempaan jalkaan. Mies päästi kovan karjaisun ja kaatui. Me ryntäsimme puskista, Holmes potkaisi Leonardin aseen kauemmas ja ryntäsi Sheryl-neidin avuksi. Minä osoitin ladatulla revolverillani tuota mielipuolista, mustasukkaisuudesta seonnutta, hirveää miestä ja käskin häntä olemaan liikkumatta. Miehen kasvot vääntyivät hirveään irvistykseen ja tämä lyyhistyi kasvot maata vasten.
Holmes avasi Sheryl-neitiä pitelevät köydet ja kapulan. Sheryl-neiti oli tajuissaan ja itki äänekkäästi, lyyhistyen polvilleen märälle nurmelle.
”Ei hätää enää, Sheryl-neiti, ei hätää”, Holmes rauhoitteli, mutta Sheryl-neiti itki vuolaammin ja äänekkäämmin, hän oli selvästi peloissaan ja kaiken kukkuraksi tuskissaan. Holmes nosti neidin käsivarsilleen ja minä lähdin Leonardia tukien, mutta samalla revolverilla osoittaen hitaammin kohti kartanoa. Kaksi tallipoikaa liittyi seuraani ja tukivat sitten Leonardia ja minä vahdin, ettei hän yrittäisi mitään.
Kun pääsimme kartanolle, Holmes ja Sheryl-neiti olivat olleet sisällä jo hetken. Riensin Sheryl-neidin huoneeseen vierashuoneen kautta, haettuani lääkärinlaukun.
Sheryl-neiti oli yhä kauhuissaan tapahtumista, mutta nyyhkytti nyt hiljaa.
”Leonard... Leonard...” Holmes piti tiukasti neitiä käsistä kun minä tutkin tämän jalan haavaa.
”M-miksi Leonard... minä luotin.. luotin niin
sokeasti...” hän itki jälleen ja sain luodin pois hänen jalastaan ilman suurempia ongelmia. Neiti värähti kivusta ja itki kasvot piilotettuina hiustensa taa.
Minä hoidin hänen haavansa, tietäen etteivät kuitenkaan ne pahimmat haavat hänen sydämessään ja mielessään paranisi koskaan...
Jälleen koitti rauhallinen päivä Baker Streetillä. Holmes seisoi tapansa mukaan ikkunalla kun minä luin lehteä.
”Kas kas, neiti Sheryl De Thorntons”, Holmes totesi katsoessaan kävelykadulle.
“Niinkö? Pitääkö minun taas hakea hänet sisälle?” sanoin huvittuneena.
”Voi ei tarvitse, hän on jo ovella.”
Ja ovikello soi. Rouva Hudson johdatti Sheryl-neidin sisälle.
Vaikka niistä kammottavista tapahtumista olikin kulunut vain kaksi viikkoa, neiti oli jälleen entisensä. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat Holmesiin päin täyttä kiitollisuutta, eikä jälkeäkään enää kyynelistä. Hän istuutui Holmesin kehotuksesta alas ja ojensi Holmesille kirjekuoren.
”Tässä palkkioni sekä tapauksen selvittämisestä, että henkeni pelastamisesta, herra Holmes”, hän sanoi hymyillen sädehtivästi. Holmes otti kirjekuoren ja uteliaisuuttaan avasi sen heti. Palkkiosumma taisi olla aikamoinen, sillä Holmes istuutui alas luettuaan paperin läpi ja katsoi neitiä tarkkaavaisesti.
”Älkää huoliko, siinä on oikea määrä nollia kyllä”, Sheryl sanoi naurahtaen huvittuneena. Holmes ei edes hymyillyt. Hän tarkkaili Sheryl-neitiä.
”Onko jokin vialla, herra Holmes?” neiti kysyi.
”Kyllä itse asiassa, muutamakin asia.”
”Voisitteko jakaa ne kanssani?”
”Kernaasti.”
”Minä kuuntelen”, Sheryl totesi tyynesti. Holmes nousi takaisin ylös ja asteli takan luo.
”Se kartano, jonka peritte... On nimittäin kuulunut sen nimiselle henkilölle kuin Elizabeth Carter. Sanooko nimi mitään?” Holmes aloitti saman tien. Sheryl värähti hiukan nimen kuullessaan, mutta pudisti päätään.
”E-en ole kuullut.”
”Te valehtelette”, Holmes sanoi.
”Miksi valehtelisin? Mitä sillä on väliä kenelle kartano on joskus kuulunut?” Sheryl kysyi saavuttaen itseluottamuksensa taas.
”Se, että miten se on päätynyt teidän äidillenne, ja miksi Elizabeth Carterin ajalla siellä olleet tavarat, taulut, huonekalut olivat kaikki yhä siellä? Ja miksi äitinne halusi ripustaa ne taulutkin takaisin seinille?” Holmes lateli kysymyksiä. Minä en ollut lainkaan tietoinen missä mennään, ja mistä Holmes tunsi tuon Elizabeth Carterin ja miksi häntä kiinnosti niin kovasti kartanon kohtalo.
Sheryl kohautti olkapäitään.
”Ehkä hän piti niistä tavaroista. Mistä minä tiedän”, hän sanoi välinpitämättömänä.
”Valehtelette taas”, Holmes sanoi, Sheryl-neiti värähti jälleen.
”Enkä suinkaan lopettanut tähän. Sillä tutkin hiukan tietojanne Scotland Yardin tuttavieni kautta... Ja ilmeni että Viola De Thorntons on vaihtanut kauan sitten nimeään, eikä alkuperäistä nimeä löytynyt mistään tiedoista. Hänen tyttärensä kastettiin sillä sukunimellä heti ja että tytär – eli siis te – olette asuneet koko ikänne siinä kartanossa, siihen asti kun muutitte pois kaksi vuotta sitten. Mikä merkkaisi sitä, että te muutitte siihen taloon heti syntymänne aikoihin, jolloin siellä asui vielä neiti nimeltä Carter. Eli, missä on nyt edellinen omistaja? Missä on Elizabeth Carter? Ette voi valehdella, näen sen kun teette niin”, Holmes sanoi tiukasti. Minä olin pudonnut keskustelusta totaalisesti. Sheryl-neiti puri alahuultaan, hänen silmänsä kostuivat hitaasti ja hän painoi katseensa käsiinsä.
”Minä odotan”, Holmes sanoi.
”...Elizabeth Carter on kuollut.”
Holmes ei sanonut sanaakaan. Hän istuutui Sheryl-neitiä vastapäätä.
”Milloin? Miksi?”
”Kuukausi ja kaksi viikkoa sitten... keuhkokuumeeseen Pariisissa...” Sheryl-neiti sanoi ääni täristen. Mutta sehän tarkoitti sitä, että Elizabeth Carter oli Viola De Thorntons!
”Te voititte, herra Holmes. Riisuitte naamioni. Nyt, päästäkää minut menemään, olkaa kiltti...” Sheryl-neiti sanoi hiljaa.
”Pelkäänpä etten voi, en vielä. Miksi Elizabeth Carter muutti nimensä?”
”Isänsä takia, hänen isänsä halusi irtisanoa hänet suvusta, koska tämä odotti avioliitottomana lasta miehelle, jonka nimeä ei suostunut ilmaisemaan. Joten hän muutti nimensä, aloitti elämänsä alusta lapsensa... minun... kanssani. Nyt olkaa kiltti, päästäkää minut pois!” Sheryl-neiti nyyhkytti, tunsin sympatiaa tuota neitiä kohtaan, mutta Holmes ei heltynyt.
”Kuka tuo mies sitten oli? Sinä tiedät sen, vai mitä?” Holmes sanoi. Sheryl lopetti nyyhkytyksen äkisti ja tuijotti hämmästyneenä Holmesia.
”Herran jumala, ja minä luulin teitä mestarietsiväksi!” hän hengähti.
”Siihen aikaan oli vain kaksi miestä jotka olivat hänen läheisyydessään. Isänne on Leonard, eikö olekin?” Holmes sanoi, mutta hänen äänessään erottui omituinen epävarmuus. Mistä tässä nyt on kyse? Leonardko neidin isä? Minä olin pyörtyä sekalaiseen tunteeseeni. Jos Leonard olisi ollut Sheryl-neidin isä, ei tytön äiti olisi torjunut tätä vuosia sitten. Isän
täytyi olla se toinen mies.
”Te olette suuri hölmö, herra Holmes! Todellinen hölmö!” Sheryl-neiti huudahti nousten ylös ja astuen pari askelta kohti ovea. Hän nyyhkytti taas, mutta oli samalla erittäin tuohtunut.
Holmeskin nousi ylös eikä ollut uskoa korviaan tytön solvatessa tätä. Minä olin edelleen ymmälläni - iskivätkö tuon tytön sanat noin kovasti Holmesin itsetuntoon?
”Se mies, joka seurasi äitiäni kuin varjo, lausui hänelle lohdunsanoja, vannoi rakkauden valoja, toi kukkia, suojeli päivin ja öin,
nukkui saman katon alla...! Ja tekö ette tajua! Te ette tajua!” hän huusi jo suorastaan itkien ja juoksi ovelle. Holmes ryntäsi hänen peräänsä, mutta tyttö oli jo ulos olohuoneesta. Holmes ei ottanut edes takkiaan vaan lähti juoksemaan neidin perään. Minä lähdin myös. Halusin selvyyden tähän omituiseen kohtaukseen, enemmän kuin halusin sillä hetkellä mitään.
Neiti juoksi Baker Streetiä pitkin ja haki itselleen ajuria. Holmesin onneksi sitä ei löytynyt, vaan hän saavutti neiti Sherylin ja tarttui tätä käsivarresta. Neiti vaikersi jotain ja samassa yksi katua vahtivista poliiseista sattui paikalle.
”Onko jokin vialla, herra Holmes?” hän kysyi.
”Ei hätää, hoidan tämän yksin”, Holmes sanoi, ja poliisi poistui hiukan kummastellen paikalta.
Holmes käänsi Sheryl-neidin itseensä päin ja katsoi tätä kasvot selittämättömän... erilaisina. En varmasti koskaan ollut nähnyt Holmesia sen näköisenä.
Sheryl-neiti itki kämmeniään vasten, mutta Holmes ei päästänyt irti vaan sanoi jotain hyvin hiljaa, mutta erotin sen silti: ”Mikä isäsi nimi on?”
Sheryl-neiti nyyhkytti ja oli vähällä lyyhistyä kadulle. Onneksemme kadulla ei ollut paljoa väkeä.
”Sano se, sano se nyt heti!” Holmes vaati. Sheryl nosti hiukan kasvojaan, mutta ei pystynyt katsomaan Holmesia silmiin. Hiljaa nyyhkyttäen hän sanoi: ”Sherlock Holmes.”
Silkka järkytys heijastui Holmesin kasvoilta, kun isä ja tytär katsoivat toisiaan hetken. Sitten tytär lyyhistyi polvilleen itkemään. Holmes tuijotti näkyä järkyttyneenä, tietämättä mitä sanoa. Ja siihen päättyi se kohtaus.
Muutamaa tuntia myöhemmin Holmes vihdoin heräsi järkytyksestään. Hän oli istunut jo pitkään siinä samassa nojatuolissaan, polttamatta piippua tai tupakkaa, naputtamatta sormiaan mihinkään. Istui tekemättä yksinkertaisesti mitään. Sheryl oli juossut karkuun kaupungin sokkeloihin, Holmesin ollessa kykenemätön tekemään mitään. Nyt hän nousi ylös ja tuijotti milloin mihinkin, yrittäen tasoittaa hengitystään.
Hän otti takan reunalta piipun ja istuutui eteeni pöydän ääreen.
”Olet varmasti ollut hyvin järkyttynyt tämän muutaman tunnin, pyydän anteeksi että jouduit todistamaan tämän”, Holmes sanoi ja sytytti piippunsa.
”Mitä suotta”, minä sanoin, tietämättä mitä kehtaisin enää sanoa..
”Asia on niin, etten ollut itsekään asiasta tietoinen, kuten varmasti huomasit. Koin melkoisen järkytyksen”, hän sanoi ääni vaimentuen loppua kohden. ”Jospa kerron, mitä tapahtui yhdeksäntoista vuotta sitten, kesällä. Siellä samaisessa kartanossa jossa me olimme kaksi viikkoa sitten”, Minä kohottauduin istumaan kunnolla tuolissani ja kuuntelin.
Yhdeksäntoista vuotta sitten, oli Lontoon alueella kuultu erikoisista tapauksista. Naisista jotka tunsivat olonsa kuin heitä vainottaisiin, ja kerrottuaan tästä tunteesta jollekulle, muutamaa viikkoa myöhemmin naiset löytyivät aina kuolleina. Nuori perijätär, Elizabeth Carte,r koki saman vainotun tunteen. Hän kertoi asiasta luotettavalle ystävälleen, Holmesille, sekä häneen päättömästi rakastuneelle Leonardille. Holmes lupautui suojelemaan Elizabethia hengellään, ja muutti saman katon alle, vahtimaan neidin turvallisuutta. Leonardkin tarjoutui, mutta Elizabeth salli Leonardin käydä vain usein kyläilemässä. Sen kauniin kesän aikana, olivat Holmes ja Elizabeth rakastuneet. He olivat toki melko nuoria, mutta aikuisia silti. He vannoivat rakkauttansa toisilleen Holmesin samalla tutkiessa vainoajan tapausta. Viimein, vainoaja saatiin kiinni, eikä Elizabethin isä nähnyt mitään syytä sallia Holmesin asua heidän luonaan enää sen jälkeen, vaikka Elizabethin isä ei itse koskaan edes ollut kotona, vaan asui vaimonsa kanssa suuremman osan ajasta Lontoon keskustassa.
Niinpä, tuli hyvästien aika. Holmes lähti ja pian sen jälkeen hän muutti työn perässä Lontooseen. Kuukausia myöhemmin, Holmes oli hylännyt työnsä ja palannut kohti Elizabethin kartanoa. Mutta kartanon omistajan nimi oli muuttunut De Thorntonsiksi, ja tuntematon palvelijatar oli tullut ovelle, sanomaan Holmesille että talossa ei asunut ketään Carteria. Holmes yritti etsiä kaikkialta, mutta Elizabeth oli poissa. Hän kysyi jopa Leonardilta, mutta Leonardin mustasukkaisuuden tuntien hän ei ilmeisestikään ollut kertonut totuutta. Ja elämä jatkui eteenpäin, Holmesin ollessa täysin tiedoton hänen tyttärestään tai muustakaan.
Minä kuuntelin tarinan hiljaa loppuun, enkä tiennyt mitä sanoa. Kaikki tuo tapahtui vain siksi, että piika oli erehtynyt valehtelemaan Holmesille, ja että Leonard oli tietoisesti valehdellut.
”Olen itse asiassa yllättynyt, että Leonard ei tunnistanut minua, vaikka tapasin hänet useasti. Ehkäpä Elizabethin kanssa olo huumasi hänet unohtamaan minun nimeni ja kasvoni...” Holmes lisäsi lopuksi, ja minä olin yhä sanaton. Saatoin tuskin kuvitella miltä Holmesista tuntui sillä hetkellä. Nainen jota hän oli rakastanut, nainen joka oli kadonnut hänen elämästään, oli jättänyt jälkeensä heidän yhteisen tyttären tämän tietämättä. Ja se tytär oli juuri nyt ties missä, sekin vielä!
”Meidän täytyisi varmaan etsiä hänet, Holmes”, minä sanoin. Holmes pudisti päätään.
”Myöhäistä jo, hän on voinut hypätä jo kymmeneen eri laivaan jotka seilaavat pois täältä, tai kahteenkymmeneen eri junaan.”
”Annatko sinä vain hänen mennä?” minä hämmästyin.
”Hän tulee takaisin. Tiedän sen.. Hyvää yötä, Watson”, Holmes sanoi, nousi ylös ja poistui makuuhuoneeseensa. Minä istuuduin kirjoituspöytäni ääreen, ja kirjoitan nyt tämän, vaikka en sitä varmasti julkaisekaan missään lehdissä tai kirjoissa. Sillä tämä tarina on liian lähellä omaani, sekä ystäväni sydäntä. Ja ennen kaikkea sen neidon jonka paluuta odotamme.
Loppu.
