Title:Jos vain kaikki olisi mennyt toisin...
Author: mustanallekarkki
Pairing: Emma&Jonne
Rating: K-11
Fandom: Me and my reality
Genre: Romance, Angst
Disclaimer: Emma on minun, Jonnea en omista ja ei niin väliksikään. En saa tästä rahaa, mutta sairas huumorintajuni sitävastoin saa tyydytystä.
Beta: mustanallekarkki
Warnings: itsetuhoisuuden käsittely
Summary: ...Toinen lähtee, toinen jää. Musta, on sydän jää...
A/N: Ookkej, kello kaks yöllä, mä en oo syöny tai nukkunu vaan datannu viimeset 28h ja sit tuli tämmönen inspis. Voi kriääh... :roll: :| !
---------
Lumi narskuu kengänpohjien alla, kun tumma hahmo kävelee kohti hautausmaan perimmäistä nurkkaa. Hän osaa reitin ulkoa, mutta kulkee hitaasti kuin siirtääkseen edessä olevaa. Tämä on joka kerta yhtä hankalaa, yhtä vaikeaa. Ei tähän koskaan totu.
Viimein hän pysähtyy sen tietyn kiven luo. Kyykistyy hiljaa ja puhdistaa varovasti huurteisen pinnan, kyetäkseen lukemaan kivessä olevat tekstit.
Ihan kuin tähtipölyä, hän ajattelee katsellessaan lapaseensa tarttunutta lunta. Sopii sun luonteelle. Hän hymähtää hiljaa, sä sanoit joskus että unelmat ja keijujen siivet on tehty tähtipölystä. Mä en koskaan ymmärtäny sun pinttymää siitä että yliluonnollista on olemassa siinä missä luonnollistakin.
Hän sytyttää kynttilän ja jää hiljaa katselemaan lepattavaa liekkiä.
Miksi, välillä oli vaikea ymmärtää miksi toisen oli pitänyt mennä lopettamaan elämänsä. Lähtenyt noin vain, ihan varoittamatta.
Toisaalta, hän huoahtaa, ei siitä ois etukäteen voinutkaan varoittaa.
Talvella on paha tuoda kukkia haudalle, mutta kai sä ymmärrät. Hän puhelee mielessään kuin toinen olisi siinä vieressä ja kuulisi kaiken. Hän ei koskaan lakkaa odottamasta vastausta; tuntuu että toinen on hiljaa vain piruillakseen.
Tälläsinä hetkinä mä toivon että sä olit oikeassa puhuessasi siitä mitä on kuoleman jälkeen. Koska jos kesämaa on, niin sittenhän me vielä tavataan. Ja voidaan selittää kaikki mikä jäi ja puhua kaikesta mistä ei ehditty puhua. Sä vakuutit mulle aina että niin se menee ja mä väitin aina periaatteesta vastaan.
Mulla on sua ikävä, sun sinisiä silmiä ja enkelin hiuksia. Ei vanhasta riitakumppanista näin varmaan sanoa sais, mutta... Ehkä me oltais voitu olla jotain enemmän, jos oltais vaan molemmat yritetty. Eeei, ei ei, sellasia jääräpäitä kun kumpikin oltiin.
Mutta eniten mä kaipaan sun naurua.
Se sai päänsäryn katoamaan ja teki pilvisestäkin päivästä aurinkoisen. Sä et pelännyt nauraa millekkään, et edes kuolemalle. Sä et ymmärtäny mikä tekee elämästä niin vakavan asian ettei sille voi nauraa. Tavallaan sun makabeeri absurdius oli tosi hellyyttävää.
Mutta eniten mä hämmästyin sitä kun sä sanoit että et osaa enää itkeä. Halusit unohtaa miten, koska se sattuu liikaa. Sitten kun ois pitäny itkeä, sä et enää voinu muistaa miten; saati halunnu oppia uudestaan.
Mä luulen ettei kukaan nähny tai tule näkemään maailmaa sillä tavalla millä sä sen näit.
Sä halusit olla oma itsesi, ja se sä olitkin jos et mitään muuta. Sä uskoit että kaikki on mahdollista jos vaan uskallusta, uskoa ja tahtoa löytyy. Mahdotonta oli kuulemma sulle vain sana sanakirjassa. Sä halusit tietää kaikesta kaiken.
Paljon sä tiesitkin, se oli kyllä lähinnä nippelitietoa, jolla ei tee mitään oikeessa elämässä. Sä myönsit sen ja totesit nauraen että millon sä muka olet tässä maailmassa kokonaan eläny. Sä halusit olla täysin vapaa, mutta sä et kuitenkaan tarkottanu sillä sitoutumista. Mä en vielä ymmärrä mitä vapautta sä tarkoitit.
Sä olit ja olet edelleen oma, hivenen hassu, itsesi. Sitä, ei edes kuolema muuta.
Jonne puristaa kaulassaan roikkuvaa hopeista lohikäärmettä. Sen suu on auennut äänettömään karjuntaan ja käpälät kohotettu ylös.
Se oli aikoinaan Emman. Tyttö oli käyttänyt sitä jatkuvasti; hän oli pitänyt sitä lähes tauotta viisi vuotta. Talismaani, amuletti, maskotti.
Jonne muistaa vieläkin kuinka tyttö ojensi korun hänelle kerran koulun jälkeen hymyillen poissaolevasti. Sä tulet tarvitsemaan sitä enemmän kuin mä; se oli sanonut.
Hän oli hämmästynyt mutta ottanut korun vastaan, ajatellen tilannetta hetkellisenä mielialahäiriönä.
Seuraavana aamuna oli tullut tieto että tyttö oli riistänyt itseltään elämän.
Kukaan ei tiennyt mistä se oli miekan saanut. Miekan, jolla se teki harakirin. Mä veikkaan että sä sait sen joltain sun tutulta, sanoit kayttäväs sitä rituaalissa. Ja niinhän sä käytitkin noitaseni, mutta sen rituaalin sä olisit voinu jättää suorittamatta; Jonne huokaa sisimmässään.
Se oli jättänyt kaksi kirjettä, yhden avoimen ja yhden Jonnelle, poika mietti vieläkin että miksi juuri hänelle.
Se kirje oli ollut lyhyt, mutta selittänyt kaiken voitavan.
Jonne...
Mä en enää jaksanu. Mun oli pakko.
Ei ole mitään mieltä jatkaa elämistä, jos se ei tunnu miltään.
Mä en osaa enää itkeä. Mä olen unohtanut oman inhimillisyyteni.
Anteeks, mä toivon että sä ymmärrät. Ja jos et voi ymmärtää,
niin ainakin hyväksyisit.
Mä en halunnu satuttaa ketään.
Jos niin kuitenkin käy, niin mä olen pahoillani.
Selitä sä muille jos osaat ja haluat, mä halusin mutta en osannu.
Kanna mun lohikäärmettä ylpeydellä, ne on jaloja eläimiä, uskollisuuden,
kunnian ja rohkeuden symboleja. Mä vaan en ollu tarpeeks arvokas
niitä kantamaan.
Emma
P.s: Ja kyllähän me vielä tavataan. Mä odotan sua...Hän nousee ylös ja katselee hetken lumeen hukkuvaa kiveä.
Voi sun kanssas, sä olit ihan kauhean pikkuinen mutta jätit kuitenkin elämää suuremman aukon jälkeesi. Hän pyyhkii silmäkulmastaa sinne pyrkivän kyyneleen.
Joka perjantai, viimeisen neljän vuoden ajan, hän on tuonut kynttilän ystävänsä haudalle. Eikä vieläkään pysty ymmärtämään että toinen on pysyvästi poissa.
Ettei tämä enää koskaan tule kadulla vastaan ja hymyile lämpimästi kohdatessa.
Hiljaa hän kävelee pois haudalta, katkerien kyynelten valuessa poskille. Sä olisit nyt 22.vee jos eläisit. Hän vielä huokaa ennen kuin astuu ulos hautausmaan portista.
A/N: höö... kello viis aamu yöllä... no joo, kommentit ois kivoi
