Kirjoittaja Aihe: Hiljaisuus K11  (Luettu 3374 kertaa)

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 436
Hiljaisuus K11
« : 31.07.2011 01:16:54 »
Ficin nimi: Hiljaisuus, eli kolme kertaa kun Neville olisi halunnut kertoa
Kirjoittaja(t): Aiqsu
Tyylilaji/Genre: Angst, darkfic
Ikäraja: K11
Paritus/Päähenkilöt: Neville/Luna, Neville/Hannah
Yhteenveto: Miksi toiset ympärillä itkivät onnesta, mutta Nevillen poskille ei valahtanut ainuttakaan kyyneltä?
A/N: Osallistuu 3 kertaa kun – haasteeseen.

Hiljaisuus
Eli kolme kertaa kun Neville olisi halunnut kertoa

*    *    *    *

On tapana ajatella, että pikkulasten elämä on helpompaa kuin ikääntyneempien. He saavat elää ilman huolia. Elää ilman surua maailmasta, sen kipeistä kyynelvanoista ja niistä silmistä, jotka katsovat usvaista niittyä tuntematta illan syleilyä ympärillään. Ei sellaisista pienistä huolista kuin haavoista polvissa tarvinnut ruveta hätäilemään. Yksi pettymys ei kaatanut venettä, sillä lapset olivat tasapainoisia. Lapsilla oli vanhemmat, jotka kantoivat maailman taakan harteillaan.
Vai oliko heillä?

Harmaantunut sairaalakaapu naisen ympärillä ratkesi, kun tämän ihoon asti purrut kynnet repivät sitä palasiksi. Kohtaus ei ollut dramaattinen, sillä Nevillen nuoret silmät olivat tottuneet katselemaan surua, selittämätöntä tuskaa. Pojan isä ei edes kääntynyt katsomaan vaimonsa kamppailua, sillä sama tuli oli polttanut hänen sisältään liekit pois. Tulta tulelle, jäljelle jäi vain tuhkaa – ei kukaan osannut selittää sitä.
Vain vähän aikaa kuumaa poltetta, huutoa, joka sai vanhan rouva Longbottomin pudistelemaan päätään surullisena. Sitten hiljaisuus, kylmä, kaikuva hiljaisuus, kun käsiraudat napsauttivat Alicen ranteet turvaan raapivilta hampailta ja teräviltä veitsiltä. Neville katsoi äitiään silmiin, ja kun haalistuneiden ripsien välistä sujahti sumea kyynel poskelle, poika tiesi ettei sellainen ollut oikeaa elämää.

Sairaalan ovet olivat vaaleansiniset, ja Neville oli osannut reitin niistä sisään niin kauan kuin muisti. Jälleen kerran, kun he astuivat ulos auringonpaisteeseen, joka tuntui luomilla sokaisevalta, ei lämpimältä, isoäiti kysyi Nevilleltä saman vanhan kysymyksen.

”Oletko kunnossa?”

Isoäiti ei ollut koskaan nähnyt hampaita, jotka pureutuivat yhteen Nevillen nyökätessä. Kipu täytyi pitää sisällä, jotta kukaan ei näkisi todellisuutta, jota sanoilta varjeltiin – vaikka Neville oli vasta pieni poika, hän tunsi vääristyneen maailman tuskan kaikuna äitinsä huudosta.

*    *    *    *

Sanottiin, että ei maailmassa ollut mitään niin kaunista, kuin kaksi sielua liitettyinä iäksi yhteen. Sen lokakuisen sadeillan myrskyssä ei kuitenkaan näkynyt valopilkkuja edes kuvainnollisesti – vaikka Nevillen oli myönnettävä, että jollakin tummalla, surullisella tavalla tilanne sai hänet hymyilemään. Oli aivan Lunan tapaista tehdä kaikki toisin päin – tytön hääpuku oli musta, kun taas hänen sulhasensa oli pukeutunut valkeaan – aiemmin Neville oli kuullut Lunan kuvaavan sulhastaan hohtavaksi enkeliksi.
Hääpaikkana toimi vanha, ruma, kirkuvanpunainen majakka, jota kovemmatkin myrskyt olivat koetelleet. Sisälle sade ei ylettynyt, mutta Neville tunsi kuitenkin alakuloisuuden ilmassa – se sai hänet miettimään, miksi kaikki muut yhä hymyilivät. Miksi kaikkien katse oli ihaileva, kun Lunan lainehtiva pitkä tukka taipui hänen hitaiden askeltensa tahdissa. Neville tuskin saattoi katsoa – hänellä ei enää ollut lupaa ihailla tämän sirojen jalkojen keveää astetta kasteenvihreällä matolla.

Miksi Lunan suloisenpunainen hymy ei haalistunut, vaikka eräästä avoimeksi unohtuneesta ikkunasta lennähti vesikuuro, joka virtasi hänen huolitelluille kasvoilleen? Miksi hänen sulhasensa nauraen suuteli pisarat pois hänen poskeltaan? Miksi virhe päivän täydellisyydessä ei saanut heitä ahdistuneiksi?

Miksi Neville ei noussut ylös, kun pappi ilmoitti hetken tulleen? Oli viimeinen hetki puhua, ennen kuin olisi ikuisesti hiljennyttävä, hyväksyttävä vääryys ja totuus. Ja Neville vain istui paikallaan, turtuneena, ajatukset juosten mielessään loppumatonta kehää.

Albuksen kaartin oli tarkoitus tehdä jotakin, Neville. Ja tiedätkö mitä? Me teimme sen. Sinä teit sen. Harry ei olisi koskaan onnistunut ilman sinua.

Se oli ollut aurinkoinen kesäkuun päivä, ja Nevillen vahvat kädet olivat painaneet Lunan hennon vartalon kivistä seinää vasten. Vain sen hetken he olivat olleet täydellisen elossa. Sillä hetkellä Mustajärven kuulas pinta oli heijastanut ilta-auringon kuumuutta onnena Nevillen paljaaseen selkään.

Miksi sen hetken muistaminen sattui kuin nyrkin isku, mutta ei tappanut?
Miksi toiset ympärillä itkivät onnesta, mutta Nevillen poskille ei valahtanut ainuttakaan kyyneltä?

Minä rakastan sinua.

Sitä hetkeä Neville muisteli kietoessaan kätensä Lunan ympärille. Luna tunsi halauksessa lämpöä ja ystävyyttä vanhalta rakkaalta, mutta Neville tunsi vain polttavaa kaipuuta sisällään. Tuska ei kuitenkaan näkynyt silmistä, kun Neville katsoi Lunan onnellisia kasvoja.

”Minä olen onnellinen puolestasi”, Neville sanoi, eikä Luna muuta kaivannut. Tyttö uskoi häntä, vaikka joskus suuret, harmaat silmät olivat nähneet suoraan Nevillen läpi.

Minäkin rakastan sinua.

Niin Neville oli vastannut kauan sitten. Enää Luna ei kuullut, kun hän kuiskasi sanat uudelleen ja uudelleen, läpi väkijoukon naurun. Eikä Luna ei tiennyt, ei ymmärtänyt, vaikka Neville odotti tunteja penkillä, odotti kunnes viimeiset vieraat olivat lähteneet ja jättäneet hänet yksin sammuneeseen majakkaan. Kyyneleet eivät vieläkään tulleet – oli vain hiljaisuus.

*    *    *    *

Vuosien saatossa Hannahin silmien ympärillä olevat hymyrypyt olivat alkaneet selkiintyä. Ensin ne olivat vain heikosti näkyneet hänen nauraessaan, nyt ne olivat syviä ja uramaisia. Selkeitä kaavoja.
Kaavoja olivat myös heidän tekonsa. Neville suukotti Hannahin poskea, koska niin vuodet olivat opettaneet häntä tekemään. Hannah tarkisti seuraavan päivän sään, koska Neville menisi jälleen kalastamaan. Eikä Neville edes pitänyt kalastamisesta.

Kaavoja olivat myös heidän sanansa, ne joita toistettiin päivistä vuosiin – hyvät huomenet, helpot pienet rupattelut puutarhakasvien voinnista. Silti suurimman osan ajasta heitä hallitsi hiljaisuus. Kuka tahansa oppi elämään ääneti, jos mielessä kaikuvat huudot olivat kuluttaneet korvat puhki. Mitä Hannah hiljaisuudesta ajatteli, sitä Neville ei tiennyt. Hän oli oppinut myös sen, että syyllisyyttä vaimon epäonnesta oli turha kantaa. Jokainen valitsi oman tiensä. Heidän tiensä oli kiertää syvälliset asiat, ne jotka oikeasti merkkasivat, vaikka joskus niistä oli pakko puhua.

”Oletko sinä onnellinen?” kysyi Hannah äkkiä, kun Neville taittoi Päivän profeetan ja asetti sen alas pöydälle. Hetken miehen silmät katsoivat naisen omiin. Sitten hän kääntyi poispäin, sydän tykyttäen hetken aikaa tiheämpään.

Hän olisi halunnut vastata kyllä, mutta sanat eivät tulleet. Oli vain hiiltyneitä raunioita ja odotusta. Hiljaisuus oli hitaasti karkottanut sanat.

Mutta hän olisi tahtonut sanoa kyllä. Neville olisi tahtonut kertoa olevansa onnellinen. Hän ei vain ollut milloinkaan osannut.

*    *    *    *
« Viimeksi muokattu: 01.05.2015 20:36:14 kirjoittanut Beyond »

onkonälkä

  • ***
  • Viestejä: 542
  • Show me some skin, I might bite it
Vs: Hiljaisuus K13
« Vastaus #1 : 31.07.2011 03:32:23 »
Silmät kostu ku luin tän. Oon aina ollu sitä mieltä, et Luna on se oikea Nevillelle. Toinen kappale liikutti eniten.

Lainaus
Albuksen kaartin oli tarkoitus tehdä jotakin, Neville. Ja tiedätkö mitä? Me teimme sen. Sinä teit sen. Harry ei olisi koskaan onnistunut ilman sinua.

Se oli ollut aurinkoinen kesäkuun päivä, ja Nevillen vahvat kädet olivat painaneet Lunan hennon vartalon kivistä seinää vasten. Vain sen hetken he olivat olleet täydellisen elossa. Sillä hetkellä Mustajärven kuulas pinta oli heijastanut ilta-auringon kuumuutta onnena Nevillen paljaaseen selkään.
Tämä oli mun lempikohta koko ficistä.
Hyvin kirjotettu, sujuvaa tekstiä ja virheitä en huomannu. Lisää tätä ! :)
In the world of locked doors
the man with the key is king
And honey you should see me in a crown

Eimis^

  • *
  • Viestejä: 2
Vs: Hiljaisuus K13
« Vastaus #2 : 07.08.2011 12:38:33 »
Aivan ihana! Komppaan onkonälän lempikohtaa myös! Toinen hieno oli kans toi ekan loppu "Isoäiti ei ollut koskaan nähnyt hampaita, jotka pureutuivat yhteen Nevillen nyökätessä. Kipu täytyi pitää sisällä, jotta kukaan ei näkisi todellisuutta, jota sanoilta varjeltiin – vaikka Neville oli vasta pieni poika, hän tunsi vääristyneen maailman tuskan kaikuna äitinsä huudosta"
Toi eka kappale oli musta ihana kun Neville oli pieni. Tosi ihanaa kielenkäyttöä kaikinpuolin! Natsaa!

telluooo

  • ***
  • Viestejä: 91
  • keep calm and dream on
Vs: Hiljaisuus K13
« Vastaus #3 : 07.08.2011 17:47:00 »
tää oli ihan loistava ! ihanasti käytetty sanoja ja kuvailtu nevillen tunteita tosi hyvin :) mutta kiitos paljon.

Enää Luna ei kuullut, kun hän kuiskasi sanat uudelleen ja uudelleen, läpi väkijoukon naurun. Eikä Luna ei tiennyt, ei ymmärtänyt, vaikka Neville odotti tunteja penkillä, odotti kunnes viimeiset vieraat olivat lähteneet ja jättäneet hänet yksin sammuneeseen majakkaan. Kyyneleet eivät vieläkään tulleet – oli vain hiljaisuus.

tämä oli mun lempikohta, jotenkin vaan niin kaunis.
We've all got both light and dark inside of us. What matters is the part we choose to act on. That's who we really are.

Fairytale

  • ξωτικά
  • ***
  • Viestejä: 244
  • Say that you believe.
Vs: Hiljaisuus K13
« Vastaus #4 : 08.08.2011 18:03:36 »
Ihana. Kyllä tuli surullinen olo kun luin tätä. Mielestäni tuo toinen kohta oli ehkä paras, mutta kaikki oli kyllä todella hyviä. Kuvailu oli kaunista ja kävi hyvin ilmi nuo Nevillen salaiset tunteet.

Lainaus
Kyyneleet eivät vieläkään tulleet – oli vain hiljaisuus.
Kaunista.
"There was a price to be paid for any decision he made. There was a price for who he was. Other people paid it."

Winerie

  • Tinakenkätyttö
  • ***
  • Viestejä: 194
  • All I have to do is dream
Vs: Hiljaisuus K13
« Vastaus #5 : 08.08.2011 18:20:42 »
Oi <3 Tämä oli jotain niin kaunista että!
Rakastan Neville/Luna paritusta, ja jotenkin kun mukaan sotketaan vielä Rolf ja Hannah niin kaikki mitä ihanimman ficin ainekset ovat koossa.
Itse teksti oli suloinen, herkkä ja hauras. Tykkäsin tuosta lunamaisuudesta häissä ja siitä, miten olit kuvaillut kaikkea.
Ihanaa, että joku kirjoittaa tällaista :D
Pidin tästä tosi tosi tosi paljon  ;)
The true sign of intelligence is not knowledge but imagination.
Ravenclaw and proud of it!

Paperisen laivan aaltoihin puhallan...
Blogi

Lasikuula

  • ***
  • Viestejä: 699
    • www.lasikuula.net
Vs: Hiljaisuus K13
« Vastaus #6 : 10.08.2011 12:38:44 »
...

Liikuttavaa ja jotenkin koskettavaa :D Ymmärrän Nevillen tuntemuksia hyvin, saat ne tuntumaan aivan omilta tekstin sujuvuuden ja kauneuden puolesta! En kovin usein viitsi lukea näitä 3 kertaa kun-haasteen asioita, koska en vain jaksa sitä ns. toistoa, jota useimmissa lukemissani on.

Tämä oli kuitenkin aivan ihanaa vaihtelua ja kertoi mukavasti Nevillen menetyksestä kolmella eri tavalla: menetetyt vanhemmat, menetetty tyttö, menetetty kyky sanoa kyllä.
Sitten tässä oli myös kolme erilaista tapaa kertoa rakkaudesta: vanhempien rakkaus, kaukorakkaus(tai siis niin että joku muu on vienyt) ja hiljainen rakkaus.

Ihanaa kerrontaa ja tunteellista meininkiä, hyvää työtä :D