Kirjoittaja Aihe: Mitä rakkaus maksaa? (S, yksipuolinen paroni/Helena)  (Luettu 1454 kertaa)

amorito

  • ***
  • Viestejä: 566
  • FF100 11/100
Beta: hiddenben
Ikäraja: S
Tyylilaji: drama, angsty
Paritus: paroni/Helena
Tiivistelmä: ...tällainen tuhlailu saa oloni tuntumaan siltä, että minut yritetään ostaa. Paroni ei vain ilmeisesti tiedä, etten minä ole myytävänä.
A/N: FF100-haasteeseen sanalla 033. Liikaa.


Paroni toi minulle jälleen yhden kalliin, pröystäilevän lahjan, jonka arvoa en tahdo edes pohtia. Tai toimitti, pitäisi sanoa. Äitini meni, järkyttävää kyllä, kertomaan paronille syntymäpäiväni, ja nyt saan olla hänen kiusallisiksi yltyvien huomionosoitustensa kohteena.

Olen tähän mennessä saanut yhdeksän erilaista lahjaa. Syntymäpäiväni on vasta viikon kuluttua, ja silloin täytän seitsemäntoista: epäilenkin saavani vielä kahdeksan lahjaa. Minua uuvuttaa jo nyt ajatus siitä, että minun pitäisi kiittää paronia jokaisesta erikseen. Kysyin jo neljännen lahjan saatuani äidiltä, onko minun aivan pakko kiittää aina erikseen, enkö voisi odottaa muutaman päivän ja kiittää kerralla useammasta? Mutta ei, äiti ei harkinnutkaan sitä vaihtoehtoa.

Ilmeisesti äiti kuvittelee, että mitä enemmän paroni ja minä olemme yhteyksissä toisiimme, sitä enemmän kiinnyn häneen. Kahdeksan yhteydenoton aikana kiinnostukseni on pikemminkin tasaisesti laskenut, tämäniltainen yhdeksäs kiitoskirjeeni ei varmasti muuta sitä asiaa eivätkä tule muuttamaan tulevat kirjoituksenikaan. Pikemminkin uskon, että paroni pian huomaa uupuneen ja kiusaantuneen sävyni. En ihmettelisi lainkaan, jos käsialani, viestieni pituus ja kohteliaan värittömät sanani viestisivät hänelle, etten kaipaa hänen lahjojaan. Luulisi, että hänellä on sen verran viisautta ja kykyä tulkita rivien välejä.

Olen saanut helmikaulanauhan, siihen sopivan rannekorun, eksoottisen värikkään sulkakynän (linnusta, jota en ole kyennyt tunnistamaan), verenpunaiset tohvelit, jotka ovat pehmeää, erittäin lämmintä villaa, kirjan täynnä ulkomaisia loitsuja ja taikajuomaohjeita, valikoiman eri makuisia hunajakakkuja, kultakirjaillun, mustalla sametilla päällystetyn korurasian sekä muutaman tulppaaninsiemenen. Tylypahkan yrttitiedon opettaja vahvisti, että tulppaanit kuvastavat väristä riippuen joko toivotonta rakkautta, kauniita silmiä tai rakkaudentunnustusta, joten olen pulassa joka tapauksessa.

Tänä aamuna lahjapaketistani paljastui kappa hennon vaaleanpunaista silkkiä. En jaksanut enää edes hymyillä muka ihastuneena, mutta toisaalta kukaan ei ollut näkemässäkään, kun avasin paketin. Paketin tuoneet pöllöt olivat jo menneet, joten nekään eivät voineet mulkoilla minua odottavasti tai paheksuvasti. Jätin kankaan vuoteelleni ja lähdin tunnille, tietäen, että äiti tulisi heti ensi tilassa välitunnin aikana huoneeseeni utelemaan, mitä tänään olin paronilta saanut. Arvelin, että palatessani kangas olisi jo kadonnut; äiti lähettäisi sen omalle ompelijalleen, jonka käsistä se palaisi kauniina, ylellisenä ja tukahduttavana mekkona. Sanalla sanoen, paroni ei olisi voinut saada minua tuntemaan yhtään enempää vangiksi, vaikka olisi lähettänyt minulle Azkabanin räsyisen kaavun.

Lahjojen myötä olen alkanut pelätä, että viimeisenä lahjanani paroni tupsahtaa henkilökohtaisesti linnaan ja vetää viittansa laskoksista kihlasormuksen. Sen sitten varmaan pitäisi olla erinomainen päätös tälle runsaalle lahjavirralle, jonka on tarkoitus osoittaa, miten hän minua jumaloi, rakastaa, ihailee, tai mitä hän nyt sitten tekeekin. Äiti varmaan pyörtyisi innostuksesta, minä taas värisen kauhusta ja ahdistuksesta aina kun ajattelenkin moista mahdollisuutta.

Tiedän kyllä, että minun pitäisi olla haltioissani ja odottaa innolla jokaista aamunkoittoa, odottaa, mitä ihanaa tuleva kosijani minulle tällä kertaa on hankkinut. Lähimmät ystäväni tietävät jo, että paroni on ottanut asiakseen lähettää minulle lahjoja päivittäin; he hihittävät ihastuneesti, huokailevat tempauksen romanttisuutta ja ovat kenties jopa kateellisia. Noihin reaktioihin minun tekisi aina mieleni vastata, että vaihtaisin riemusta kiljuen paikkaa heistä kenen tahansa kanssa. Ironista on, että he sanoisivat varmasti samaa (ja sanovatkin), mutta niin ei kuitenkaan voi käydä.

En vain ymmärrä, mitä hienoa tässä kaikessa on. Päällimmäisenä syynä tähän kamalaan farssiin on tietenkin se, ettei paroni todella tunne minua: muuten hän tietäisi varsin hyvin, että minä en pidä lainkaan moisista halpahintaisista suostutteluista. Ei tietenkään halpahintaisista siinä mielessä, ettäkö lahjat olisivat kenen tahansa pikkusummalla hankittavissa – mutta tällainen tuhlailu saa oloni tuntumaan siltä, että minut yritetään ostaa. Paroni ei vain ilmeisesti tiedä, etten minä ole myytävänä.

Paroni pelottaa minua myös. Hänen vieraillessaan linnassa hänen silmissään on hätkähdyttävän kova, kiiluva katse, kuin kissalla, joka on havainnut erityisen mehukkaan näköisen linnun. Toisaalta hän muistuttaa minua lumoojakäärmeestä, joka yrittää sinnikkäällä tuijotuksella hypnotisoida saaliinsa, saada sen haltioitumaan niin, että se todellisuuden unohtaneena kipittää suoraan kuoleman kitaan.

Ensikohtaamisestamme on vain noin puoli vuotta. Tuntuu, että olin silloin vain pieni tyttöparka, joka ei ymmärtänyt omaa parastaan, vaan sokaistui salaperäisestä, kohtalokkaasta, varakkaasta ja hieman pelottavastakin miehestä. Eikä kuitenkaan ehtinyt kulua kuin muutama kuunkierto, ennen kuin kaikki ennakkokäsitykseni ja ensivaikutelmani olivat tomuksi poljettuja. Paroni on juuri sellainen, miltä näyttääkin, kopea, yltiöpäisen itsevarma ja loppujen lopuksi sydämetön. Salaperäisyys on vain sulkeutuneisuutta, kohtalokkuus omahyväisyyttä. Varakkuus ja pelottavuus ovat kyllä totta, mutta se ei juuri rauhoita minua.

Taikajuomatunti kuluu varsin miellyttävästi, keitämme amortentiaa ja ilmassa leijuu niin voimakkaana kirjansivujen, teen ja syreenien tuoksu – tai no, ainakin minun aistini kertovat niin. Liemen hautuessa kirjoitan paronille jälleen: miten toivonkaan, että hänelle välittyisi vihdoin se, mitä oikeasti haluan sanoa: olkaa niin hyvä ja lakatkaa ahdistamasta minua lahjoillanne, jotka eivät saa minua rakastamaan teitä.
I don't know what I've done or if I like what I've begun.