Kirjoittaja Aihe: Varjojen kaupungit, Kaksin aina kauniimpi | Alec/Magnus [K-11] Luku 1 6.9  (Luettu 3969 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit (Luu- ja Tuhkakaupunki)
Genre: (pahoitteluni) Angst. Tosin lupaan, että kirjoittelen tänne myös viittauksia Romancesta, ja katsotaan, jos kehittelisin onnellisempaa loppua.
Rating: Näillä näkymin K-11
Pairing: Alec/Magnus (muita hahmoja maininnan tasolla, katsotaan katsotaan)
Disclaimer: Herrat kuuluvat Cassie Clarelle, tämä tarina minulle. Ja vaikka olenkin peeaa, en saa tästä(kään) minkäänlaisia korvauksia (yllätys yllätys)
Summary:

A/N: Olen sunnittellut tälläista jatkokertomuksentynkää pitkään, ja päätin vihdoin tarttua näppäimistöön ja pikupienestä(=valtavasta) blokista huolimatta alkaa rustata. Prologista se kaikki alkaa. Tämä on toinen raapaleeni koskaan, joten... Hmm.
Mutta enjoy ; )
Toivotaan, että tästä projektista tulee vielä jotakin.

Kaksin aina kauniimpi
Prologi - sanoja x 100

Tuuli tanssitti Alecin mustaa tukkaa, sysäsi suortuvat pojan kalpeilta kasvoilta. Alecin silmät tuikkivat sinisinä iltahämärässä. Magnuksen oli aika mennä, Alecin leikkiä nukkuvaa sängyssä, joka yhä tuoksui Magnukselta, vaniljalta, hunajalta.

Magnus sujautti sormensa Alecin leuan alle, kohotti pojan kasvoja, painoi suudelman tämän rohtuneille huulille, suukotti poskea. Magnus tunsi Alecin hymyn vasten huuliaan, suupielet, jotka kaartuivat kohti korvia. Ja Magnus hymyili.

Alec nousi varpaisilleen valkeilla marmorilaatoilla, kiersi kätensä Magnuksen niskan taa, vastasi suudelmaan. Suudelma maistui makealta, kuiskauksilta, sanoilta rakkaudesta. Magnus veti Alecin syliinsä, kietoi kätensä pojan vyötäisille, sinisilmäpojan, jota rakasti.

Ikkunalasissa vilahti varjo.

Aikaa ei voi kelata, oli liian myöhäistä enää katua.
« Viimeksi muokattu: 11.06.2012 16:46:10 kirjoittanut Yukimura »

Ametrine

  • youngblood
  • ***
  • Viestejä: 910
  • against the sun we're the enemy
    • Kenguru katukuvassa
Vs: Kaksin aina kauniimpi [K-11]
« Vastaus #1 : 17.07.2011 13:31:57 »
Hei jee, sultahan on näköjään tulossa Malec-jatkofic. Minusta saat vakiolukijan, of course. : )

Kirjoitustyylisi poikkeaa varsin paljon aikaisemmista ficeistäsi, koska tässä lauseet ovat tavallista lyhyempiä ja yksinkertaisempia. Kuvailua on vähemmän, mutta ehkä se johtuu raapalemitoista – raapaleessa kun ei ole varaa käyttää liikaa adjektiiveja, sillä muuten pääjuoni ei tahdo mahtua. Jotkut lauseet ovat ehkä tavattoman simppeleitä, varsinkin alkukappaleessa, mutta ne eivät kuitenkaan latista tunnelmaa, vaan pikemminkin tekevät siitä jotenkin irtonaisen (eikä se suoranaisesti ole huono asia).

Tykkään erityisesti rivien välistä nousevasta tarinasta. Varjo ikkunassa (mulla on joku aavistus, että se saattaa olla Isabelle) oli ehkä jollain tavalla karmiva yksityiskohta. Karmiva lähinnä Alecin ja Magnuksen suhdetta katsoen. D:

Lainaus
Magnuksen oli aika mennä, Alecin leikkiä nukkuvaa sängyssä, joka yhä tuoksui Magnukselta, vaniljalta, hunajalta.
Tää on vaan niin suloinen ja samalla surullinen kohta. *nyyhkyaww-kohtaus*

Mielenkiintoinen prologi, jään seurailemaan tarinan kehittymistä. Kirjoittelehan jatkoa pian! :>
It's not me, it's you
Actually, it's the taxidermy of you and me
Untie the balloons from around my neck and ground me

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Vs: Kaksin aina kauniimpi [K-11]
« Vastaus #2 : 17.07.2011 22:48:50 »
Jei, saadaan lisää Malecia kehiin!

En nyt pysty sanomaan oikein mitään fiksua, kun tuo prologi oli noin lyhyt, mutta mielenkiintoiselta vaikuttaa todellakin. Pidin paljon siitä, miten kirjoitustyylisi oli paljon yksinkertaisempi kuin yleensä. Näin me vähän tyhmemmät (eli minä) ymmärretään kans. : D Aina ei tarvitse käyttää niin paljon kuvailevia sanoja ja adjektiiveja, joskus riittää vähempikin. Se tuo tekstiin jonkinlaisen tietyn tunnelman, mitä nyt en osaa selittää. Mutta tykkäsin kuitenkin ja odottelen jatkoa innoissani.

// Anteeksi tää mun offi, mutta mun on ihan pakko sanoa, että se sun kommentti siitä mun Malec-ficistä pelasti mun päivän. Mulla oli ollut aika vittumainen päivä, mutta sitten mä luin sen sun viestin. Se sai mut tosi hyvälle tuulelle, hymyilin varmaan puol tuntia sen jälkeen. Kiitos sulle siitä, että jaksoit lukea ja kertoa mielipiteesi. Kirjoittajalle on kivaa, kun joku kommentoi omaa kirjoitusta positiivisesti.
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Kaksin aina kauniimpi [K-11]
« Vastaus #3 : 18.07.2011 10:26:22 »
Ametrine:
Kyllä kyllä, näin yritetään. Jatkoficit on tosin vaikeita. Edellinenkin on edelleen kesken -.-
Jep. Tyyli poikkeaa tässä. Mulla on päällä järjetön kirjoitusblokki jota en jostain syystä saa karistettua päälopasta pois plumpsista vaan. Se on ja pysyy. En osaa edes raapaleita kirjottaa. Onneksi sentään sain tämän jonkunlaiseen kuosiin ja julkaisukelpoiseksi.
Ja kyllä. Karmivaa luvassa. Enkös minä luvannut sitä angstaavaa? : )
Nomuttajuu. Että jatkoa kun/jos tää pääparka selviää. Hmph.
Mutta kiitos kommentista ; ))

Annoy:
Kiitti kommentista!
Ja myönnän, lyhyttä on joskus uskomattoman vaikea kommentoida.
Itseasiassa mäkin tykkäsin siitä, et tää on niin... just yksinkertainen. Mutta yksinkertainenhan on mulle tunnetusti vaikeaa, kuten kaikki muukin tuntuu just nyt olevan. Voisin teurastaa muutaman adjektiivin sieltä täältä, mutta se on niin helevetin vaikeeta. Meinasin kirjottaa 'haikeeta' : )
Jatkosta mainittu yllä ^

// Ja kiva kun tykkäsit kommentista, tottakaihan mun oli pakko jotain siitä sanoa! Ja kiitti sulle kun viitsit sen lähettää, mä luen enemmän kun mielelläni kaiken Malecin, mitä tää maailma päällään kantaa.
Vaihtokauppaa tää kommentointi, nyt oli mun vuoro hymyillä ; ))
Kiitus.

Liliandil

  • Vieras
Vs: Kaksin aina kauniimpi [K-11]
« Vastaus #4 : 02.08.2011 11:12:14 »
Malec jatkotarinaa tässä ollankin kaivattu kun yökyläilyäkin taitaa olla tauolla? Tai kesken ainakin. Et sä oo tainnu ilmottaa, et se loppus siihen osaan joka viimeks on julkastu. Ei haittaa, vaikka sanoitki et tää on angstaava. Mua ei haittaa angsti. Mut voistko sä laittaa tähän edes vähän Isabellea? T. Se pakkomielteinen.
Vaikee kommentoida muuta, kun tää oli niin lyhyt kuitenki.
Aikaa ei voi kelata, oli liian myöhäistä enää katua.
Pahaenteiseltä kuulostaa  :o

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Vs: Kaksin aina kauniimpi [K-11]
« Vastaus #5 : 06.09.2011 17:42:45 »
Kiitos kommetista, Liliandil.

A/N: Lukua yksi olisi tarjolla tässä, tämä on ollut puolivalmiina/valmiina jo ikuisuuden, enkä lähtenyt tätä sen kummemmin muokkailemaan nyt tässä julkaistessakaan. Toivottavasti tykkäätte, tiedän, että tämä saattaa olla aika kilometri. Mutta pitkät luvut on kivoja, eiks jeh?
Ainiin, ja loppu on suloinen, vaikka itse sanonkin.
Kommentit olisi kivoja, mielipiteitä ja murskakritiikkiäkin otetaan vastaan enemmän kuin mielellään ^^

Kaksin aina kauniimpi

*Luku 1

Magnus käveli Brooklynin yössä kainalossaan poika, jolla oli siniset silmät, katse maassa, tummat ripset, jotka hipoivat poskea. Poika katseli asvalttia, vesilätäköitä, tihkusadetta, joka suli mustaan maahan. Poika katseli pisaroita, jotka väreilivät vedenpinnalla, vältteli atsekontaktia, Magnuksen kissansilmiä. Poika kätki kalpeat kasvonsa katulamppujen valokeiloilta, muisteli, millaista oli olla näkymätön, kuinka maastoutua seinäruusuksi tapetinrajaan, iltahämärään. Poika oli kuurupiilon ammattilainen, kruunaamaton kuningas, kaapissa kolmivuotiaasta. Poika oli lukinnut oven sisäpuolelta, käpertynyt kerälle kaapinpohjalle, hattuhyllylle, kenkäritilälle. Poika oli piiloutunut katseilta, jokaiselta, joka olisi saattanut arvata. Poika ei tahtonut kenenkään tietävän, saavan selville salaisuutta, jonka oli yrittänyt kieltää itseltään, Magnukselta. Poika oli katsonut lattiaa Magnuksen kääriessä tämän paidanhihan rullalle kyynärtaipeeseen, piirtäessä kieli keskellä suuta numerot paljaaseen käsivarteen, ihoon, jolla olivat risteilleet riimukuviot. Poika oli punastunut Magnuksen vinkatessa silmää, tuijottanut punaisia kumisaappaitaan. Vain Isabelle oli tiennyt, mitä poika oli pelännyt, pelkäsi yhä täysi-ikäisena, aikamiehenä, jolle vanhemmat toivoivat kirkkohäitä, kuvankaunista morsianta, vihkisormusta vasemman nimettömän varteen, lapsikatrasta, lapsenlapsia. Vain Isabelle oli tiennyt, mitä poika oli hävennyt, häpesi vielä vuosia myöhemmin, Magnuksen käsipuolessa, sinäkin yönä, yön pikkutunneilla, kellon lyödessä kaksitoista.

Magnus potkaisi peltitölkkiä, lätäkkö läiskähti. Auto kaarsi kulman takaa, renkaat roiskaisivat ravan Magnuksen housuille, Magnus kirosi, pui nyrkkiä, tölkki rouskahti. Magnus katsoi poikaa, uitettua varjometsästäjää, vettä tippuvaa. Likavesi norui pojan punteilla, tummat tahrat imeytyivät denimiin. Poika ei nähnyt, ei kuullut, käveli eteenpäin pää painuksissa, huulet mutrulla. Magnuksen kurkkua kuristi. Poika oli herkkä, haavoitettu, alas ammuttu siipirikko. Poika ei osannut lentää, eikä oppisi, vaikka oli syntynyt siivet selässä. Poika oli enkelilapsi, musta enkeli, varjometsästäjä. Poika oli  siivekkäiden sukua, Razielin lapsia, nefili, elävien aatelia. Mutta pojan siivet eivät olleet kantaneet, eivät koskaan, eivät enää, aikuisiällä. Joskus poika oli tiennyt, kuinka laskostaa sulat vasten selkää, levittää siivet. Joskus poika oli tiennyt, miltä tuntui tuuli kasvoilla, siipisulissa. Joskus poika oli tiennyt, kuinka kynnettiin taivaita. Sillä joskus poika oli ollut lapsi, tupsutukka, yhtä hymyä posket kuopalla. Mutta poika oli pudonnut pesästä, ymmärtänyt, etteivät ne ymmärtäisi. Poika oli etsinyt kaapin, johon käpertyä, paeta maailmaa, joka yhä odotti ulkopuolella, ovenraossa. Poika ei ollut ottanut askelta, uskaltanut avata suutaan, selittää. Poika oli räpistellyt, räpytellyt siipiään, ottanut korkeutta, kapsahtanut kaappiin. Ja kaappiin poika oli jäänyt, sateenkaarilasten turvasatamaan. Isabelle oli koputtanut oveen, poika painanut kädet korvilleen. Poika oli pistänyt päänsä piiloon pilveen, Magnuksen parvekkeelle, portaille, petiin. Poika oli Magnuksen enkeli, siivet lastoilla, sulat silppuna selässä.

Tuuli pelmutti pojan mustaa tukkaa, Magnuksen piikkipehkoa. Kimalle ropisi Magnuksen harteille, pojan villapaidalle, sateenkaarenkirjavalle kaulahuiville, jonka Magnus oli solminut rusetille tämän leuan alle. Hiustupsu heitti varjon pojan kasvoille, silmät häipyvät näkyvistä, yksinäinen kyynel vieri poskelle, suru puseroon. Magnus tarttui poikaa kädestä, poika takertui Magnuksen käteen, piti kiinni kuin hengenhädässä. Magnus muisti illan, jona poika oli tarttunut ojennettuun käteen, antanut Magnuksen painaa tämän vasten vuodetta, suudella. Poika oli maistunut kahvilta, pikimustalta, Isabellen termospullolta, piparminttuhammastahnalta. Magnus muisti pojan varovaisen hymyn vasten huuliaan, ensisuudelman, toisen, kolmannen, jokaisen. Poika oli unohtanut, kuinka pelätä, paeta, peruuttaa. Poika oli leikkinyt rohkeaa. Magnus hymyili surullista hymyä, suupielet painuivat alassuin. Magnus ei tahtonut pojan itkevän, maalailevan sadepilvi taivaanrantaan. Magnus ei tahtonut pojan pyyhkivän kyyneliä, kuivaavan surua silmäkulmistaan. Magnus ei tahtonut kuulla anteeksipyyntöjä, sanoja, jotka olivat juuttuneet pojan kurkkuun, hiljaisuutta, joka enää oli jäljellä kahdesta, jotka olivat yksi. Magnus tahtoi viisareiden tikittävän takaperin, pojan nauravan nauhalla, peilaavan kuvaansa vedenpinnasta, ei Instituutin ikkunalasista, kasvoista, jotka olivat kalvenneet lasin takana. Magnus tahtoi kääntää kasetin, kelata aikaan alkuillasta, nauhoittaa onnellisen lopun päälle huutojen, hammasten kiristelyn, hintittelyn – happily ever after.

Magnus kääntyi korttelinkulmasta, kengänkannat kopisivat kaatosateen kastelemalla kadulla, litisivät lätäköissä. Nilkkuri heitti vettä, lätäköt loiskuivat yli laitojensa, Brooklyn lainehti. Magnus huokaisi – se siitä viemäröinnistä porakoneen varressa aamukuudelta, kadun kurmuutuksesta kukon kurluttaessa kiekuu. Hukkaan oli heitetty nekin aamut, aamut pojan kyljessä, poika kainalossa, flanellipyjamassa, silloin tällöin pyjamaa vailla, flanellilahkeet narikassa. Ja viikkojen varrella aamuja oli ruksittu kalenteriin useita, aamuja, joina Alec vielä tuhisi pää peiton alla, Magnuksen käsivarret vyötäisillään, suukko poskella. Hukkaan oli heitetty nekin tunnit, hetket pojan sylissä, kasvot tämän niskassa, niskavilloissa, huulet huulilla. Poika oli lähtenyt poran päristessä, kellon piristessä, puhelimen päärryyttäessä pöksyjen perstaskussa. Aikainen varjometsästäjä huulipunan pyyhkii, vetää housut jalkaan, paidan päänsä yli, sormet tapailevat nappeja. Pojalla oli ollut kiire karata, kipittää Brooklynin halki punkkaansa, pötköttää päiväpeitolla Isabellen kääntäessä kahvaa kahdeksalta, jaellessa suihkuvuoroja. Isabelle oli huokaissut helpotuksesta pojan ollessa yhä tallella, peukku poskessa patjalla, kirkon katon alla. Sillä Isabelle oli tiennyt, missä velipoika viipotti, kenen kyljessä tämä kuorsasi. Isabelle oli tiennyt, kenet poika oli valinnut, tiennyt jo silloin, kun poika oli vasta pähkinyt pulmaansa, valinnut väliltä kahden, joista vain toinen saattoi rakastaa takaisin. Isabelle oli tiennyt, kuka pojalle oli se oikea, kuka pojan keinutti uneen iltaisin.

Pojalla oli sappaat jalassa, lätäkkö saappaanvarressa, punaiset popot kahlasivat sateessa. Pojan askelet kulkivat Magnuksen sulosäärten rinnalla, vasen, oikee, vasen. He kävelivät käsi kädessä Brooklynin yössä, ikiomassaan, yhteisessä. Jäljellä olivat enää he kaksi, ei ollut muita, eikä tulisi. Poika horjahti, Magnus koppasi kiinni, puristi syliinsä. Magnus kuivasi kyynelet pojan poskilta, sujautti sormensa tämän leuan alle, kohotti kasvoja. Pojan silmät kimmelsivät, katsoivat tähtiä taivaankannella, pilviverhossa. Kyynelet piirsivät juovia, sururantuja, sanoja rakkaudesta. Poika oli valinnut väärin, väärän velhon, miespuolisen. Poika oli sairas surusta, pelkkä homo, hintti, hinttari. Pojalla oli rakastaja, poikaystävä, seuraelämä. Poika oli vietelty velhon vuoteeseen, mennyt miehelään. Poika oli epäonnistunut elämässään, päästään pipi, pöpi, sekaisin. Ja poika oli rikottu, rikkonainen, särjetty sisältä. Isabelle ei ollut sanonut sanaakaan, saanut sanaa suustaan. Isabelle oli seissyt Jacen rinnalla suu supussa, naama peruslukemilla, pokalla. Isabelle oli antanut osua ja upota, Alecin hävitä, hukkua, painua pohjaan. Magnus kaivoi takkinsa taskusta nenäeliinana, nessu lepatti tuulessa kuin purje haaksirikkoisten mastossa, kerran jo katkenneessa, kertaalleen korjatussa. Poika itsessään oli ollut yksi suuri salaisuus, vyyhti valheita, mustavalkeita. Pojan salaisuus oli sirpaleina, poika oli ajanut karille velhonsa käsipuolessa, työntänyt pikkuvarpaansa ulos kaapista, pudonnut yli laidan, kopsahtanut eteisaulan lattiaan. Eikä Isabelle ollut pelastanut poikaa, ei tällä kertaa, enää koskaan.

Magnus veti pojan liki, alle takkinsa helman, peilinsirpaleiden. Pojan sydän hakkasi, hengitys juuttui kurkkuun, sanat huulille. Poika oli unohtanut, kuinka puhua. Ne olivat tehneet pojasta mykän, vieneet äänen, tukahduttaneet huudon. Magnus kohtasi pojan silmien sinisen katseen, laineet, jotka löivät sinelmille, mustelmille silmäkuopissa. Pojan katse tarkentui, tavoitti Magnuksen kissansilmät, huulet raottuivat kuiskaukseen. Magnus nyökkäsi, antoi kyynelen vieriä silmäkulmasta pitkin poskea, väreillä vedenpinnalla asvaltinrajassa. Ei Magnus jättäisi poikaa, ei koskaan, milloinkaan, ei katuojaan, sillan alle, vuoteeseen vällyjen väliin – Magnus ei jättäisi poikaa yksin. Poika ei muistanut, miltä tuntui kosketus, millaista oli luottaa. Poika ei muistanut, ettei Magnus osannut satuttaa, ollut satuttanut koskaan. Poika muisti niiden kasvot, inhon, punaiset puolikuut, jotka olivat painuneet kämmeniin, kivun. Ne olivat viiltäneet pojan ihon riekaleiksi, särkeneet tämän sisältä, sydämen sirpaleiksi. Ne olivat rikkoneet pojan, joka ei ollut koskaan kokonainen ollutkaan, ei olisi. Ei Magnus voinut poikaa korjata, ei kokonaan, vain kursia kasaan, pitää kiinni kynsin ja hampain, rakastaa. Olihan poika valinnut Magnuksen, kestänyt kivun, kyynelet. Poika oli luopunut leikistä, vaihtanut kaiken velhoon, joka oli nyt pojan koko elämä – mitään muuta tällä ei ollut jäljellä. Poika ei rimpuillut, antoi Magnuksen kietoa kätensä vyötäisilleen, puristaa vasten rintaansa. Magnus veti pojan syliinsä, pojan jalat pettivät.

Brooklyn oli autio, kadut tyhjillään, vailla ristin sielua. Vain kaksi varjoa vaelsi jalkakäytävällä, katulamppujen valossa. Varjot haipuivat, himmenivät, loikkasivat keilasta toiseen, jatkoivat matkaansa kotia kohti, pojan menneisyys repussa olalla, pelkkiä alusvaatteita, puolikas pehmonalle, tyhjä puhelin, numerotiedot enää ulkomuistissa, syöpyneinä verkkokalvoille. Kahdeksantoista vuotta reppuselässä, taaksejäänyttä elämää, pois pyyhittyä. Jäljellä oli vain kourallinen nimiä, ihmisiä, jotka poika oli joskus tuntenut, luullut tunteneensa. Jäljellä oli vain kasvoja, joita poika ei enää näkisi, sanoja, joita poika ei kuulisi, muistoja, jotka haalistuisivat reunoilta. Pojan elämä oli mustavalkoinen filminauha, hetkiä, jotka eivät olleet tuntuneet tärkeiltä. Enää poikaa ei ollut olemassa, ei ollut koskaan ollutkaan. Poika ei ollut mitän, ei kukaan. Poika ei kuulunut kenellekään, kukaan pojalle, eivät ne, jotka olivat laulaneet tuutulauluja, taluttaneet kädestä pitäen yli suojatien, suukottaneet otsaa, peitelleet nukkumaan. Pojalla ei ollut äitiä, ei isää, ei ketään. Poika ei ollut koskaan syntynytkään, pullahtanut maailmaan, silti kuolisi. Pojalla ei ollut nimeä, ei sukupuuta, jonka oksanhaaraan ripustautua kaulassaan silmukka, köysi kurkussa. Enää poika ei metsästäisi varjoja, juoksisi demonijahdissa aamuin, illoin, yöllä velhoissa. Enää poika ei ravaisi rappusia kerroskaupalla, kittaisi kahvia kirkonrähjän keittiössä, asettuisi aloilleen komeronpohjalle. Enää poika ei punastelisi sisarusseurassa, ei pojalla ollut sisarta, velipuolta, pikkuveikkaa. Magnus ei tiennyt, oppisiko poika enää hymyilemään, muistaisiko tämä kuinka nauraa.

Pojan paljaat kädet käsivarret kiertyivät Magnuksen käsipuoleen, kasvot vilahtivat valokeilassa.  Pojan iho oli valkea, hohti helmiäisenä pimeässä vailla hiilijuovia, pikimustia viivoja, irazeja ynnä muita poppaskonsteja. Poika oli alasti, riisuttu paljaaksi polttomerkeistä, piirroskuvista. Poika oli yrittänyt selittää, kertoa Magnuksen olevan kaikki kaikessa, se ainoa oikea. Poika oli yrittänyt kertoa Magnuksen olevan se parempi puolikas, kumppani käsi kädessä niin myötä- kuin vastamäessä. Poika oli killittänyt kenkiään, kertonut rakastavansa miestä, jonka kanssa tahtoi sen kaiken kihloista kirkkohäihin – kunnes kuolema erottaa, aamen. Poika oli vapissut, vilkaissut vanhempiensa vahakasvoja ja Magnusta, joka oli hymyillyt surullista hymyä, tirauttanut tipan takinkaulukselle. Poika oli puristanut kätensä nyrkkiin, pidätellyt kyyneliä. Ei poika ollut Magnuksen huora, rattopoika, ei poika leikkinyt maksullista miestä, tienannut taskurahaa housut kintuissa keskikaupungilla, Magnuksen sängynlaidalla. Mutta ne eivät olleet uskoneet, tahtoneet uskoa todeksi rakkaustarinaa, poikarakkautta reviirinsä tällä puolen. Ne olivat tarttuneet sieneen, hanganneet, kunnes poika oli vereslihalla, vuosi verta. Ne olivat hinkanneet, kunnes poika huusi, hieroneet suolaa haavoihin, huuhdelleet hanan alla. Muste oli norunut puroina likakaivoon, merkit virraksi viemäriin. Poika oli kuurattu puhtaaksi riimuista, viivoista, steelenvedoista. Poika oli pyörinyt pikapesulla, tuhrittu tahranpoistajalla, valkaistu vain varjoksi entisestä. Poika oli sokaistu, potkaistu palveluksesta, vapautettu vastuustaan pelastaa maailma. Pojasta oli tehty ihminen.

Magnus talutti pojan porttikongiin, vilkaisi tienviittoja, nimiä kadunkulmissa, valitsi vasemman. Magnus kääntyi kulman taa poika kainalossaan, kiersi portaille, kantoi pojan yli askelmien, laski ovelle. Magnus työnsi kätensä taskuun, kaiveli avainta povarista, perspuolelta, paidanhihasta. Magnus kirosi ääneen, ratsasi takin vuorin, alushousut, käänsi nurin nahkahanskat, kolikkokukkaron, kukkaron vihonviimeisen kolikon. Poika irroittautui Magnuksen otteesta, työnsi tukkaansa takaraivolle, kiharat korvan taa. Vesipisarat tipahtelivat tiploina mustasta tukasta, vierivät sisään pojan kaula-aukosta ja imeytyivät litimärän paidan selkämykseen, sateen kastelemaan puuvillaan. Pojan paitariepu oli kulunut puhki pesussa, housut haalistuneet polvista, paikattu pohkeista, saappaiden pohja lauloi hallelujaa joka askeleella, vieläpä nuotin vierestä. Pojan iho oli arvilla, viivojen halkoma, yhtä valkoista verkkoa. Arpi per iraze, rupi per riimu. Puhtaus oli puoli ruokaa, panadolista toinen puolikas. Poika eli kipulääkkeillä, kennolla päivässä, kahdella vuorokaudessa, eläisi, kunnes kipu laantuisi, lakkaisi repimästä rikki, raastamasta.  Eivät arvet katoaisi, kuluisi käytössä, himmenisi näkymättömiin, kuten poika, joka joskus oli ollut näkymätön. Arvet olivat avohaavoja, tikattuja muistoja, joita ei parantaisi aika, eivät anteeksipyynnöt. Vaikka kuka pojalta anteeksi pyytäisi – vanhemmatko, jotka olivat vain katselleet sivusta, antaneet pojan kiljua kurkku suorana, Magnuksen katsella tuskan irvettä tämän kasvoilla, kuljettaa kipinöitä kyljillä, joista tihkui ruosteenpunainen veri? Hepä he.

Poika noukki tyynesti varaversion saappaanvarrestaan, työnsi avaimen luokkoon ja väänsi. Lukko loksahti auki, poika käänsi kahvasta, luikahti ovenraosta eteiseen, potkaisi popot kynnysmaton kulmalle kekottamaan. Poika kääntyi noukki avaimen lukosta, hopeainen kiila häivähti seinässä, sujahti farkuntaskuun. Magnus seurasi pojan esimerkkiä ja astahti eteiseen, kolautti oven kiinni kannoillaan, painoi valokatkaisijaa. Magnus avasi nilkkureiden nyörit, riisui sukat, ripusti peilipalttoonsa naulakkoon lirisemään ja lorisemaan, siirsi sadevesisaavin takinhelman alle – tip tap. Magnus kääntyi katsomaan poikaa, joka seisoi kädet puuskassa eteisen ovella, nieleskeli itkua. Poika ei sanonut sanaakaan, vain katsoa killitti Magnusta silmät suurina ja sinisinä, täynnä pelkoa, tulvavettä. Pojan silmistä paistoi pakokauhu. Poika kavahti kauemmas Magnuksen yrittäessä koskettaa, silittää tämän poskea, mustaa tukkaa. Poika peruutti selkä vasten seinää, pakeni, piiloutui porraskaiteen taa, puristi pienoja rystyset valkeina. Magnuksen sydämeen sattui, sydän unohti kuinka lyödä, pamppailla, pumpata. Magnus tunsi pojan kipua, kipua, joka korvensi tämän ihoa karrelle, kipua, joka sai tämän unohtamaan, kuka oli, tai oli joskus ollut. Ne olivat pesseet pojan paljaaksi riimuista, rakkaudesta, suudelmista huulilla, suupielillä, poskilla. Ne tahtoivat pojan katoavan, hiipuvan näkyvistä, pojan otteen kirpoavan, elämän pakenevan. Ne eivät tahtoneet pojan olevan onnellinen, yrittävän muistaa, mitä onni on, oli ennen.

”Minä rakastan sinua”, Magnus kuiskasi, ”Se ei ehkä ole salaisuus enää, mutta se on totta, Alec – minä rakastan sinua”. Magnus kallisti päätään, kuivasi kyynelen. ”Ja sinä rakastit minua.”

”Vieläkin”, poika sanoi hiljaa, ääni käheänä, huuto kurkussa, purskahti itkuun.

Magnus hikkasi, kietoi kätensä pojan ympärille, rutisti tämän hellästi vasten rintaansa. Poika tuoksui surulta ja sateelta, mäntysuovalta. Poika tärisi kylmästä, pidätellystä itkusta, jota ei kyennyt pitämään sisällään kauempaa, kätkemään. Poika haukkoi henkeä, nikotteli, nyyhkäisi. Poika itki pahaa oloaan, itki kipua, elämää, joka oli virranut viemäriin musteenmustana, ruosteenpunaisena, veren värisenä. Poika itki vuosia, jotka oli pyyhitty pois, hetkiä, joita ei ollut enää, hetkiä, jotka eivät koskaan koittaneetkaan. Pojasta oli jäljellä vain mustia tahroja likakaivon pohjalla, eletystä elämästä enää käheä kurkku, korvissa kaiku, huuto, jota poika ei unohtaisi, ei koskaan. Mutte ne unohtaisivat, tahtoivat unohtaa pojan, joka oli valinnut velhon, valinnut väärin. Magnus nosti pojan syliinsä, pojan paljaat varpaat viistivät lattiaa, kahtatoista askelmaa, porrastasannetta. Magnus tunsi pojan käsivarret kaulallaan, tämän kasvot kaulakuopassaan, likomärän posken, kyynelet, joihin poika oli hukkua. Magnus tunsi pojan sydämenlyönnit läpi ohuen aluspaidan, pojan lämpimän hengityksen niskassaan, siilitukassa. Magnus kantoi pojan makuuhuoneeseen, istutti sängynlaidalle, irrotti varovasti kädet kaulaltaan. Magnus avasi nahkapöksyjensä vetoketjun, laski puntit nilkkoihin, kuori paidan päältään, heitti huoneennurkkaan. Poika nosti kätensä, Magnus ujutti t-paidan pojan harteilta, riisui housut, laski tämän selälleen sängylle, kiipesi vierelle. Magnus veti pojan peiton alle, vällyjen väliin, syliinsä. Magnus antoi pojan painautua kiinni kylkeensä, käpertyä kerälle, kiersi käsivartensa tämän vyötäisille, rakasti.

”Minulla ei ole nimeä – ei enää”, poika kuiskasi huulet hipoen Magnuksen korvaa, korvanlehteä, kiliseviä metallirenkaita.

”Sinun nimesi on Alexander, Alec”, Magnus sanoi, painoi pojan vasten rintaansa. ”Alexander Bane.”

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Vs: Kaksin aina kauniimpi [K-11]
« Vastaus #6 : 06.09.2011 19:06:23 »
Oi, tää oli ihana. Aika surullinen, ainakin Alecin kannalta ja mua kävi raukkaparkaa sääliksi. Aluksi kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä tässä haettiin, mutta sitten tuli semmoinen kunnon ahaa-elämys. Eikä, mites ne nyt teki Alecille noin? Tuli sellainen nyyh-fiilis. Magnus oli ihana, Alecin tukena ja turvana, olkapäänä jota vasten Alec voi itkeä. Lupauksena siitä, että kaikki tulee kääntymään lopulta hyväksi. Ehkä.

”Sinun nimesi on Alexander, Alec”, Magnus sanoi, painoi pojan vasten rintaansa. ”Alexander Bane.”

Tässä kohdassa multa pääsi semmoinen kunnoin fanaattisen fanitytön riemunkiljaisu. (Alkaakohan mennä kohta jo vähän yli?) Awws, aivan ihana kohta potenssiin miljoona ja risat päälle!
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

mychemicalGD

  • hankeuttaja
  • ***
  • Viestejä: 153
  • And I know, I'm Indestructible
Ensiksi pitää kai päästää kaikki ilon ja riemun kiljunnat pois ku oon löytänyt jotain näin uskomatonta. Sitten vielä toinen hetki kun joku on kirjottanut tuosta kirjasarjasta, kiitos siitä<3<3

Lainaus
Joskus poika oli tiennyt, miltä tuntui tuuli kasvoilla, siipisulissa. Joskus poika oli tiennyt, kuinka kynnettiin taivaita. Sillä joskus poika oli ollut lapsi, tupsutukka, yhtä hymyä posket kuopalla. Mutta poika oli pudonnut pesästä, ymmärtänyt, etteivät ne ymmärtäisi. Poika oli etsinyt kaapin, johon käpertyä, paeta maailmaa, joka yhä odotti ulkopuolella, ovenraossa. Poika ei ollut ottanut askelta, uskaltanut avata suutaan, selittää
Aivan ihana kohta<3<3<3 voisin hehkuttaa montaa muutakin mutta otin tän nyt esimerkisk ja sit viel pari

Lainaus
Enää poikaa ei ollut olemassa, ei ollut koskaan ollutkaan. Poika ei ollut mitän, ei kukaan. Poika ei kuulunut kenellekään, kukaan pojalle, eivät ne, jotka olivat laulaneet tuutulauluja, taluttaneet kädestä pitäen yli suojatien, suukottaneet otsaa, peitelleet nukkumaan. Pojalla ei ollut äitiä, ei isää, ei ketään. Poika ei ollut koskaan syntynytkään, pullahtanut maailmaan, silti kuolisi. Pojalla ei ollut nimeä, ei sukupuuta, jonka oksanhaaraan ripustautua kaulassaan silmukka, köysi kurkussa. Enää poika ei metsästäisi varjoja, juoksisi demonijahdissa aamuin, illoin, yöllä velhoissa. Enää poika ei ravaisi rappusia kerroskaupalla, kittaisi kahvia kirkonrähjän keittiössä, asettuisi aloilleen komeronpohjalle. Enää poika ei punastelisi sisarusseurassa, ei pojalla ollut sisarta, velipuolta, pikkuveikkaa. Magnus ei tiennyt, oppisiko poika enää hymyilemään, muistaisiko tämä kuinka nauraa.
tää oli vaan niin uskomattoman surullinen kohta ettei mitään rajaa 8'(

Lainaus
Magnus työnsi kätensä taskuun, kaiveli avainta povarista, perspuolelta, paidanhihasta. Magnus kirosi ääneen, ratsasi takin vuorin, alushousut, käänsi nurin nahkahanskat, kolikkokukkaron, kukkaron vihonviimeisen kolikon.
Tää oli jotenkin niin hauska kohta <3<3<3


ja sitten vielä pari maailman hauskinta ilmausta

Lainaus
saappaiden pohja lauloi hallelujaa joka askeleella, vieläpä nuotin vierestä

ja

Lainaus
popot kynnysmaton kulmalle kekottamaan

huhhuh tulipas pitkäja pointti oli?

mut jossei viel tullut selväksi mä totaalisesti rakastuin tähän. Kai näit lukui tulee viel lisää *koiranpentuilme*

Look to the stars
Let hope burn in your eyes


Part of Green Day Family

Lill-y

  • Vieras
Hei vain. Munhan tosiaan oli tarkoitus lukea sulta jotakin Nälkäpeliä joskus, mutta kun nyt satuin Tuhkakaupungin lainaamaan kaverilta ja vieläpä lukemaan sen, niin miksei tätäkin. Varsinkin, kun yksi ratkaisevimmista syistäni tarttua jo unohtamani kirjasarjan toiseen osaan muistamatta ensimmäisestä mitään oli Magnus (ja mahdollisesti se, että Toinen ulottuvuus on täynnä Malecia ja olin utelias, eh). Ja totta kai minun piti aloittaa uusi fandom jatkoficillä, tämän olisi voinut tehdä ehkä toisinkin. Mutta no jaa.

Siis.

Tykkäsin tästä! Juoni vaikuttaa kiinnostavalta ja angst on genrerakkaus, se jo itsessään antaa tarpeeksi aineksia hyvään ficciin. Ainakin minun näkökulmastani katsottuna. Ja sellaiselta tämä vaikuttaa, on tosiaan kiva juttu, että löysin tämän.

Magnus/Alec on aika kiva paritus. Hih. Ihan kaikki fandomit mukaan laskien on harvinaisempaa löytää kiva canon-paritus kuin ei-canon, tämä kuuluu kyllä niihin harvoihin poikkeuksiin. Koska Magnus on ihana, tykästyin häneen kirjoissa jo. Ja Alec on, varsinkin tässä ficissä, tuollainen raukka pieni rikkinäinen pikkupoika, pelkkä rikkinäisyys tekee hänestäkin ihanan. Olen ehkä kamala, mutta rikkinäisyys on vain yksinkertaisesti kiinnostavaa ja sellaista, jota luen mielelläni. Joten tämä tuntuu tässä vaiheessa erittäin erittäin hyvältä, Magnus plus särkynyt Alec, joka on hylätty ja jota Magnus voi yrittää lohduttaa ja ja ja. Hihi.

Taisin joskus pohtia, miten kirjoitustyylisi toimisi pidemmässä tekstissä, tuntuisiko se puuduttavalta. Nyt minun pitäisi varmaan sitten tietää, mutten ole oikein varma. Tavallaan kyllä, koska kappaleet ovat pitkiä ja ensimmäinen luku oli tällä tyylillä pitkä, tekstissä on paljon yksityiskohtia ja "oikean" asian kaivaminen kaiken seasta ei ole pelkkä huolimattomasti läpilukujuttu. Toisaalta taas, voi olla, että tyylisi vain auttaa ja on päinvastoin oikein toimiva: kun tekstiä ei voi lukea nopeasti ja noin vain, siihen keskittyy enemmän ja pääsee sisälle aivan eri tavalla. Ja ainakin kirjoitat täysin omalla tyylilläsi, joka on ihan erilainen kuin mikään, mitä olen ennen lukenut. Mikä on huippua, omalla tyylillään kirjoittaminen on aina ihailtavaa ja hienoa. Sinun tyylisi ainakin jää mieleen, se on minulle uusi ja kiinnostava, taidan olla tykästymässäkin siihen. Pitää vain totutella ensin hieman.

Hmm. Mitäköhän muuta minun piti sanoa. Hahmojen IC:ydestä tai OOC:ydestä en pahemmin osaa selitellä mitään, jotenkin en ehkä kirjoissa tavoittanut heidän luonteitaan täydellisen selkeästi. Tai jotain. Mutta vaikuttaa, että en löydä suurempia valittamisia siitäkään, Alex toimii herkkänä ja satutettuna lapsena ja Magnus on Magnus. Elämää kokeneelta tuntuva, omanlaisensa. Ja heidän suhteensa on tuollainen, ei mitenkään helppo, sille en taida löytää mitään sanaa. Tuollainen. Hyvin paljolti sellainen, millaiseksi sen olen kuvitellut, vaikka no angstisempi. Mutta sehän tässä on jutun tärkeimpiä pointteja.

Lainaus
vältteli atsekontaktia
Lainaus
maalailevan sadepilvi taivaanrantaan
Lainaus
kaivoi takkinsa taskusta nenäeliinana
Olin aika pro ja löysin muutaman virheen. Tosi valtavan eikö, mainitsen nyt silti.

Miksi kaikista kommenteistani näyttää nykyään tulevan pelkkää ylistystä ja/tai kummallista selittelyä? Hah. Joko en vain osaa tai sitten luen pelkästään sellaisia tekstejä, ettei mitään minun silmiini negatiivista löydy, ehkä se on aivan sama. Miten vain. Joka tapauksessa: pidin tämän ficin alusta, jään seuraamaan ja yritän epätasaisin väliajoin muistaa kommentoidakin, vaikken kyllä mene lupaamaan mitään. Kiitos tästä! (:

Eririn

  • valomiekkalesbo
  • ***
  • Viestejä: 954
  • Jedi like my father before me
    • lesbian with a sword and a grudge
Alec/Magnus on ihana paritus<3 Tämän ficin kanssa en kyllä tiennyt, pitäisikö alkaa fanityttöillä vai itkeä. Tässä on tosi kiva tunnelma, sellainen vähän ahdistava muttei liikaa, sellanen herkkä. Ja siitä, että tämä on jatkoficci, ehdotonta plussaa^^

Äh, ei tästä kommentoinnista mitään tule, kun kaikki muut sanoivat jo ne asiat, jotka halusin sanoa^^

No, whatever. Ihana ficci joka tapauksessa, odottelen jatkoa<3
We had each other. That's how we won.

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
HAHAHAAH, Alec menetti riimut! ♥ Luin tän ekan luvun vasta nyt vaikka meinasin kommentoida jo raapaletta. Miksiköhän en ole kommentoinut?  ??? Ehkä koska olisin todennut, että en keksi mitään erikoista kommattavaa paitsi sen, että jos olisimme mangassa/animessa/kauniissa ja rohkeissa olisin tiputtanut silmät päästäni kun näin että kyseessä oli raapale.

Anyway, varmaan arvaat, mistä mä kritisoin. Tai siis kritisoisin, jos viitsisin, olet kuullut saman aiemminkin. Mut hei, kulta pieni, välillä mun oli vaikea pysyä perässä siinä missä mennään, eikä se johdu ainoastaan siitä, että olen tällä hetkellä silmäpuoli. Oma vikani, tiesin kyllä, millaista kirjoitat ja minä mukamas etsin kevyttä illanviettolukemista...

Ideasta kuitenkin tykkäsin. Hei muuten, katsotaanpa kuinka erilainen tää ja mun Malec samalla skenaariolla on ^^ Tosin, koska mun on K-15... No mitäs siitä, tykkään ideasta ja odottelen innolla, millaisen tulevaisuuden luot Malecille tässä tilanteessa. Alecille kävi kyllä pahasti, mutta sillä on sentään Mag. Tuo Alexander Bane oli aika hyvä veto, odottamaton. Mitä seuraavaksi, mpregiä?  ;)

Lainaus
Genre: (pahoitteluni) Angst. Tosin lupaan, että kirjoittelen tänne myös viittauksia Romancesta, ja katsotaan, jos kehittelisin onnellisempaa loppua.
Me henkilökohtaisesti tykätään angstista, ja toivotaan että loppu olisi hyvällä tavalla onneton  ;) Mutta mulla oli silti hauskaa kun luin alkutietoja

Danke schön!
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Haa muistinpa vihdoin, etten ole vastaillut näihin kommentteihin! Tiedoksi: jatkoa on tulossa, mutta vielä en ole saanut mitään julkaisukuntoon, joten joudutte valitettavasti vielä sitä odottelemaan.

Annoy: Kiitos söpöstä kommentista. Vähän surumieliseksihän tämä veti. Mutta ei, fanityttöily ei voi mennä yli : )

mychemicalGD: Kiitos kommentista, ja kiva kun tykkäsit! Kamalana ihmisenä mainostan: näitä löytyy lisää tuosta minun allekirjoituksen 'lover' -linkin alta, sekä Annoylta, Neithanilta ja Drialta.

Sperling: Hui, olipas pitkä kommentti. Kiitos kaikesta rakentavasta ja vähemmän rakentavasta. Vaikka enemmän tuossa taisi kyllä olla rakentavaa, taidat päästä tällä kommentilla tuonne minun saamien rakentavien kommenttien top kympille. Olit onnistunut hyvin kuvailemaan tuota minun tyyliä, johon mulla on viharakkaussuhde, ja niin taitaa olla myös monella lukijalla : )

Eririn: Kiitos sinullekin kommentista, ihkutustakin on ihana lukea. Vai pitäisikö sanoa vähän vähemmän rakentavaa : )

Dria: Kiitos kommentista. Ja jep, oli muuten toinen raapale ikinä minulta tuo prologi. Ne on vaikeita vieläkin. Sanojen lukumäärä tuottaa tuskaa, kuten arvata saattaa. Sulla ainakin on se viharakkaussuhde^ näihin, olet hyvä esimerkki : )
Mpregiä mahdollisesti luvassa. Mutta en vielä lupaa mitään hihi.