Author: Sole-e olee-ole-o-leo-leee
Fandom: Varjojen Kaupungit, kuinkas muuten?
Genre: Huumori/Romance of course
Rating: K-11
Pairing: Clary/Jace & Alec/Magnus
Disclaimer: Cassie Clare omistaa koko nelikon
Warnings: Vähemmän pervot ihmiset saattavat käsiä kielenkäytöstä kuten yleensä ; )
Summary: "Ei täällä ketään ole katsomassa. Ei ole nyt, ei ollut toissaviikolla."
A/N: Ookoo, tässä olisi Clace-romanssia höystettynä aimo annoksella ah-niin-ihanaa Malecia. Ei angstia. Eli enjoy ja kommenttia jos viitsisitte heittää, olisin ektasissa eiku ; )
Parisuhdepulmia kaksin kappalein
Clary juoksi ylös portaita varpaat askelmilla vipattaen, käsi Jacen kädessä, varjometsästäjän käsikynkässä. Jace oli nopea jaloistaan, Clary Magnuksen kengänkannassa killuva etana, nilkkurin niittämä, keuhkovajaa nilviäinen, jolla ei ollut jalkoja. Jace oli rappukäytäväkiitäjä, Clarylla hengenahdistusta, henkitorvi siksakilla, kukaties kuoliossa. Jace oli rappusravaaja, pitkän portaan maratoonari, Clary penkkiurheilija Magnuksen sohvan uumenista, luvattoman tv-luvan ihmemaasta, sieltä, missä ei tunnettu sähkön käsitettä, catwalkit kylläkin. Jace oli douppaaja, Clary taasen kärähtänyt ratsiassa rasiasta yskänpastilleja. Hävittivät kuulemma verivahinkojen lyöhkän kitalaesta, tai niin Luke oli Clarylle livauttanut tuote-erän takavarikoidessaan. Jacella oli kunto kohdallaan, Claryn syvällä rapakossa. Silti Clary hölkkäsi kuten parhaiten taisi, pisteli koipea toisen eteen Jacen askelissa. Clary piteli tiukasti kiinni parista ballerinoja, puristi sateenvarjoa, joka virutti vettä Instituutin lattiamatoille. Lätäköt seurasivat Clarya minne tämä sitten varjonsa tunkaisikaan. Claryn kiharapilvi liimautui pitkin päätä, punaiset suortuvat kutittelivat kasvoja, peittivät näkökentän, ja niin Clary kipitti sokkona. Clary ravisteli vaivihkaa pisarat tukastaa paitansa selkämykseen, joka jo entuudestaan liplatti litimärkänä. Clary hyppeli Jacen jäljessä portaan kerrallaan, kerroksesta kerrokseen, kääntyi käytävään, toiseen, nurkan taa olohuoneeseen.
Clary harppoi Jacen kannoilla hölmö hymy huulillaan, suupielet korvia kutitellen, vaikka Jacen ote olikin rusentaa sormet sohjoksi, vääntää ranteen sijoiltaan silmukalle. Clary tahtoi pitää Jacea kädestä ikuisesti, Clary ei tahtonut Jacen päästävän irti, ei koskaan. Claryn jalat hädin tuskin hipoivat lattiaa, Clary kulki pää pilvenhattarassa, vaaleanpunaisessa kuin rakkaus – sisarusrakkaus, tietysti, tuo mieltä ylentävä tunne, joka murskasi sydämen säpäleiksi, kaivoi pumpun rinnasta, potkaisi päin seinää, polki veripuuroksi. Sisarusrakkaus oli Clarylle tuttu juttu, ehkä hieman turhankin tuttu, pikkusiskoilu kun alkoi ajan mittaa ottaa päähän ja pahasti, pänniä. Etenkin, kun Morgensternin perheen saippuasarjassa vekkulin velikullan roolia veti Jace, Clarylle se ainoa oikea, satuprinssi samaa sukua. Silti Claryn sydän oli pakahtua onnesta Jacen koskettaessa, kärkkyessä kontaktia tekosyyrintama selustanaan. Jace nosti Claryn nenäliinat, leikki herrasmiestä, tarrasi Claryn käteen puolihuolimattomasti, kuin vahingossa. Jace sekoitti Claryn pään, vatkasi aivot hattaraksi. Claryn kasvoille liimaantui pepsodent Jacen nuolaistessa huuliaan, avatessa suunsa kulmat kurtussa. Ei Clary kuullut sanoja, huutoa, perinteisiä fraaseja, kuten 'minä vihaan sinua'. Claryn korviin kantautuivat vain anteeksipyynnöt, viattomat rakkaudentunnustukset, rekisteröi suukot poskella, silloin tällöin huulet huulilla. Olivathan he sentään sisaruksia, ja kukapa olisi tahtonut vaihtaa sylkeä sisarusseurassa, kyllä Clary ainakin. Sillä Clary oli sekaisin onnesta, Jacesta.
Jace heilautti olohuoneen oven selälleen, hoippui huoneen poikki, lysähti takapuoli edellä sohvankulmalle. Jace sysäsi kantamukset sisarensa sylistä, istutti tämän vierelleen, veti syliinsä. Sateenvarjo kolahti lattialle, ballerinat penkin alle. Clary hyperventiloi. Huoneessa oli hiljaista, kuului vain vesipisaroiden ropina lattiamatolla, viisarien tikitys kaappikellon tuolta puolen. Eikä Clary uskaltanut sanoa sanaakaan, oikoi vain jalkansa Jacen sylissä, pysytteli hiljaa. Jace kallisti kysyvästi päätään. Clary ei ymmärtänyt, mitä poika tahtoi, vaan nyökkäsi silti. Jacelle Clary ei osannut sanoa ei, sama se, mitä poika milloinkin oli vailla. Clary antoi periksi pyytämättä, heitti nenäliinansa jorpakkoon, mikäli Jace tahtoi kahlata kurassa pusupalkkiolla, suukon suulleen verukkeen voimalla. Jace silitti Claryn poskea, kullanväriset silmät tuikkivat. Clary sa pojan hymyilemään, hymyili tyytyväisenä, onnesta soikeana. Clary antoi pojan kietoa käsivartensa vyötäisilleen, painaa kauniit kasvonsa liki, haroa kiharat korvan taa. Clary antoi pojan painaa huulensa huulilleen, vastasi suudelmaan, kiersi kätensä tämän niskan taa. Suudelma kulki Claryn suupielellä, alahuulella, kielenkärjellä. Clary värähti, painautui vasten Jacen rintaa, istui kahareisin tämän lanteille. Clary keskittyi suudelmaan, tunsi Jacen hymyilevän, naurun kuplivan kurkussaan. Jace maistui hunajalta, Jacen huulet makealta, ensisuudelmalta, vaikkei suukko ensimmäinen ollutkaan. Ja Clary rakasti Jacea niin, että pieni sydän oli pakahtua, pamppaili kuin viimeistä päivää.
Jacen huulet vaeltelivat Claryn kaulalla, kädet ristiselällä, tapaillen likomärkää paidanhelmaa. Clary äännähti kieltävästi, otti etäisyyttä. Claryn posket hehkuivat punaisina. ”Jos joku näkee – sinä olet minun veljeni,” Clary selitti hengästyneenä, kohtasi Jacen kultaisten silmien katseen.
Jace ravisti päätään, painoi sormensa Claryn huulille. Clary katsoi sormea silmät kierossa. Ilta-auringon pilkut tanssivat Jacen vaaleissa hiuksissa, nahkasohvalla. ”Kappelinrähjä on kokonaan meidän”, Jace kuiskasi. ”Maryse ja Robert pärryyttivät Max kainalossaan Inkvisiittorin jokavikkoiseen lahtausseminaariin, Isabelle porhalsi evakkoon haltiaseurassa.”
Clary nypläsi Jacen t-paidan rinnustaa hermostuneena. Kyllähän Clary Jacea rakasti, mutta rakastiko tapeeksi, kas siinä pulma. Sillä Clary tiesi, etteivät sisarukset saaneet rakastaa, leikkiä rakastavaisia. Sisarukset eivät saaneet suudella, siirtyä sängyn puolelle pelehtimään. Jace oli kielletty rakkaus, jota Clary ei tahtonut kieltää. ”Entä Alec?” Clary kysyi kuiskaten.
Jacen huulet hipoivat Claryn korvaa, lämmin hegitys pelmutti punaista pehkoa, niskavilloja. ”Sanoi lähtevänsä lasilliselle”, Jace henkäisi hiljaa. Clarylla nousivat karvat pystyyn, iho talviturkille, sieltä täältä kananlihalle. ”Outoa sinänsä, isoveli kun harvemmin ottaa huikkaa. Tahtoi kai ottaa tilanteesta shotin ja vaihtaa vaihteeksi vapaalle, mistä sitä tietää.”
Clary ntoi periksi, vajosi Jacen syliin, selälleen sohvalle, konttaavan pojan alle. Clary tunsi Jacen huulet huulillaan, antoi pojan suudella, unohti hengittää, kunnes henki ei kulkenut enää, oli tukehtua. ”Siinä tapauksessa – ” Clary aloitti varovaisesti hymyillen, särki selkänsä rankainvalidisoivaan sohvaan, ”minä – ”
” – mutta entä jos joku näkee”, mutisi huolestunut ääni käytävässä, saranoillaan kiikkuvan oven liepeillä. Clary kuuli kahdet askelet, ripeän ravin vasten lattiamattoa. Instituutti ei sittenkään ollut aivan niin autio, kun Jace oli antanut Claryn ymmärtää. Kuka käytävässä käyskenteli? Se vanha rusinako, jota myös Inkvisiittoriksi kutsuttiin? ”Minä en tahdo, että ne – ”
”Isabelle tietää”, vastasi toinen, hidasti vauhtia, pysähtyi ovella. Käsi tavoitteli kahvaa, Claryn ylähuuli väpätti. ”Sinä tiedät, että Isabelle tietää, turha sitä sunnuntaiaamua enää on katua, usko pois. Isabelle tiirikoi kaappisi lukot, on liian myöhäistä pistää päätä pensaaseen. Paljastuit – me paljastuimme, piste ja huutava skinhead.”
”Jace ei tiedä”, ensimmäinen jupisi. Clary rypisti otsaansa, hammasrattaat pörisivät pääkopassa – kenen suuri salaisuus kyyristeli kaapissa lukkojen takana, mitä Isabelle tiesi, ja kuka pihtasi Jacelta? Jace ei pitänyt pihtaamisesta, sen Clary tiesi. ”Isabelle ei kertonut Jacelle.”
”Mutta Jace loikkii joka lauantaisella baarikierroksellaan, se on varma se”, toinen tuhahti kyllästyneenä. Kahva kääntyi, ovi kitisi, Claryn sydän löi tyhjää. ”Sinähän sanoit, ettei se nysvää kotosalla – ja milloin se nysväisikään? En minä ole siihen koskaan törmännyt teurastaessani lämminvesivaraajaa lannevaate liehuen.”
”Sinäkö se olit?” ykkönen hämmästyi. ”Isabelle melkein silpaisi Churchilta pään poikki siitä hyvästä, kissaparka”, tämä lisäsi, piti hiljaisen hetken kissan ainoan partakarvan muistolle, yskäsi vaivaantuneena. ”Oletko nyt aivan varma tästä? Entä jos ne kuitenkin köröttelevät takaisin maitojunalla – ”
”Herrajumala, rakas”, puuskahti numero kaksi. ”Tule nyt, nussitaan sohvalla. Ei täällä ketään ole katsomassa. Ei ole nyt, ei ollut toissa viikolla.”
Clary jähmettyi, sanat juuttuivat kurkkuun, Jace rinnuksille. Clary yritti raastaa velipoikansa harteiltaan, velipojan huulet hiuksistaan, hiukset huuliltaan, mutta Jace ei tahtonut liikahtaa, eväänsäkään liikauttaa. Jace tahtoi Claryn, tyydyttää läheisyydenkaipuuta, ottaa takaisin menetetyt hetket, hetket, joina Clary oli karannut, kääntänyt selkänsä, hetket, joina ne olivat katsoneet heidän suuntaansa. Jace tahtoi suudella, lunastaa jokaisen lupauksen, suukon, joka oli jäänyt vaihtamatta Instituutin kulmalla. Jace pusuttaa Clarysta ilmat pellolle. Ja Clary tahtoi juosta pakoon pää kolmantena jalkana, ulos ovesta, tosin Jace kainalossa. Clary tahtoi Jacen, suudella tämän huulia, kielen kurkkuunsa, Clary vain ei tahtonut kenenkään tietävän, ketä Clary rakasti. Olkoonkin, että ne taisivat tietää, ne näkivät sen naamasta, niin Claryn kuin Jacenkin, velipoikansa, jonka eivät olleet uskoneet osaavan rakastua. Isabelle ja Alec, siis. Clary puri huultaan, panikoi. Clary survaisi sormensa Jacen kylkeen, rimpuili parhaansa mukaan tämän otteessa, rämpi yli käsinojan, mutta Jace ryömi perässä, veti Claryn tiukemmin syleilyynsä. Clary työnsi sormensa Jacen farkunkaulukseen, vyönlenkkeihin, yritti vääntäytyä vapaaksi, mutta Jace avasi vetoketjun, luuli Claryn tahtovan paljaalle pinnalle. Claryyn iski pakokauhu, pelko paljastumisesta. He eivät saisi jäädä kiinni, Jace housut kintuissa, Clary kädet Jacen haaroissa. Jace ei saisi kärähtää sisarensa päältä, Clary Jacen jalkovälistä itse teossa.
”Minä rakastan sinua”, Jace kuiskasi autuaana, kuuromykkäsokeana, ikionnellisina.
Mutta Jacen refleksit eivät pelanneet ajoissa, jos ollenkaan. Jace lipoi koko pikkusiskonsa edestä, siskon puolesta, tämän huulia. Steroidit olivat sekoittaneet pojan pään, mikäli Magnukseen oli luottaminen. Ja Magnus totta vie tunsi pillerit sun muut purnukat, kikkanakennot ja hymynaamat tableteissa, Magnus liikkui piireissä, bileseurassa. Magnus oli ammattilainen, mestari luikertelemaan tilanteesta kuin tilanteesta, diilerien myyntipuheesta. Magnus ei ollut sekakäyttäjä, kuulemma, vaikka viini tälle tuntuikin maistuvan tuliliemillä lantrattuna. Tai oli maistunut, ennen kuin Alec oli liruttanut kurkunkostukkeet viemäristä alas. Ties mitä testosteronia Jace purkista napsi, sen verran nälkäisiä olivat suudelmat Claryn huulilla, suudelmat, joihin Clary vastasi vastaan panematta. Ei Clary osannut sana ei, ei Jacelle. Jacelle ei sanottu ei, ei tällä kertaa. Ei Clary voinut sanoa ei, Clary rakasti Jacea, tiesi Jacenkin rakastavaan. Siis itsensä lisäksi myös Clarya, totta kai. Eikä se rakkaus merkinnyt yhdenyönjuttuja sisarusseurassa, se rakkaus oli paljon enemmän, kuin pelkkä kosketus, kokeellinen insesti vällyjen välissä. Jace tahtoi viedä Claryn vihille, pistää paksuksi, vaihtaa vaippoja lapselle, toiselle, kolmannelle. Tai ehkei sentään kolmelle, kaksi riittäisi Clarylle. Jace tahtoi istua kiikkustuolissa, keinuttaa sylissään lapsenlapsia. Se rakkaus oli aitoa. Inkvisiittori paratkoon, Clary ei edes tahtonut jysäyttää Jacea sinne, mistä kalsarit pullottivat, pöyräyttää tätä päältään lattialle, kanveesiin sohvan alle.
Clary oli jumissa, ja jumissa myös pysyi oven lävähtäessä levälleen, lasin helähtäessä jo toistamiseen, oli siinä säröjä yhden illan osalle, ei voisi Jace muuta visertää, vaikka saisikin suuvärkkinsä irti Claryn naamataulusta. Clary maastoutui Jacen alle Magnuksen taluttaessa puolialastoman Alecin kädestä kiskoen olohuoneen puolelle, kohti sohvaa, jonka käyttötarkoituksista Clary ei tahtonut sen enempää tietää, vaikka kyseisellä sohvalla parhaillaan makasikin raajat kaakossa. Kyllä Magnuksen sohvasählingit tiedettiin, ja ellei tiedetty, arvattiin tämän ilkikurisesta virneestä, kainalossa kykkivästä rattopojasta, jonka housujen olinpaikasta ei ollut ollut tuntikausiin tietoa. Tai mistä Clary sen tiesi, saattoivathan pojan pöksyt pötköttää pyykkikorissa pesua vailla, olkoonkin, että se oli hyvin epätodennäköistä Magnuksen tuntien. Magnus kun ei jättänyt mitään pesukoneen varaan. Magnuksella sentään oli housut jalassa, jos nyt raidallisia nahkatrikoita saattoi housuiksi kutsua. Magnuksen tapauksessa saattoi. Magnuksen tukka sojotti pystyssä piikkimerenä, glitterkuorrutteella silattuna siilinä, Alecin musta pehko sen sijaan eli omaa elämäänsä pörrönä takaraivolla. Magnuksen paita kirkui rauhanjulistuksen harakanvarpaita neonoranssilla, Alec sitä vastoin hiihteli olohuoneessa paidatta. Mitäpä sitä Magnuksen seurassa vaivautua pukeutumaan, Magnusta eivät vatsalihakset vaivanneet, kaikkea muuta. Mutta Magnus ei saanut silmiään irti Alecin kasvoista, sinisistä silmistä, ehtinyt vilkaistakaan pojan paljasta vatsaa.
Alec nosti katseensa lattiasta, näki heidät vaakatasossa sohvalla, kahdestaan, päällekäin. Alec katsoi Jacea, jonka silmät olivat rävähtäneet suuriksi, syyttäviksi, katsoi Clarya, tämän anteeksipyytäviä kasvoja. ”Mitä minä sanoin”, Alec kähähti, nykäisi kätensä Magnuksen kädestä. Alecin posket paloivat punaisina, Magnuksen käsivarsi kiertyi vaivihkaa tämän vyötäisille.
Ja silloin Clary ymmärsi – Magnus oli Alecin salaisuus, se, josta poika ei huoltajilleen puhunut, ei Jacelle. Eikä sen puoleen Isabellellekaan. Isabellelta ei mikään pysynyt salassa, Isabelle tiesi kaikesta, mitä keski-ikäisten kärttyjen selän takana tapahtui, kaikesta, mitä sisarusparvi piilossa puuhasi. Jopa Jacen sukkahousuista. Tietysti Isabelle tiesi, kehen tämän vanhempi veli oli silmänsä iskenyt, tiennyt jo ennen kuin Magnus oli ehtinyt tälle suudelmaa livauttaa, vietellä vuoteeseensa. Ainahan Isabelle oli tiennyt, että Alec oli homo, eikä muuksi muuttuisi, tiennyt, vaikkei Alec ollut sanonut sanaakaan, killittänyt vain Jacen kankkua. Mieluiten paljaana. Isabellelle isoveljen sydämen asiat olivat sydämen asia, Isabelle tiesi, missä velipoika vaelsi suhderintamalla ja kenen käsipuolessa. Nyt Clarykin sen tiesi. Kuukausitolkulla myöhässä tosin, ei sillä, että Alecin asiat olisivat Clarylle sen kummemmin kuuluneet. Sillä Alec oli rakastunut velhoon, jolla oli drevakkidemonin hymy, kehräävä nauru, yhdeksän elämää, ellei kuolemattomuutta laskettu. Alec oli rakastunut velhoon, metriheikkiin, jolla oli pitkät sääret ja vatsa vailla napaa, kymmenen sormea, kymmenen varvasta ja kirkkaanpunaisia kynsiä tusina. Ties millainen visio velholla oli lakkauspolitiikasta. Alec oli rakastunut velhoon, johon ei olisi saanut rakastua, velhoon, joka veti vertoja Jacen virheelle, siskokullalle sohvalla – Jace ja Alec olivat pahasti hakoteillä naimakaupoissa kumpainenkin, toinen kellisti siskonsa, toinen ravasi velhoissa.
Jace karaisi kurkkuaan, kampesi pystyyn sohvalta, Claryn kulmalle istumaan. ”Tämä ei ole sitä miltä näyttää”, Jace mutisi kiusaantuneena, haroi vaaleaa tukkaansa, otti pesäeron sisarestaan. Clary mulkaisi merkitsevästi Jacen haaroja, Jace sulki sepaluksen naama punaisena. ”Me vain – ”
”Hyväksikäytitte sohvaa, jonka hyväksikäyttö on tähän saakka ollut minun ja Alecin – ” Magnus vilkaisi syrjäsilmällä irvettä Alecin kasvoilla, sormea huulilla, mykkäkoulua, ” – ajattelimme keskustella sivistyneesti kolmen metrin turvavälillä, sohva barrikadina välissä”, Magnus korjasi silmiään pyöritellen. ”Toisin kuin te kaksi, siis. Eräillä on vain makoilut mielessä.”
Jace puristi kätensä nyrkkiin, Clary ristiin rinnalleen. Jacen iski nyrkkinsä seinään, Clary Jacen kylkeen. Sano jotakin, viestitti tälli. ”Mutta emmehän me – ” Jace takelteli, epäselväksi jäi, kummalle osapuolelle tämä sanansa osoitti, ”enhän minä – ”
”Kuolannut pitkin pikkusiskosi leukaa? Kyllä, juuri niin sinä teit”, Magnus kertoi leveästi hymyillen, purukalusto pepsodentilla. Magnuksen naamalle ei vakavaa ilmettä noin vain väännetty, käännetty suupieliä alassuin, poskia hymykuopilta. Magnus oli iloinen sateenkaarilapsi, porasi vain poikansa perään, sen, jolla oli siniset silmät ja naurava suu silloin, kun kukaan ei ollut näkemässä, kuka pojan sai nauramaan.
Jace katsoi Alecia anovasti, silmät suurina, huolestuneina. Clary pudisti päätään – joko Jace oli sokea, tai sitten Alecilla todella oli iltasella tapana kekkuloida likimain alasti keskellä olohuoneen lattiaa velhoseurassa. Eihän Jacelta nyt moinen pikkuseikka saattanut jäädä huomaamatta, ja pikkuseikalla Clary ei tarkoittanut Magnusta, ei tällä kertaa. Magnus oli iso seikka. ”Ethän sinä – ethän sinä kerro kenellekään? Minusta ja Clarysta – ja meidän – ”
”Sohvasumostanne?” Magnus tarjosi. Hymy karkasi käsistä, kaartui pitkin poskia.
”Ei Alec uskalla”, Clary sanoi, iski silmää Magnukselle. ”Alec ei tahdo kenenkään tietävän, kuka kirkon katon alle eksyi vapaa-iltanaan, ja kyseli sohvan perään poika kainalossaan, etenkään, kun kyseisellä pojalla ei ollut yllään farkun kiertämää.”
Alec köhi ja kakoi keuhkonsa pellolle. Magnus veti Alecin syliinsä, läimäisi tätä napakasti selkään, yritti kai kossauttaa herneen nenästä. Alec ei tahtonut Jacen tietävän, saati sitten Claryn valistavan. ”Suu kiinni – ”
”Tarkalleen ottaen en ole vapaalla jalalla”, Magnus sanoi iloisesti. ”Jätin ovelle lapun 'Lorvikatarrin kourissa'. Asiakkat ymmärtävät kyllä. Sekin bisnesheppu, jolla piti olla tapaaminen,” Magnus vilkaisi kellovapaata rannettaan, ”tunti sitten. Joustavat aikataulut, katsokaas.”
”Sopu Alecille sijaa antaa”, Clary totesi kasvot peruslukemilla.
Jacen hämmästynyt ilme huusi heureka. ”Sinä”, Jace änkytti Alecille, joka pyristeli pakokauhuisena Magnuksen käsivarsien pihtiotteessa, ”ja tuo – te – sohvalla?”
”Itseasiassa sängyssä”, Magnus korjasi ohjaten punastelevan pojan ovelle. ”Me emme harrasta neljän kimppoja. Yhdessäkin kuorsaajassa on tarpeeksi kestämistä, enkä puhu nyt omasta maagisesta itsestäni. Au revoir, rakastavaiset. Pitäkää hauskaa.”
Kliks, sanoi ovi. Ja hetken harkittuaan Jace kapusi takaisin sohvalle.
Fin.
