Kirjoittaja Aihe: Alun ja lopun tarina, K-11  (Luettu 2427 kertaa)

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Alun ja lopun tarina, K-11
« : 10.07.2011 20:46:00 »
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, Deathfic
Paritus: Albus Dumbledore/Jättiläiskalmari jos oikein yrittää etsiä
Yhteenveto: Taivaalta rantaa kohti syöksyi lintujen tulva, kymmenet linnut huomasivat saman kuin lajitoverinsa: lonkeron pilkahduksen suurella kivellä.

Haasteet:Kerää kaikki hahmot (Albus Dumbledore), Vuosi raapalehtien 3
Disclaimer: En omista universumia tai hahmoja

Varoitus: erittäin tulkinnanvaraisena lievää zoofiliaa eli ihminen ja eläin paritetaan keskenään
A/N: Paritus oli niin jännä, että minun oli pakko ottaa haaste tämä haaste, vaikka myöhemmin kaduin sitä useaan otteeseen. Päätin sitten mennä sieltä, mistä aita on matalin ja kirjoittin angstia. Pakolliset sanat on alleviivattu.

Olepa hyvä, Elfalas. Toivottavasti tämä miellyttää, vaikka ystävyyttä tästä vain tuli...


Alun ja lopun tarina

Syksyn ensimmäiset merkit olivat jo näkyvillä. Puiden lehdissä oli jo keltaiset reunukset ja tuuli oli selvästi kylmempi kuin keskikesällä. Illat tummuivat nopeammin, eikä pimeys ollut lempeää kesäistä mustuutta vaan terävää ja talvista.

Kohmettuneilla ruohonkorsilla aivan vesirajassa asteli muuan muita uteliaampi lokki. Sen valko-harmaa sulkapuku kiilteli kylmässä ilmassa ja keltainen nokka erottui katoavan vihreyden keskeltä. Muut lokit liitelivät järven yllä etsien pintaan nousseita kirskuristajia – turhaan. Valju aamunkajo ei ollut vielä edes herättänyt niitä.

Rantaa tutkaileva lokki rääkäisi saaden toveriensa jakamattoman huomion. Taivaalta rantaa kohti syöksyi lintujen tulva, kun kymmenet linnut huomasivat saman kuin lajitoverinsa: lonkeron pilkahduksen suurella kivellä. Pian kiven peitti siipien, sulkien ja nokkien kaaos, sillä jokainen halusi saada osansa.

Järvellä kaikuva kättentaputus hajotti linturyppään. Loukkaantuneet siipiveikot kohosivat taivaalle kiroten valkopartaista miestä, joka kyykisty kiven juurelle höyhen- ja lumikukkasateen koristellessa hänen hattunsa. Silmien tuike oli kadonnut, tilalla näkyi väsymys ja pohjaton suru, kun hän kosketti varovaisesti jäärippeiden koristamaa lonkeroa.

Jättiläiskalmari oli syntynyt keväisenä päivänä. Albus muisti sen päivän hyvin, sillä silloin lämpimän päivän oli katkaissut äkillinen raekuuro.

Albus oli tarkkaillut vierestä nuorta kalmarinpoikasta, ja silloin hädin tuskin kämmenen kokoinen lonkeroinen oli osoittautunut sisaruksiaan sitkeämmäksi. Mies oli katsellut huolestuneena, kuinka kirskuristajat olivat vieneet poikasen toisensa jälkeen, mutta hänen ystävänsä selvisi kuin ihmeen kaupalla. Grindelwald oli joskus sanonut, että vain vahvat selviävät, ja Albus katsoi sivusta luonnon karsintaa. Ei hänellä ollut oikeutta puuttua siihen, vaikka hän halusi.

Onneksi oppilaat tulivat apuun ja syöttivät pienille poikasille kissanruokaa ja lounaalta salakuljettamiaan leivänpalasia.

Albus silitti kuolleen ystävänsä lonkeroa hellästi. Oli aika lausua lopulliset jäähyväiset.

Hyvästi.
« Viimeksi muokattu: 24.03.2015 08:38:49 kirjoittanut Beyond »
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea