Kirjoittaja Aihe: Twilight:Viidakosta hiipivät varjot, K-11, 3/3  (Luettu 2595 kertaa)

Lill-y

  • Vieras
Kirjoittaja: Lill-y
Ikäraja: K-11
Genre: drama
Fandom: Twilight
Disclaimer: Meyer omistaa edelleen kaiken hänelle tunnistettavan, minä käytän hyväkseni.
Summary: Sisältä Senna vapisi; varjot olivat saavuttaneet hänet. (Zafrinan, Sennan ja Kachirin tarina yhdestä näkökulmasta katsottuna.)
A/N: Tuota niin joo. Tämä on oikeastaan lojunut koneen uumenissa jo kuukausia, mutta tosiaan nyt vasta yrityksessäni saada kirjoitus taas toimimaan lueskelin läpi ja muokkailin sieltä täältä. Alun perin oneshotiksi tarkoitettu, kolmeen osaan katkaisin selkeyttämissyistä ja melko valmiita kaikki eli päätyvät tänne tässä piakkoin, luulisin. Hui.

Tässä ohittuu pari lähteiden mukaista faktaa: se, että Kachirin pitäisi olla ensimmäinen muutettu ja ettei kolmikko oikeasti ole sisaruksia keskenään (tämän voi kyllä ajatella niinkin, että he vain kutsuvat toisiaan sisariksi läheisyytensä vuoksi, hmm?), mutta voin rehellisesti sanoa olleeni näistä tietämätön. Ja Amazoniallahan en ole käynyt, asiavirheet siis hyvinkin mahdollisia kasvistoa ja eläimistöä koskien, älkää tappako näiden takia, jooko.

Eli siis! Ensimmäinen moniosainen juttu minulta (osien pituudesta ei puhuta), kommentteja otetaan vastaan ja tällä tavalla näin. (:



Nuoria tyttöjä, kolme, yksitoistavuotiaita tai vähän päälle. Silmissä tulesta heijastuvia liekkejä, ilmeet vakavia ja majan lattialla kulho. Yksi ojentaa kätensä, kastaa sormet haaleaan veteen ja piirtää seuraavan otsaan tunnuksen. Merkin: tämä olemme me, kolme tänään ja huomenna. Yhdenkään kasvoilla ilme ei värähdä.

”Kachiri.”
”Zafrina.”
”Senna.”

Tuli heijastuu vedellä maalatusta kuviosta jokaisen tytön kasvoilla, majan seiniä nuolevat varjot kuin oikeat liekit, jotka eivät sammu koskaan.

”Me olemme aina.”


*~*~*

Viidakko ei nukkunut koskaan. Jostakin kuului aina ääniä, jossakin oli aina joku: ruokaa juurien alta kaiveleva aguti, puissa naksuttavia hyönteisiä, asioilleen herännyt kyläläinen tai joku, jonka takia täytyisi olla varuillaan. Ihminen tai eläin, sillä ei oikeastaan ollut väliä; kumpikin saattoi tahtoessaan olla yhtä vaarallinen.

Senna ei tiennyt, mihin ääneen hän heräsi, jos nyt heräsi ääneen ollenkaan. Amazon äänteli jatkuvasti. Se saattoi olla jokin unessa? Niin, muuten Kachiri olisi varmasti jo ylhäällä.

Hän veti syvään henkeä ja rauhoittui. Majassa oli hiljaista ja hämärää, hienoista pehmeää valoa siivilöitymässä majan seinien läpi, lämmintä. Jo melkein aamu, kohta kolibrit alkaisivat laulaa ja sisaretkin heräisivät. Senna hymyili ajatukselle pimeässä, sulki sitten silmänsä ja avasi ne hetken kuluttua taas. Toisten tasainen hengitys läheltä kertoi heidän olevan syvällä unen sisällä, ja Senna jäi kuuntelemaan sitä.

He olivat nukkuessaankin niin erilaisia. Senna tiesi, että Zafrinan silmäluomien takana kulki jatkuva virta värikkäitä kuvia ja vieraita paikkoja, joista hän kertoi heille aamuisin. Hän nukkui aina selällään, rauhallisesti, liikahtamatta. Hengityksen rytmi pysyi tasaisena, siihen oli helppo turvautua. Ihan kuin Zafrina itse, sellainen, jota kukaan ei saanut nujerrettua.

Kachiri ei nukkunut levollisesti. Kädet nytkähtelivät, kulmakarva rypistyi tai hän käännähti vaistonvaraisesti asentoon, josta saattaisi nousta ylös nopeammin. Sellainen Kachiri oli aina: varautunut, heistä kolmesta vanhin ja se, joka varoitti muita kahta lähtemästä metsään yksin. Häneen luottivat kaikki. Ja hän oli niin viisas, varovainen, vahva, nopea ja huomasi puussa piileksivän jaguaarin paljon ennen muita.

Sennassa ei ollut mitään varmaa. Tai voimakasta, rauhallista, ei mitään, mikä olisi muille hyödyksi. Hän tiesi, ettei ollut sisartensa arvoinen tai heidän rinnallaan mitään, hän oli heikko eikä edes uskaltanut yrittää muuta. Kuinka voisi olla tärkeä tai mitään, jos ei osunut edes yksinäiseen tamariiniin viidakkopuun oksalla?

Silmät alkoivat hiljaa tottua pimeään, sisarten hahmot saattoi erottaa jo toisistaan. Varovaisesti Senna nousi istumaan ja kurottautui vesikulhoa kohti vain huomatakseen sen tyhjäksi. Oli ollut hänen vuoronsa täyttää. Ja hetken kuluttua hän muisti unohtaneensa tehdä sen kaikkien kokoontuessa nuotion ympärille kuuntelemaan vanhimpien taruja hengistä, pedoista ja viidakossa hiipivistä muukalaisista. Sisaret eivät herättyään olisi tyytyväisiä häneen.

Päätös lähteä syntyi hetkessä. Olihan jo aamuyö, viidakossa näkisi eteensä ja he saisivat aamulla raikasta vettä. Zafrina kertoisi heille unistaan ja Kachiri pyörittelisi silmiään niiden mahdottomuudelle. Sennan suupielet kaartuisivat hymyyn.



Hänellä oli aavistus siitä, ettei kaikki ollut niin kuin täysin tavallisina öinä. Ihan kuin sankan kasvillisuuden taakse olisi piiloutunut jotain, salaisuus, joka leikitteli kulkijan kanssa eikä halunnut paljastua. Viidakko tuntui odottavan. Mitä, siihen Senna ei osannut vastata, hänelle tulivat mieleen vain Zafrinan tarinoiden yliluonnollisuudet. Ja tarut. Kulho tärisi käsissä, vaikka hän yritti olla ajattelematta niitä.

Puumanhampaat, verestä värjäytyneet silmät ja nopeus – jos sellainen hyökkää, et pääse pakoon.

Viidakko pysytteli hiljaa. Joelle asti ehdittyään Sennan ajatukset kimpoilivat edestakaisin edellisen illan nuotion äärestä Kachirin epäuskoiseen ilmeeseen. Kachiri ei uskonut taruja. Zafrina uskoi, mutta hän olikin hän, ja Kachirin arvostelukykyyn eivät vaikuttaneet toinen toistaan uskomattomammat näyt mielikuvituksessa. Eivät ne olleet totta. Eiväthän?

Hän säpsähti tukaanin huutoa. Aamu oli hitaasti valkenemassa, ympäriltä kuului tapiirien askeleita painumassa maahan ja kovakuoriaisten rapinaa niiden kiipeillessä oksilla. Senna työnsi kulhon veteen, tunsi soljuvan viileyden kädellään ja rauhoitteli itseään uskomaan vanhempaa sisarta. Milloin Kachiri olisi ollut väärässä? Hän siemaisi kulhosta tilkan ennen suoristautumistaan.

Hän kuuli äänen ensiksi, vieraan äänen, joka melkein sulautui viidakkoon vaikkei tuntunutkaan kuuluvan sinne. Kuin jokin, joku olisi suhahtanut ilman halki salamaakin nopeammin ja laskeutunut aluskasvillisuuden sekaan hiljaisemmin kuin viidakkokissa. Sen olisi voinut kuvitella. Olisi, mutta Senna tiesi, että oli vain toiveajattelua uskoa niin.

Se välähti hänen näkökenttäänsä. Hetken se vain tuijotti, liekkien kaltaiset silmät söivät Sennaa, joka oli muuttunut hengittämättömäksi kivipatsaaksi. Siltä ei voi paeta. Seuraavaksi kaikki, minkä hän saattoi tuntea, oli äänen aiheuttajan hampaat iskeytyneenä kaulalle.

Hän kuuli hengähtävänsä pelosta muttei pystynyt huutamaan. Peto oli totta: silmät, hampaat, nopeus, kaikki, Senna tiesi ja uskoi sen nyt.

Kaikkialla kipua.

Se kantoi hänet kai pois. Hän ei voinut kiinnittää huomiota mihinkään, hän ymmärsi vain ohi vilkkuvan vihreyden ja pedon, pedon, pedon, pedon ja sen jäiset hampaat iholla. Se laski hänet maahan? Jollekin kovalle, ja yhtäkkiä kehoon syöksyi uusi kipu, erilainen. Polte. Sitä ei ensin ollut ja sitten mitään muuta ei ollut; petoa tai pedon hampaita, jos ne olivat enää edes siinä. Sennan huulilta karkasi eksynyt parkaisu hiljaisuuteen.

Tältäkö tuntuu? Kun sielu revitään irti.

Hän tiesi, että jotain peruuttamatonta tapahtui.
« Viimeksi muokattu: 23.11.2014 22:27:25 kirjoittanut Beyond »

Lill-y

  • Vieras
Vs: Viidakosta hiipivät varjot, K-13, 2/3
« Vastaus #1 : 20.06.2011 00:07:41 »
Giril, hih, kiitoksia ilahduttavasta kommentista! Kiva kuulla, että viidakon ja hahmojen kuvailu toimii, koska varsinkin siitä viidakosta olen ollut hiukan epävarma (ja toisaalta sitä on ollut kamalan hauska kirjoittaa) ja hahmojen kuvailu on lähtenyt tajunnanvirrasta, joten sekin on ollut vähän niin ja näin toisinaan. Ja huippua, että faktojen sivuutus ei haittaa ja ylipäänsä, että tykkäät. (:



Varjoja. Senna muisti ne, hän muisti tarkasti, miltä ne olivat näyttäneet majan seinillä silloin, kun he olivat vannoneet valan. Liekeiltä; nyt ne paloivat hänessä. Ja kirkuivat nauraen korvan juuressa, Sennakin kirkui, eikö kukaan kuullut? Hiljaisuus ympärillä oli muuri, sen läpi ei kuullut edes viidakkoa. Missä sisaret viipyivät? Mitä tapahtui ja miksi? Minne tapiirit ja pedon hengitys korvan juuresta olivat kadonneet?

Senna ei uskonut sitä hetkeen. Liekit saattaisivat palata pahempina kohta, varmasti palaisivat, hän oli ehkä jo kuollut. Ei se voinut noin vain päättyä. Hän ei uskaltanut hengittää eikä liikahtaa milliäkään, makasi hiljaisuudessa eikä kuullut enää mitään, edes tärykalvoa rikkovaa pulssia. Sekin oli luovuttanut.

Miksi kaikki tuntui seisahtuneen siihen?

Ensimmäinen asia, jonka hän näki uskaltautuessaan lopulta varovasti raottamaan silmiään, oli halkeama kivisessä seinämässä. Hetken hän saattoi vain tuijottaa sitä ja räpytellä ymmärtämättä, varautuneena ja valmiina nipistämään silmänsä takaisin umpeen, jos kipu palaisi. Se ei tehnyt niin. Saadessaan katseensa irti harmaasta kivestä se liimautui hetkessä hänen omaan käteensä, joka oli kalpea ja näytti erilaiselta. Ei ollenkaan tutulta.

Hän nousi ylös lyöden päänsä ohimennen matalan kivionkalon kattoon – ei ohimoita takovaa kipua? – ja ryntäsi ulos. Silmät hakeutuivat ympäristöön ja sen yksityiskohtiin vaistomaisesti, tuulen heilauttamaan muurahaispuun lehteen ja vesipisaroiden hitaaseen valumiseen kohti maata, hän tunsi kiitävänsä eteenpäin ja huomasi samalla tuntevansa jotain. Poltetta. Liekkejä kurkussa, ehkä hivenen entisiä varovaisempia mutta silti totta.

Jalat pysähtyivät sateesta muodostuneelle lammikolle, joka oli kai ollut jonkin yöeläimen hetkellinen lepopaikka. Häntä ei hengästyttänyt.

Veden pinnalta heijastuva hahmo oli outo. Senna näki sen ja ymmärsi aavistukset ja varovaiset vihjeet todeksi: peto. Silmät punaiset, iho virheetön, naarmu vasemmasta peukalosta kadonnut ja hiukset paksummat kuin ennen. Kurkku tukossa edelleen, se huusi jotain, joka sammuttaisi tulen.

Sisältä Senna vapisi; varjot olivat saavuttaneet hänet.

Eikä hän voinut itselleen mitään. Hän juoksi taas ajattelematta lainkaan, jalat kuljettivat itsestään eteenpäin pitkin yössä kylpevää metsää. Puista kuului eläinten varoitusvikinää, Senna tunnisti jokaisen eläimen ja tiesi, milloin ne ääntelivät niin. Silloin, kun olivat peloissaan, kun paikalla oli saalistaja. Hänen täytyi.

Verta käsissä. Hänen käsissään? Pienen nisäkkään ruumis jalkojen juurella, kurkussa paloi yhä.


Hänen oli nähtävä sisaret.

He nukkuivat samalla tavalla kuin aina, Kachiri nytkähdellen ja Zafrina hymyillen. Senna seisoi majan ovella jäykistyneenä, liikkumatta, hengittämättä. Hän tiesi, ettei olisi saanut olla siellä, ei nyt, kun hänestä oli tullut vihollinen. Hän vannoi lähtevänsä kohta, varmasti jo seuraavassa hetkessä, ja yritti pysytellä niin hiljaa kuin osasi.

Silti Kachiri liikahti alitajuntaisesti. Ensiksi otsa rypistyi, hetkessä hän nousi istumaan siristäen silmiään pimeään. Kädet tavoittelivat keihästä lattialta ja löydettyään etsimänsä tarrautuivat sen ympärille tiukasti kuin smaragdiboat.

”Kuka siellä?”

Senna pidätti hengitystään. Hän ajatteli lähteä, hänen olisi pitänyt lähteä, peto ei ikinä saisi olla näin lähellä ihmisiä. Se tapettaisiin, viidakossa kaikki tiesivät sen yhtä varmasti kuin sadekauden tulon välttämättömyyden. Hänen täytyi lähteä. Nyt. Liekit hipoivat ja maistuivat jo suussa.

”Senna, sinäkö?”

”Kachiri, minä – ”

Ja sytyttivät kurkun tuleen ilman virratessa sisään. Senna ei voinut itselleen mitään, hän oli sekunnin tuhannesosassa huulet kiinni Kachirin iholla, kuumaa ja punaista ja helpottavaa valui häneen vieden poltetta pois aavistus kerrallaan. Kachiri äännähti tukahtuneesti yllätyksestä ja pudotti keihään löytämättä sitä enää, se kolahti lattialle hiljaa vaikka tuntui kuuluvan avaruuksiin asti. Hän yritti työntää Sennaa pois, ei onnistunut, Senna yritti pakottaa itsensä ajattelemaan muutakin kuin -

Kurkussa punaista.

”Älä.”

Äkillinen Zafrinan ääni ja veitsi tämän kädessä. Senna murahti sisarta päin, polte vaati lisää helpotusta ja keskeytyksestä ärtyneenä hän kyyristyi hyökkäysasentoon.

”Älä. Senna…” Zafrinan katseessa tanssi varjoja. Välähdyksen ajan Senna näki ja muisti: me olemme aina.

Hän kiisi viidakkoon nopeammin kuin oli edes mahdollista.
« Viimeksi muokattu: 20.06.2011 00:09:33 kirjoittanut Sperling »

SuselovesDamon

  • Real bitch
  • ***
  • Viestejä: 7
  • Ava by Milagrossa
Vs: Viidakosta hiipivät varjot, K-13, 2/3
« Vastaus #2 : 20.06.2011 02:12:25 »
Wau... aivan mahtavaa kuvailua :) Ja kello on jo 02.10 joten minusta ei taida irrota tähän aikaan ja tällaisen huippukuvailun jälkeen mitään rakentavaa. Kerrassaan mahtavaa, ja jos et tajunnut odotan jatkoa innolla ;)

~SuseLovesDamon
Once i had a dream.

Lill-y

  • Vieras
Vs: Viidakosta hiipivät varjot, K-13, 3/3
« Vastaus #3 : 27.06.2011 15:06:56 »
SuselovesDamon, kiitos! Oikein mahtavaa, voi apua, enhän mie osaa vastata tuohon mitään. Kiitos kamalasti, ihana tietää, että tästä pidetään. (:
Giril, kiitos sinullekin taas! Jatkoa saat, tällaisen lyhyen ja viimeisen osan verran..



Senna ei laskenut, kuinka kauan hän oli vain istunut juurakolla ajan juostessa ohitse. Kolme päivää, kuusi, kahdeksan? Melkein hengittämättä vieläkin ja silmät nauliutuneet tyhjyyteen, vierellä jaguaarin veretön ruumis ja mielessä syytös antamatta tilaa muulle. Hän oli hyökännyt Kachirin kimppuun. Hän oli rikkonut valan.

Peto, vaikka halusi ainoastaan hetkien palautuvan ennalleen.

Hänestä ei ollut enää jäljellä mitään.

Viidakko imi askeleet itseensä, siksi hän ei varmaan kuullut niitä aluksi. Höyhenenkeveitä, ukkosennopeita; eivät ihmisen, luultavimmin toisen pedon. Senna ei jaksanut totella vaistoa, vaikka se huusi ja kirkui ja käski häntä pakenemaan tai puolustautumaan, edes nousemaan ylös.

Ne lähestyivät. Ne pysähtyivät. Hahmoja kuulosti olevan kaksi, maa painui ja risahteli tuskin kuuluvasti jalkojen alla myös hieman kauempana Sennasta. Hän olisi halunnut kääntyä, se oli se vaisto varmaan taas, hänestä tuntui kuin hänen pitäisi, hänen olisi pakko kääntyä katsomaan.

”Senna, se olet sinä.” Senna ponnahti seisomaan. Zafrina. Hetken ajan hän saattoi vain tuijottaa.

Zafrinan ääni oli kirkkautta ja olemus tuttu, vaikka samalla ei kuitenkaan. Erilainen, Senna huomasi, ja sisällä läikähti jokin. Kachiri lennähti taaempaa Zafrinan viereen, ja sisaren silmissä hehkui punaista kuin verta metsästysveitsessä iltaisin.

”Mitä te olette tehneet?”

Kachiri antoi harvinaisen hymyn pilkahtaa näkyviin. Hän tarttui molemmilla käsillään Sennan vasempaan käteen ja puristi, Sennasta tuntui pitkästä aikaa siltä, että hän itkisi jos voisi. Kachirin katse antoi anteeksi.

”Me olemme aina.”

Ja kolme oli niin kuin ennenkin. Zafrinan kädet, Kachirin kädet, Sennan kädet vastakkain, hymyt yhtä ja silmät samaa, tulta kuin varjoja seinillä. Kolme saattoi tarkoittaa vain kolmea, Senna muisti, ja kolme olisi aina.

*~*~*

Varjoja, ne tulevat kohti. Ne tahtovat hänet, ne hakevat hänet, ne vievät hänet pois. Nielaisevat, kaikkialla pimeää, missä valo ja lämpö? Kaikki särkyy, yhtäkkiä vain pimeää ja tyhjää ja pimeässä pedon huuto. Jostakin kirkaisuja.

Tyttö vapisee herätessään. Tavoittelee siskojen käsiä hämärässä, kuvittelee kuulevansa varjojen suhinan viidakosta, ne ovat tulossa.

”Ka-kachiri? Zafrina?”
”Senna?”
”Näitkö sinä painajaista?”
”Minä… Minä…”
”Senna. Se oli vain unta.”
”Me emme jätä sinua.”
”Varmasti?”
”Varmasti. Ilman sinua ei ole meitä.”

Aamuyön metsässä laulaa kolibri. Kolme pitkää nuottia, kirkasta, niistä viimeinen haparoi hetken mutta asettuu paikalleen saaden melodian soimaan Sennan päässä vielä nukahtamisen jälkeenkin.

« Viimeksi muokattu: 27.06.2011 15:18:48 kirjoittanut Sperling »

Lill-y

  • Vieras
Vs: Viidakosta hiipivät varjot, K-13, 3/3
« Vastaus #4 : 08.07.2011 23:30:08 »
Giril, en taaskaan osaa kuin vain kiittää kehuistasi. Viimeiseen osaan ei tapahtumien kannalta jäänyt paljoa, joten huh, jos siinä oli edes tunnelmaa. Siihen yritin tähdätäkin. On aina valtavan piristävää kuulla, että ficciä on oikeasti luettu ja siitä on pidetty, joten kiitos! Kommentistasi - ja kommentoimisestasi koko ficin osalta. (: