Nimi: Vaaleenpunasii omppui
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draamaa pääassiissa.
Päähenkilöt: Luna
Vastuunvapaus: Row keksi, kirjotti ja omisti.
Haasteet: Inspiraatio paketissa
tällä kuvalla ja murre-haaste Pohjois-Karjalan murteella.
Tiivistelmä: Luna miettii, et miks osa asioista on nii samannäkösii, ja päättää tehä sille jotaki.
Oma sana: Oon tässä tän vuoden aikana saanu yhen uuen ystävän, ja tältä kysäsin sit pariin kuvaan jotain ajatuksii. Sieltä sitte lentiki muutamia semmosia, joista sai ihania ficcikirjotuksia. Tässä ficissä siis yks niistä kuvista, ja yks niistä ajatuksista.
Vaaleenpunasii omppuiOmenapuissa oli jo kukkii ja amppiiset pörräs niitten ympärillä. Ilmassa tuoksu tuleva kesä ja uutuus, ja jokseenki kaikki tuntu hirmu rauhalliselta.
Luna istu omenapuun juurella ja kahteli ylöspäin. Aurinko siivilöity oksien lomasta ja öttiäisten surina oli tasasta. Maa tuntu kosteena pyllyn alla, mut muuten ilma oli lämmin.
Pieni Lovekiva ois halunnu itekki olla amppiinen, lentää kukasta kukkaan ja männä sit omalle pesälle. Siellä olis ollu koko suku ja valtakunta paikalla. Luna ois tietty ollu kuningatar, ois saanu olla vaan passattavana ja kahtoo, että kaikki sujuu hyvin. Jos jotakin ois pitäny rankasta, niin ois tapahtunu. Ei mitenkään pahasti, mut silleen, että sen muisti.
Mistä sit ois voinu tietää, ketä rankasee? Kaikki amppiiset näytti kuitenki ihan samalta, ei Luna ois osannu millää erottaa valtakuntalaisii toisistaan.
Miks kaikki muutenki yritti olla toistesa kaltasia? Luna kyllä ymmärti sen, jos yhteiskuntalaisten piti olla samannäkösii, mut ei se ollu koskaan ymmärtäny, miks joku halus näyttää samalta ku toinen tai pyrki pääsee samaan porukkaan olemalla niitten kaltanen.
Luna päätti, et hänki ois amppiinen, mut eri näkönen ku muut. Tyttö nousi mullasta eikä puistellu hamettaan, ja alko ravistella puun kukkassii. Osa öttiäisistä läks hiukka hermostuneena poikkeen, ja osa siirty etemmäs Lunasta. Niitä ei kiinnostanu alkaa pistelee tuota muuten nii rauhallista valkosta otusta kesken töitten.
Lunan iskä saapu rappusille ja katteli tyttösä tekemistä.
“Mittee sie Luna oikeen touhuut?”
“Mieki haluun olla ampiinen”, Luna sano omenapuitten keskeltä.
“Niinköö?” iskä sano. “Entä jos antasit amppiisten tehä työnsä, myö tehään sit omamme syksyllä ja kerätään omput poikkeen. Kuis ois?”
Luna lopetti eestakase hyppimisen ja käppäs isänsä luo.
“Okkei. Mut iskä, miks kaikkiin pitää yrittää olla toistesa kaltasii?”
Lunan isä katto tyttöösä toisen kuluman alta.
“Kuis ni?”
“Amppareitten pitääki olla, mut mietin vaan, osa ihmisistäki on. Eikö ois kivempi jos kaikki ois erillaisii? Meijän omenatki on nii samannäkösii aina.”
“No niitten kuuluuki olla”, Lunan isä vastas. “Sitä paitti, onhan olemassa vihreitä, kellertävii ja punasii omenoit. Ei kaikki näytä samalta.”
“Mut miksei oo vaikka sinisii omenoita?” Luna kysy.
“Se johtuu evoluutiosta”, isä selitti. “Siihen meillä ei oo ollu asiaa.”
***
Syksy alko olla käsillä ja se innosti Lunaa aina mualaamaan. Tyttö istu rappusilla ja kahteli laskevaa aurinkoo, miten se loi taivaalle kivan vaaleenpunasen sävyn.
Huomen oli jälleen lähtö Tylypahkaan. Luna ties, et jokanen oli erillainen, ja käyttäyty niinku tahto, mut massasta ei oikeen voinu erottuu. Kaikilla oli kaavut yllä, sulkakynät ja samat paperit, vaan naamat pysty erottaa jos tahto.
Olihan se yhistävää, et kaikil oli semmoiset hyntteet eikä Luna välittäny oliko erillainen vai sammaa porukkoo, mut amppiisten kahteleminen oli pistäny ajattelee.
Luna sipas paperiin värii ja vilkas omenapuihin suuntaan. Ne oli aikasta lajiketta, osa oli puonnu jo maahan mädäntymisen vuoks. Luna oli auttana isääsä keräämään osan ompuista alas, mut todennäköisesti se sai tehä loput itte. Tai, jos Luna keräis korillisen, sais ottaa matkaevääkski.
Etteisessä oli kori, jonka Luna koppas mukaasa ja lähti kävelee kohti puurivistöö. Iltalinnut viserti jossain lähistöllä, kun tyttö keräs alimmaisii omenoit koriin ja mietti samalla samankaltasuutta. Oli nii kiva, kun asemalla näki vielä normikuteissa kulkevia oppilaita, jotka ei viel ollu ehtinä pukee kaapuja piälle. Ehkä hänki pukis sen vasta iha lähellä kouluu, sais olla oma ittesä. Ei Luna muutenkaa pitäny muulla ajalla kaapuu ku vaan sillon, ku piti.
Joku kilahti jaloissa ja Luna katto alaspäin. Puusta oli puonnu mädäntyny omena vesvärikippoon ja lillu nyt vaaleenpunasessa veessä. Luna laski korin maahan ja nosti kipon silmiinsä eteen. Jänskää, omppu näytti kivalta vähä eri värisenä…
***
“Onneks ei saa vettä”, Lunan isä sano aamusta. “Ois ikävä kastuu.”
“Ei se haittais”, Luna vastas. “Jää sie kirjottaa, tahot kuitenkin saaha lehen ajoissa valmiiks. Mie osaan männä asemalle itekseniki.”
“Okei, mut oo sit varovainen. Ja lähetä kirje, ku tuutte perille.”
“Tietty, iskä”, Luna sanoi, halasi isäänsä ja toivotti hyviä kirjotuksii ennen ku lähti. Ksenofilius päätti kattoo tyttösä perään ennen ku tää ilmiinty poikkeen, ja huokas sit. Menis vähä aikaa ennen ku Lunaa taas näkis, mut onneks hällä oli kuitenkin messevää tekemistä.
Kahvi oli jiähtyny kuppiin, joten Ksenofilius piätti ottaa vähä tuoreempaa. Mies asteli tiskipöyvän eteen ja sattumalta vilikas ulos. Se ei oikeen ollu varma, näkikö oikeen, joten nopeasti ryntäs rappusille tyhjä kuppi käessään.
Aamuauringos ei ois voinu sillä hetkellä kuvitella kirkkaampaa näkyy, ku vaaleenpunaset omenat. Luna ei ollu maalannu kaikkien puitten omppui vaan sieltä täältä joitakin nii, et kuitenkin koko puurivistö hohti jokseenkin makeeta punasuutta. Kaikki oli yhtenäisii, mut samalla joukossa oli paljo omallaisii yksilöitä, niinku tyttö oli halunnukki.
