Nimi: Metsän tyttäret
Author: Piyo
Beta: Mearra, auttoi myös nimien keksimisessä, suurkiitos!!
Ikäraja: S
Fandom: Taru Sormusten Herrasta
Summary: Bilbo kertoo aina tarinoitaan hobittilapsille, kerran hän saa vähän epätavallisemman kuuntelijan...
A/N: Kirjoitin tämän alun perin koulun äidinkielen projektina, mutta ajattelin, että kunnolliset kommentit olisi kivoja :3 olkaa kivoja ja kertokaa mitä mieltä olette ^^ siispä...
Metsän tyttäret
”Siellä me seisoimme, viiden peikon kinastellessa, miten söisivät meidät. Yksi halusi –”
”Trill! Vanamo! Missä olette?”
Bilbo nosti katseensa edessään istuvistaan lapsista naiseen, joka marssi hurjistuneena heitä kohti. Nainen heilutti kädessään vitsaa.
”Hyvää huomenta, rouva Purojärvi”, Bilbo sanoi kohteliaasti ja kosketti päässään istuvaa hattua. Hän oli saanut viimeisimmän seikkailunsa jälkeen hatun lahjaksi eräältä kääpiöystävältään. Hattu itsessään oli hirvittävän ruma. Se oli tummanvihreä, ja sen ympäri kiersi ruskea nauha, johon Bilbo oli kiinnittänyt pari päivänkakkaraa. Vanha mies piti kuitenkin hattua lähellä sydäntään. Olihan se oiva kunnianosoitus hänen kaatuneille ystävilleen. Hattu oli oikeastaan aika huvittava, kun siihen tottui.
Ilmeestä päätellen rouva Purojärvi ei vain tainnut nähdä asian huvittavaa puolta. Hän mulkaisi Bilboa ja katsoi varsinkin hänen hattuaan pitkään. Nainen ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kääntyi torumaan lapsiaan.
”Mitä minä olen sanonut kuuntelemasta tuota hölynpölyä. Saatte vain typeriä ajatuksia pikku päihinne”, rouva nipotti jälkikasvuilleen, jotka vilkuilivat pelokkaana äitinsä kädessä olevaa vitsaa.
Bilbo tuhahti ja nousi kiveltä, jonka päällä oli istunut. ”Hyvä rouva, voin vakuuttaa, että joka sana tarinastani on totta”, vanha mies yritti rauhoitella naista. Rouva Purojärvi sai vain tästä lisää pontta kiukulleen. Hän kääntyikin Bilboa kohti ja osoitti miestä syyttävästi sormellaan.
”Kuulkaas nyt herra Reppuli, edes te ette mitenkään voi uskoa, että asioita, kuten ’lohikäärmeet’, tai ’peikot’ on olemassa! Pyydän nyt viimeisen kerran, ettette syöttäisi lapsilleni yhtään enempää keksittyjä tarinoitanne. Me lähdemme nyt.” Rouva nappasi lapsiaan käsistä kiinni ja kääntyi niskojaan nakellen.
”Nähdään taas herra Reppuli!” toinen lapsista huusi vielä peräänsä Purojärvien lähtiessä kovaa vauhtia takaisin omaan mökkiinsä. Bilbo huokaisi hieman ja kaivoi povitaskustaan piipun.
”Vai hölynpölyä...” hän mutisi sytyttäessään piipun mietteissään. ”Ei kai heitä voi silti syyttää”, Bilbo ajatteli ääneen ja istui takaisin kivelle, ”enhän minäkään uskonut moisiin ennen seikkailujani.” Vanha mies vei piipun huulilleen ja tuprutteli sitä piirtäen samalla kuvia pilviin. Yksi näytti aivan siltä peikolta, joka oli halunnut tappaa hänet istumalla hänen päälleen.
”Herra Reppuli?” kuului hetken kuluttua pieni ääni miehen takaa. Ääni kuului niin pienenä kuiskauksena, että tavallisen ihmisen korvin sitä ei olisi edes kuullut. Bilbo, joka oli kiertänyt maailmaa ja nähnyt monen moista, ei pelästynyt ääntä. Ei edes hätkähtänyt.
”Niin lapsi pieni?” mies kysyi yhä katsellen taivaalle.
”Voisitteko kertoa minulle tarinan?” ääni kysyi ja siirtyi Bilbon eteen. Kuului ruohon kahinaa, kun lapsi istu maahan. Bilbo tuprutti vielä muutamat sauhut, kunnes laski piippunsa kivelle ja käänsi katseensa lapseen.
”Ja kenenkäs tytär sinä olet?” Bilbo kysyi ja kumartui hieman nähdäkseen pienen tytön paremmin. Tytöllä oli pitkät, vaaleat, lähes valkoiset, hiukset, jotka oli kiedottu kahdelle palmikolle kultaisella nauhalla. Tytön vihreät silmät olivat syvät ja kirkkaat. Tyttö oli myös todella siro ja näytti hieman hohtavalta. Hän ei todellakaan näyttänyt hobitilta.
”Olen Metsän Äidin lapsi”, tyttö vastasi hiljaa ja osoitti Bilbon takana olevaa metsän reunaa. ”Te tulette joka päivä tänne kertomaan lapsille tarinoita, mutta tuuli vie sananne mennessään enkä ikinä kuule niitä kokonaan”, tyttö lisäsi ja katsoi odottavasti Bilboa.
”Vai Metsän Äidin tytär? Enpäs olekaan ennen kuullut teistä, ja voit uskoa lapsi, että minä olen kuullut paljon”, Bilbo totesi huvittuneena. ”Vaikka sen sinä varmaan tiedät, jos olet kuunnellut tarinoitani.” Tyttö nyökkäsi pienesti.
”Haluat siis kuulla tarinan? No kerrohan sitten lapseni, millaisista tarinoista pidät?” Bilbo kysyi hymyillen ja noukki piipun kiveltä. Hän kopautti piippua kiveä vasten, pudottaen palaneen tuhkan sieltä ulos.
”Sellaisista joissa on ihmisiä”, tyttö vastasi. Bilbo kohotti kulmiaan yllättyneenä. ”Vai ihmisiä?” vanha mies kysyi huvittuneena ja taitteli piipun takaisin povitaskuunsa, ”Tuo onkin harvinaista.”
”Minä en ole ikinä nähnyt ihmistä, sillä he eivät ikinä tule näin kauas”, tyttö vastasi. Bilbo katsoi tyttöä kummastuneena. Mies kysyi häneltä, miksei tyttö vain menisi itse ulkomaailmaan katsomaan ihmisiä.
”Me emme saa poistua metsästä”, oli tytön ainoa vastaus, ”kerrotko minulle siis tarinan?” Bilbolla ei ollut sydäntä muistuttaa tyttöä, että tämä oli jo poistunut metsästä.
”Totta kai tyttönen, mutta minä tiedän hyvin vähän tarinoita ihmisistä. Kuten sinäkin, hobitit harvoin näyttäytyvät ihmisten silmissä”, Bilbo kertoi.
”Mikä tahansa tarina käy”, tyttö vastasi. Vanha mies tuijotti tyttöä hetken, yrittäen saada selville, mikä tyttö oli. Haltia hän ei ollut, sen näki korvista. Hän ei myöskään näyttänyt maahiselta tai menninkäiseltä. Hän ei näyttänyt itse asiassa miltään Bilbon tietämältä rodulta. Lähin yhtenäisyys tytöllä oli ehkä keijuihin, mutta ei sekään tuntunut sopivalta.
”Selvä. Noh, olipa kerran kauan sitten Númenorin saarella ruhtinas nimeltä Elendil...”
”... ja niin Sormus jäi kadoksiin, mutta siitä alkaakin aivan eri tarina, johon eivät ihmiset enää kuulu”, Bilbo lopetti tarinansa hymyillen ja puristi hieman housujensa taskussa olevaa esinettä.
Metsän tytär tuijotti mietteliäänä kaukaisuuteen. Hän oli kuunnellut koko tarinan aivan hiljaa kysymättä mitään. Hänellä oli epäilemättä monia kysymyksiä mielessään, mutta ei tiennyt, miten pukea ne sanoiksi.
”Ovatko... kaikki ihmiset pahoja?” tyttö kysyi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Bilbo pudisti päätään. ”Ei Isildurkaan ollut paha, hän vain ei ollut tarpeeksi vahva vastustaakseen Sormuksen voimaa”, mies sanoi hymyillen.
”Minä taidan ymmärtää ihmisiä hieman paremmin nyt”, tyttö sanoi vastaten Bilbon hymyyn. ”Ehkä he eivät olekaan niin pahoja, kuin Äiti pelkää.” Tämä muistutti Bilboa eräästä asiasta.
”Eikö sinun äitisi muuten hermostu, kun olet ollut metsästä pois näin kauan?” mies kysyi. Tyttö pudisti päätään. ”Ei ollenkaan. Äiti antoi minulle luvan tulla tänne. Hän tietää, miten utelias olen ihmisistä. Hän päätti antaa minun kuunnella tarinasi, koska ei halua minun jättävän metsää etsiäkseni ihmisiä.”
”Olenpas minä nyt imarreltu”, Bilbo sanoi hieman naurahtaen. Tyttö yhtyi hetkeksi nauruun ja nousi ylös ruoholta. ”Minun pitäisi lähteä, jos viivyn iltaan asti, Äidin hehku sammuu”, tyttö selitti ja niiasi hieman Bilbolle, ”Kiitos tarinastanne.” Bilbo vastasi koskettamalla taas hattuaan. ”Voit tulla milloin vain uudestaan”, vanha mies sanoi hymyillen.
Tyttö näytti hieman surulliselta. ”Ikäväkseni minun täytyy kertoa, etten voi enää tulla kuuntelemaan tarinoitasi. Käytin melkein kaiken Äidin hehkusta, ja jos se loppuu, en voi enää palata Metsään”, tyttö sanoi ja viittasi itseään. Bilbo pani silloin merkille, ettei tytön iho hohtanut enää yhtä paljon, kun hänen tullessaan.
”Siinä tapauksessa olisin kunnioitettu, jos voisin joskus tulla kertomaan tarinoita metsääsi?” vanha mies esitti tarjouksen. Tyttö puhkesi hymyyn. ”Totta kai. Tule minne vaan, niin voin kuulla sinut. Kutsu vain Ileanoria, niin saavun heti paikalle, ehkä sisarenikin voivat liittyä seuraan”, tyttö sanoi niiaten taas ja lähti kävelemään metsää kohti. Bilbo seurasi häntä katseellaan, mutta metsän reunan kohdalla tyttö sekoittui maahan, puihin ja ilmaan, ja Bilbo kadotti hänet.
”Vai Metsän Äidin tytär...” Bilbo totesi naureskellen ja nousi kiveltä ylös. Hän lähti vihellellen kulkemaan Repunpäätä kohti. Huomenna hänellä olisinkin aivan uusi tarina kerrottavana hobittilapsille.
