Kirjoittaja: amorito
Beta: hiddenben
Ikäraja: K11
Genre: deathfic, tuplaraapale
Paritus: Helena/paroni
Varoitukset: verta vähän joka puolella!
Tiivistelmä: ...on niin vaikea ymmärtää tätä kummaa välitilaa, jossa mikään ei tuoksu, maistu eikä tunnu miltään, mutta näkö ja kuulo ovat ennallaan.
A/N: FF100-ficci sanalle 65. Siirtymä. Lisää Helena/paronia!
Minä seison paikoillani, katsoen sitä mikä oli vielä aivan hetki sitten ruumiini. On omituista nähdä itsensä, kaiken huipuksi verisenä ja selvästikin kuolleena. Paroni, joka pitelee minua sylissään, on hänkin ruumiissaan enää hädin tuskin. Verta on kaikkialla, se on kastellut minut täysin; osa siitä omaani, rinnastani tullutta. Osa on paronin kaulavaltimon vuodattamaa: kasvojani ei voi enää sanoa kauniiksi, kun niitä peittää tahmea kerros. Lopulta veren virtaaminen pysähtyy, paroninkin silmien pintaan leviää sameus. Tuijotan edelleen kahta ruumista; on niin vaikea ymmärtää tätä kummaa välitilaa, jossa mikään ei tuoksu, maistu eikä tunnu miltään, mutta näkö ja kuulo ovat ennallaan.
Paronin haamu tulee vierelleni, yrittäen nojata puuhun, mutta solahtaen sen läpi. Onneksi emme enää voi kaatua, muuten hän olisi nolannut itsensä. Aivan kuin tilanne ei olisi jo tarpeeksi paha.
”Pahoittelen”, paroni kuiskaa; olen kuulevinani vilpittömyyden. En vastaa enkä katso häneen. Tai katson, mutten hänen sitä muotoaan, joka minulle puhuu. Tuijotan maahan ja ruumiilleni virrannutta nestettä, joka piti hänet elossa ja lämpimänä.
”Kuolemassa voit olla minun”, kuulen hänen sanovan. Katson tuota helmenharmaata miestä, jonka hopeaiset veritahrat tulevat muistuttamaan häntä tästä asiasta tuhansia vuosia. Näen hänen silmissään saman hulluuden, joka oli minulle niin tuttu, viimeisenä kuolevaisen näkynänikin.
”En, vieläkään”, minä vastaan ja liukenen paikalta: ikävöin kotiin.
