No heipä hei ja pääsin kuin pääsinkin tämän pariin. (Anteeks ko oon ollu lusmu ja netitön...:S )
Täytyy kyllä sanoo et tää teksti anto keskimäärästä ficciä enemmän ajateltavaa kun aloin oikein tulkitseen. Voisin aloittaa sillä järkevällä suht loogisella kommentoinnilla ja olla sen jälkeen yhtä isoa tunnemössöä, joista mun kommentit usein rakentuu. Okei, eli.
Tajusin tän toisella lukukerralla paremmin (ja taidan siinä sivussa olla vähän järkevämmässä mielentilassa kun viimeks kun luin tän läpi, ihan hyvä vaan). Tässä on jännä se, kuinka tää teksti rakentuu visuaalisestikin, että ensimmäinen pitempi kappale on semmonen tunnelmoivampi ja toiveikkaampi ja siinä sivussa myös fyysisempi. Tai silleen et se näyttää hienosti tän parin ulkoisen ja fyysisen suhteen, kun taas sitten toi toinen pitempi kappale menee ja vauhdilla mielensisäiseen maailmaan ja taisteluihin niin pään sisällä kuin sen ulkopuolella. Tuli vähän semmonen runontulkinta-olo kun ton toisen kappaleen merkityksiä mietin.
Hämmennyin hetkeks kun sain tän luettua ja tajusin kuinka lyhyt tää oikeestaan on, vaikka sisältääkin niin paljon asiaa.
Ja sanottakoon tässä välissä, että ainoa mistä voisin edes keksiä kritisoitavaa on se, että toisaalta tällainen jaottelu hiukan särki tekstin jatkuvuutta. Ensimmäinen kappale on kuitenkin varsin ymmärrettävää tekstiä, kun taas toinen menee reilusti metaforiseksi. En sitten tiedä, ehkä pituuden lisäämisellä olisi saanut sidottua väliä paremmin, mutta sitten taas tämä on selkeästi juuri lyhyeksi tarkoitettu teksti. Äh. Mene ja tiedä.
Eikä kukaan edes enää huomaa, vaikka pintahaavoja ilmestyy kaaduttaessa soraan. On niin kiire päästä ylös.
Tää kohta jotenkin (sen lisäks et se on ihana <3) kuvaa niin hyvin sitä miten mä koko tän tekstin koin. Kuinka oikean sodan riehuessa ei voida enää pysähtyä miettimään pikkuasioita ja riitoja ja vikoja kun on oikeitakin vaikeuksia joilta pitää paeta ja joita pitää välttää. Upea kohta.
Täytyy myös suitsuttaa tän tekstin rytmiä joka toimii niin pahuksen hyvin - tarkoituksellista tai ei - yksinkertaisia toimivia lauseita, joissa sanotaan vähällä kaikki olennainen, ja vaikka lauseet "töksähtelevätkin" se toimii tässä todella hyvin. Ja se ei sitten kaikkialla toimi todella hyvin, se on semmonen juttu se.
Sit se epämääräinen tunnemössö.
Uaaaaaaaah.
Tai onko punaista tippuvan sormen suuteleminen parantaakseen se pieni ele, joka erottaa heidät muista.
Hurmaava.
Syksyn kirpeyttä ilmassa, kaksi itseään pakenevaa.
Ihana, vaikka yleisesti ottaen en tuukaan toimeen syksyn kanssa.
Onko luvallista rakastaa sitä, miten Siriuksen silmiin syttyy viaton pilke tullessaan.
(minua saa syyttää liiallisesta quottaamisesta) Tossa on niin herkku paradoksi, viaton pilke tullessaan, voi että.
Nami. Tykkäsin tietystä runomaisuudesta ja paljon. Eli se runontulkinta-kommentti tuolla ylempänä on vain positiivinen juttu. ^^ Mulla meni jtn 40 minuuttia kirjottaa tää viesti, saatan olla vähän väsynyt ja pahoittelen jos sekavuutta ilmenee. Muttaettä pidin oikein paljon, merci beuacoup!
// ja ai niin joo piti myös sanoa että tykkään otsikostakin niin pahuksen paljon. Hih.
