Valkoisen kuoleman maassa (K11, HP, drama, Teil 17/17 21.10.)

[Elfalas]

Nimi: Valkoisen kuoleman maassa
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Drama
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ohjeita
Fandom: Harry Potter

Yhteenveto:
Pääinkvisiittori Pimento sattuu olemaan kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtajan läheinen ystävä, ja lähinnä siksi Tylypahkan oppilaat pääsevät edustamaan kouluaan tämänvuotiseen T.O.S.I.-tapahtumaan. Tänä vuonna nuorisokokous järjestetään pikkuisessa Mintzin kylässä Sveitsin Alpeilla. Hopeahammas-vuori on oikea luonnon lasketteluparatiisi, ja kirkkaat talvipäivät kuluvatkin läpeensä rinteessä - ja hyvä niin, sillä Mintzin väki ei ole sitä ystävällisintä sorttia. Kylää kuitenkin terrorisoi pieni mutta sitkas sissiliike, joka ei kaipaa ulkopuolisia mailleen. Pian vieraat huomaavatkin joutuneensa ojasta allikkoon. Sitä paitsi Hopeahampaan velhoilla on hallussaan yksi lyömätön ase, jota alangon asukit eivät ole osanneet edes pelätä: valkoinen kuolema.

/Karolain lisäsi fandomin.

A/N: Luovutan. En kestä enää lukea tätä uudelleen ja miettiä, mikä tässä on vikana. Hitto, kun pelottaa julkaista tämä! Keskimmäinen osa on aina se vaikein. Oikeastaan ideoita tuppaakin tippumaan enimmäkseen siihen seuraavaan tarinaan. No, ensimmäiseksi täytyy selvitä tästä. Lyhyt, omituinen alkunäytös tutustuttaa meidät joukkoon pölkkypäitä. Nähtävästi tässä ollaan kuitenkin Alppien sijaan Etelämantereella, tai sitten ilmastonmuutos vain on yllättäen kääntänyt suuntaa.

A/N 2: Koska tämä jäi edellisessä Finissä kesken, on tietysti tärkeää saada se heti ensimmäiseksi näytille. Kuten myös Fini 2:ssa varoitin, minulla blokittaa kerta kaikkiaan, ja siksi päätin taukoilla tämän kirjoittamisesta ainakin siiheksi kunnes kesäteatteri on ohi (siis tämän viikon loppuun). Nähtävästi minun täytyy kuitenkin puida asiat selväksi blokkini kanssa ennen kuin kirjoittaminen taas luonnistuu, enkä osaa aavistaa, kuinka kauan siinä menee. Valmiina on viisi lukua. Julkaisen yhä viikoittain, ja jos teksti loppuu kesken, sitten se loppuu. Kestäkää.


Valkoisen kuoleman maassa
Licht kann jede Gefahr verbergen.




Prologi

Tam, tam, tam.

Tam, tam, tam.

Niin kuin joskus muinaisina aikoina, he käpertyivät vasten kiviseinää paksut turkikset peittonaan. Ulkosalla luonnonvoimat kävivät sotaa; kivi kohtasi jään, eikä kumpikaan suostunut perääntymään. Tuuli ulvoi vuorenseinämän onkaloissa, ja pakkasen polttaman kallion ratinan saattoi melkein kuulla. Tällaisessa paikassa ihmisten ei ollut tarkoitus olla. Silkkaa typeryyttään, ajatteli tuuli varmaan, ihmiset halusivat väkisin uhrata mielenrauhansa ja terveytensä. Silkkaa tiedonjanoaan he siellä olivat, onnettomat, paleltuisivat ehkä yöllä luolaan kuin kaljut, orvot sudenpennut. “Uteliaisuus vei kissan hengen”, sanottiin. Mutta paljonpa tuuli, joka vaelsi ulkona pakkasen kanssa, tiesi hulluista ihmisistä. Se eli vielä menneessä.
Tuhansia vuosia aiemmin asiat olivat olleet toisin. Matka Alppien yli oli vaatinut päiviä, jopa viikkoja, ja moni oli jäänyt sille tielleen. Silti elämän edellytykset olivat ajaneet ihmiset etsimään onneaan muualta. “Me olemme luomakunnan huipulla”, olivat hölmömmät sanoneet, “ei meihin pakkanen koske.“ Viisaammat olivat vaienneet ja etsineet nukkumapaikkaa. Hölmöt olivat jääneet pakkaseen, viisaat taas kehittäneet keinoja suojautua siltä. Nykyisin sitä sanottiin luonnonvalinnaksi. Nykyisin vuoria ylitettäessä oli kyse minuuteista, eikä pakkanen mahtanut mitään kerrostetuille keinoturkiksille, joissa olisi pysynyt lämpimänä Jäämeren aalloillakin. Viisaiden ihmisten opit oli lakaistu luolien nurkkiin yhdessä pölyisten, pengottujen luiden kanssa, ja siellä ne olivat säilyneet hyvässä tallessa ajan hampaalta.

 - Sillä vanhoja konsteja tarvittiin vielä. Tänä iltana he olivat sytyttäneet tulen aataminaikuiseksi luullulla tekniikalla ja käärineet itsensä käsin parkittuihin taljoihin. Tarjolla oli itse leivottua leipää ja yksi laiha vuorijänis. Sitä mukaa kun tuli rohkaistui leimuamaan, he kaikki kuoriutuivat osin turkiksistaan ja ryömivät piiriin nuotion ympärille. Yksi soitti rumpua: Tam, tam, tam.
Toiset venyttelivät ja työnsivät käsiään lähemmäksi liekkejä. Käsiä oli kahdenlaisia: punaisia ja sinisiä. Punaisilla oli vielä toivoa, mutta ne, jotka olivat jo muuttuneet sinisiksi kuin jäämiehen kasvot, olivat mennyttä tavaraa. Seuraavana aamuna joku kirkuisi, kun isot miehet hakkaisivat irti paleltuneen sormen jos toisenkin. Silloin kaikki muut peittäisivät korvansa ja teeskentelisivät nukkuvansa.
Heitä oli ollut pari tusinaa, kun he olivat lähteneet liikkeelle. Joukko oli pienentynyt tipoittain; yksi oli jänistänyt ja palannut kotiin, toinen pudonnut jäärailoon ja katkaissut jalkansa. Nyt heitä oli kymmenkunta. Osa heistä oli kokeneita ja karaistuneita eränkävijöitä, jotka tunsivat vuoret kuin omat taskunsa, toiset taas nuoria, kiihkeitä ja ennen kaikkea varomattomia. Nuorille kävisi vielä huonosti, kuten vanhemmat sanoivat, elleivät he oppisi tottelemaan käskyjä. “Hopeahammas ei ole suuri eikä vaarallinen vuori”, he väittivät, “mutta typerälle lapselle se voi olla kuolemaksi. Katsokaa, lapset, esimerkkiä.”

Kiisla oli oppinut kantapään kautta tämän säännön. Jollei hän seurannut veljiä, hän oli poikkeuksetta vaikeuksissa. Eräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä vetäytyvä jääpeite oli näyttänyt houkuttelevalta ja halkeamat helposti vältettäviltä. Hän oli vain mennyt etsimään jäkälää aasin syötäväksi, viaton. Sen retken jälkeen hän ei ollut palannut kokonaiseksi.
Muisto puristavasta, musertavasta lumesta rinnan ympärillä pani yhä edelleen vatsan kiertämään. Hän oli maannut siellä varmasti tunteja ainoastaan pää lumen yläpuolella ja kuullut aasin tukahdutetut kuolinkorahdukset kaikuna tuhanteen kertaan. Seuraavana päivänä veljet olivat leikanneet hänen paleltuneen oikean kätensä. Kiisla itse ei muistanut siitä mitään; onnekseen hän oli menettänyt tajuntansa. Mutta olematonta kättä särki aina joskus, ikään kuin se olisi elänyt yhä omaa elämäänsä siinä pohjattoman syvässä rotkossa, johon veljet olivat sen viskanneet.

Liekit käänsivät äkisti suuntaa ja savupilvi hajosi; yksi vanhemmista nousi seisomaan. Kiisla näki, että häneltä oli mennyt tänään ainakin yksi sormi, ja kasvojen vasen puoli näytti yhtä lailla kurjalta. Mutta hän ei näyttänyt kipua. Hän virnisti ironisesti ja pyyhkäisi hiukset silmiltään. “Ovatko kaikki kunnossa?” hän kysyi.
Kuului mutinaa ja muutama tyrskähdys. Vanhempi nyökkäsi ja veti turkisviittansa hupun kasvojensa peitoksi. Toiset tekivät samoin. Hetken aikaa ilmaa halkoi vain rummun yksitoikkoinen, lohdullinen tam, tam, tam. Sitten vanhempi suoristautui.
“Kettu?”
“Voin hyvin”, kuului vastaus.
“Kiisla?”
“Läsnä”, sanoi Kiisla hiljaa. Vanhempi katsoi häntä pitkään ja murheellisesti, muttei puhunut.
“Kaarne?”
“Täällä näin.”
“Mäyrä on vielä ulkona”, kuului jostain. Taas rumpu puhui itsekseen: Tam, tam, tam.
“Luuletteko, että hän palaa?”
Kukaan ei vastannut.

“Kuunnelkaa”, tokaisi Kiisla äkkiä. Toiset ryhdistäytyivät ja höristivät korviaan. Niin, ei kuulunut mitään, ei muuta kuin rumpu ja leiritulen rätinä. Tuuli oli tyyntynyt ja sen paiskomat jääpiikit lakanneet lentelemästä. Hitaasti, vain tuuma kerrallaan, valo alkoi ryömiä sisään suuaukosta. Se oli kirkasta keskipäivän auringonvaloa, ei jääseinän läpi heijastunutta kimmellystä. Myrsky oli laantunut, lumi laskeutunut paksuksi puuterikerrokseksi äiti Maan runneltujen kasvojen päälle. Joku huokasi, joku toinen nauroi helpottuneena. Kiisla nojautui seinään ja painoi poskensa kiveä vasten. Ei askelia. Ei Mäyrää. Jos tämä oli ehtinyt kaivaa itselleen kiepin, kaikki järjestyisi. Joku kai lähetettäisiin pian etsimään.

Vanhemmat nousivat, keräilivät tavaroitaan. Yksi poimi nurkasta vanhan luun ja heitti sen rummunsoittajalle kapulaksi. Se, joka aiemmin oli puhunut, katseli nyt mietteissään ympärilleen ja hieroskeli kädellään leukaansa. Niin hän aina teki. Sitten joku toinen painoi kätensä hänen olkapäälleen. “Tehdäänkö silti, kuten sovittiin?”
“Kyllä. He eivät osaa odottaa mitään näin pian myrskyn jälkeen”, sanoi vanhempi topakasti ja näytti palaavan takaisin hetkeen. Hän rypisti kulmiaan, kohotti kätensä ja alkoi viittoilla käskyjä. “Kettu, Kaarne - rumpu”, hän komensi. “Supi - valmista kelkka. Hirvi - hoida muonat.”
Kiisla nousi pudistellen tomua vaatteistaan. Nyt sitä taas mentiin. Oli kiire päästä seuraavalle etapille ennen pimeäntuloa. Suunnitelman toteuttaminen veisi aikansa, eikä tässä ollut kyse löytöretkileikistä. Tyhmä kuolisi pakkaseen. Kiisla kääri nahkaisen makuupussinsa rullalle ja alkoi sulloa sitä laukkuunsa. Sitten Kaarne hyppäsi hänen ohitseen ja painoi hänen päälakeaan molemmilla käsillään.
“Pysy sinä siinä”, hän määräsi tomerasti, eikä Kiisla pannut vastaan. Hän paneutui maahan ja nojautui laukkuunsa, keinahteli kyynärpäidensä varassa, kun Kettu tarttui rumpuun ja alkoi takoa samaa rauhallista, varoittavaa tahtia.

Tam, tam, tam.

Tam, tam, tam.

Ja jostain kaukaa kantautui jyrähdys, kun valkoinen kuolema nosti päätään.

[Elfalas]

1.
Valkoiset päivät

Vieraat olivat saapuneet jo aikapäiviä sitten, kun Markus Schwarz törmäsi sisään Schäärgistin kartanon ovesta. Ilta oli kirkas ja kuulas, ja aurinko kaukana mutkittelevassa horisontissa oli tummanpunainen. Ilmassa tuoksui jokin omintakeinen, eksoottinen, ehkä vaarallinenkin - sellainen tuoksu, joka kertoo poikkeuksetta siitä, että ahtaaseen vuoristokylään on saapunut vieraita.
Aamupäivän lumimyrsky oli peittänyt Mintzin ainokaisen kadun kyynärän mittaiseen untuvakerrokseen, jonka läpi tulijan oli harpottava edellisen kulkijan jälkiä pitkin, mikäli mieli päästä eteenpäin. Silti housunlahkeet upposivat lumeen, ja hiutaleet tunkivat saappaanvarsista sisään.
Kun kartanon paksu ovi aukeni, takkatulen lämmittämä, savuntuoksuinen ilma leyhähti vasten Markuksen kasvoja. Hän hengitti pari kertaa syvään ja pyyhkäisi pois lämpötilanmuutoksen ilmoille nostamat kyynelpisarat. Sitten hän pyyhki huolellisesti jalkansa, kopisteli lumet niskastaan, suoristi selkänsä ja harppasi sisään.
Vieraiden oli ollut tarkoitus saapua kylään jalkapatikassa. He olivat ensiksi matkanneet hormiverkon kautta läheiseen kylään vuoren juurella, sillä Mintzissä oli oma, yksityinen verkkonsa, ja jatkaa sieltä Hopeahampaan rinnettä kinttupolkua pitkin. Luudanvarret kun eivät arvaamattomien vuoristotuulien takia tulleet kysymykseenkään. Aamupäivällä kylän asukkaat olivat kuitenkin saaneet varoituksen ankarasta myrskystä sekä kehotuksen pysyä sisällä. Tuuli oli puhaltanut taukoamatta tuntikausia ja heitellyt irtoesineitä ympäriinsä. Vihreäksi maalatusta peltiämpäristä, jonka mukaan Markus tapasi mitata myrskyn voimakkuutta, oli maali hioutunut lähes kokonaan pois. He olivat odotelleet sormet ristissä Markuksen kotona, hän ja hänen sisarensa, ja toivoneet, että vieraat selviytyisivät ehjinä perille.
Tuuli oli alkanut heiketä kolmen maissa. Tuntia myöhemmin Mintzin kaupungintalolle oli saapunut viesti: tulijat olivat löytäneet suojapaikan ja olivat nyt enemmän tai vähemmän kunnossa matkalla kylään. Markus olisi juossut Schäärgistin talolle saman tien, ellei heidän oma talonsa olisi joutunut pienen lumivyöryn uhriksi. Isä oli pakottanut hänet lapioimaan lumen pihatieltä ennen kuin oli päästänyt hänet menemään.

Tylypahkan oppilaat olivat kerääntyneet takan ympärille. Heitä oli neljä. Kaksi heistä istui korkean lampaantaljapinon päällä lattialla, toiset kaksi taas Schäärgistin rouvan hatarilla antiikkituoleilla. Heillä oli päällään pyyhkeitä ja huopia, ja jokaisella oli käsissään höyryävä kaakaomuki. Siitä huolimatta he niiskuttivat, yskivät ja olivat punaisia kasvoiltaan. Markus pani merkille, että vasemmanpuolessa nojatuolissa retkottava tyttö kipristeli kivulloisen oloisesti varpaitaan paksujen villasukkiensa alla. - Toivottavasti ne eivät olleet paleltuneet.
Heidän valvojansa istuivat vähän loitompana. Nainen, pyöreähkö, kiharatukkainen rouva, oli kietonut paksun kylpypyyhkeen harteilleen. Sen sijaan synkänoloinen mies nosteli alituiseen kaapunsa kaulusta ja kyräili oppilaita massiivisen tuulenhalkojansa vieritse. Tämä kai yritti näyttää lähinnä arvokkaalta, mutta silloin tällöin nainen joutui tuuppaamaan tätä kylkeen, jotta tämä pyyhkisi happaman ilmeen kasvoiltaan.
Markus astui reippaasti eteenpäin ja ojensi kätensä lähimmälle oppilaalle, joka tarttui siihen hämmentyneenä. Markus hymyili. “Grüezi! Tervetuloa Sveitsiin.” Hän huokaisi; ainakin hän oli saanut keskustelun alkuun englanniksi. Sen sanottuaan hän oli aikeissa esitellä itsensä - mutta hänet keskeyttikin ääni varjoista, kärisevä iäkkään naisen ääni, joka sai jo itsessään Markuksen niskakarvat nousemaan pystyyn.
“Hattu pois päästä, nuoriherra Markus.” Markus riuhtaisi melkeinpä vaistomaisesti pipon päästään. Jos äänen omistaja olisi ehtinyt ensin, hän olisi pipon mukana saanut sanoa hyvästit myös suurelle osalle hiuksistaan.

Astra Sokeaski astui varjosta kasvot tavanomaisen yrmeinä. Hän piti käsiään siveellisesti ristissä, ja hänen pohjattomansinisen kaapunsa helmat liehuivat hänen ympärillään kuin hän olisi ollut lähdössä lentoon. - Kukaan ei oikeastaan osannut sanoa, miten vanha Sokeaskin suvun matriarkka oli. Markus olisi veikannut likemmäs sataa vuotta; sen verran syviksi olivat juonteet vanhan naisen suupielissä ehtineet tulla. Nenää Sokeaskin eukolla oli tuskin lainkaan, ja jalat tuntuivat lyhenevän viikko viikolta. Tämän silmätkin vetistivät - mutta silti niistä oli havaittavissa se Sokeaskin suvulle ikuiseksi taakaksi muodostunut kellanpunainen häivähdys. Ja niitä silmiä ei oikeastaan kukaan halunnut suunnattavan itseensä - ei vaikka olisi ollut itse Sokeaski.

“Frau Astra, tervehdys”, sanoi Markus muodollisesti ja kumarsi kevyesti, niin kuin äiti oli opettanut tekemään vanhemman ollessa paikalla.
“Sama se”, sanoi Sokeaskin harppu. Hän astui vielä pari askelta eteenpäin, siristi silmiään ja tarkasteli vieraita arvostelevin ilmein. Sitten hän tuhahti. “Tylypahkan edustajat.” Hän puhui saksaa, mutta hänen äänensävynsä oli niin käskevä, että englantilaiset alkoivat kiemurrella paikallaan.
Silloin isonenäinen opettaja suoristautui, ja Markus näki ensimmäistä kertaa tämän kasvot kunnolla. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli madella turvaan sohvan alle, mutta toisaalta hänestä tuntui, että Sokeaskin rouvan katse olisi vaivatta tavoittanut hänet sieltäkin. Siispä hän rohkaisi mielensä ja puristi reippaasti rasvatukkaisen miehen niljaista kättä.
“Kalkaros, Severus Kalkaros”, sanoi mies.
“Markus Schwarz”, Markus lausui selkeästi ääntäen.
“Astra Sokeaski”, murahti Sokeaski ja istutti arvokkaasti takamuksensa sirojalkaiseen rokokootuoliin.
“Frau Astra”, selitti Markus tapailevalla englannillaan ja tuijotti johonkin synkän miehen otsan suuntaan, “täällä Mintzissä meillä on ehkä kolme eri sukunimeä. Siksi me kutsumme kaikkia heidän etunimillä.”
“Vai niin”, sanoi opettaja Kalkaros.
“Minä olen Pomona Verso”, helkäytti pyylevä nainen pukkipenkiltä. “Olemme todella kiitollisia siitä, että suostutte ottamaan meidät tänne kahdeksi viikoksi muiden muassa. Ja kaakaokin on vallan mainiota… kiitoksia kokille.” Tämän sanoessaan professori vilkuili hämmentyneesti keittiön suuntaan. Markus hymyili reippaasti.
“Schäärgistin kotihenget varmaan”, hän sanoi, “he eivät mielellään näyttäydy.”
“Sille ei ole vaikea löytää syytä”, sanoi opettaja Kalkaros ja vilkaisi merkitsevästi Astra Sokeaskia. Rouva tuijotti takaisin tavanomaisen pistävästi.
“Severus”, hihkaisi opettaja Verso ja virnisti niin leveästi, että ikenistä pakeni veri, “emmekö menisi käymään keittiössä? Paras ilmoittaa rehtorille, että olemme selvinneet perille.” Vastausta odottamatta hän raahasi synkeän professorin mukanaan tuvasta. Markus katsoi hetken heidän peräänsä, kohautti sitten olkiaan ja istahti vapautuneelle puupenkille. Astra Sokeaski tuijotti edelleen eteensä murhaavasti ja suupielet kireinä.

Seurasi hetken vaivaantunut hiljaisuus. Sitten Markus yskähti, ja aika alkoi yllättäen taas liikkua. “Tuota”, sanoi Markus, “mitkä teidän nimenne ovat?”
Tyttö, joka avasi suunsa ensimmäiseksi, oli hätkähdyttävä näky. Kun villatakki, jonka hän oli vetänyt päänsä yli, putosi syrjään, Markus saattoi aistia Sokeaskin rouvan paheksunnan; tämä vetäisi terävästi henkeä, ja vaikkei Markus katsonut edes tämän suuntaan, hän tiesi, että tämän ilme oli muuttunut entistäkin vaarallisemmaksi. Tytöllä oli kirkkaanpunaiset hiukset, kirkkaammat kuin yhdelläkään Schäärgistin suvun edustajalla koskaan. Mutta hänen kasvonsa erottuivat vielä räikeämmin: ne oli maskeerattu paksulla puuterikerroksella sekä poskipunalla, ja silmiä reunustivat leveät raidat rajausväriä, joka tietenkin oli myrskyssä levinnyt pitkin poskia. Ehostuksen murheellinen olotila ei kuitenkaan tuntunut tyttöä pahemmin hetkauttavan. “Essy Maldini”, hän tokaisi turhia selittelemättä. Astra Sokeaski tuhahti itsekseen, ja Markus kurottautui kättelemään reippaasti brittityttöä. Nuoret hymyilivät rohkeasti, kunnes Sokeaski latisti tunnelman mulkoilullaan.
Seuraavaksi ääneen pääsi pörröpäinen, vaalea, pieni tyttö. Tämä tuntui lämmenneen aika lailla siitä, kun Markus oli astunut huoneeseen, ja keikkui nyt rauhattomana tuolillaan. “Kukas sinä olet?” kysyi Markus.
“MacKenzie”, tyttö heitti, “tai Cassie oikeastaan, mutta kaikki sanovat MacKenzieksi, joten sano sinäkin!”
“Selvä, MacKenzie”, sanoi Markus. Uusi nimi taipui kielellä hiukkasen omituisesti - mieluummin hän olisi käyttänyt Cassieta. Mutta oppimassahan tässä oltiin. “Entäs sinä sitten?”

Kolmannella tytöllä oli ketunväriset, lyhyet hiukset. Nähdessään tämän lukuisat lävistykset Markus tunsi pienen mustasukkaisuuden piston; hänen vanhempansa sentään hyväksyivät hänen ainokaisensa vain, koska Markus oli lupautunut tekemään tuplasti tavalliset kotityönsä sen saadakseen. Tällä tytöllä oli kaksi reikää korvassaan ja hakaneula kulmassaan. Markus olisi ottanut vaikka seitsemän, jos olisi saanut mahdollisuuden. Mutta se, mitä tyttö seuraavaksi sanoi, yllätti Markuksen täysin. “Ich heiße Eve und kann auch Deutsch reden”, hän vastasi kauniilla, huolitetulla saksan kirjakielellä.

Markus oli vielä sanaton, kun Sokeaskin rouvassa tapahtui jo välitön muutos. Hän kohotti leukaansa niin paljon kuin paksulta kaulaltaan pystyi, nielaisi näkyvästi ja tokaisi: “Mikä sinun oikea nimesi on?” Eikä hän tehnyt sitä saksaksi, mikä sai Markuksen vieläkin enemmän tolaltaan; hän puhui englantia terävällä brittiaksentilla!
“Evangeline”, sanoi saksalaistyttö häkeltymättä. “Äitini oli saksalainen.” Markus olisi halunnut kuulla lisää, mutta enempää Eve ei sanonut.
“Vai niin”, totesi Sokeaski. “Täällä sinä olet Eva.”
“Eve.”
“Eva.” Astra Sokeaski pisti kätensä puuskaan: asia oli loppuun käsitelty. Eve - tai Eva - näytti närkästyneeltä, mutta nieli kai syytöksensä Sokeaskin luontaisen arvovallan edessä. Markus virnisti ja oli kumartumassa neljännen ja viimeisen tulokkaan puoleen, kun Sokeaski äkkiä puhuikin taas.
“Sinun nimesi”, hän murahti ja osoitti ryhmyisellä, reuman käpristämällä sormellaan MacKenzietä. Tämä hymyili leveästi ja oli kai vastaamaisillaan jotain nokkelaa, ennen kuin tuli katsoneeksi Sokeaskin silmiin.
“Ca- Cassandra”, hän änkytti.
“Siis Sandra”, virkkoi Sokeaski itseensä tyytyväisenä. Vasta sitten hän kiinnitti huomionsa neljänteen tyttöön, joka istui lähellä takkaa yrittäen näyttää siltä, että kuului kalustoon. Hänen ei tarvinnut kuin siirtää sormensa osoittamaan tyttöä, kun tämä jo parahti:
“Adrianna Lioslaith Fearchara!”
Sokeaski näytti hiukkasen hämmentyvän nimilitaniasta, mutta kokosi kuitenkin pian itsensä. “Sveitsiläisittäin Drina”, hän totesi, eikä tyttö väittänyt vastaan. Markus nojautui polviinsa ja tarkasteli Adriannaa. Hänellä oli kummallisen väriset silmät, jotakin hyvin tumman sinisen ja violetin väliltä, ja hänen huulensa olivat suorastaan poikkeuksellisen tummat. Se oli hämmentävää. Onneksi sentään hiukset roikkuivat hänen kasvoillaan eräänlaisena verhona. Mutta päällään hänellä oli jotain, joka näytti lähinnä… säkiltä.
“Sinullahan on poikien paita!” Markus uskalsi huomioida.
“Veljen vanha”, sanoi Adrianna ja painoi katseensa pörröisiin angorasukkiinsa.
“Suu suppuun, nuoriherra Markus”, tokaisi Sokeaski, ja Markus suoristautui jälleen. “Ja sinä. Essy ei ole oikea nimi.”
Essy kohautti harteitaan ja kallisti haastavasti päätään. “Niin, entä sitten? Se on silti hyvä nimi.”
“Kerrohan ristimänimesi, ole ystävällinen.”
“Tämä on typerää”, töksäytti Essy.
Sokeaskin suupieli alkoi nykiä uhkaavasti. Markus vetäytyi vaistonvaraisesti lähemmäksi seinää, pois orastavan raivokohtauksen tieltä. Jos halusi pärjätä Mintzissä, ensimmäinen askel oli opetella olemaan ärsyttämättä matriarkkaa! Vanha rouva saattoi olla heiveröinen, mutta hän käytti taikasauvaansa ennenkuulumattomalla taidolla!
Juuri silloin ovi narahti ja kylmä henkäys surffasi sisään. Sokeaski palkitsi Essyn julmimmalla korppikotkailmeellään.

-

Essy ei oikeastaan ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui, ennen kuin pikkuiset käsivarret olivat jo kiertyneet hänen piipunrassinlaihan vyötärönsä ympärille. Hän oli kaatua takkatuleen äkillisen hyökkäyksen voimasta. Pelkästään vaistonvaraisesti hän sysäsi tulijan kauemmaksi. Tämä tupsahti takamukselleen paksulle lampaantaljalle ja heitti hiukset kasvoiltaan.
“Hei, mitäs nyt?” Essy huudahti ja suoristautui kiireesti.
Tyttö oli ehkä seitsemän tai kahdeksan. Hän näytti pyöreältä ja pehmoiselta kuin puhpallura, ja hänen tummanruskeat silmänsä tuikkivat aurinkoisesti kuin eivät olisi koskaan pakkasta nähneetkään. Hänellä oli kuultava, okransävyinen iho ja kullanruskeat hiukset, jotka kaartuivat korkkiruuveiksi latvoistaan. Ja sen pitempiä silmäripsiä Essy ei taatusti ollut nähnyt kenelläkään! Teki melkein mieli tarttua niihin ja nyhtäistä oikein kunnolla varmistaakseen, etteivät ne olleet keinotekoiset. Tyttö ei kuitenkaan jäänyt paikalleen kyllin pitkäksi aikaa; hän pomppasi miltei saman tien pystyyn ja oli kai loikkaamassa uudelleen Essyn kurkkuun kiinni, kun ääni pysäytti hänet:
“Vivian, do bliebe! ‘S geht need!”
Tyttö seisahtui vieden nopeasti kätensä selkänsä taakse. “Entscholdigung.”
Essy räpytteli silmiään. Hän tunsi kyllä saksan kielen perusteet ja ymmärsi puhettakin aivan hyvin, mutta nyt hänen oli vaikea uskoa, ettei puhuttu aivan eri kieltä. Hän ei käsittänyt sanaakaan! Hämääntyneenä hän kohotti katseensa vain kohdatakseen viileät, meripihkanväriset silmät aivan yläpuolellaan. Hän ei ollut edes huomannut naisen tuloa pikkutytön kanssa painiskellessaan. Tämä oli ehkä neljännellä vuosikymmenellään ja pukeutunut väljään, vaaleaan kaapuun. Telttamaisinkaan vaate ei kuitenkaan olisi riittänyt peittämään sitä, että nainen oli viimeisillään raskaana. Sen Essy kuitenkin sivuutti olankohautuksella. Hiukset häntä eniten kiinnostivat: ne olivat pitkät, tuuheat, kimmoisat ja ennen kaikkea punaiset. Unikonväriset suorastaan. Juurikasvua ei näkynyt, eikä mitään muutakaan merkkiä värjäämisestä - joko nainen oli huomattavan taitava värjäämään hiuksiaan taioin, tai sitten tuo oli hänen luonnollinen värinsä. Eikä kenenkään tukka voinut olla luonnostaan noin kirkas.

“Päivää”, sanoi Essy reippaasti, hämmennystään näyttämättä. Muut olivat tuskin toipuneet ensivaikutelmasta, kun Essy jo nousi ja ojensi kätensä tulijalle. Tämä ei tarttunut siihen, katselipa vain tapaan, joka oli yhtä vilpoinen kuin sää ulkona. Mutta pikkutyttö heittäytyi vähemmän kalseaksi. Hän tarrasi lupaa kysymättä ilmassa sojottavaan käteen ja ravisti sitä koko kehonsa voimalla. Sitten hän nyrpisti pientä nenäänsä ja katsoi Essyä silmiin kuin olisi siten pystynyt näkemään hänet läpikotaisin.
“Sei italiana?” hän kysyi äkkiarvaamatta.
Essy oli jälleen menettää puhekykynsä yllätyksestä. Lapsi oli kai kaksikielinen, kuten hänkin. Essyn isä oli italialainen; heillä puhuttiin kotona kumpaakin kieltä. Mutta koska Essy Maldini ei koskaan ollut vaiti, hän sanoi nopeasti: “Si. E tu?” Hänen äänensä sorahti epämiellyttävästi.
“Sono da Veneto -” ehti tyttö aloittaa, ennen kuin häneen tartuttiin takaapäin. Viileäkatseinen nainen kiskaisi hänet kauluksesta luokseen ja vangitsi käsivarrellaan rintaansa vasten. Essy mulkaisi tätä tyytymättömänä.
“Montako kertaa olen kieltänyt puhumasta italiaa?” nainen kivahti englanniksi.
“Monta, täti”, sanoi tyttö alistuneena, englanniksi hänkin. Tässä vaiheessa Essy lakkasi miettimästä, montako kieltä yksi lapsi voi osata.

MacKenzie heitti äkkiä lampaantaljansa nurkkaan. Se havahdutti Essynkin mietteistään; hän huomasi, että Adriannakin - korpinkynsityttö - oli noussut seisomaan lapsen puheen kuullessaan. Essy muisti hatarasti, että tälläkin olisi ollut sukua Italiassa.
“Hei, keitä te olette?” kysyi Mackenzie iloisesti.
“Niin, ja miksi ryntäilette sisään noin vain? Eikö äiti opettanut tapoja?” säesti Essy voimatta hallita suutaan.
Frau Astran tuolin suunnalta kuului rykäisy. Sen sävyssä oli jotain niin määräävää, että kaikki kääntyivät saman tien katsomaan - Essy muiden mukana. Rouva odotti itsetietoisesti, että sai kaikkien huomion kiinnitettyä itseensä, ennen kuin tokaisi: “Minkälaista käytöstä tuo on, nuori nainen?”
“Minä asun täällä, Frau Astra, toisin kuin sinä”, virkkoi punatukkainen nainen ärtyneesti. Naiset vaihtoivat katseen, joka sanoi: “Tästä keskustellaan vielä.”
Mutta pikkutyttö käyttäytyi kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Kun vangitsijan huomio hiukan herpaantui, hän räpisteli irti kahleistaan ja loikkasi puristamaan MacKenzien kättä. “Minun nimeni on Bibiana!” hän luikautti kuulostaen siltä, kuin maailmassa ei olisi sen parempaa uutista ollutkaan. Rouva kuitenkin kaappasi hänet tottuneesti rinnalleen, kierrätti katsettaan yleisössä ja lausui painokkaasti:
“Älkää hänestä välittäkö. Täällä hänen nimensä on Vivian Schäärgist. Ja minä olen Arielle - ottoäiti.”
Kaikki mutisivat jotain sensuuntaista kuin: “Hauska tutustua.”
Essy puolestaan tyrkkäsi kyynärpäällään heidän opastaan, Markusta, ja jupisi: “Teidän kylänne on ihan tolaltaan.” Poika ei kai edes ymmärtänyt, mitä sanottiin, sillä tämä ei tuntunut ottavan huomautuksesta itseensä. Essy tuhahti itsekseen, pisti kätensä puuskaan ja tutkaili vähintäänkin tympääntyneesti Arielle Schäärgistin otteessa kiemurtelevaa Bibianaa. Rouva Sokeaski pyöritteli silmiään sen näköisinä, kuin olisi ollut aikeissa räjähtää kohta kappaleiksi, ja oppilastoverit vilkuilivat vaivaantuneina ympärilleen. Itse kukin olisi kai halunnut paeta keittiöön opettajien luokse. Mitä he siellä yleensä touhusivat? Kalkaroksen ja Verson salasuhde tästä vielä olisikin puuttunut!
“Tuota”, köhi Markus, “joko lähdemme akatemialle?”
“Hyvä ajatus!” vahvisti MacKenzie yrittäen kiskoa ylös Adriannaa, joka oli kai suurin piirtein unessa päätellen siitä, ettei ollut sanonut juuri mitään sen jälkeen, kun he olivat saapuneet. Eve - luihuinen kai, koska Essy ei tuntenut häntä ennestään - irvisti ja mourusi:
“Hulluko täältä lähtee tuonne kylmään? Kiitos ei.”
“Kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan”, heläytti Bibiana.
Noin puolentoista sekunnin ajan kaikki toljottivat häntä, eikä koko huoneessa kuulunut muuta kuin takan rätinä ja Sokeaskin rahiseva hengitys.
“Nyt riitti”, puuskahti Arielle Schäärgist, “alkakaa mennä!” Ja niine hyvineen hän paimensi koko joukon eteiseen ja sitä kautta ulos.

Pihamaalla ratisi pakkanen. Helmikuinen sää oli niin kylmä, että huuletkin jäätyivät toisiinsa kiinni, ellei puhunut koko ajan. - Markus näytti sisäistäneen jutun idean varsin hyvin, mutta muilla tuntui olevan lämmittelemistä. - Essy tähysi kumpuilevaan horisonttiin, jota koristi useampi kuin yksi partaveitsenterävä vuorenhuippu. Iltarusko valutti punaansa niiden jäätasangoille. Jostakin korkeammalta, ehkä Hopeahampaan huipun tuntumasta, kuitenkin kantautui ääntä, ikään kuin joku olisi hakannut suurta ämpäriä.

Tam, tam, tam.

“Mitä tuo on?” Essy tiukkasi Markukselta.
“Ai. Nuo taas”, totesi poika ja kohautti hartioitaan. “Tulkaa, jatketaan matkaa.”

[Elfalas]

2.
Valkoiset illat

Even aikomus esittää mykkää oli mennyt pieleen. Oliko sitä nyt väkisin pitänyt aloittaa saksaksi? Tästä eteenpäin häntä pyydettäisiin apuun aina, kun tarvittaisiin tulkkia - ja hän oli hyvin harvoin auttamistuulella. Sokeaskin eukon ja oppaan saksankielinen keskustelu vain oli ärsyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli halunnut näpäyttää näitä hiukan. Olettaa nyt sillä tavalla, ettei kukaan englantilaisista puhuisi sanaakaan saksaa? Hah. Tietysti Evellä oli aika ajoin vaikeuksia saada selkoa sveitsiläisten paksusta murteesta - hän itse kun puhui mitä kauneinta yleiskieltä - mutta loppujen lopuksi sekään ei vaatinut kohtuuttomia voimanponnistuksia. Eipä hän olisi vielä muutama kuukausi sitten arvannut, että hassahtaneiden Saksan-tätien perinnöstä tulisi vielä olemaan hyötyä!
Hakupaperitkin olisi ehkä voinut lukea tarkemmin. Ilmoittautuessaan mukaan matkalle Sveitsiin Eve oli ehkä pistänyt nimensä lomakkeeseen suklaalevynkuvat silmissään. Hän oli kai kuvitellut, että kansainvälisen taikayhteistyön liiton nuorisokokous pidettäisiin alangolla, siellä missä suurin osa ihmisistä oli, tai yleensä jossakin ihmisten ilmoilla. Jossain, missä olisi kunnon tavarataloja kilometrimittaisine suklaahyllyineen. Täällä kuitenkin ilmeisesti elettiin yhä täydessä vaihtotaloudessa; missään ei näkynyt edes kylttiä kyläkauppaan! Mintzin kylä näytti koostuvan kokonaisuudessaan yhdestä pitkästä kadusta, jonka molemmille puolin oli siroteltu jonkinlaisia vinoja hirsihökkeleitä. Kaikkien katot notkuivat lumesta - paitsi hiljan taakse jääneen Schäärgistin talon. Siinä ei edes ollut kattoa; professori Kalkaroksen tiivistetyn historiikin mukaan se oli rakennettu aikanaan koko kylän yhteiseksi suojaksi säätä vastaan. Siispä se oli louhittu kokonaan sokkeloiseen kallioluolaan. Seinät, lattiat, sisäkatto - kaikki ruskeanharmaata kiveä. Joku oli tietysti yrittänyt pehmentää vaikutelmaa matoilla ja taljoilla, mutta Eveä ei hämätty. Puuovi ja kaksi pikkuruista, ampuma-aukkoa muistuttavaa ikkunaa keskellä kallioseinää näyttivät lähinnä naurettavilta.
Mintzin asukkailla ei tuntunut olevan minkäänlaista elämää. Heidän seuruettaan lukuun ottamatta kadulla ei näkynyt ketään. Taloistakin taisivat olla valot jo sammuksissa. Sitä paitsi joka paikassa oli lunta, hengitys höyrysi ja rakko Even kantapäässä puski jo rakkoa itsessään. Vaelluskengissäkö tällaiselle reissulle olisi pitänyt lähteä?

Paikallisen oppaan nimi taisi olla Markus. Tämä oli hintelä, saukonkasvoinen poika, johon masentavanharmaa kulmakarvalävistyskään ei oikein tuonut eloa. Hän piti silmillään raidallista pipoa, jonka alta pilkisti sieltä täältä vaaleita hiustupsuja. Kaiken kaikkiaan hän oli ulkoisesti mahdollisimman tylsistyttävän oloinen - mutta jotakin sisäistä tenhoa hänessä ilmeisesti piili, sillä sen jälkeen kun he olivat päässeet Sokeaskin eukon valvovan silmän alta, tämän kielenkannat olivat herenneet kuin taikaiskusta. Huolimatta puutteellisista englannintaidoistaan hän oli uppoutunut tunteikkaaseen ja kovaääniseen keskusteluun riiviömäisen rohkelikkotytön, Essyn, kanssa. Kaksikko taapersi aivan etunenässä se toinen rohkelikko aivan kannoillaan. Eve kuljeksi jonkinlaisen hajuraon verran heidän perässään pitäen käsiään taskuissa, ja kolmas tyttö aivan viimeisenä, mahdollisimman huomaamattoman näköisenä.
“Minne me nyt tarkkaan ottaen olemme menossa?” tiukkasi Essy varistaen toisella kädellään huurretta hiuksistaan.
“Monnhuus-akatemialle”, kertoi Markus säteillen. “Se on meidän kylän ylpeys, paras koulu näillä main. Ja ainoa.”
“Vai niin”, tuhahti Eve vain, koska tunsi tarvetta osallistua keskusteluun.
“Onko se iso koulu?” tahtoi MacKenzie tietää.
“Sinne tulevat kaikki nuoret lähiseuduilta. Yksi italialainen patriarkka lahjoitti rahat sen perustamiseen. Tosi monet ovat lopettaneet kotiopetuksen sen jälkeen ja lähteneet oikeaan kouluun!” Tämän sanoessaan poika aivan säteili. Niin kuin siinä nyt muka olisi ollut jotain kummallista, että saatiin lahjoituksia porhoilta. Hän kuitenkin jatkoi: “Frau Astra ja muut taistelivat viimeiseen asti sitä vastaan. Heidän mielestä Mintz on hyvä sellaisena kuin on. Olemme aina pärjänneet omillamme. Minusta tämä on suuri askel. Muutaman vuoden päästä saamme ehkä jo lennättimen!”
“Lennättimen”, Eve puuskahti.

Essy kääntyi nopeasti olkansa yli ja sähähti: “Älä sinä viitsi!” Sitten hän jatkoi Markukselle: “Mikä sitä naista yleensä vaivaa? Miten te muka pidätte yhteyttä ulkomaailmaan?”
“Emme pidä”, sanoi Markus, “näin täällä on pärjätty viimeiset satakunta vuotta. Siitä lähtien, kun maanvieremä katkaisi kulkureitin naapurikylään. Kyllä tänne aina joskus joku eksyy.”
“Epäilemättä”, sanoi Essy.
Eve puolestaan huokaili tympääntyneesti toiselle tytölle, joka ei tahtonut pysyä reitillä alkuunkaan, vaan hyppeli vähän väliä hankeen. Siinä vaiheessa, kun puuterilumipilvet alkoivat saavuttaa hänet itsensä, hän poimi maasta jääkalikan ja viskasi sen tytön korvan vieritse. “Nouda”, hän lausui hiljaa. Toinen ei joko ymmärtänyt, mistä oli kyse, tai sitten ei välittänyt - palasi vain sosiaalisempien tovereidensa seuraan.
“Entä se pieni tyttö?” tenttasi Essy äkkiä. Evekin höristi korviaan.
“Vivian”, sanoi Markus, “hän on sen saman italialaisen tytär. Hänellä on huonot keuhkot. Hänen isä pyytää vastapalvelukseksi koulun rahoittamisesta, että tyttö saa parannella itseään täällä.”
“Mutta se nainen?”
“Frau Arielle on kasvattanut Vivianin käytännössä sylivauvasta. Hänen oma vauva kuoli ihan pienenä. Luultiin kauan, ettei hän pysty saamaan enää lapsia, mutta nyt esi-isät ovat antaneet hänelle -”
“Esi-isät?” toisti Eve ja rypisti kulmiaan.
“Sanonta”, mutisi Markus. Sitten hänen ilmeensä kirkastui yllättäen. “Katsokaa - tässä on Monnhuus-akatemia!”
Eve pysähtyi katselemaan ympärilleen. He olivat tulleet kadun loppuun. Viimeiset talot olivat jääneet noin sadan metrin päähän. Siinä, missä he nyt seisoivat, tie kaartui aavistuksen verran oikealle. Täällä tasaista lumikenttää rikkoi leveä vana kengänjälkiä. Ainakin yhdet sukset ja yhdet lumikengät olivat kulkeneet ohi. Tuuli oli lakannut tuntumasta. - Nähtävästi heitä suojasi nyt korkea, nouseva kallionkieleke. Taivaasta ei näkynyt enää kuin harmaa pilvikaistale.

“Monnhuus-akatemia”, virkkoi Eve ja kohotti kulmakarvojaan.
Ylpeydestä hehkuva Markus osoitti pikkuruista, lumen kattamaa alppimökkiä, jonka vino katto päättyi noin pikkusormenmitan verran kinoksen yläpuolelle. Ainoa ikkuna hohti kellertävää valoa, ja jostakin lumen keskeltä tuprusi laiha savuviiru. Koon puolesta se olisi voinut olla mikä hyvänsä asuintaloista, ehkä kuitenkin hiukkasen vähemmän haalistunut. Mutta loppujen lopuksi ainoa, mikä sen erotti tavallisesta mintziläiskopperosta, oli sievä graniittiplakaatti ovessa: “TÄMÄN RAKENNUKSEN ON MINTZIN HALLINNOLLE LAHJOITTANUT Sig. Cav. ARCANGELO KUUKOSKI.” Koulusta siinä ei puhuttukaan mitään. Epäilemättä kylän ainoa satavuotiasta nuorempi rakennus toimitti koulun lisäksi tuomioistuimen, kirkon ja urheiluhallin virkaa.
“Ei millään pahalla”, änkytti MacKenzie, “mutta miten te oikein mahdutte tuonne?”
“Meillä on tietenkin vuorot”, sanoi Markus niin kuin siinä ei olisi ollut mitään kummallista, “luokat yhdestä kolmeen ennen lounasta, neljästä kuuteen iltapäivällä ja seitsemäsluokkalaiset yksin illemmalla, koska heitä on niin paljon.”
“Vuorot?” Essy ja Eve tuijottivat molemmat opasta kuin vähäjärkistä - tai oikeastaan vain Essy tuijotti, koska Eve ei tietenkään tuijottanut samoja asioita kuin rohkelikot.
“Ai niin tietysti!” Markus läimäisi kevyesti otsaansa kädellään. “Teillä on toisin. Meillä opiskellaan neljä tuntia päivässä ympäri vuoden - paitsi tietysti pääsiäisenä ja venetsialaisina. Siitä tulee saman verran kuin mitä teillä luetaan vuodessa.”
“Loistokasta”, sanoi Eve. Muut olivat liian järkyttyneitä kommentoimaan.

Monnhuus-akatemian kuudes vuosiluokka käsitti tasan kuusi oppilasta. Ei ainuttakaan enempää.
Mökin ainoasta huoneesta oli raivattu tuolit ja pulpetit seinustoille. Niiden lomassa lojui makuupusseja, reppuja ja eväslaatikoita. Taikamaailman Oikeellinen Sivistys Ilmoille -nuorisokokouksen osanottajat, kaksikymmentä kappaletta, istuivat kuka missäkin, kierrättivät keskuudessaan lomakkeita ja materiaalinivaskoja ja puhuivat ehkä tusinaa eri kieltä englannin lisäksi. Eve tunnisti saksalaiset sekä yhden itävaltalaisen heidän joukostaan. Sen sijaan Monnhuus-akatemian neljä läsnä olevaa oppilasta kyhjöttivät yhdessä nurkassa kuin sillit purkissa ja näyttivät neuvottomilta. Eivät kai olleet tottuneet tällaiseen määrään uusia naamoja paikassa, jossa jokaista kadulla kohtaamaansa saattoi tervehtiä nimeltä. Pari vapaaehtoista hääräsi hiki hatussa ikkunan luona. Kun Tylypahkan edustajat astuivat sisään Markuksen vanavedessä, yksi heistä - mustatukkainen, kalpea poika, kenties vuoden verran muita vanhempi - astui eteenpäin vakavan näköisenä.
“Sind alle da?” hän kysyi kirjakielisellä saksalla, josta erottui hienoinen vieras korostus. “Ole kiltti ja esittele heidät kaikille. Meillä on täällä aika hektinen tilanne juuri nyt. Dirk on tuolla jossain...” Sitten hän tuli luoneeksi katseensa muihin tulokkaisiin. Hän vaihtoi vaikeuksitta kielen siroon, viilattuun englantiin ja selitti nopeasti: “Tervetuloa. Minä olen Vladimir Mitrofanov Arkangelin taikaopistosta. Olin osallistuja viime vuonna, nyt johdan kokouksen järjestelyjä.” Niine hyvineen hän kääntyi ja viipotti tiehensä. ”Dirk”, hän vielä muistutti mennessään. Markus nyökkäsi.

Akatemian oppilaat tuntuivat kutistuvan sitä mukaa, kun heitä lähestyttiin, niin kuin heidän selkäpuolensa olisi koko ajan valunut hirsien raoista pihamaalle. Kaikesta näki, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun T.O.S.I-kokous järjestettiin Mintzissä. Nuo reppanat eivät kai olleet eläessään nähneet ketään kylän ulkopuolelta tullutta sen Vivian-tytön lisäksi. Eve harkitsi hetken loihtivansa kasvoilleen kaameimman pikkusiskonpelotusirvistyksensä ja katsovansa, miten se käpykylän asukkaisiin vaikuttaisi - mutta Markus ehti valitettavasti ensiksi. Hepun suu kävi kyllä taukoamatta! Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan irvistänyt, vaan ojensi kätensä ja esitteli nurkassa kykkijät, jotka puolestaan nousivat yksi kerrallaan virnistellen avuttomasti, heilautellen käsiään ja yrittäen muuten näyttää mahdollisimman luonnollisilta.
“Mariä, Hydra, Gracchus, Konstantin”, luetteloi opas osoitellen toisia. “Schäärgist, Sokeaski, Schwarz, Schwarz.” Tylypahkalaiset tuntuivat kummeksuvan tapaa luetella sukunimet tuolla tavalla erikseen, mutta kukaan ei avannut suutaan, vaikka rohkelikot vaihtoivatkin merkitseviä katseita. Eve kävi kaikki pikaisesti kaikki läpi katseellaan; yksikään oppilaista ei ollut enemmän kuin tavallisen näköinen lukuun ottamatta muutamaa silmiinpistävää seikkaa. Ensimmäiseksi esitellyllä tytöllä oli samat kirkuvanpunaiset hiukset kuin Arielle Schäärgistillä, toisella taas omituiset, punaiset silmät. Tämä ei tehnyt Eveen vaikutusta. Kasvonpiirteet kirkkaiden hiusten alla olivat ihan yhtä tylsät kuin muillakin. Molemmat Schwarzin suvun pojat olivat nimensä mukaisesti mustatukkaisia ja tummasilmäisiä, eivät lainkaan samannäköisiä kuin Markus, joka nyt kai kuitenkin oli heille sukua jonkin mutkan kautta.
“Tässä Essy, Eva, Sandra ja Drina”, esitteli poika vielä. Hän käytti huoletta saksalaistettuja nimiä, eikä näyttänyt mitään merkkiä siitä, etteivät ne ehkä olleet esiteltävien oikeat nimet.
Sveitsiläiset. Aina yhtä itsetietoisia.
“Kuka se Dirk sitten on?” muistutti Essy naputtaen Markuksen olkaa. Mintziläiset puistelivat päitään ja mutisivat. Eve käsitti, ettei ainutkaan heistä osannut englantia.
“Hed öpper Dirk gsehe?” Markus tulkkasi. Heti syntyi elämää; oppilaat alkoivat hölpöttää innokkaasti toistensa päälle ja sohia molemmin käsin joka suuntaan. Rohkelikot liittyivät olemattomine saksantaitoineen yleiseen älämölöön. Eve sen sijaan harppasi askeleen kauemmaksi - suoraan Adriannan varpaille. Eve oli tiuskahtamaisillaan jotakin, mutta tuli sitten katsoneeksi toista silmiin; tämä vain hymyili typerästi kuin ei olisi ymmärtänyt tilanteesta mitään. Hän tyytyi nakkaamaan niskojaan tytön suuntaan ja siirtyi seinustalle.
Ei pitäisi olla noin töykeä hänelle. Ei sille mitään mahda, että ujostuttaa. Ajatus leijaili Even päähän jostakin väkijoukosta. Hän pudisti päätään.
Mitä minä välitän? Hiivatin neropatit.
Yritettäisiin nyt vain nauttia matkasta, ajatteli toinen puoli. Eve puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen sen. Tällaista sattui aina toisinaan. Joku oli ehkä leikannut hänen aivonsa puoliksi joskus hänen nukkuessaan. Yksi lohko oli yhtä mieltä, toinen toista, eivätkä ne koskaan - koskaan - tulleet toimeen keskenään. Se toinen oli ehkä vähän niin kuin omatunto, jonkinlainen yliempaattinen sössöttäjä. Onneksi se älykkäämpi Eve onnistui yleensä pääsemään niskan päälle.

Lässyttäjäpuoli oli kokoamassa ajatuksiaan vastaiskua varten, kun äänekäs räsähdys sotki molempien puolien pohdinnat. Hetkessä ylenmääräinen kiltteys oli tiessään. Eve rykäisi kevyesti tarkistaakseen, että kaikki särmä oli tallella - kaikki kunnossa - ja kohotti sitten katseensa opettajankorokkeen suuntaan. Puhujalla oli kädessään pitkävartinen lasi, josta puolet lojui nyt sirpaleina lattialla, sekä lusikka, ja hän virnuili nolostuneena. “Proscht!” kuului jostakin, ja tyttö haroi silmät sirrillään tuuheaa, kiharaista tukkaansa. Tällä oli kuparinruskea iho, ruskeat silmät sekä pitkä, aristokraattinen nenä.
“Hei kaikki”, hän aloitti englanniksi. Hänen puheensa oli sujuvaa, vaikka siinä olikin outo, kulmikas korostus. “Olen Danae Dimitrakopoulou Sortaman lyseosta. Viime syksystä olen ollut vaihto-oppilaana täällä Mintzissä - ja voitte uskoa että on ihanaa kuulla taas kreikkaa!” Yleisöstä purkautui jokunen naurunpyrskähdys. Tyttö otti ne arvokkaasti vastaan ja jatkoi: “Sortaman lyseo ei osallistu kokoukseen erinäisistä syistä, mutta on meillä edustajia Manner-Kreikan taikaopistosta sekä Rhodokselta.” Riehakkaita suosionosoituksia jostakin oven suunnalta. “Kiitos. Oli nyt miten oli, minut on värvätty pitämään teille jonkinlainen tervetuliaisluento ja kertomaan hiukkasen tästä kylästämme tulokkaan silmin.”

Hän viittasi nopeasti sille Vladimir-nimiselle hepulle, joka oli istunut lavan vieressä raapustamassa muistilehtiöönsä. Tämä napautti poissaolevasti liitutaulua taikasauvallaan, ja sille heijastui äkisti kuva Monnhuus-akatemian rakennuksesta. Eve nojautui seinää vasten ja risti käsivartensa. Tästä voisi tulla mielenkiintoista. Millainen mäihä vaihto-oppilaalla - kun olisi voinut päästä mihin hyvänsä suurkaupunkiin, joutuikin Alpeille peräkylään, josta ei päässyt edes alas ilman kolmen tunnin kävelyä edellyttäen, että sää oli hyvä.
“Mintz”, aloitti Danae, “on yksi Confoederatio Helvetican - Sveitsin valaliiton - pienimmistä asutuskeskuksista. Asukkaita meillä on kuusikymmentäneljä ynnä minä ynnä Arielle Schäärgistin tuleva pienokainen. Pääasiallisesti täällä eletään maataloudesta. Kesäaikaan majoitamme alarinteiden kylien lehmiä, ja kylässä on jonkin verran lampaitakin. Täällä ollaan ylpeitä juustoista, jotka eivät tosin saa ansaitsemaansa huomiota ulkomaailmassa, sillä meillä ei ole juurikaan yhteyksiä muualle maahan. Emme käytä hormiverkkoa, eikä pöllöposti kulje näin korkealla vuoristossa. Naapurikylään pääsee hyvällä onnella päivässä, ja vuoren alarinteellä olevalle metsänvartijan talolle on muutaman tunnin matka. Siksi Mintziä pidetään hyvin taantumuksellisena kylänä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että ilmapiiri täällä on säästä huolimatta lämmin ja tiivis.
Kahdessa viikossa teidän on ehkä hankala päästä mukaan kylän elämänmenoon, varsinkin kun vietätte suurimman osan päivistänne täällä koululla. Työskentelette yhteistyössä koululaisten kanssa tutustuttaen heitä omiin kulttuureihinne ja opitte samalla tuntemaan sveitsiläistä elämäntapaa.

“Hopeahammas-vuori ei ole Alppien korkeimpia huippuja, ei lähelläkään. Sen sijaan se tarjoaa kylämme asukkaille mitä parhaat laskettelumahdollisuudet. Kylän tuntumassa on merkittyjä reittejä, joille oppaamme varmasti vievät teidät kaksiviikkoisen vierailunne aikana. Merkittyjen reittien ulkopuolella hiihtäminen on ehdottomasti kielletty. Haluatteko kuulla miksi? Helmikuu on täällä pahinta lumivyöryaikaa! Varoitus on voimassa kaikkialla puurajan yläpuolella. Mintz on kohtalaisen suojaisessa paikassa, mutta se ei tarkoita, etteikö kunnon äläkkä voisi nostattaa lumivyöryä. Ja silloin olette liemessä.”
Hetken dramaattinen hiljaisuus.
“Ja sitten kulttuuriasioihin”, heläytti Danae pirtsakasti, “Sveitsin viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retoromaani. Täällä Mintzissä me tosin puhumme lähes yksinomaan saksaa. Englannintaidot eivät välttämättä ole täydellisimmillään, mutta jos tarvitsette apua, oppaamme ovat täällä nimenomaan sitä varten…”

Vaikuttaa viihtyisältä. Omatunto nosti taas päätään ja ehdotti vaivihkaa, että mentäisiin lavan reunalle esittämään kysymyksiä. Eve tuhahti itsekseen.
Älä unta näe. Jos täältä pääsisi pois, olisin jo lähtenyt. Tuki nyt se leipäläpesi. Saat minut vaikuttamaan mielipuolelta!
Omatunto tyrskähti ja käpertyi kuoreensa. Eve painoi päänsä lankkuseinää vasten ja toivoi, että tämä jaaritteluosuus olisi pian ohitse ja päästäisiin syömään. Ja että joku siivoaisi pois lasinsirut, joita pyöri nyt jo hänenkin jaloissaan.
“… ja juhlapäivän kunniaksi Monnhuus-akatemia ja poissaoleva ystävämme signor cavaliere Arcangelo Kuukoski tarjoavat teille heti huomenna zöpfli- ja puuroaamiaisen täällä koululla. Tervetuloa kaikki!” päätti Danae puheensa. Eve oli ehkä innokkaimpana osoittamassa suosiotaan, kun tyttö keräsi rikkonaisen lasinsa ja hyppeli alas korokkeelta. Seuraavaksi hän suunnitteli etsivänsä käsiinsä sen oppaan ja selvittävänsä, mihin heidän tavaransa oli viety. Eväät tulisivat tarpeeseen. Hän alkoi jo menettää mielensä hallinnan! Eve äkkäsi rohkelikkotytön räikeän hiuspehkon toiselta puolelta huonetta, missä muut oppilaat näkyivät juttelevan Vladimirin kanssa. Hän riuhtaisi lankkukuvioille painuneen selkänsä irti seinästä ja harppoi heidän luokseen.

Äkkiä Eve tunsi kasvoillaan viileän ilmavirran. Pää kääntyi melkein automaattisesti ulko-oven suuntaan. Puheensorina ympärillä ei muuttunut miksikään, mutta silti joku tuntui kääntäneen volyymeja pienemmälle. Sisään harppasi kolme poikaa, pitkiä kuin aidanseipäät ja kasvoiltaan kauniita kuin seireenit. Yhdellä oli muutama partahaiven poskipäissään, toisella ohut, pikimusta leukaparta. Kolmannen posket oli ajeltu sileiksi. Tummansiniset silmät ja silmillä roikkuvat, tummat hiukset - oikeastaan kaikki näissä kolmessa miellytti Eveä. Paitsi asenne. Niin ylimielisesti ei katsellut edes Even äitipuoli! He huutelivat keskenään jotakin, josta Eve ei saanut selvää. Sitten yksi heistä, se kaikkein pisin, joka joutui kulkemaan melkein kumarassa täällä sisätiloissa, osoitti jotakin seinustalla. Even katse ehti kiertää hetken ympäri salia, ennen kuin hän käsitti, että pojan sormi oli suunnattu suoraan heidän porukkaansa.

[Elfalas]

A/N: Jes, tähän jäätiin. Jatkoa seuraa epäilemättä viikonloppuna. Ja kommentteja toivotaan sitä mukaa, kun tähän hahmon kehittäneet ilmiintyvät paikalle.

3.
Valkoiset aaveet

Poikajoukko lähestyi määrätietoisesti ja nopeasti väkijoukon halki heitellen teennäisiä, saksankielisiä anteeksipyyntöjä. He olivat kaikki tummaverisiä ja kirahvimaisen honteloita. Kaksi muuta vaikuttivat ylenmääräisen nokkavilta liikkeissään, mutta kolmannen egyptiläinen ryhti melkein onnistui herättämään Essyn mielenkiinnon - ja sellaista sattui nykyään varsin harvoin. Hän tunsi tahtomattaankin syyllisyyden piston. Paljonpa hänellä oli oikeutta olla täällä, nauttia kokemuksista ja tuoksuista ja äänistä!
Ei. Ei täällä.
Essy ravisti aaveet niskastaan. Hän oli luvannut olla kahden viikon ajan ajattelematta elämänsä epäkohtia. Oli aika keskittyä hetkeen. Nyt nämä kolme sveitsiläispoikaa olivat rakentaneet muodostelmansa aivan heidän eteensä. Välissä olivat vain Markus ja hän, sekä tietysti MacKenzie, joka pälpätti kreikkalaistytön kanssa maista ja taivaista. Essy rypisti kulmiaan, veti suunsa tiukaksi viivaksi ja suuntasi tulijoihin mahdollisimman luotaantyöntävän katseen. Pojat tuntuivat kuitenkin piittaavan lähinnä Markuksesta.
“Ich höre, do e Schlammblut isch”, sanoi yksi tulkitsemattomaan sävyyn.
Essy terästi aistejaan ja keskittyi saadakseen selvää toisen puheesta. Markus ilmeisesti huomasi sen, sillä kun hän vastasi, hän käytti kirjakieltä, jota toisetkin ymmärsivät.
“Ala vetää, serkku. Ei se sinulle kuulu.”
Serkkupoika ymmärsi vihjeen. “Tässä kylässä kaikkien asiat kuuluvat kaikille”, hän sanoi ja kohotti toisen kulmakarvansa puoleenväliin otsaa. MacKenzie huomasi tämän silmäkulmastaan ja ponkaisi vaikuttuneena pystyyn. Kulmakarvasta, hyvä luoja! Essyn oli pakko puuskahtaa väsyneesti. Tilanne ei kuitenkaan voinut olla lämpenemättä, kun yksi vieraista yhtäkkiä säntäsi paikalle lörpötellen englanniksi höystettynä muutamalla tuntemallaan saksan sanalla ja ravistaen uuden tulokkaan kättä kuin paraskin sähkövatkain. Tylypahkalaiset nauroivat vapautuneesti. “Idiootti”, lausahti luihuistyttö melkein hyväntahtoisesti.
Mutta poika, se kaikista pisin, ei vaikuttanut huvittuneelta. Äkkiarvaamatta hän tarrasi vapaalla kädellään MacKenzien kyynärvarteen ja pusersi sitä niin, että tyttö älähti sekä yllätyksestä että kivusta. Hän vei kasvonsa aivan MacKenzien kasvojen tuntumaan, tuijotti häntä tiiviisti ja kuiskasi lopulta: “Du bist ’s.” Tämän onnistui Essykin ymmärtämään.
“Mistä hän puhuu?” hän suhahti Markuksen korvaan.
“Siitä… miten se sanotaan? Kuraverinen?”
“Jästisyntyinen!” Essy korjasi vaistomaisesti, vaikka tiesi kyllä tismalleen, mihin merkitykseen tulokas oli sanansa tarkoittanut. Tällaisessa pikkukylässä kaukana kaikesta kai oletettiin, että kaikkien velhojen tuli olla puhdasverisiä, että jästien keskuuteen sattuneet taikojat olivat jonkinlaisia luontoäidin virheitä. Mutta olisi nyt luullut, ettei kansainvälisen taikayhteistyön kokousta olisi pidetty paikassa, jossa oli vaara joutua pahoinpidellyksi, jos suonissa sattui virtaamaan vähän jästiverta. Tällainen porukka kai kannatti Sveitsin taikaministeriötä henkeen ja vereen. Essy painoi mieleensä, ettei vastaisuudessa ilmaisisi jästi-isänsä olemassaoloa, ja nyhtäisi varovasti punamustaraitaisen puseronsa hihaa kämmenselkänsä peitoksi. Vasta rupeutunutta haavaa kirveli. Essy irvisti sulkakynän ja verisen, tuhruisen tekstin muistolle. Jälki-istuntoa oli ollut vasta edellisellä viikolla. Professori Pimento oli vapauttanut hänet siitä vain, koska kokoukseen lähtijöiden nimet oli silloin jo ilmoitettu.

Sveitsiläispoika irrotti otteensa MacKenzien käsivarresta ja likimain paiskasi tämän seinään. Tyttö kuitenkin saavutti tasapainonsa ajoissa ja jäi - kerrankin sanattomana - tuijottamaan eteensä. Adrianna jossakin joukon perukoilla haukkoi henkeään. Essy pudisteli taas kerran joukon aaveita niskastaan ja hyökkäsi ahdistelijan kimppuun. “Tuo ei ole reilua!” hän huudahti englanniksi edes ajattelematta, ettei toinen ehkä tuntisikaan hänen omaa kieltään. “Ikävä puhkaista kuplasi, mutta keskiaika päättyi viisisataa vuotta sitten, ja saattaa tulla yllätyksenä, että nykymaailmassa ihmisiä ei tuomita taustan perusteella!”
Tässä Essy olisi odottanut tukea Markukselta, mutta tämä oli taas ryhtynyt tuppisuuksi ja harpannut sivummalle. Ihan kuin häntä olisi nolottanut olla sellaisen seurassa, joka kyseenalaisti valtavirran. Valtavirran, joka oli muualla maailmassa kaikkea muuta kuin enemmistö. Tämän serkku silmäili Essyä pistävästi muutaman sekunnin ajan. Sitten hän äkkiä liikahti eteenpäin saaden Essyn miltei kavahtamaan hänen kurkkuunsa ja ojensi kätensä. Kohteliaasti, ei satuttaakseen.
“[/i]Schade[/i]”, hän sanoi saksaksi käyttäen tällä kertaa jotakin kirjakielen ja sveitsinmurteen välimuotoa, “das so ein schönes Mädli eine Betrügerin ist.”
“Älä yritä imarrella”, Essy sähähti, “minä en mene lankaan. Tampio.”
“Suosin nimeä”, lausui poika ja katsahti Essyä tutkivasti vielä kertaalleen, “Mesmer Schwarz.”
“Vähemmän hauska tutustua”, Essy kivahti ja käänsi selkänsä. Markus viittoili hänelle anteeksipyytävästi ja astui sitten serkkunsa eteen. He vaihtoivat muutaman kiihtyneen sanan saksaksi niin nopeaan tahtiin, ettei Essy ymmärtänyt keskustelusta mitään. Sitten Mesmer huusi jotakin ja lähti, ja hänen sosiaalimykät kaverinsa keräsivät luunsa saman tien. Markus huokasi ja lysähti voipuneena lähimmälle pulpetille.

“Suku on pahin”, sanoi MacKenzie hellästi.
“Sattuiko sinuun?” kysyi Markus. “En anna anteeksi itselleni jos teille sattuu jotain. Olen teistä vastuussa.”
“Emme ole enää päiväkoti-iässä, ystävä hyvä”, Essy sanoi, “pärjäämme kyllä. Mutta siihen yhdyn, että serkkusi on jästipää.”
“Puhdasverinen hän on”, Markus totesi yllättyneenä.
“Pah”, Essy huokasi. Markus katsoi häntä kysyvästi, mutta Essy ei jaksanut selittää - sillä hetkellä kielimuuri tuntui ylittämättömältä. Hän nojautui samaan pöytään ja kohotti kasvonsa kohti kattoa. “Miten joku vielä tällä vuosisadalla jaksaakin olla noin kaavoihinsa kangistunut?”

“Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”, heläytti tuttu ääni jostain lattianrajan tuntumasta. Essy säpsähti, laski katseensa ja kohtasi pehkon kullanruskeita, kiharaisia hiuskutreja. Siinä hän nökötti kuin mitään luonnollisempaa ei olisi ollutkaan, kuin häntä ei olisi missään vaiheessa jätetty taakse: pikku Bibiana istui risti-istunnassa lattialla ja hymyili tietäväisesti.
“Mistä sinä siihen ilmestyit?” Essy ulvahti.
“Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”, lapsi totesi pyöritellen pörröistä palloa kädestä toiseen kuin olisi ollut harvinaisen suuri ja leikkisä kissa. Essy toljotti häntä pöllämystyneenä aikansa. Sitten hän ravistautui hetkestä irti ja painoi takaraivonsa seinää vasten. Koko kylä oli järjiltään. Kerta kaikkiaan järjiltään.

Tällä välin Markus oli koonnut kanaemon tapaan katraansa sivummalle ja varmisteli nyt äänekkäästi, että kaikki olivat edellisen kohtauksen jäljiltä tolpillaan. Bibianalle ja Essylle hän soi vain pikaisen silmäyksen. Essy huokasi syvään ja hieraisi pikaisesti ohimoitaan. Halkeillut puuteripinta hilseili ropisten lattialle. Täällä Mintzissä oli kai sitten tavallistakin, että alle kymmenvuotiaat tupsahtelivat tuosta vain ilmoille milloin mistäkin. Ehkä se peräti kuului Monnhuusin opetussuunnitelmaan. Jostakin Essy oli lukenut, että ennen ajanlaskun alkua lapsetkin oli opetettu ilmiintymään - ja olihan Sveitsi tunnetusti patavanhoillinen maa. Mutta ehkei sittenkään. Essy vilkaisi vielä kerran lattialla huolettomana könöttävää tyttöä ja käänsi sitten luopuneena katseensa pois.
Seuraavaksi hän sai huomata hätkähtävänsä suurellisesti ja melkein humpsahtavansa takamuksilleen; hänen näkökenttänsä täyttivät ennestään tuntemattomat kasvot korkeintaan kyynärvarrenmitan päässä hänen omistaan. Pojan tukka oli apinamaisen pörröinen. Iho hänellä oli ehkä kutakuinkin samaa sävyä kuin Essyllä itsellään; se kertoi eteläeurooppalaisista sukujuurista. Tummansiniset silmät olivat ulkonurkistaan aivan aavistuksen verran vinot. Ja hän hymyili. Hymyili hiljaa niin, että hampaat pilkistivät ohuena, valkoisena kaistaleena huulten lomasta, eikä se hymy hyytynyt edes, kun poika astui kiirehdityn askeleen taaksepäin Essyn käden tieltä. Hän yksinkertaisesti kumartui ja kääntyi Markuksen puoleen.

”Be do. Was isch los?”
Essy ei ymmärtänyt, mutta Markus näytti hyvinkin sydämistyneeltä. Hän heitti molemmat kätensä ilmaan ja huudahti: ”Siehst du was für Ziit isch?” Sitten hänen puheensa haipui armottomaksi kalkatukseksi, josta Essy ymmärsi sanan sieltä, toisen täältä. Joku oli pahasti myöhässä, jossain oli vaarallista ja jotakuta tympäisi kovasti. Vastoin luontoaankin Essy pakottautui istumaan aloillaan ja seuraamaan sivusta tilanteen kehittymistä, vaikkei hän inhonnut mitään yhtä paljon kuin ymmärtämättömyyttä.
Jossakin vaiheessa toinen poika sitten keskeytti puheen kääntymällä sivuun. Markuksen nalkutus katkesi kuin joku olisi leikannut nauhan poikki. Sen sijaan uusi tulokas tarjosi kättään lähimmälle - Evelle - joka tarttui siihen puolittain kummastelevin, puolittain ylenkatsovin ilmein.
”Be Dietrich. Nur Dirk.”
”Eve…” aloitti toinen. Sitten hän pudisti päätään, ja hänen äänensä särähti, kun hän korjasi: ”Eva. Bin Eva.”
”Du redest Dütsch!” kuului, ja Markus virnisti rehvakkaasti tiedettyään ennestään jotain, mitä toinen ei tiennyt.
”Doch”, sanoi Eve.
Silloin Dirkiksi kutsuttu ravisti tukkaansa niin, että se kipusi kuin itsekseen vielä korkeammalle kattoa kohti, päästi otteensa Even kädestä ja vaihtoi kieltä. Hänen englantinsa oli äärimmäisen epävarmaa, eikä se välttämättä johtunut kielitaidon puutteesta. Jännityksen saattoi aistia ilmasta pojan ympäriltä. Hartiatkin kohosivat korkeuksiin hiusten perässä. ”Hei kaikki. Onpa hauska nähdä teidät viimein.” Kaiken aikaa hän hymyili sitä pelottavaa, jähmettynyttä hymyä, joka liiankin hyvin muistutti Essyä jostakin alitajunnan kätkemästä.
Ensimmäisen repliikkinsä päätettyään hän kiersi katseensa varpaidensa kautta Markukseen ja alkoi äkeästi elehtien selittää tälle jotakin - saksaksi ja niin nopealla tempolla, ettei Essy saanut siitä selvää sanan vertaa. Hän tavoitti MacKenzien katseen. Tämä kohotti ymmällään olkapäitään. Tässä asiassa he olivat samalla viivalla.

Markus ei kuunnellut hiljaa vaan aukoi suutaan lakkaamatta, keskeytti usein Dirkin lauseen ja pisti väliin kommentteja ja kysymyksiä. Täten keskustelu eteni valtavan nopeasti, ja muutamaa hetkeä myöhemmin molemmat pojat heittivät yhtaikaa kätensä ilmaan ja karjahtivat pari sanaa, joiden sävy olisi voinut olla mikä hyvänsä. Sitten Markus rykäisi ja kääntyi selittämään kuulemansa englanniksi muille.
”Dirk sanoo, että akatemian nukkumapaikat on täytetty. Tänne lattialle ei mahdu enää yhtäkään makuupussia.”
”Voi miten hienoa”, huudahti Essy siihen, ”ulkonako meidän oletetaan nukkuvan?”
”Ei, ei ollenkaan!” Markus puolustautui, ei kai käsittänyt ironiaa. ”Emme me sellaista pyytäisi. Te olette viimeisiä, joten se on vain reilua, niin - niin sen pitää olla. Juuri teidät jaetaan. Saatte nukkua kyläläisten kotona!”
Toiset olivat vähän aikaa hiljaa. Dirk kiinnostui äkisti kovin paljon eräästä oksankohdasta katossa.
”Älkää viitsikö, siitä tulee mukavaa”, Markus vakuutti. ”Teidän opettajat nukkuvat Sokeaskin talolla. Yksi mahtuu sinne…”
”Eiköhän sitten erotella heti alkuunsa jyvät akanoista”, lausahti Eve kylmästi ja harppasi eteenpäin Dirkin rinnalle. Markus möllötti tätä aika tovin ymmärtämättä lausetta, haki tulkintaa ympäriltään. Sitten hän näytti luovuttavan.
”Joka tapauksessa Arielle Schäärgist ottaa yhden luokseen. Ja loput tulevat meille.”
Eve puuskahti. ”Kai siellä saa illallista? Minä kuolen nälkään.”
”Illallisaikahan on jo ohitse…” suhahti Markus avuttomana. ”Tuota, varmaan kaikilla on keittiössä on jotain tarjolla. Leipää on ainakin jäänyt.” Hän haroi nolostuneena niskahiuksiaan. Eve venytti suupieltään kärsimättömästi.
”Pitihän se arvata. Tähteitä”, hän ärähti.
”Ei lapselle kahvia, eikä varsalle kauroja”, totesi siihen Bibiana. Kaikki kääntyivät äkkiä katsomaan häntä - pikkutytön olemassaolo oli kokonaan unohtunut. Hän vain katsahti tuijottajia pikaisesti pää kallellaan ja syventyi sitten taas karvapalloonsa.

”Olet sinäkin”, hönkäisi Eve.
”Anteeksi kamalasti”, Markus valitti luullen kai, että Eve oli tarkoittanut sanansa hänelle, ”me emme ole tottuneet järjestämään tällaisia tapahtumia.” Asiansa vakuudeksi hän nyökkäsi ponnekkaasti. Essy joutui pidättelemään naurua. He pääsisivät eroon hikisistä makuupusseistaan, eikä ainakaan tarvitsisi nukkua korisevien italialaispoikien välissä? Kyllä kiitos! Ja sitä vielä pyytelivät anteeksi. Saisivat he sitten kunnon sängyt tai eivät, kunnon talossa olisi varmasti pari kertaa lämpimämpää kuin tällaisessa onttoseinäisessä kopperossa. Sitä paitsi heille tarjoutuisi mahdollisuus tutustua perheisiinsä ja näiden tapoihin ja kulttuuriin… tai hitto vieköön, harjoitella kitaransoittoa kenenkään kuulematta!

Sen tietyn talven jälkeen Essy ei ollut soittanut yleisölle, ei kenellekään. Eivät edes vanhemmat tai sisarukset saaneet kuulla. Ilman Tonya kitarasta puuttui jotakin. Se ei koskaan tullut täysin vireeseen, aina soitti jokin kieli väärää nuottia. Ne tuntuivat elävän omaa elämäänsä, niin kuin käärmeet. Plektrat kirposivat käsistä kuin itsekseen, kitaran kaulaan painui syviä lommoja sormien jäljiltä. Jopa kitaran kopan kolahdus telinettä vasten kuulosti niin sietämättömän epämusikaaliselta, että Essy oli monesti harkinnut tukkivansa korvansa soittaessaan. Mutta harjoittelua hän ei lopettanut. Se olisi saanut Tonyn kääntymään haudassaan. Oli pakko soittaa, kaikki pitkät illat oli omistettava kitaralle ja Essylle. Kyllä tästäkin kuopasta vielä noustaisiin. Vielä hän ei ollut huumekierteessä eikä kokenut kuuttatoista avioeroa. Kaikki oli vielä mahdollista.
Ehkä.

”Essy?” sanoi ääni jostakin kaukaa. Se oli muuttunut metalliseksi, konemaiseksi, ennen kaikkea tunnistamattomaksi. ”Oletko kunnossa?”
”Olen”, hän vastasi. Hänen omakin äänensä oli hukannut särmänsä. Se purkautui ilmoille pelkkänä huokauksena. Salin seinä oli ensin lähellä, sitten sanomattoman kaukana. Essy yritti tukeutua siihen, mutta käsi kohtasi pelkkää ilmaa. Toinen ja kolmas yritys tuottivat yhtä vähän tulosta. Viimeisenä keinona hän tarrasi pöydänjalkaan kaikin voimin ja puri hampaansa yhteen. Ilmakuplat silmäluomien välissä poksahtivat päästäen verkkokalvoille kirkkaita, värikkäitä valonväläyksiä. Se oli liikaa. Teki mieli oksentaa. Mutta ennen sitä Essyn kaikki lihakset lakkasivat tottelemasta. Ote pöydästä kirposi, ja hän tunsi putoavansa.

Kului kauan, ennen kuin Essy havahtui. Kelloa hänellä ei ollut, eikä huoneessa ollut edes ikkunaa, josta olisi nähnyt auringon aseman, mutta ajan kulun saattoi aistia ilmasta. Huone oli tyhjillään ja pimeänä. Juuri pökertyneen ympärillä olisi ollut ihmisiä joka suunnasta, kun tutut ja vähemmän tutut ja kummin kaiman serkun koirat äkisti kiinnostuivat sairaasta. Mutta täällä oli tyhjää, ja ennen kaikkea pimeää. Ikään kuin Essy olisi nukkunut illan ohi ja tullut suoraan yöhön.
Taisinpa pyörtyä, hän totesi itsekseen. Se oli helppo päätellä siitä, että hänen päätään jomotti kuin hän olisi edellisenä iltana tyhjentänyt kokonaisen tuliviskipullon. Jokainen äännähdys, jokainen tuoksukin otti vaarin hänen haavoittuvuudestaan ja iski ohimoihin. Mitä minä muka teille olen tehnyt?
Essy ei vaivautunut käyttämään itsensä kokoamiseen montaakaan minuuttia. Kolmisenkymmentä sekuntia sen jälkeen, kun oli tiedostanut olinpaikkansa, hän rutisti itsepäisesti sormet ohimoidensa kuoppiin kipua hillitäkseen ja kampesi itsensä kylkiasennon kautta pystyyn. Vatsalihaksia kirveli, ne eivät totelleet sitten ollenkaan. Ne muutamat harjoitusliikkeet, jotka hän oli aiemmin jättänyt tekemättä, olisivat nyt tulleet tarpeeseen! Mutta koska Essy oli tarkalleen yhtä sitkas kuin antoi ymmärtää, hän pakotti itsensä nousemaan. Jalat siinä sotkeutuivat paksuun, karkeaan päiväpeitteeseen, ja yöpöydältä saattoi pudota jotakin - ehkä nenäliinapaketti - mutta aikansa ähkittyään Essy lopulta istui sängynreunalla molemmat jalat askeettisen ohuella kokolattiamatolla ja piteli päätään. Joku oli ottanut hänen kenkänsä; jalat olivat paljaat.

Selvä, hän ajatteli, seuraavaksi olisi mukava tietää, mihin sitä nyt on jouduttu.
Essyn pimeänäkö ei ehkä ollut huippuluokkaa, mutta sitä mukaa kun punaiset pilkut haihtuivat hänen näkökentästään, hän pystyi yhä paremmin erottamaan huoneen ympärillään. Ikkunaa ei todellakaan ollut; verhot taisivat roikkua seinällä lähinnä tyhjän panttina. Vastapäisellä seinustalla oli jyhkeän oloinen vaatekaappi, nurkassa tumma möhkäle, joka muistutti etäisesti arkkua, ja sängyn vieressä laatikkomainen yöpöytä, jonka yläpuolella riippui kynttilän- tai soihdunpidike. Muutama tyyny oli kasattu sängyn jalkopäähän. Muuta huoneessa ei sitten ollutkaan, vaikka se oli kooltaan samaa luokkaa kuin Maldinien kodin ruokasali. Vastapäiselle seinälle tuntui olevan loputtoman pitkä matka.
Yhtäkkiä jostakin vasemmalta päin kuului narahdus. Essyn pää kääntyi vaistomaisesti äänen suuntaan, mikä taas käynnisti ankaran, viiltävän kivunpuuskan hänen takaraivossaan. Asiaa ei auttanut myöskään ohut valojuova, joka kohta pisti esiin ovenraosta. Juova leveni sitä mukaa kun ovi avautui, osui lopulta Essyn silmiin ja pakotti hänet hautaamaan kasvonsa tyynyyn. Tulija ei kuitenkaan ollut turhalla empatialla pilattu. Askeleet lähenivät oviaukosta - hiipimättä ja hissuttelematta - ja pysähtyivät yöpöydän juureen.

”Arvelinkin, että olisit hereillä”, sanoi kylmänsävyinen ääni englanniksi. Taikasauva suhahti ilmassa, ja toinen lausui selkeästi: ”Lumos Maxima.” Essyn tyynyn tukahduttamaan tajuntaan tunkeutui itsepintainen kynttilänliekki. Hän veti syvään henkeä, ujutti kämmenensä silmiensä peitoksi ja vääntäytyi polvilleen.
Samassa kädet jo kiskottiin hänen silmiltään tukevalla, määräävällä otteella. Essy onnistui juuri ja juuri olemaan huudahtamatta. Sydän lakkasi takomasta vasta, kun hänen silmänsä tottuivat valoon ja hän huomasi katsovansa suoraan Arielle Schäärgistin kellanruskeisiin silmiin.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi.
”En osaa aavistaakaan”, vastasi nainen, ”muut toivat sinut tänne tajuttomana.”
”Missä he ovat nyt?”
”Nukkumassa. Kello on kaksi yöllä”, Arielle ynähti. Vasta nyt Essy huomasi, että tällä oli froteinen aamutakki päällään. Sekään ei täydellisesti verhonnut pompahtelevaa vatsaa, joka tuntui elävän omaa elämäänsä. Essy yritti välttää tuijottamasta sitä; ajatus tuntui jotenkin pelottavalta. ”Opettajasi kävivät aiemmin, mutta lähtivät, kun olit nukahtanut”, nainen vielä jatkoi.

”Nukahtanut?” Essy vingahti.
”Heräsit melko pian tänne tultuasi, hourailit hetken ja vaivuit uneen. Markus ja Jäger kantoivat sinut sänkyyn…” Lause jäi kesken, ja Arielle loi Essyyn puhtaasti arvostelevan katseen. Kai hänen puuterinjämistään oli jäänyt angoratyynyyn jokin jälki. ”…Mutta kai sinä sitten jäät tänne”, hän lopulta päätti. Sitten hän kumartui vaivalloisen näköisesti, otti kynttilän yöpöydältä ja vaappui tiehensä.
Essy laski päänsä lähimmälle tyynylle ja yritti hengittää syvään ja rauhallisesti, niin kuin takavuosien musiikinopettaja oli neuvonut tekemään silloin kun hermostutti. Kohta hänen oli kuitenkin pakko kääntyä kyljelleen. Ei hän ollut koskaan ennen pyörtynyt! Tällaista ei kerta kaikkiaan sattunut hänelle, hänhän oli aina kaikessa ensimmäinen, valpas, joskus ylienerginenkin. Sängyssä makaaminen ei kerta kaikkiaan soveltunut hänen imagoonsa. Vielä tästä puuttuisi, että Schäärgistit kutsuisivat lääkärin sorkkimaan häntä.
Schäärgistit, niin. Essy olikin kiinnostunut näkemään, millainen mies kesti avioliittoa Arielle Schäärgistin kanssa. Niin, ja Bibiana! Mahtoikohan tyttö olla talossa? Saattoihan tietysti olla, että tämä nukkui jossakin muualla. Ehkä Essy oli viety juuri hänen huoneeseensa - olisi kuulostanut nimenomaan tämän ottoäidin tapaiselta pitää lasta tällaisessa vankityrmässä. Yllättäen Essyn teki mieli hiipiä käytävälle etsimään pikkutytön makuuhuonetta. Jokohan se eukko nukahti?
Essy haukotteli. Jos hän oli nukkunut tuntikausia, miten saattoikin olla mahdollista tuntea olonsa näin voipuneeksi? Ja ennen kuin käsky nousta ylös ehti aivoista jalkoihin, hän oli jo unessa.

[Vodkamartini]

Uusi fini ja uusi luku, kerrassaan hieno päivä.  

Minä rakastan edelleen kirjoitustyyliäsi ja toitotan sitä edelleen edelleen. Kirjoitusvirheitä ei ole ja teksti on sujuvaa ja niin mahottoman hyvin luettavaa. Voisin ihkuttaa tätä varmaan ensivuoteen asti x)

Mintz kylänä on suorastaan pienempi kuin mitä kuvittelin. Itse en vältämättä siellä haluaisi asua, mutta ei se oo ennenkään mitään haitannu. Suurin yllätys oli se, että olit ottanu Vladimirin tähänki mukaan. Se oli todella mukava yllätys.   Dietrichin olet ottanut todella hyvin haltuusi, mikä oli hauksa myös huomata.

Tuo kieli sitten. Onko se jokin oma väännöksesi vai oikeaa Sveitsin saksaa? Aika huvittava huomata että vaikka olen asunut vuoden saksassa niin en siltikään saanut juuri mitään selkoa siitä.   En käsitä miten jaksat paneutua yhden ficin vuoksi kaikkeen niin tarkasti. Siitä täysi kymppi sinulle.  

En lepertele enempää, mutta odotan innolla jatkoa.

[Millijoona]

Jees, tämäkin sai jatkoa näin uudessa finissä. Vaikka niinhän sä kyllä lupasitkin.

Aika erikoinen hahmo, tämä Essy. Hyvässä mielessä. Häneen on jotenkin helppo samastua, ja hemmo vaan jotenkin vie mukanaan. Papukaijamerkki hänen tekijälleen, ja porkkana Ellelle, koska osaa kuvailla nämä tyypit nin hyvin.

Rakentava jäi lukemaan mangaa.

[Elfalas]

Vodkis; Kyllä se on pääosin ihan truu!sveitsinsaksaa, mitä nyt olen joissakin kohdissa kärjistänyt mintziläisemmäksi. Asiaan vaikuttaa tietysti se, että minä osaan vain Itä-Sveitsin murretta, ja Keski-Sveitsissä mongerretaan vielä kahta kauheammin. Anyway, pääpointti tässä nyt oikeastaan onkin, ettei siitä kukaan saa selvää. Sveitsissä puhutaan niin kummallisesti, ettei sitä ymmärrä aina syntyperäisetkään saksalaiset.
Mj; Minen ole edelleenkään kamalan tyytyväinen Essyyn. ;____; Minusta nämä hahmot jää jotenkin vaisummiksi kuin ansaitsisivat. Syytän blokkia. Nyt on onneksi esitykset ohi, niinnotta saatan joskus saada jotain kirjoitettuakin.

Noniin, luku neljä. Melkein tykkäsin tästä luvusta, kun pääsin siihen, mikä on koko tämän ficcitrilogian pointti. Sokeaskin kämpillä on aina yhtä hilpeää, Eve on aina yhtä hilpeä ja kahvipannu, pöytä sekä ovikello ovat poikkeuksellisen hilpeitä. Lisäksi myös Severus on hilpeä, mutta minun kuvaukseni hänestä on aika avuton.
Ai niin. Vladimirkin on hilpeä. Hahaa.


4.
Valkoinen talo

Asiat olivat sujuneet kiitettävän ripeästi sen jälkeen, kun rohkelikkotyttö oli tuupertunut. Hänet oli kannettu Schäärgistin taloon - sinne kuulemma vietiin kaikki sairaat siltä varalta, että iskisi lumivyöry. Kolme tajuissaan olevaa puolestaan oli jaettu huolettomasti. Toisen rohkelikon sekä korpinkynsitytön sveitsiläiset olivat kiikuttaneet Schwarzin talolle. Eve oli saanut tahtonsa läpi ja päätynyt Sokeaskin sukutaloon. Se ei ollut suuren suuri, mutta huoneita oli aivan riittämiin. Seinät olivat hirrestä, ja ne oli tilkitty jollakin, jonka alkuperästä Eve ei välittänyt kuulla, sekä paneloitu sisäpuolelta vaalealla puulla. Joka huoneessa lankkulattialla oli yksi tai useampi pilvimäisen pehmeä matto. Toisinaan ne lojuivat päällekkäinkin. Tämä ylenpalttisuus mahdollisti ensiluokkaisen hiiviskelyn talon käytävillä - jos Eve olisi ollut yhtään seikkailunhaluisempi, hän olisi saattanut kokeilla hiipiä ulos yöllä.

Kuitenkin koko rakennus oli täynnä varjoja. Täällä joka huoneessa oli ainakin yksi ikkuna, mikä oli huomattava parannus Schäärgistin sukukartanoon, mutta toisaalta kaikki ympäriinsä liihottelevat varjot - omistajan kanssa tai ilman - saivat Even mielen huomattavan levottomaksi. Hän oli jo illalla ehtinyt tutustua talonväkeen; yläkerran huoneita asuttivat Sokeaskin rouvan kaksi vanhapiikatytärtä sekä yksi vauvana orvoksi jäänyt lapsenlapsi - nyt liki kolmikymppinen. Alakerran komerossa piti majaa kokonainen kotitonttuperhe. Ja portaikon vierestä vei ovi huoneeseen, jossa asusti Astra Sokeaskin vanha äiti, hapertunut eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammasrivi ja käsittämättömät määrät villalankaa. Eve ei halunnut kuvitellakaan, kuinka vanha äiti todellisuudessa mahtoi olla, jos tyttärenkin hampaat jo putoilivat omia aikojaan.
Vieraille suotiin taloudessa kohtuullisesti huomiota - se ilahdutti Eveä. Häntä ei huvittanut olla häkissä ihmisten töllisteltävänä. Aikansa ihmeteltyään talonväki oli hajaantunut ja antanut kotitonttujen näyttää tulokkaille nukkumapaikat. Professori Verso nukkui oleskeluhuoneen sohvalla, Kalkaros pienessä kopperossa keittiön takana ja Eve Sokeaskin harpun kotoa muuttaneen pojan huoneessa.

Asuessaan jästien keskuudessa Lontoossa Eve oli tottunut siihen, ettei taikuus saanut näkyä ulospäin. Taloudessa piti olla kahvinkeitin, mikroaaltouuni ja monitoimikone niin kuin muillakin, pyykkikoneesta puhumattakaan, siltä varalta että naapuri sattuisi pistäytymään teelle. Valokuvat ja maalaukset oli pakko opettaa poseeraamaan paikallaan aina, kun ulko-ovi aukeni, ja kävelevät ruukkukasvit oli piilotettava suljettuihin huoneisiin. Täällä taikuus sai kuitenkin olla läsnä ja rehottaa kuin saniaispuska. Sokeaskin talon maalaukset heräsivät kuuleman mukaan aamulla noin kuuden aikaan ja aloittivat tauottoman teen ryystämisen ja kalkatuksen. Kotitontut viipottivat ihmisten jaloissa ja talouden ikioma räyhähenki saattoi pöllähtää katon läpi milloin hyvänsä. Kaikki talossa tuntui liikkuvan. Jopa sohva tapasi siirtyä takan äärestä nurkkaan, kun koki olevansa tarpeeksi lämmin. Even huoneen ikkuna oli nitissyt ja narissut koko yön, ja ennen nukahtamistaan hän oli joutunut käymään pitkällisen ja ikävystyttävän keskustelun rouva Sokeaskin hammasharjan kanssa. Aamulla hän heräsi siihen, kun yöpöydälle laskettu suojelusenkelin kuva löi siipensä kehykseen ja alkoi sadatella äänekkäästi. Eve murahti, käänsi maalauksen vasten pöytää ja kampesi itsensä istualleen.

“Mitä kello on?” hän kysyi ääneen.
“Viertel ab sächsi”, vastasi Sokeaskin vaappuva käkikello mekaanisella äänellään. Eve voihkaisi. Neljännestä yli kuusi! Ei kukaan täysjärkinen herännyt tähän aikaan kotonakaan!
Pari kertaa hän yritti kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, mutta huone oli jo hereillä. Peitto pyrki itsekseen ryömimään hänen päältään ja sitten tukahduttamaan hänet “sijatessaan” itseään, ikkunaluukut repivät hakasiaan ja matto puisteli itsestään edellisiltaisia voileivänmurusia. Lopulta Eve ei voinut kuin luovuttaa. Silmiään hieroskellen hän veti aamutakin päälleen ja tassutteli aulaan.

Ruokasalissa tuoksui musta kahvi, ja Eve oli siitä kiitollinen. Ilman paljastavaa hajua hän tuskin olisi edes löytänyt oikeaan huoneeseen; ovet kun olivat yön aikana vaihtaneet paikkaa. Hän poukkasi sisään keittiön kautta ja oli jo istahtamassa pöydän ääreen karjuakseen kotitonttuja laittamaan aamiaista, kun huomasi lattialla pitkän varjon. Professori Kalkaros istui jo ennestään pöydässä selkä viivoittimensuorana, musta kaapu harteilla ja kaulus jo valmiiksi kasvoille vedettynä. Hänellä oli kahvikuppi käsissään, mutta enemmän kuin siitä hän tuntui olevan kiinnostunut Pyhästä Yrjänästä viereisellä seinällä.
Eve pysähtyi ja kietoi automaattisesti kätensä hartioidensa peitoksi. Se ei merkinnyt mitään, jos pari hassua sveitsiläistä näkisi hänet yöpuvussa, vaikka sitten aamutakki päällä, mutta oma opettaja… se olisi ollut jo liian omituista. Jos joku hänen tuvastaan sattuisi kuulemaan, hän olisi hukassa. Hänen maineensa muiden silmissä olisi iäksi mennyttä.
…Ja hitot, Eve totesi mielessään ja tepasteli muitta mutkitta huoneeseen. Hän veti itselleen tuolin ja rojahti istumaan mitään kysymättä. Hänen päänsä oli jo painunut kyynärpäiden varaan, kun Kalkaros huomasi hänet.
“Hyvää huomenta, professori”, Eve sanoi ilmeettömänä.
“Huomenta”, opettaja murahti.
“Onko kahvia?”

Vastaukseksi Kalkaros vain viittasi keittiön kaasulieden suuntaan ja siemaisi omasta kupistaan. Eve räpäytti pari kertaa silmiään, napsautti sitten taikasauvallaan pöytää ja sanoi: “Tulejo kahvipannu.” Samalla vaivalla hän loihti itselleen kupin. Sitten hän kaatoi itselleen koko mukillisen vahvaa, suorastaan tankeaa kahvia ja alkoi lipittää sitä sellaisenaan. Kalkaros katseli tätä touhua hetkisen sanomatta sanaakaan. Karvas kahvi poltti kurkkua, mutta siitä huolimatta Eve suorastaan tunsi energian virtaavan suoniinsa. Tummat laikut silmien alta hävisivät sitä mukaa, kun väri palasi hänen poskilleen. Hän ei ollut erityisen hyvä aamuissa.
Eve ei tuntenut tarvetta pöytäkeskusteluun, mutta Kalkaros kai alkoi piakkoin tuntea olonsa epämukavaksi oppilaan seurassa. Hetken aikaa hän tyytyi rummuttamaan tympääntyneesti pöytää sormillaan, mutta kun kahvipannu lopulta alkoi läikkyä yli äyräidensä ja Eve pyysi häntä lopettamaan, hän aloitti epäilemättä sopivimmasta keksimästään aiheesta:
“Mitä kummaa eilen tapahtui?”
“Hitostakos minä tiedän”, Eve inahti. “Se tyyppi vain kuukahti. Ehkä hän on jotenkin sairas.”
“Jos olisi, minä hyvin todennäköisesti tietäisin”, huomautti Kalkaros purevasti.
“Niinpä niin.” Eve ryyppäsi lisää kahvia. “Minä en joka tapauksessa tiedä mitään. Ei hän edes puhunut minulle koko päivänä.” Vähän aikaa he molemmat tuijottivat kuppejaan. Sitten Eve kysyi: “Milloin meidän pitää lähteä akatemialle?”
“Sinut haetaan sitten”, Kalkaros vastasi ja kohotti toista kulmaansa.
“Minutko vain? Opettajien piti osallistua myös.”
“En minä voi olla lapsenlikkanasi koko aikaa”, töksäytti Kalkaros, “minulla on töitä. Jos kaipaat seuraa, yritä hankkia itsellesi ystäviä.”
“Näiden hullujen joukosta!” Even ääni kohosi pari oktaavia ilman, että hän itse mahtoi sille mitään. Kahvikuppi jäi pöydälle ja pannukin lähti itsekseen leijailemaan kohti hellaa. “Sula mahdottomuus!”
“Sinulla on kaksi viikkoa aikaa”, sanoi Kalkaros ja poistui huoneesta ääntäkään päästämättä.

Yksin jäätyään Eve varmisti parilla vilkaisulla, ettei kukaan nähnyt häntä, ja iski sitten kaikin voimin otsansa pöytälevyyn. Kahvikuppi tärähti, läikytti pari pisaraa ja nousi närkästyneenä ilmaan. Eve ei viitsinyt lähteä sen perään; se liihotteli verkkaiseen tahtiin takaisin keittiöön ja kupsahti pesualtaaseen, missä oljesta koottu tiskiharja alkoi hinkata sitä puhtaaksi.
Taas kerran Eve kirosi hövelimpää puoltaan mukaan ilmoittautumisesta. Kaksi viikkoa täällä rohkelikkojen keskellä! Ei omaa rauhaa, ei suojapaikkaa eikä mitään parempaa tekemistä kuin typerät kulttuuriprojektit haisevassa hirsikopperossa. Hän oli tavallaan kestänyt ajatuksen toivoessaan, että Kalkaros kävelisi hänen perässään nyppimässä tupapisteitä jokaiselta, joka kehtaisi sanoa hänelle poikkipuolisen sanan, mutta nyt oli opettajakin kääntynyt häntä vastaan. Sitä paitsi Verso oli joka tapauksessa sanonut, ettei tällä reissulla vähennettäisi tupapisteitä. Selkärangaton mikä selkärangaton - Eve saattoi melkein sanoa kaipaavansa professori Pimentoa.
Eve puuskahti pari painokelvotonta sanaa ja löi vielä kerran päänsä pöytään.
“Hoi”, kuului alhaalta, “können Si bitte ufhören?” Se oli pöytä. Eve pyöritteli hetken päätään, etsi äänen lähdettä ja bongasi lopulta suunmuotoisen oksanreiän jossakin levyn keskivaiheilla. Hän tarrasi pöydällä lojuvan poppanan kulmaan ja veti sen reiän peitoksi. Ääni vaimeni epämääräiseksi muminaksi.
“Sei still”, Eve komensi kyllästyneenä.

Koko tässä retkessä oli ehkä yksi hyvä puoli sen lisäksi, että sen varjolla pääsi pois Tylypahkan hälinästä ja paineesta pitää yllä jonkinlaista keskustelua. Ja se ainut hyvä puoli oli Dirk Jäger. Koko sen ajan, kun joukko oli pyörinyt Schäärgistin kartanon kulmilla hätäilemässä Essyn takia, Markus-niminen opas oli kaakattanut lakkaamatta, pomppinut yhden oppilaan luota toiselle, yllättänyt kääntyessä taas toiselta puolelta ja yrittänyt parhaansa mukaan rauhoitella kaikkia siinä kuitenkaan onnistumatta. Tajuissaan oleva rohkelikko oli ollut täydellä sydämellä mukana tässä tohinassa, ja yleinen hermostus oli saanut jopa Adriannan avaamaan suunsa pariin otteeseen. Mutta toinen poika, Dirk, oli istunut kaikessa rauhassa Schäärgistin oleskeluhuoneen tummapuisella pukkipenkillä ja katsellut ympärilleen. Vaiti. Eve oli istunut hänen viereensä päästäkseen eroon tungettelevasta Markuksesta sekä pikkuriiviö Vivianista, jotka pyörivät hänen jaloissaan, eikä Dirk sittenkään ollut sanonut sanaakaan. Korkeintaan hän oli ilmaissut nyökkäämällä huomanneensa toisen olevan läsnä, eikä Eve ollut siitäkään eleestä aivan varma. Oli kuinka tahansa, poika vaikutti olevan tässä sekopääkylässä ainoa, joka osasi olla hiljaa silloin, kun sille oli tarvetta, ja Eve jos kuka arvosti sitä. Jos hänen nyt piti noudattaa Kalkaroksen ehdotusta ja hankkia ystäviä, hän kyllä tiesi, kenen kanssa ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaa. Ehkä he voisivat viettää yhdessä aikaa istumalla hiljaa ja paheksumalla kotkottavia sveitsiläisiä. Kun Even vielä onnistuisi pyyhkiä se sietämättömän rasittava hymy pojan kasvoilta, kaikki olisi hyvin.
Niin, Dirk Jäger oli ehdottomasti ainoa koko joukosta, joka ei saanut Eveä tuntemaan halua syödä kenkänsä.

“Guete Morge… Hetkinen. Mitä sinä luulet tekeväsi minun pöydälleni?” kärisi ääni ovensuusta. Eve nytkäytti päätään sen verran, että näki Astra Sokeaskin punertavat, pikkuriikkiset myyränsilmät. Tämä nojasi toisella kädellä ovenkarmiin ja läksytti toisella tiskiharjaa, joka oli katkaissut kahvikupista korvan. Kuppi itse lensi uikuttaen eukon persialaishuivin laskoksiin.
“Istun sen ääressä”, Eve vastasi ja kohotti kulmakarvojaan. Keskustelu oli lähtenyt kuin huomaamatta käyntiin saksaksi. Hän mietti, olisiko pitänyt vaihtaa englantiin ihan vain räähkän kiusaksi.
Rouva ei näyttänyt suosivan nenäkkäitä vastauksia, sillä hänen silmänsä kapenivat, jos mahdollista, vieläkin pienemmiksi, nuppineulanpään kokoisiksi suorastaan, ja ennen kuin Eve ehti edes huomauttaa asiasta, tämä seisoi jo pöydän vieressä. Hän riuhtaisi äkeästi pöytäliinan pöydän suun päältä ja mulkaisi Eveä korppikotkamaiseen tapaansa.
“Ganz härzliche Dank”, pisti pöytä väliin.
“Hiljaa”, sanoi Sokeaski. Yhä vielä hän piti silmänsä naulittuina Eveen, esti pelkällä katseella tyttöä kääntämästä päätään. Hän väänsi pöytäliinaa kuin pyyhettä niin, että sen langat alkoivat napsahdella poikki. Oli vaikea uskoa, että sellaisessa jääpuikossa piili niinkin paljon voimaa.
Eve oikaisi jalkansa, törkkäsi tuolin taakse ja nousi silmät edelleen kiinni Sokeaskin silmissä. Sitten hän peruutti ulos huoneesta varmoin askelin kompastumatta kertaakaan.
Mitä nyt käytävässä yhteen sateenvarjotelineeseen.

Eve oli ollut huoneessaan kymmenkunta minuuttia, kun oveen koputettiin. Vastausta odottamatta Sokeaskin tyttäristä vanhempi kurkisti sisään - hänen punaiset silmänsä hehkuivat hämärässä - ja ilmoitti ylimielisesti:
“Eva, du ‘st en Gast.”
Mitä hittoa? ajatteli Eve. Vieraita tähän aikaan? Hulluja nuo sveitsiläiset. Yksinkertaisesti hulluja.
“Tanke”, hän sanoi ääneen, “lähetä tänne.”
Täti ei kadonnut ovensuusta.
“Osaan huolehtia vieraista itse”, Eve sähisi hampaat yhdessä ja irvisti. Vasta nyt vanhanpiian pinokkiomaisen pitkä nokka sujahti ovenraosta. Hetkeä myöhemmin aulasta kuului sarja rytmikkäitä askelia. Ovi narahti jälleen, tyyny kiekaisi varoituksen ja sisään astui Vladimir - se venäläispoika, jonka he olivat tavanneet jo edellisenä päivänä.
“Hyvää huomenta”, tämä tervehti englanniksi ja istuutui töykeästi nojatuoliin, joka Evellä oli kirjoituspöydän edessä.
“Jos haluaisit minun lähtevän johonkin, et olisi tullut sisälle, joten oletan että et tullut hakemaan minua kokoukseen”, Eve totesi tyynesti.
“Näppärästi päätelty”, sanoi toinen vähintään yhtä levollisena. “Minulla on asiaa.”
“Huikeaa”, Eve tuhahti.
“Olet kai niitä tyttöjä, jotka menevät suoraan asiaan. Menkäämme siis - tiedät, että osallistuin viime vuonna Venetsian T.O.S.I-kokoukseen.”
Venetsian! Ah, olisipa Eve ollut vain vuoden vanhempi ja höveli puoli vielä vähän nykyistä hövelimpi! “Niin?” hän äännähti ilmeettömänä.
“Minulla ja koulusi oppilailla oli tietynlainen… selkkaus matkan aikana”, sanoi Vladimir. Tauko, jonka hän puheessaan piti, ei ollut epäröintiä - se oli harkittu liike, joka korosti seuraavan sanan epämääräisyyttä. “Ja epäilen, että se saattaa jossakin määrin heijastua teidänkin kokemukseenne.”

Eve tuijotti toista odottavasti. Tämä ei kuitenkaan häkeltynyt pienimmässäkään määrin edes Even “jos-katseet-voisivat-tappaa” -ilmeen edessä, vaan jatkoi:
“Tiedät Kuukosken, kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtajan. Minä varoitan sinua hänestä. Hänellä on Tylypahkan oppilaista… huonoja kokemuksia, ja hän saattaa haluta kostaa teidän kauttanne niille, jotka piinasivat häntä viime talvena.”
Silloin Eve käsitti. Hänen ilmeensä valaistui äkkiarvaamatta, hän nousi seisomaan ja sähähti: “Sinä olet se Vladimir! Olen kuullut sinusta - se Thompsonin idiootti kertoi kaiken.”
Toinen näytti närkästyneeltä. “Sitten tiedät enemmän kuin luulinkaan.”
Totta vie. Raven Thompson, nyttemmin seitsemäsluokkalainen luihuinen, oli vasta edellisenä syksynä yrittänyt vokotella Eveä kertomalla jännittävistä kokemuksistaan Venetsiassa. Kasvottomien akatemia, kuolemanvaara Pyhän Markuksen aukiolla, salaseuran johtaja Kuukoski ja Pyhän Crocifissan haamu - Eve oli kuitannut tarinan olankohautuksella, koska se oli kuulostanut huonolta valheelta. Satoja vuosia piilotellut salamurhaajakiltako nousisi kapinaan juuri silloin, kun Tylypahkan oppilaat olivat Venetsiassa? Pah. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, joku todella vahvisti tarinan.
“Mitä Kuukoski sitten tekisi?” Eve tiukkasi ääneen.
“Viime vuoden hässäkän jälkeen hän tuskin näyttäytyy”, Vladimir sanoi, “mutta hänen tyttärensä on täällä - ja niin todennäköisesti joku muukin hänen kätyreistään. Teidän täytyy pitää varanne.”
“Hetkinen”, Eve keskeytti, “jos sinä olit mukana siinä ‘hässäkässä’, etköhän se ole sinä joka on välittömässä vaarassa. Jos nyt oletetaan, että se kääkkä vaivautuu kostamaan.”
“Minäkö?” Vladimir naurahti. “Minä lähden kahden tunnin kuluttua. Sain loppulukukaudeksi stipendin Spenderiin Espanjaan.”
“Arvattavaa”, Eve murahti.
Vladimir teki jo lähtöä, veti takkia niskaansa ja oikoi kauluksiaan. “Oletan, että varoitat muitakin”, hän sanoi ennen kuin astui ovesta.
“Toki”, vastasi Eve, ja ovi pamahti kiinni. “…Ei”, hän lisäsi hiljaa.

Kun Vladimir oli lähtenyt, Eve istui vähän aikaa paikallaan. Meteli Sokeaskin talossa oli kohonnut huippuunsa. Viimeisetkin maalaukset olivat heränneet, ja perheenjäsenet huutelivat toisilleen niiden pulputuksen yli - äläkkä kantautui selkeästi jopa Even huoneen oven läpi. Even ohimot tykyttivät jo ankarasti pelkästä ärtymyksestä. Elämä tympäisi häntä sillä hetkellä enemmän kuin milloinkaan edes kotona - kai se oli sitä kuuluisaa kulttuurishokkia, josta Even ei olisi edes pitänyt kärsiä, koska hän tunsi kohdemaan kielen täydellisesti. Miten hyvänsä, Eve inhosi sitä. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että ainoa vaihtoehto oli tuntojen purkaminen, ja kaivoi muistivihkonsa esille. Päiväkirjahan se tosin oikeastaan oli - Eve vain vältteli käyttämästä sitä nimeä, koska päiväkirjat olivat pikkutyttöjen juttuja. Koska hänen lähiympäristössään ei kuitenkaan ollut ketään tarpeeksi täysjärkistä kuuntelemaan häntä, hänen oli pakko uskoa kaikki salaisuutensa typerälle ruutukantiselle vihkolle. Hän kirjoittikin aina saksaksi, jotteivät pikkusiskot olisi voineet urkkia hänen henkilökohtaisia asioitaan.

Eve ei muistanut äitiään. Tämä oli repinyt ranteensa auki Berliinin keskussairaalan kylpyhuoneessa kaksituntisen tyttärensä uinaillessa viereisessä huoneessa. Äidin kuolintuskat kai olivat nukkuessa leijailleet Even korvista sisään, sillä hän ei muistanut koskaan olleensa erityisen ymmärtäväinen kanssaihmisiä kohtaan - hän oli jo sylilapsena kokenut jotakin sellaista, mikä imaisisi kohtalaisen kätevästi inhimillisyyden kenestä hyvänsä. Oli onnettomuudesta tosin hyötynsäkin: tämän ansiosta Eve ei säikkynyt koskaan mitään, ei surrut eikä tunteillut.
Kahden kuukauden ikään saakka Eve oli asunut isovanhempiensa luona, ja tädit ja setä olivat huolehtineet hänestä. Sitten oli tullut isä. Isä oli pelottava, saippuantuoksuinen mies, jonka sanan tielle ei asetuttu poikkiteloin - koskaan - joten hän oli vienyt Even mukanaan Englantiin. Hän ei ollut pitänyt isovanhempien antamasta Flora-nimestä, joten kutsumanimikin oli vaihdettu Evangelineksi. Ja olisi isä kai sen vaihtanut virallisestikin, jos olisi joskus ollut tajuissaan tarpeeksi kauan allekirjoittaakseen paperit! Eve oli tuotu isän pieneen, somaan narkkariluolaan ja laskettu turvaistuimessa huoneen nurkkaan. Monta kymmentä “uutta äitiä” oli hoivannut häntä hiukan kyseenalaiseen tapaan ja sekoittanut maidonvastikkeeseen ties mitä. Tuskin Eve olisi siellä kauaa sinnitellyt, ellei Jane-täti olisi ottanut häntä luokseen kymmenen kuukauden iässä. Siellä hän oli oppinut kävelemään ja puhumaan. Ajasta Jane-tädin ja Jack-sedän luona Eve ei oikeastaan muistanutkaan mitään - ainoastaan sen, mitä täti ja setä olivat kertoneet ja mitä heidän vanhoista valokuva-albumeistaan näkyi. Niissä albumeissa ei muuta näkynytkään kuin Eve kehdossa, Eve pinnasängyssä, Eve syöttötuolissa, Eve kylpyammeessa, Eve pelaamassa jalkapalloa Jack-sedän kanssa, Eve istumassa Jane-tädin matkalaukussa. Täti ja setä olivat todella omistautuneet hänelle niiden kahden vuoden ajan. Sitten oli taas tullut isä. Even ensimmäinen selkeä muisto oli se, kun hänet patistettiin autosta uuteen kotiin asumaan isän, Bellan ja Carrie-vauvan kanssa.
Nykyään heitä oli kotona kuusi: Eve, isä, Bella, Carrie sekä Laura ja Fiona, jotka olivat kumpikin liian pieniä ymmärtämään mistään mitään. Silloin kun Eve halusi riidellä isän kanssa, hän käski Carrien viedä pikkutytöt puistoon. Bella nyt ei muutenkaan tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, makasi vain kylpyammeessa ja valitti migreeniä. Kun Evellä oli huono päivä, he sulkeutuivat isän kanssa eteisen isoon vaatekomeroon ja huusivat niin, että seinät raikuivat ja naapurit valittivat, että ikkunat särkyisivät pian. Eve kulutti äänensä loppuun kesälomalla. Kouluvuoden aikana hän oli aina hiljaa.

Tämä on avutonta, kirjoitti Eve. Tässä loukossa ei ole muuta odotettavaa kuin että täältä pääsee pois. Kaksi viikkoa. Kaksi! Kysynpä vain, mitä ajattelin lähtiessäni mukaan. Olisi pitänyt hankkia jälki-istuntoa ja jäädä Pimennon eukon kanssa koululle. Sano minun sanoneen, joku kuolee ennen tämän jupakan loppua.
Toisaalta, paistaa se päivä välillä risukasaankin. Se Dirk saattaa olla tapaamisen arvoinen tyyppi. Paha vain, että hän säikkyy jokaista liikettäni -

Ei ehkä säikkyisi, jos olisit vähemmän häijy. Eve läimäytti oikealla kädellään otsaansa. Hän oli menettänyt kirjoituskätensä hallinnan. Ah ja voi, miksi omantunnon piti olla tuollainen aamuvirkku?

Älä sinä puutu tähän. Minä hoidan asiani itse, hän kirjoitti.
Takuuvarmasti. Tuolla taktiikalla et ikinä pääse siihen poikaan kiinni.
- Ja minähän saan mitä haluan! Eve hillitsi väkisin halun raapustaa muutama ylimääräinen huutomerkki viimeisen lauseen perään. Sitten hän jatkoi: Vai pystytkö itse parempaan?
Anna viikko, kirjoitti omatunto, niin näytän, että hän on meidän. Annat vain minun päättää.
Kohtuutonta! Eve huomautti. Korkeintaan silloin kun hän on paikalla.
Sovittu, omatunto kiirehti sievillä tyyppikirjaimillaan.
Sovittu. Eve kirjoitti viimeisen sanan tahallaan mahdollisimman suttuisesti.
Et saa tuosta itsekään selvää, omatunto kirjoitti.
Vaiti.

Juuri silloin Sokeaskin talon karhunpään muotoinen ovikello alkoi ulvoa kaiken yleisen hälinän yli. “Tüüüür!” se huusi.
“Ich geh’!” huikkasi Eve ja pinkoi aulaan ennen kuin kukaan ehti sanoa poikkipuolista sanaa. Hän repi oven auki melkein väkivoimin. Kun se raottui, hän sutaisi pikaisesti hiuksensa taakse ja kurkisti ulos pakkaseen. Siellä seisoi Dirk Jäger, joka hymyili sitä leppoisaa, järkkymätöntä hymyään. Hänellä oli yllään varmaan ainakin kolme paksua collegepuseroa eikä takkia ollenkaan. Eveäkin hymyilytti.

[Vodkamartini]

Jes, seuraava luku. Tämä ei ollut ehkä siitä tapahtumarikkaimmasta päästä, mutta silti mielenkiintoinen ja jollain kierolla tavalla huvittava. Voin jotenkin samaistua Eveen niin loistavasti, varsinkin siihen mitä hän ajattelee tuosta Sokeaskin talosta. Lähtisi järki minultakin   Eve on jotenkin tuon kaiken angstinsa keskellä todella mielenkiintoinen hahmo. Harmittavaa kun kaikki hahmohakemukset hävisivät vanhan finin mukana niin ei pääse lukemaan noita hahmojen kuvauksia.  

Oli kuinka tahansa, poika vaikutti olevan tässä sekopääkylässä ainoa, joka osasi olla hiljaa silloin, kun sille oli tarvetta, ja Eve jos kuka arvosti sitä. Jos hänen nyt piti noudattaa Kalkaroksen ehdotusta ja hankkia ystäviä, hän kyllä tiesi, kenen kanssa ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaa. Ehkä he voisivat viettää yhdessä aikaa istumalla hiljaa ja paheksumalla kotkottavia sveitsiläisiä. Kun Even vielä onnistuisi pyyhkiä se sietämättömän rasittava hymy pojan kasvoilta, kaikki olisi hyvin.

Tuosta pätkästä minä pidin. Se oli jotenkin niin loistava, en tiennyt että pitäisikö itkeä vai nauraa.   Dirk on vain niin Dirk. Sinä vain jotenkin osaat, ei sitä voi mitenkään muuten selittää.  

Kalkaros jäi tässä luvussa aika, hmmm, pinnalliseksi. Tai siis, häneen ei oikein päässyt samaistumaan. Kuitenkin, en ole koskaan aiemmin kyennyt kuvittelemaan Kalkaroksen tekemässä mitään niin inhimillistä kuin kahvin juonti. Tässä se nähtiin, sekin on mahdollista

“Minäkö?” Vladimir naurahti. “Minä lähden kahden tunnin kuluttua. Sain loppulukukaudeksi stipendin Spenderiin Espanjaan.”

Mikäköhän on Vladimirin pohjimmainen syy lähteä Spenderiin...

Mutta juu, seuraavaa lukua odotellessa.  

[Millijoona]

Ekaksi on pakko sanoa, että kuin tuon kolmannen luvun tuosa uudelleen, ja älysin sitten, että Markus oli hyvin, hyvin... Markus. Ihan ällistyttävän Markusmainen, etten nyt sanoisi.

Mutsiisjoo, edellisestä luvusta. Evekin oli hyvin paljon itsensä. Eli angstinen, hitusen itsetuhoinen, itsensä kanssa riitelevä tyttö. Nyt kun tarkemmin ajatelen, hän taitaa ollakin vähän masentunutkin. Mutta miksi ihmeessä Vladimir kertoi tuon jutun Evelle, ihmettelenpä vaan. No, ehkä Sokeaskin harpun talo oli lähinnä...? Tai ehkä hän vain luuli, että Eve oikeasti kertoisi muille.

Ravenin lähestymisyritykset tulivat vähän yllätyksenä. En osaa kuvitella Ravenia sellaisena tyyppinä, joka tykkäisi jostain tytöstä sillä tavalla. Mutta kaikistahan paljastuu aina välillä jotain uutta, joten kait se on ihan mahdollista.

Vodkis, (saako muuten käyttää?) me kaikki (tai ainakin ne, jotka ovat lukeneet Kasvottomat) tiedämme, että mikä on Vladimir Espanjaan menon perimmäinen syy . Eikös?

[Elfalas]

Vodkis; Jeh, angstailen yhä sitä Seveä. Millähän minä saisin noita opettajia paremmin esille täällä?
Mj; Veikkaanpa että Vladimir vain kerta kaikkiaan teki virhearvion Even suhteen. n____n' Sitä sattuu. Eve on kai lempikertojani tässä.

Edellisestä luvusta vielä sellainen hupaisa yksityiskohta, että jouduin keskeyttämään kirjoittamisen naurukohtauksen takia tuossa aamiaiskohdassa: juuri kun Sokeaskin kääkkä ilmestyi oviaukkoon urputtamaan, Media Player alkoi huutaa notta caaaaan yoou feeeel teh loooove tonight...

Okei. Luku numero viisi. Tässä vaiheessa sellainen varoitus, etten minä ole vieläkään saanut mitään aikaiseksi, ja kuudes luku minulla enää on valmiiksi kirjoitettuna. Toivottavasti pääsen viikon aikana vauhtiin, muuten meiltä loppuu julkaistava. O___o Tässä luvussa sählätään rinteessä, ulkomaalaiset ovat typeriä ja vuoristosissit jyräävät. Hah.

5.
Valkoiset liekit


Päästyään eroon alkukankeudesta, ilkeistä vanhoista eukoista ja pröystäilevistä serkuista Markuskin tunsi hiukkasen vapautuvansa. Kokouksen osanottajat olivat lähes poikkeuksetta vallan pystyvää sakkia, ja jos kaipasi juttuseuraa, kielitaitoinen löysi haluamansa miltä suunnalta hyvänsä. Markukselta sujuivat saksa, ranska ja englanti, ja oikeastaan hän oli vasta alkanut löytää jonkinlaista jutunjuurta Itävallan ainokaisen osallistujan kanssa, kun ilta oli yllättänyt.
Englantilaiset puolestaan olivat ensimmäistä kertaa rinteessä.
Päivä oli hyvin tavanomainen Mintzin seudulla. Kylä sijaitsi sopivasti sillä puolella vuorta, että mereltä puhaltava tuuli kuivui huippujen yli puhaltaessaan. Siispä nimenomaan Mintz oli lähiseudun lämpimin paikka - mikä tietysti näin helmikuussa tarkoitti alangon väen näkökulmasta melko vilpoista. Tänään tuulet olivat tyyntyneet ja antaneet tilaa paukkupakkasille, ja aikansa ilmaa maisteltuaan Sokeaskin vanhatäti oli julistanut lumivyöryvaaran olevan toistaiseksi mitättömän pieni. Ilmoitus oli kiirinyt pian koko kylään, ja riemu-uutisen innoittamina kokouksen osanottajatkin olivat yhteisesti sopineet vapaasta aamupäivästä ja lähteneet koko joukolla ulos. Aurinko paistoi täydeltä terältä, lumihanki heijasti päivänsäteitä yhtenä valtavana peilinä ja Euroopan pimeimmistä kolkista saapuneet vieraat valittelivat silmiään. Joku onneton oli jo lumisokeuden iskettyä joutunut lähtemään takaisin kylään.

Markuksen piti olla yksin vastuussa koko Tylypahkan nelihenkisestä osanottajajoukosta. Hänestä tuntui, ettei hänen katseensa yltänyt aivan kaikkialle, mutta kaikeksi onneksi Dirk oli päättänyt ottaa osan taakasta. Kaikki neljä olivat nimittäin suksilla ensimmäistä kertaa elämässään; pelkästään monojen saaminen vieraiden jalkoihin oli ollut puolen tunnin urakka. He seisoivat kaikki rivissä rinteen yläpäässä, Essy, MacKenzie ja Adrianna - sekä Eve hieman erillään muista - ja itse kunkin suhtautuminen uusiin kuluvälineisiin oli hiukan omalaatuinen. Yksi murjotti, toinen intoili ja kolmas valitti suureen ääneen, että hänen mononsa olivat liian suuret. Mutta yksi seikka heitä kaikkia yhdisti: kukaan heistä ei käsittänyt, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Markus oli jo pujotellut hieman alemmaksi ja viuhtoi nyt innokkaasti käsimerkkejä Dirkille.

“Onko täällä aina näin kylmä?” huikkasi Essy. Ääni kaikui vaarallisen oloisesti kivenlohkareista lähettyvillä ja sai Markuksen hypähtämään varpailleen valmiina pakoon. Muistettuaan, että lumivyöryvaara oli toistaiseksi kumottu, hän kuitenkin tyyntyi.
“Päivän mittaan ilma lämpenee”, hän huusi takaisin. “Sokeaskin täti lupaa koko päiväksi hyvää säätä. Yön jäljiltä on vielä vähän vilpoista - kuulithan kuinka nurkat paukkuivat viime yönä - mutta odotapa vain, kunhan nuo lohkareet tuossa pääsevät kiinni rytmiin. Iltapäivästä on varmasti jo kuuma. Ja varsinkin kun -”
“Ollaanko me täällä koko päivä?” keskeytti MacKenzie. Markus vaikeni hämmentyneenä huomatessaan, että toinen oli hänen kahden viime lauseensa ajan yrittänyt saada puheenvuoroa. Toisinaan Markukselle sanottiin, että hän puhui liikaa, ja sveitsiläiset olivat kuuleman mukaan itsessäänkin valtavan puheliaita. Ehkä hän sitten oli sosiaalisempi kuin mitä uskoi olevansa. Hän karisti äkkiä huolet harteiltaan ja jatkoi juttuaan:
“Niin pitkään kuin sää sallii! Me tulemme tänne toisinaan heti aamulla ja palaamme vasta kun tulee hämärää. Illalla ei saa enää lasketella, Sokeaski sen kieltää, koska pimeässä voi törmätä ihan mihin tahansa!”
“Kuten mihin?” tahtoi Essy tietää.
“No”, Markus lausahti, “kiviin. Ja kaikkeen.”

Essy ei kai kuullut viimeistä, mutta moiselle ei ollut aikaakaan, sillä MacKenzie oli omasta mielestään jo valmis lähtemään liikkeelle. Hän välttyi pomppimasta lumipallona rinnettä alas vain, koska Dirk nappasi häntä viime hetkellä kauluksesta ja nosti takaisin pystyyn. Adrianna kavahti taaksepäin väistäessään toisen huitovia käsiä, luisui suksillaan ja kupsahti polvilleen lumeen. Eve iski sauvansa ristiin eteensä ja nojautui niihin koko painollaan. Oli ihme, etteivät ne katkenneet.
“Mennään!” huusi Markus pelastaakseen tilanteen. “Seuratkaa minua!”
Vieraat seurasivat kuka mitenkin. Markus johdatti heidät ensimmäiseksi helpoimmalle merkitylle reitille. Se oli loiva rinne, tavallisesti hiihtolatuna käytetty, ja samalla oivallinen paikka harjoitella laskettelun perusasioita. Valitettavasti perusasioiden perusteetkin tuntuivat olevan tältä joukolta hukassa. Adrianna jäi kyydistä heti alkuvaiheessa. Essy sen sijaan jaksoi Dirkin opastamana ponnistella eteenpäin huikeat kymmenen metriä, ennen kuin osui lumen alla piilotelleeseen hyppyriin ja kiepsahti puolivoltilla ympäri. Ensimmäinen yritys oli lopulta pakko keskeyttää, kun MacKenzie toteutti lumipallofantasiansa ja pyöri hurjaa vauhtia muun porukan edelle. Dirk ja Markus joutuivat pysäyttämään muut keskelle reittiä ja taluttamaan eksyneen lampaan takaisin.

Eve oli oma lukunsa. Edellisillan jälkeen tämä oli käynyt läpi täydellisen muutoksen, ikään kuin hän olisi ollut aivan eri tyttö. Siinä kun hän oli vielä illalla panostanut kaiken tarmonsa yrmeään mulkoiluun, nyt hän nauroi ja jutteli lakkaamatta. Sen kymmenen metrin aikana, jonka Essy pysyi pystyssä, hän onnistui kaatumaan vähintään kuusi kertaa. Siitä huolimatta hän ei antanut periksi, vaan nousi joka kerta hihittäen pystyyn. Dirk oli kai lupautunut hänelle henkilökohtaiseksi ohjaajaksi, sillä poika pujotteli kaiken aikaa rauhalliseen tahtiin Even rinnalla ladellen ohjeita vakaaseen sävyyn. Näytti siltä, että Eve halusi tosiaan oppia laskettelemaan. Ehkä se johtui saksalaisista sukujuurista. Saksalaisethan halusivat aina Alpeille lomailemaan, tai niin ainakin Markus oli kuullut. Niin, ne joilla todella oli lomia.
“Se menee hyvin!” Markus huikkasi heidän kokoonnuttuaan puoleenväliin reittiä. “Te pärjäätte upeasti vaikka olette ensimmäistä kertaa suksilla. Vielä vähän harjoitusta, niin teistä tulee mestareita!”
“Just joo”, puuskahti Adrianna, joka ei oikeastaan ollut koko aamuna muuta sanonutkaan.
“Ihan totta, kyllä sinä pärjäät”, Eve sanoi ja taputti toista hyväksyvästi olalle. Moisesta eleestä Adrianna ällistyi niin, että meni kerta kaikkiaan mykäksi. Eve ja Dirk nauroivat, Markus heidän mukanaan.
“Milloin on lounas?” kysyi Essy. Hänen poskensa punoittivat siihen malliin, että todennäköisesti hän tiedusteli koko asiaa vain siksi, että pelkäsi lounasajan tulevan liian pian. Markus vei kätensä selkänsä taakse ja pisti peukalonsa pystyyn niin, että Dirk näki sen. Tämähän sujui loistavasti!

Yritys numero kaksi. Tällä kertaa Dirk paineli etunenässä Even kanssa, sillä tämä oli ehtinyt omaksua perustavimman tiedon ja opetteli nyt ohjaamaan liikkeitään. Markus sen sijaan luisteli perässä huudellen jälkijunassa laahaajille sellaisia kommentteja kuin: “Nojaa oikealle! Vasemmalle! Auraa!”
“Mitä se tarkoittaa?” kiljui Essy.
Markus ei ehtinyt vastata, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä MacKenzie ajautui liian kauas ladulta ja heitti täysvoltin lumipenkkaan. Huolestuneena Markus kaarsi lähemmäksi, ja hetken suksien kanssa tapeltuaan Essykin kompuroi perään.
“Kävikö pahasti?” Markus huhuili. Hangessa ei näkynyt liikettäkään, vaikkakin sieltä, mistä pisti esiin yksinäinen suksenkärki, kuului hentoa vaikerrusta.
“MacKenzie?” kutsui Essy luokkatoveriaan. “Hitto, tule pois sieltä!”
“Täällä näin!” kuului lumesta äkkiä, ja samassa MacKenzien valkoisen puuterin kuorruttama hiihtopipo pisti esiin hangesta kuin harvinaisen suuri ja punainen sieni. Hän ehti haukata henkeä pari kertaa, ennen kuin purskahti nauruun.
“Tässä mättää nyt joku ja pahasti”, Essy huomautti puoliksi vakavissaan.

“Tarvitaanko täällä apua?”
MacKenzie kavahti taaksepäin niin, että lensi melkein toisen voltin ympäri. Essy puolestaan kääntyi nopeasti, huitaisi huolimattomasti sauvallaan ja suojasi toisella käsivarrellaan aurinkolasejaan, kun pieni pilvi kimaltelevaa lumipuuteria pölähti vasten hänen kasvojaan. Oliivi-ihoinen kreikkalainen, Danae Dimitrakopoulou, lähestyi hallitussa kaaressa, jarrutti esimerkillisesti ja jäi rennosti nojaamaan sauvoihinsa. Hänellä oli suuret, oranssit laskettelulasit ja laaja villapipo, johon kaikki hänen hiuksensa hädin tuskin mahtuivat. Oikeastaan hän näytti Markuksen silmiin jonkinlaiselta pallopäiseltä lumihirviöltä omituisen värisine hipiöineen.
Danae antoi katseensa kiertää porukassa. Dirk ja Eve olivat taas unohtuneet kauemmaksi; viimeksi mainittu paineli jo hurjaa vauhtia latua pitkin ensimmäisen hiihdellessä rennosti perässä. MacKenzie oli taas kivunnut pystyyn ja irrotteli nyt parhaansa mukaan takkinsa nauhoja sauvoistaan. Adrianna oli heti tilaisuuden tullen lyyhistynyt maahan suksiensa päälle. Hän joutui tekemään kovasti töitä yleensä pysyäkseen paikallaan. Essy sen sijaan, ikuinen energiapakkaus kun oli, hyppeli paikallaan kuin sanoen: “Mennään jo, mennään jo!”

Danae naurahti. “Surullista”, hän lausahti puoliksi hyväntahtoisesti, puoliksi säälivästi. “Sinä Markus et taida olla paras mahdollinen opettaja.”
“Älä nyt sentään”, Markus sanoi, “olen minä kehittynyt viime vuodesta aika lailla!”
“Olisinpa ollut näkemässä!” puuskahti Danae. Markusta kismitti. Hänen runosuonensa toitotti ehtymistään, ja hänen kasvonsa punertuivat. Sillä välin Danae jatkoi muille: “Markus ei suoraan sanottuna ole parhaita laskijoitamme. Hävisi viime kisoissa Vivianillekin!”
“Se lapsi on yli-inhimillinen”, pisti Markus väliin.
“Niinpä juuri”, sanoi Danae. “Kuulkaas, minä näytän teille mallia. Tuo teidän kaverinne tuolla on kohta reitin päässä, emmekä me halua jäädä jälkeen, emmehän?”
Essy näytti siltä kuin olisi aikonut huomauttaa, ettei halunnut tulla nimitetyksi toisen tytön kaveriksi, mutta pudisti sitten viime hetkellä päätään. “Aletaan mennä!” hän huudahti, ja MacKenzie seurasi esimerkkiä. Danae lykkäsi itsensä hallittuun vauhtiin ja suihki tiehensä. Essy ja MacKenzie sutivat perään minkä kerkesivät, kömpelösti vaikkakin vielä entistäkin innokkaammin.
Markus tuhahti vahingoniloisena nähdessään MacKenzien tuiskahtavan taas kerran nenälleen. Tuollaisia ulkopuoliset aina olivat. Ylimielisiä. Luulivat olevansa muiden yläpuolella, koska olivat nähneet maailmaa. Mutta harvapa heistä oli selviytynyt myrskystä tai lumivyörystä, tai jahdannut karanneita vuohia Alppien rinteillä!

Vain Adrianna oli jäänyt jälkeen. Ei kai ollut uskaltanut liittyä seuraan, kun oli vasta tottunut Markukseenkin. Markus katseli häntä arvostelevasti, samanlaisin silmin kuin ulkomaalaisia yleensä, mutta tästä tytöstä hän ei löytänyt samoja vikoja. Hän oli hiljaa. Nöyrä, jos sillä tavalla oli sopivaa sanoa. Hän piilotteli aina otsatukkansa takana, niin ettei silmiä näkynyt. Sokeaskin eukko olisi pitänyt siitä; hän nyt likipitäen vaati, että tytöt palmikoivat hiuksensa ja peittivät kasvonsa huiveilla niin kuin kuuleman mukaan jossain kaukana idässä. Hänessä mahtoi olla jokin vikana. Siksi kai muutkin jättivät hänet aina taakseen.

“Hei”, sanoi Markus kumartuen lähemmäs Adriannaa, “oletko sinä ihan kunnossa? Olet kamalan hiljainen.”
“Ei minulla ole hätää”, Adrianna vastasi katse suksien kärjissä. Markus kumartui entisestään niin että lopulta tähysteli toisen kasvoja alhaalta käsin. Tyttö säpsähti ja suoristautui.
“Loukkasitko itsesi?” Markus jatkoi.
“En.”
“Kaaduit aika pahan näköisesti. Ihan totta, ei minullekaan ole ikinä käynyt noin, ja minä olen loppujen lopuksi aika avuton. Etkö tosiaan murtanut mitään?” Markuksen epäilyä vahvisti entisestään se, että toinen painoi kyynärpäätään rintaansa vasten kuin olisi kaivannut kantosidettä.
“Minulla on vain kurja tuuri.”
“Mitä se tarkoittaa? Puhu selvemmin, en saa selkoa murteestasi…”
“Huono onni.”
Markus pudisteli päätään. “Eikä ole. Mistä sinä semmoista?”
Adrianna puistelehti päästä varpaisiin niin, että sukset tuskin pysyivät jaloissa. Hän näytti tuskaiselta sanoessaan: “Mursin käteni viime vuonna, okei?”
“Okei, okei”, Markus myönteli. Molemmat olivat hetken hiljaa. Adrianna katseli johonkin kaukaisuuteen, tähysi maisemaa vuoren juurella. Lumi oli kuorruttanut kaikki Hopeahampaan käkkäräiset, puolikaljut männyt, ja alppijärvikin oli jäässä. Ei mitään elämää. Nähtävää ei kerta kaikkiaan ollut.
“Täällä on aika kaunista”, Adrianna lopulta kuiskasi.
“Niin kai”, Markus huoahti, “tai tylsää. Joskus kaipaan täältä jonnekin… Tai niin. Ei sen väliä.”

Jälleen hiljaisuus. Markus alkoi äkkiä tuntea olonsa vaivautuneeksi. Hänessä itsessään taisi olla jokin vialla. Kotioloissa hän puhui lakkaamatta, pikkusiskokin valitti alituiseen, ettei hän ollut sekuntiakaan vaiti. Ulkomaalaisten seurassa asiat olivat toisin. Hän ei vain… keksinyt sanottavaa. Eikä se kielestä voinut johtua. Omasta mielestään hän osasi hyvin englantia, ja päivä päivältä paremmin! Markus oli elänyt koko ikänsä kylässä, jossa ei koskaan tapahtunut mitään, eikä hän kerta kaikkiaan kestänyt omituisuuksia.
“Haluatko vielä kokeilla laskemista?” hän kysyi lopulta.
“Okei”, sanoi Adrianna hiljaa.
Ennen kuin ehti kokea painetta vastata, Markus töytäisi itsensä liikkeelle rinnettä pitkin. Adrianna toikkaroi perässä vaivalloisen oloisesti, pysytellen niin kaukana jyrkänteen reunasta kuin suinkin mahdollista. Danae, johtotähti, pinkoi jo kaukana, toiset jäljessään kuin pienet ankanpojat.

Pakkanen kiristyi päivän mittaan, mutta kuten Markus oli ennustanut, laskettelijakokelaat lämpenivät sitä mukaa kun pääsivät mukaan rinteen menoon. Ensimmäiseksi jutun idean oivalsi Eve, josta oli muodonmuutoksen myötä tullut kokeilunhaluinen ja innokas nuori neiti. Kaatuessaan hän vain nauroi ja nousi uudelleen. Kohta hän jo näytti mallia muille, huuteli riemukkaasti ohjeita Essylle ja MacKenzielle, jotka tosin syystä tuntemattomasta tuntuivat yhä karsastavan häntä. Tämä äkillinen menestys tuntui kuitenkin herättävän Essyssä jonkinlaista kilpailunhalua, sillä vain muutamaa minuuttia sen jälkeen, kun Dirk oli uskaltanut jättää valvottavansa oman onnensa nojaan, Essy jo viiletti Danaen perässä loivinta varsinaista rinnettä pitkin. Kaikesta huonosta onnestaan huolimatta Adriannakin onnistui jo välttämään rumimmat kivenlohkareet ja pysyi pystyssäkin harjoittelulle pyhitetyn ladun päästä päähän. MacKenzie oli ainoa, joka ei tahtonut saada hiihtämisestä minkäänlaista otetta. Kerran toisensa jälkeen hän pomppi miniatyyrikokoisen lumivyöryn mukana Adriannan ohitse. Toisinaan hän onnistui tönäisemään mennessään jotakuta muuta aloittelijaa, mikä aiheutti varsinaisen kaatumisten ja erikielisten kirousten ketjureaktion.

Kun aurinko oli korkeimmillaan, Markus keräsi katraansa yhteen paikkaan, kutsui pitkin hampain seuraan myös Danaen ja ilmoitti: “Nyt pidetään lounastauko!”
“Eikä! Minä tahdon vielä rinteeseen!” valitti MacKenzie.
“Sinä tapatat vielä jonkun tuota menoa”, sanoivat Essy ja Danae yhteen ääneen, ja tällä kertaa Markuksen oli pakko purra kieltään, jottei olisi äitynyt epäkohteliaaksi. Eve onnistui tyynnyttämään joukon parilla sanaleikillä, joita Markus ja Dirk eivät käsittäneet, ja sitten he kaikki istuutuivat tukevalle kallionkielekkeelle, jonka Markus tiesi turvalliseksi, koska oli itse mutustellut siinä eväitään pikkutirriäisestä saakka. Dirk kävi noutamassa laavulta muutaman puupöllin ja Markus sytytti ne taikasauvallaan. Kohta pikku nuotio leimusi ja juustovoileivät sekä aamuisen zöpflin tähteet ruskistuivat poksahdellen sen liekeissä.
“Hitot tämän pakkasen kanssa”, Essy marisi puolitosissaan, “täällä kerta kaikkiaan jäätyy.”
Danae hymyili. “Siihen tottuu”, hän sanoi. “Uskokaa minua. Minä olen sentään vielä paljon lämpimämmästä maasta kuin te.”
“Ja kyllä täällä kesällä on oikein lämmintä”, uskaltautui Markus lisäämään. Tytöt katsahtivat häntä varoittavasti: Älä puutu asioihin, joista et mitään ymmärrä.

Juuri silloin se taas alkoi. Ääni kiiri korkealta puurajan yläpuolelta, tällä kertaa lännestä kylään nähden. He olivat taas vaihtaneet asemaa yön aikana. Markus kirosi mielessään; ääni voimistui vaarallisiin mittoihin saakka, suuren tynnyrin kokoisen rummun tam, tam, tam, joka kaikui seinämistä ja sai koko vuoren tärisemään. Hän tavoitti Dirkin katsetta. Tämä oli yhtä lailla haudanvakava siinä kun muut lähinnä pyörittelivät päitään.
Markus nousi. “Täytyy palata takaisin.”
“Ei!” MacKenzie protestoi, mutta Danae vaimensi hänet tyrkkäämällä hänelle toisen juustoleivän.
Dirkin hymy oli hyytynyt. “Vie sinä kaikki kylään. Minä menen ilmoittamaan Sokeaskille”, hän sanoi, veti päällimmäisen paitansa hupun päänsä yli, nappasi sukset kainaloonsa ja konkkasi matkoihinsa. Danae oli jo sammuttanut nuotion ja alkanut kerätä tavaroita.

Kello näytti yhtä, kun Markus ja englantilaiset saapuivat kylään. He jättivät hyvästit Danaelle, joka halusi palata Markuksen Janina-tädin kotiin vaihtamaan vaatteita, ja rymistelivät sitten lumisina sisään Schwarzin uuden sukutalon eteiseen. Tylypahkalaiset jaksoivat vielä olla riehakkaita, höpöttivät keskenään kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta Markus oli käynyt vaitonaisemmaksi. Pakkanen ulkona oli ehtinyt jähmettää hänen huulensa, ja hän joutui hörppimään viinimarjamehua melko pitkään ennen kuin kielenkannat taas kirposivat. Essy valitti suureen ääneen, ettei ollut kaakaota, ja Eve muistutti kylmästi, että kaakaojauhe saattoi olla näissä korkeuksissa melkoinen ylellisyystuote. Markuksen sveitsiläinen ylpeyskään ei estänyt kertomasta, että Sokeaskin eukko nouti kaakaota jostakin määrittelemättömästä paikasta ja panttasi sitä itsellään niin, ettei tippaakaan valunut Sokeaskin sukutalon ulkopuolelle. Tämän kuultuaan Essy aloitti kiivaan saarnan kylän hierarkian turhuudesta, MacKenzie säesti hilpeillä hihkaisuilla ja Adrianna vetäytyi nurkkaan mukinsa kanssa. Eve piteli korviaan.
“Wo ist denn Dirk geblieben?” hän kailotti lopulta Essyn ja MacKenzien metakan yli.
“Meni kai kotiin”, vastasi Markus, “minun vanhempani eivät halua häntä sisään taloon, joten ei kai hänellä oikein muutakaan vaihtoehtoa ole.”
“Miksi hitossa?” Eve puuskahti.
Markus kohautti hartioitaan. “Jägerit tulevat… muualta. Puhuvat ranskaa. Sellaista ei katsota oikein hyvällä silmällä täällä Mintzissä.”
Eve katsoi Markusta rauhallisin silmin, kiihkottomasti, jopa tylsästi. Aikaisempi ystävällisyys oli tiessään - ehkä hän oli suivaantunut, kun oli joutunut lähtemään rinteestä kesken kaiken. “Tiesittekö”, hän sanoi hitaasti, vailla sävyä, “että te olette kaikki idiootteja?” Sitten hän kääntyi mielenosoituksellisesti ja harppoi Adriannan seuraksi nurkkaan jättäen Markuksen tuijottamaan typertyneenä eteensä.

“Markus, hei Markus, Markus”, hoki Essy ravistellen Markuksen olkapäätä, “kerro nyt lopultakin - mikä se ääni oikein on? Se rummutus! Miksi kaikki alkavat käyttäytyä ihan tärähtäneesti joka kerta kun maa vähän järähtelee?”
Juuri silloin lattia vavahti. Markus sävähti automaattisesti puolittain pystyyn, valmiina juoksemaan ovelle. Sitten hän seisahtui pariksi sekunniksi kuuntelemaan; ryminä kantautui kauempaa. Ehkä toiselta puolelta kylää. Taas huti.
“Mitä tuo on?” Essy tiukkasi äkäisesti. MacKenzie oli työntänyt naamansa ihan lähelle ja odotti kieli pitkällä vastausta.
“Lumivyöry”, murahti Markus ja sysäsi molemmat kauemmaksi. Essy ei kuitenkaan päästänyt häntä, vaan piteli tiukasti kiinni hänen kauluksestaan.
“Ja se liittyy asiaan..?”
“Hyvä on.” Markus huokasi syvään ja suoristi selkänsä. “Niin kauan kuin olen elänyt, se ääni on ollut varoitus. Sen jälkeen tapahtuu aina jotakin pahaa. Tulipalo. Lumivyöry. Sortuma. Vanhukset sanovat aina, että huipulla asuu jonkinlaisia henkiä, räyhähenkiä tavallaan, ja että niiden on pakko ilmoittaa itsestään aina silloin tällöin. Tai sitten ne yrittävät varoittaa meitä. Niille ei mahda mitään - täytyy vain palata suojaan ja toivoa, että kaikki järjestyy.”
Essy tuhahti. “Onko kukaan koskaan oikeasti käynyt siellä ylhäällä? Sanokaa minun sanoneen, siellä piilottelee vain joukko vuoristosissejä. He ovat varmaan paenneet kylästä - enkä kyllä ihmettele.”
“Mutta miten minkään maailman vuoristosissit voisivat halutessaan aloittaa lumivyöryn?” Markus risti kätensä rinnalleen ja katsoi Essyä pitkään. Tämä tuijotti tiiviisti takaisin muutaman sekunnin ajan. Sitten hän pudisti päätään ja käänsi katseensa pois. Toisella kädellään hän siveli pirtin paksua hirsiseinää.
“Tämä talo vaikuttaa melko uudelta”, hän sanoi.
“Niin”, totesi Markus poissaolevasti, “se on vasta rakennettu.” Hän muisti liekit, muisti savun ja tuhkan, oman kodin mustuneet rauniot, sukulaisten kuvien kirkunan joka oli kuulunut Janina-tädin talolle saakka. Ja hän muisti äänen. Sinä yönä heidän koko elämänsä oli palanut maan tasalle, ja kaiken yllä oli kaikunut sama itsepintainen tam, tam, tam.

He istuivat Schwarzin olohuoneessa pitkälle iltapäivään. Neljän maissa itse kukin lähti omaan majapaikkaansa vaihtamaan vaatteita ja selittelemään valvojille, millä tekosyyllä olivat lintsanneet kokoustehtävistä koko iltapäivän. Markus söi illallista vanhempiensa ja sisarensa seurassa seitsemän maissa. Sen jälkeen hän ajatteli vielä pistäytyä akatemialla tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa. Seitsemäsluokkalaisten opetuskin oli loppunut pari tuntia aikaisemmin.
Siinä, missä tie kääntyi akatemiarakennuksen suuntaan, Markus pysähtyi hetkiseksi. Askeleet tuskin erottuivat, lumen narske oli suorastaan mitättömän hiljaista, kuin hiiri olisi kävellyt, mutta varjon nähdessään Markus seisahtui siihen paikkaan. Hän jäi pitkäksi aikaa katsomaan tummanpunaiseen viittaan kääriytynyttä hahmoa, joka harppoi kipakoin askelin vastakkaiseen suuntaan, rinnettä ylöspäin, kallioluolien suuntaan. Kuka kulkija olikaan, hän ei huomannut Markusta ollenkaan. Jotenkin tämän askelluksessa oli jotakin etäisesti tuttua, vaikkei kasvonpiirteitä pimeässä erottunutkaan! Markus seisoi paikallaan kunnes hänen jalkojaan alkoi paleltaa. Vasta sitten hän kopisteli kenkänsä ja astui koulurakennukseen. Kokouksen osanottajat pitivät parhaillaan loppupiiriä, kertasivat päivän tapahtumia. Markus istui Tylypahkan edustajien seuraan - mutta Eve ei ollut siellä.

[Carabella Lëralondîr]

Voianteeksikamalasti!

Nyt vasta huomasin, etten ole tätä pitkään aikaan (tai no, täällä uudessa finissä) kommentoinutkaan.

Adrianna on mun mielestä ainakin ihan sellainen, miksi olen sen kuvitellutkin. Markus on söötti ja tykkäsin tuossa viimesessä luvussa sen ja Rian keskustelusta. Essy on kyl aika ihana energiapommi ja Eve on kans mukava.

Vladimir oli kyllä kiva lisäys tähänkin tarinaan. Sait tätä ja kasvottomia yhdistettyä kivasti.

Vain Adrianna oli jäänyt jälkeen. Ei kai ollut uskaltanut liittyä seuraan, kun oli vasta tottunut Markukseenkin. Markus katseli häntä arvostelevasti, samanlaisin silmin kuin ulkomaalaisia yleensä, mutta tästä tytöstä hän ei löytänyt samoja vikoja. Hän oli hiljaa. Nöyrä, jos sillä tavalla oli sopivaa sanoa. Hän piilotteli aina otsatukkansa takana, niin ettei silmiä näkynyt. Sokeaskin eukko olisi pitänyt siitä; hän nyt likipitäen vaati, että tytöt palmikoivat hiuksensa ja peittivät kasvonsa huiveilla niin kuin kuuleman mukaan jossain kaukana idässä. Hänessä mahtoi olla jokin vikana. Siksi kai muutkin jättivät hänet aina taakseen.

Adrianna-rassu Onneksi Markus on sentään kaverina tilanteessa (miksi minä meinaan aina kirjottaa sen c:llä?) Oh ja saimme selville myös mikä tämä mystinen tam tam tam-ääni on.

[Elfalas]

Joujou, ilmoitusasiaa!

Minulla on huomenaamulla tällit Harry Potterin kanssa, ja DH:n vuotamisen, medioiden epäluotettavuuden ynnä muun paparazzitouhun takia pidän viikonlopun verran etäisyyttä Internetiin. Tänä aikana viilailen seuraavan luvun pikkuyksityiskohtia myöten kohdalleen. Ensi viikon puolelle siis menee jatkon kanssa (muttei hätiä, ette joudu ensi sunnuntaihin odottamaan kuitenkaan).

Elelkää ja koettakaa jaksaa kommenteerata, että minä jaksan paremmin kirjoittaa. n____n' Happy DH, everybody!

(Olen tavoitettavissa puoli yhdeksään asti tänä iltana, sitten menee kanavat kiinni.)

[Millijoona]

Edellisestä luvusta. Minäkään en tiennyt, että Eve voisi olla noin lälly, ja minä sentään loin kyseisen neidin. Päättyi jännään kohtaan, odotan jo innolla jatkoa.

Onnittelut vain, minä taas lähden sunnuntaina kidutusleirille Vierumäelle. Kahdeskymmeneskuudes päivä palaan, viikonpäivää en muista. Silloin uuden luvun pitäisi kai olla jo luettavissa?

[Vodkamartini]

Gah. Olen reippaana (ja p****t) ihmisenä taas aktivoitunut finin suhteen tämänkin viikon osalta joten vihdoin saan kerättyä laitimmaisetki voimanrippeet kommentoimiseen.

Tämä viides luku oli mielestäni mainio! Huvittavasti kuvailit Tylypahkalaisten lasketteluvaikeuksia, välillä alkoi pakostaki hymyilyttämään. Sinä se osaat edelleenkin.    Tässä luvussa tuli kaikki keskeisimmät hahmot esille, tai ainakin nuoret. Hienoa että selvisi taas vähän enemmän niistä "vuorityypeistä" mutta jännitykseen silti jätit. Toivottavasti seuraavassa luvussa on heistä enemmän. Harmi että se seuraava luku viivästyy. Etkö voisi edes sen verran käydä koneella että lisäisit meille seuraavan luvun? *koiranpentukatse*

[Elfalas]

Suitsait, nyt on Kirja luettuna ja saaga päätöksessä, mikä johtaa siihen, että on aika jatkaa.

Carabella; Olen Adriannasta kovin huolissani. Se nyhjää niin ahkerasti ettei suostu esille ollenkaan. O.o Ja sille ollaan ilkeitäkin.
Mj; Joo, Even lällypuoli on hyvin lälly.
Vodkis; Näh, minä en nyt antanut spoilereille sijaa. Mutta onneksi nopeasti luin sentään kirjan. En tehnyt oikeastaan muuta kahteen päivään.

Tässäpä ei nyt ehdi höpöttämään pitempiä; todettakoon vain, että kuudes luku, johon en ole edelleenkään kamalan tyytyväinen, mutta jossa Bibiana on melko söötti. Jne. Niin, ja Essy on oikeastaan basisti, mutta basistivitseiltä välttyäkseni vaihdoin sen kitaraan. Selitys seuraa myöhemmissä osissa.

6.
Valkoisia henkiä

Parin päivän kuluttua Essyn korvat olivat jo alkaneet tottua murteeseen, jota ympärillä puhuttiin. Hän pystyi jo ottamaan pintapuolisesti osaa saksankieliseen keskusteluun, vaikka joutuikin joskus tarkistamaan Markukselta jonkin murresanan. Hän valitteli toisinaan MacKenzielle, että kun kokous päättyisi, hän ei enää osaisi puhua ymmärrettävää saksaa lainkaan. Loppujen lopuksi hän onnistui kuitenkin kiitettävän usein olemaan näkemättä koulutovereitaan; hänen majapaikassaan ihmettelemistä oli aivan riittämiin.

Schäärgistin talo oli todellakin louhittu suoraan kallioon. Siellä ei ollut tapetteja eikä kaakeleita; vain paikoin oli hassunharmaan kiviseinän peitoksi nostettu talja tai ryijy. Lattiat olivat epäilemättä hirrestä niin kuin kaikki muukin kylässä, mutta se sama kitsasteltu kokolattiamatto peitti koko kartanon permannot niin, ettei pohtimiselle jäänyt paljon varaa. Maton väri oli oksettava sekoitus okraa ja meripihkaa, samanvärinen kuin Arielle Schäärgistin silmät. Huonekalut olivat Ariellen isoäidin perintöä; varmasti vanhempia kuin Sokeaskin eukko itse. Mutkittelevan pääkäytävän joka nurkassa nökötti nojatuoli, pieni sohvapöytä ja maljakollinen alppikukkia, jotka eivät milloinkaan kuihtuneet. Talo tuoksui kauttaaltaan voilta, ikään kuin keittiössä ei olisi ollut ovea laisinkaan ja leipomusten haju olisi päässyt esteettä leviämään huoneesta toiseen.
Tosin niinä harvoina kertoina, kun Essy onnistui livahtamaan Ariellen valvovan silmän alta keittiöön, siellä ei tapahtunut kerta kaikkiaan mitään. Ei edes tavanomaista ruoanlaittoa, leipomisesta nyt puhumattakaan.

Schäärgistin kotihenget olivat jotakin sellaista, mihin Essy ei ollut koskaan aiemmin törmännyt. Olihan kotona Manchesterissakin toki kotitonttuja; hän oli nähnyt niitä lukuisilla vierailuilla kaupungin silmäätekevien koteihin. Mutta Sveitsissä oli toisin. Schäärgistin koko taloa hallitsi yksi valtava, näkymätön poltergeist - oli hallinnut jo vuosisatoja. Sen läsnäolosta varoittivat antiikkiset puutarhasakset, joita säilytettiin talon keskushuoneessa ja jotka alkoivat hengen herätessä värähdellä ja nitistä mahdottomaan tahtiin. Tältä saksia kalistelevalta hengeltä suku oli saanut nimensäkin. Poltergeist oli hyvin paljon räyhähengen kaltainen, mutta toisin kuin Tylypahkan oma Riesu, se oli taioin kahlittu taloon ja isäntiinsä, mikä teki siitä rauhallisemman ja harkitsevamman  kuin mitä sen luontoon kuului. Tietysti se sai toisinaan pieniä raivonpuuskia, heitteli esineitä ja käänteli kodinkoneita päälle ja pois - mutta tällaiset kohtaukset Schäärgistin väki kuittasi olankohautuksella.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Talouden pääpoltergeistin alaisuudessa työskenteli vielä joukko olentoja, joita Arielle nimitti kotihengiksi. Ne erottuivat eräänlaisina utuisenharmaina hahmoina ilmassa. Niitä ilmestyi sieltä täältä, seinien läpi, ikkunoiden raoista, ja iltaisin ne tanssivat piiriä talon ympärillä - puolittain vuoren sisällä! Niillä ei ollut silmiä eikä suita; ne eivät nähneet mitään eivätkä puhuneet koskaan. Sen sijaan ne tottelivat sokeasti käskyjä. Nämä pienet olennot pitivät huolta koko talosta. Ne lakaisivat lattiat, imivät itseensä pölyt kokolattiamatosta ja puistelivat ulos, tomuttivat muistoesineet ja laittoivat ruoan. Arielle käskytti niitä kuin kunnon orjapiiskuri ainakin, eivätkä ne koskaan niskuroineet. Pari kertaa päivässä Essy kuuli Bibianan vinkuvan, kun henget yrittivät kerätä hänen lelunsa kasaan ennen kuin hän oli ehtinyt lopettaa leikkinsä. Essyltäkin ne olivat vieneet käsistä muutaman kirjan, kun hän oli hetkeksi luonut katseensa kaukaisuuteen silmiään lepuuttaakseen. Talossa oli parhaimmillaan hyvin hämmentävää, mutta eipä Essyllä toisaalta ollut palvelustakaan valittamista.

Justinianus Schäärgist, kuten kertoi hänen vaimonsa, matkasi parhaillaan vanhapoikaveljensä Aristofaneen kanssa ympäri maata etsien uusia juustoreseptejä ja tutustuen kaikin puolin alankolaisten elämään. Essy remahti äänekkääseen nauruun tämän kuullessaan; vai oli Mintz päättänyt globalisoitua oikein kunnolla nyt, kun vieraat mahdit kerran olivat ujuttautuneet sisään? Hän itse arveli, että mies oli vain lähtenyt pakoon siippansa polttavaa katsetta. Aiheesta ei kuitenkaan pahemmin Schäärgistin päivällispöydässä keskusteltu; Arielle tuntui suhtautuvan puolisonsa matkaan vähintäänkin vastahakoisesti, ellei jopa hirvittävän karsaasti. Hän keskusteli mieluummin jopa tulevasta vauvastaan, jota hän puolestaan tuntui pitävän jonkinlaisena vaivalloisena, ylimääräisenä ulokkeena kehossaan. Kuuleman mukaan se ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, kääntyili ja potki kaiken aikaa, vaikka sisätilat alkoivat jo käydä sille kovin ahtaiksi. Niinpä niin: ennen kuin miehestään, Arielle Schäärgist keskusteli jopa kohtunsa tilavuudesta.
Sellainen oli tapana Mintzissä: siitä, mistä ei pidetty, vaiettiin. Mintziläisten käsitys vaikenemisesta piti kuitenkin sisällään sellaisen määrän ukkosenkarvaista kyräilyä, että kylänsisäiseen merkkikieleen perehtymättömänkin oli vaikea olla käsittämättä, mistä nyt tuuli.

Essy oli nähnyt parhaaksi lähteä liikkeelle kuulostelematta ja säälittelemättä kehoaan. Huimaus oli kai ottanut vinkistä vaarin, sillä ensimmäisestä illasta eteenpäin Essy oli pysynyt tolpillaan vallan mallikkaasti - aina kolmanteen iltapäivään asti.
Toisen kerran hän menetti tajuntansa Schäärgistin keittiön portailla. Hän oli juuri palaamassa ruokakomerolta toissapäiväinen voisarvi mukanaan, kun kuuli ilkeän, kimakan kilahduksen jostain oman huoneensa seutuvilta. Hän sävähti oitis varpailleen; tuollainen ääni saattoi lähteä vain katkeavasta kitarankielestä! Ja sen Essy oli parin viime päivän aikana oppinut, että tässä kylässä soitettiin korkeintaan alppitorvea - mikä taas johti väistämättä siihen, että kyseessä oli hänen oma kitaransa. Hän oli harppaamassa eteenpäin juuri, kun näki yhden kotihengistä kieppuvan paikalle katonrajaa pitkin ja yrittävän taivuttaa hänen vanhan, erilaisten luontosäätiöiden tarroilla koristellun kitaransa kaulaa. Se askel ei koskaan saavuttanut lattiaa. Seuraavan kerran Essy heräsi ankean nurkkahuoneensa vuoteelta.

Tarkemmin sanottuna Essy havahtui kuumaan henkäykseen kasvoillaan. Vaistomaisesti hän käänsi kylkeä pyyhkäistäkseen pois minkä lie, ehkä ötökän, ja huitaisi kädellään johonkin pehmeään. Mikä se olikaan, se vetäytyi heti kauemmaksi. Essy painoi sormensa silmäluomilleen ja pakotti silmänsä auki. Soihdut oli sytytetty; oli siis vielä päivä. Valo sattui silmiin, ja Essy kirosi taas kerran omaa avuttomuuttaan. Hän oli tarpeeksi ärtynyt kuristaakseen kenet tahansa - ja olisi kai sen tehnytkin, jos hänen käsivartensa olisivat suostuneet tottelemaan. Hän vääntäytyi kyynärpäidensä varaan ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Seinäsoihtujen liekit heittelivät lepattavia varjoja ympäriinsä. Näytti kuin vähäiset huonekalut itse olisivat liikkuneet. Mutta lattian puritaanisella matolla nökötti yhtä vähäpätöisenä - ja yllättävänä, kun hänet kerran oli huomannut - pieni, kultatukkainen tyttö. Hän oli kääriytynyt punaruudulliseen peitteeseen niin, ettei hänen raajojaan erottanut sen alta. Hän oli yksi punaisen ja valkoisen kirjava möykky lattialla! Essy päästi ilman pakenemaan hampaidensa lomitse ja lysähti koko painollaan vuoteelle. Patjan jouset natisivat äänekkäästi.

“Sinäkö se vain”, hän totesi. Bibiana kohotti katseensa enemmänkin kohteliaan kiinnostuneena kuin yllätettynä. Hänen tummat pöllönsilmänsä rävähtivät yhtäkkiä selälleen, ja hän loi Essyyn niin tiiviin katseen, että ilmakin tuntui sakenevan. Essy koetteli lihaksiaan; ne olisivat kai kantaneet hänet, jos hän olisi noussut ylös. Päätä vain jomotti. “Mitä touhuat?”
“Niente”, Bibiana laukaisi nopsaan ja jatkoi italiaksi: “Sinä pyörryit.”
“Niinpä taisin tehdä”, Essy murahti. Hän olisi purrut tyynyn päreiksi pelkästä turhautumisesta, mutta lapsen läsnäolo ikään kuin esti häntä. Pitihän pienelle näyttää esimerkkiä… siinä kuin Essystä, kurjasta, nyt esimerkiksi oli. Hän antoi kätensä pudota voimattomana lattianrajaan. “Eikös sinua kielletty puhumasta italiaa?” Ei sillä, ettei Essy olisi mielellään prepannut toista äidinkieltään pelkästään Ariellea ärsyttääkseen - hän nyt vain ei olisi halunnut joutua höykytetyksi.
Silloin Bibiana yhtäkkiä nousi ylös kevyesti kuin kolibri nousee siivilleen - kangas valahti mytyksi hänen jalkoihinsa - tarttui Essyn velttoon käteen ja kohotti sen hellästi hänen rinnalleen. “Älä itke ruma lapsi”, hän sanoi heleästi ja silitti varovasti hiuksia Essyn ohimolta, “ota rusinoita. Huomenna äiti vie sinut naamarikauppaan.”
“Mitä?” Essy räpytteli silmiään.
“Henget toivat sinun kanteleesi takaisin”, virkkoi pikkutyttö eikä näyttänyt edes muistavan edellistä repliikkiään, “ne pyytävät anteeksi. Eivät ne pahaa tarkoittaneet. Se vain kiinnosti niitä. Eivät ne tienneet, ettei siihen saa koskea.” Samalla hän viittasi nurkkaan, jossa kitara oli ollut nojallaan, kun Essy oli lähtenyt keittiöön. Siinä se nyt lepäsi, katkennut kieli kaulansa ympärillä kuin metallinen murattiköynnös. Kotihenkien improvisoitu ilmastointi sai karkulaisen vinkumaan surullisesti ehjiä kieliä vasten.
“Kyse ei ole siitä”, Essy aloitti kiivaasti ja kohottautui käsiensä varaan. “Ei se ole mikään muinaismuisto - mutta kitaraa pitää osata käsitellä! Minulla on vain yhdet varakielet ja -” Äkkiä hän vaikeni käsittäessään, että puhui parhaillaan pienelle tytölle samalla tavalla kuin olisi puhunut aikuiselle. Hänen suunsa napsahti nopeasti kiinni ja kurtistunut otsa silisi. “Se on muuten kitara eikä kannel”, hän huomautti.
“Mikä lienee”, Bibiana sanoi ja kohautti olkapäitään.
Essy ravisteli ylävartaloaan harteista alkaen. Ei voinut olla totta - eikö tässä takapajulassa todella tunnettu yksinkertaisiakaan asioita? Leivänpaahtimia, vesijohtoja tai tehosekoittimia ei kylässä tarvittu, mutta että kukaan ei ollut aiemmin nähnyt kitaraa? Liian paksua. Tyttönen sävelsi omiaan.

Essy vääntäytyi jaloilleen ja pudisteli viimeisetkin raukeuden hippuset harteiltaan. Kitara ikään kuin kutsui häntä; hän ei voinut vain jättää sitä alennustilaansa. Hän kävi hakemassa soittimen, vapautti sen ahdistelijastaan ja istahti sängylle kitara polvellaan. Bibiana suhahteli edestakaisin kuin ei olisi ikinä nähnyt mitään sen hämmästyttävämpää. Essy veti henkeä ja yritti kaikesta huolimatta rauhoittaa mielensä. Silloin, kun hän soitti, hänen olisi pitänyt osata tyyntyä, se oli ainoa hetki, jolloin häneltä todella vaadittiin keskittymistä ja rauhaa. Silti hän kerta kerran jälkeen viritti kielen niin tiukalle, että se räpsähti poikki ja viilsi hänen rannettaan. Nyt oli pakko keskittyä.
Essy penkoi avoimesta matkalaukustaan paketillisen irtokieliä ja valitsi sieltä uuden, kiiltävän e-kielen. Hän kiersi sen huolellisesti paikoilleen. Sitten hän nappasi plektran, joka oli aina yöpöydällä, ja alkoi virittää.
Bibiana pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä ja möllötti hänen touhuilujaan kuin kuu taivaalta. Pieni alahuuli värähti aina silloin tällöin, mutta silmät - ne tuskin rävähtivätkään! “Mitä sinä teet?” kysyi lapsi lopulta.
“Viritän”, Essy murahti.
“Mikset anna kotihenkien virittää?” Bibiana hämmästeli. “Minun kanteleeni on aina vireessä.”
Essy tuhahti. “Bibiana”, hän sanoi, “sinun henkesi veivät ja hajottivat tämän vain nähdäkseen, mikä se on. Minä en suoraan sanottuna enää luota niiden kitarankäsittelytaitoihin, ymmärrätkö?” Sitten hän käänsi taas katseensa kitarankieliin. Hän napautti soittimen runkoa ääniraudalla ja näppäili matalammista kielistä pari huiluääntä. Värinä oli rikkoa hänen tärykalvonsa.

Bibiana heilautti itsensä sängynreunalle ja kökötti hetken siinä jalkojaan heilutellen. Lopulta hän köhäisi vienosti ja kysyi: “Tiedätkö sinä yhtään, miksi pyörryit?”
“Ei, ei aavistustakaan”, Essy murahti nostamatta kasvojaan.
“Ai”, totesi Bibiana. Taas hetken hiljaisuus, jota rikkoivat kitaran epävireiset soinnut. “Saanko soittaa?”
“Sinä olet liian pieni käsittelemään kitaraa“, Essy määräsi. “Voisitko nyt jättää minut hetkeksi rauhaan?”
Lapsi mutristi huuliaan ja näytti harkitsevan jotakin. Hänen tummat silmänsä kiiluivat jotakin ennennäkemätöntä, ja hän potkaisi yhdellä liikkeellä itsensä alas vuoteelta. “Kaikki tiiliskiveä pienempi on rakkautta”, hän lopulta huoahti.
Se pysäytti. Vaikkei lapsen sanoissa järkeä ollutkaan, Essy käsitti äkisti, että Bibiana ei riippunut hänen seurassaan pelkkää tylsyyttään. Hänellä oli syynsä; epäilemättä hyvin kieroutuneet ja ahdasmieliset, mutta syyt kuitenkin. Essy tunsi itsensä kummallisen vaivautuneeksi tytön ollessa paikalla. Kun lapsi oli huoneessa, hän ei voinut käyttäytyä niin kuin tavallisesti. Mekkalointi ja hoilottaminen tuntuivat jotenkin turhilta, tai sittenkin hyödyttömiltä. Hän haroi nopeasti tukkaansa kädellään ja suoristi kaulansa. Bibiana oli nojautunut ovenpieleen. Parin sekunnin ajan heidän katseensa kohtasivat.
“Haen kanteleeni”, heläytti Bibiana. Essy nyökkäsi ja painoi päänsä kitaran koppaa vasten. E-nuotti tuntui kaikuvan kutakuinkin oikeankorkuisena. Ennen kuin Bibiana palasi, huoneessa soi jo Stairway to Heaven.

Illallispöydässä istuttiin hiljaa, kuten tavallista. Arielle näytti nyrpeää naamaa ja tähysteli vähän väliä ulos ikkunasta, kun Essy ja Bibiana lusikoivat hyvässä järjestyksessä lihalientä. Kotihenget kolistelivat omiaan olohuoneessa; olivat kai lopettelemassa päiväänsä lähteäkseen tanssimaan talon ympärille. Liemi oli kelvollista. Sen pinnalla lillui rasvaa suurina, keltaisina lampareina, mikä ei olisi voinut miellyttää Essyä enemmän - ehkei se ollut terveellisin keino kartuttaa lisää painoa, mutta ainakin harvinaisen miellyttävä.
Sitten hiljaisuus rikottiin.
“Per favore, vorrei latte”, lausui Bibiana terävästi, selkeällä italian kielellä. Essy säpsähti tahtomattaan, kun Ariellen murhaava katse äkkiä karahti hänen kurkkuunsa. Tosiaan! Niin kuin se muka hänen syytään olisi ollut, että lapsi halusi puhua omaa kieltään! Mutta ääneen hän ei sanonut mitään.
“Prego”, hän lausahti, irvisti Ariellelle ilkikurisesti ja ojensi maitotölkin Bibianalle. Tämä kiitti iloisesti ja jatkoi ateriointiaan. Arielle pisti kätensä puuskaan mahtavan vatsansa päälle ja veti huulensa kurttuun. Hän räjähti vasta paljon myöhemmin, kun Essy oli jo lähdössä takaisin Monnhuus-akatemialle iltaohjelmaa seuraamaan.

Essy ja hänen valtava tarvikerinkkansa hiiviskelivät pienellä sivukäytävällä, joka johti ulko-ovelle melkein suoraan hänen huoneestaan, kun Essyn sävelkorva äkkiä alkoi valittaa suurellisesti liian korkeasta nuotista. No, se oli Arielle, joka kiljui. Ensimmäistä kertaa koko vierailunsa aikana Essy kuuli emäntänsä menettävän malttinsa - eikä hän tietenkään voinut hillitä itseään hiipimästä lähemmäksi.
“Du dummes Chind, was dachtest du dabei? Ich hab ‘s schon tuusendmol gsagt!”
Arielle löytyi saman käytävän mutkasta. Hänen varjonsa peitti seinän melkein kokonaan, ja pikku Bibiana kyyrötti seinää vasten painautuneena ja näytti ensimmäistä kertaa edes hiukkasen pelokkaalta! Arielle puolestaan huitoi villisti käsillään, niin kuin sveitsiläiset tapasivat, ja saarnasi niin, että vuoren perustakin jo varmaan järisi.
Essy puristi kätensä tiukasti nyrkkiin. Minkälainen politiikka Mintzissä mahtoi olla perheväkivallan suhteen? No, Essy oli seisoi vakaasti nollatoleranssin kannalla, ja hän antoi sen myös kuulua. Jos Arielle nyt kohottaisi kätensä, hän menisi väliin. Saattaisipa ilmoittaa vielä Sveitsin sosiaalihuollollekin, ellei hänen kieltään leikattaisi poikki ennen sitä.
“Wisst du was? Verstoonst du wi gförlich daas isch? Mach daas noch einmol und breche ich dir d’ Tuumen…”
Tai mitä hittoa.
Essy rymisteli rinkkoineen näkyviin sellaisella metelillä, ettei edes täyttä kurkkua karjuva Arielle voinut olla häntä huomaamatta. Tämän mekkalointi lakkasikin oitis kuin seinään, ja sekä ottoäiti että lapsi kääntyivät katsomaan tulijaa - Arielle murhaavasti, Bibiana melko tutkimattomin ilmein. Ensiksi Essy yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei mitään erikoisempaa ollut meneillään, että hän oli vain ohikulkumatkalla akatemialle… mutta päästyään Ariellen kohdalle hän äkkiarvaamatta viskasi reppunsa nurkkaan ja kajautti englanniksi:
“Minä kuulin kyllä!” Hän rutisteli tuohtuneena rystysiään. “Noinko täällä kasvatetaan lapsia? Ihmekös, että kaikki täällä ovat niin kieroutuneita!” Puhuessaan Essy harppoi Bibianan ja Ariellen väliin suojatakseen tyttöä ottoäitinsä mulkoilulta. Nyt hän oli yksin alttiina Ariellen korppikotkakatseelle, mutta hän pysyi lujana. “Ja tuollaisen älyttömyyden takia! Jos lapsi kerran osaa kolmea kieltä, en ymmärrä, miksei hän saisi puhua niitä! Vai suunnittelitteko pitävänne häntä täällä koko ikänsä? Mitä?”

Arielle kuunteli rauhallisesti, silmät puoliummessa ja kulmakarvat niin alhaalla, että yläluomia tuskin erotti. Kun Essy oli saanut saarnansa loppuun ja hohkasi kuumuutta jo itsessään, hän kallisti päätään arvostelevasti ja lausui: “Sinun asemassasi - mikäli haluaisin, että yösija säilyy ennallaan, en puuttuisi emäntäni kasvatusmetodeihin.”
“Sehän nähdään”, kivahti Essy, tarttui Bibianaa kädestä ja raahasi tämän laukkuineen eteiseen. Kun hän kumautti oven kiinni heidän takanaan, Arielle seisoi yhä samassa paikassa käsivarret puuskassa ja sama jääkylmä ilme kasvoillaan.
Matkalla Monnhuus-akatemialle Essy lupasi epäsuorasti antaa Bibianalle kitaratunteja.

-

Oli hetkiä, jolloin Eve ei kerta kaikkiaan kestänyt.
Jossakin vaiheessa hänen hermonsa yksinkertaisesti räksähtivät poikki. Jossakin vaiheessa hän ei enää jaksanut Sokeaskin eukon ainaista kaakatusta, kuinka tämä jatkuvasti kutsui häntä Evaksi ja huomautteli joka seikasta; aina virheellisestä istuma-asennosta ensimmäisen aamun vaiennettuun pöytälevyyn. Saksan-tädit sentään puhuttelivat Floraksi, joka oli hänen oikea nimensä - sen saattoi vielä sietää. Mutta Sokeaskin talossa jokainen esinekin tuntui toistelevan matriarkan mielipiteitä. Siinä vaiheessa, kun omakaan huone ei enää ollut turvallinen paikka ja Even teki mieli potkaista palleaan jokaista vastaantulijaa, omatunto suostutteli hänet lähtemään ulos vaarantamasta muiden turvallisuutta. Hän kiipesi kallionkielekkeelle kylän yläpuolella, käpertyi huurtunutta kivenlohkaretta vasten ja melkein toivoi kuolevansa pois.
Verso ei ymmärtänyt mistään mitään. Kalkaros aavisti, muttei puuttunut asiaan. Kai hän arveli, että aika parantaisi haavat.

Monnhuus-akatemialla harvemmin oli muuta nähtävää kuin Dirk, eikä Eve saanut nauttia hänenkään seurastaan täysin rinnoin, kun omatunto jo oli työntämässä uteliasta nenäänsä väliin. Todellinen Eve sysättiin jonnekin pääkopan perukoille, eikä hän saanut edes tietää, mitä ulkopuolella tapahtui - hänellä ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin hautoa synkkiä ajatuksiaan ja miettiä suunnitelmaa, jonka avulla murhata omatunto vahingoittamatta itseään. Eve oli jo onnistunut kehittämään jonkinlaisen vaiston pojan varalle; heti astuessaan sisään akatemian pääovesta hän saattoi yhdellä silmäyksellä kertoa, oliko huoneessa mitään huomionarvoista. Juuri nyt ei ollut; Dirk oli tapansa mukaan taas kadoksissa. Hän tapasi haihtua kuin tyhjään ilmaan monta kertaa päivässä, eikä kukaan muukaan tuntunut koskaan tietävän, missä hän oli. Jos edes välittivät. Ai niin - olihan hän ulkopuolinen! Miksi kertoa ulkopuoliselle toisen ulkopuolisen toilauksista?
Ei sillä, että nämä käävät olisivat muutenkaan nähneet nenäänsä pidemmälle.
Koska ulkona kuitenkin oli melkoinen paukkupakkanen, eikä Sokeaskin talokaan houkuttanut, Eve päätti osallistua iltaohjelmaan. Ihan vaihtelun vuoksi.
Muut olivat kerääntyneet takan ympärille. Makuupussien päällä istuskeltiin ja natusteltiin eväitä, joka maun rakeita vaihdeltiin, britannialaisia noidankattilakakkuja esiteltiin ulkomaalaisille ja niin edelleen. Tylypahkan edustajat loikoilivat lampaantaljojen seassa aivan tulen ääressä. Rohkelikot kätkättivät keskenään - Essy pidellen kädestä sitä Schäärgistin Vivian-tyttöstä - ja Markus päpätti omaa yksinpuheluaan väkinäisesti kuuntelevan Danaen korvaan.

Mutta sitten oli Adrianna! Hän oli yhä sama Adrianna ylipitkine etuhiuksineen ja rähjäisine vaatteineen, mutta. Jotakin oli silti vialla. Pääasiallinen ongelma näkyi olevan se, että tämä parhaillaan käveli omasta vapaasta tahdostaan Eveä kohti ja näytti kaiken lisäksi hymyilevän. Eve jähmettyi paikoilleen jonkinlaisen epäuskoisen ärtymyksen vallassa, pakkasviitta yhä edelleen puoliksi päällä. Ennen kuin hän ehti kehittää toimintasuunnitelmaa, toinen seisoi jo aivan hänen edessään. Eve hätkähti - hän saattoi nähdä Adriannan silmät!
“Hei”, tämä sanoi, “söitkö jo illallista? Markus väittää, ettei osaa pelata sanapeliä, ajattelin että…” Lause keskeytyi, kun Adrianna huomasi Even tyhjän, kalsean katseen. “Mitä?”
“Käsittääkseni en kutsunut sinua reviirilleni”, Eve sanoi rauhallisesti, “ja ei, minä en halua pelata kanssasi sanapeliä, mistä ikinä saitkin sellaista päähäsi.” Sitten hän kääntyi ja käveli pois jättäen Adriannan tuijottamaan ällistyneenä peräänsä. Päänsä sisällä hän kävikin jo kiivasta keskustelua.
Mitä sinä olet mennyt tekemään? hän tenttasi omaltatunnoltaan.
Älä viitsi, kuului vastaus, hän näytti niin surulliseltakin! Halusin vain vähän piristää häntä…
No varmista, ettei niin käy enää! Eve kivahti. Sopimus koski vain Dirkiä. En antanut lupaa hankkia uusia ystäviä!
Minusta…
Nyt hiljaa!

Pysähtyessään Eve tunsi selässään pienen silmäparin. Hän kääntyi äkäisesti pikkutytön puoleen. “Mitä sinä tuijotat?” hän tiukkasi.
Lapsi nyökäytti päätään niin kuin olisi muka ymmärtänyt tilanteesta jotakin. “Ei aatelinen eikö krapu menesty pohjolassa”, hän totesi.
“Äh”, Eve äännähti ja lysähti istualleen seinän viereen. Hän poimi lattialta palasen katkennutta liitua ja alkoi tarmokkaasti raapustaa sillä kehämäistä viivaa ympärilleen. “Tämä”, hän julisti niin, että ainoastaan Vivian kuuli, “on minun aluettani. En vastaa seurauksista, jos joku astuu sen sisäpuolelle. Sano se niille muille.”
Samassa ovi läimähti äänekkäästi kiinni. Eve kohotti katseensa. Ilmiömäinen havaintokyky teki tehtävänsä: Adrianna oli lähtenyt ulos. Oli kai loukkaantunut verisesti aiemmasta ja aikoi nyt etsiä lammikon, johon hukuttautua. No, ajatteli Eve, paha vain, että tuolta ulkoa et löydä pisaraakaan sulaa vettä! Sitten hän nojautui seinää vasten, ummisti silmänsä ja murahti: “Joku voisi haluta hakea hänet sisälle. Hän jätti takkinsa naulakkoon.” Vivian sävähti varpailleen kuin kauris ja hyppeli Essyn luokse.

Pitkään he kaksi saivat istua; Adrianna lumihangessa akatemiarakennuksen ulkopuolella ja Eve vasten samaa seinää sisäpuolella, molemmat ajatuksiaan selvitellen ja varmastikin mahdollisimman äkeinä. Kului varmasti monta minuuttia, ennen kuin kukaan edes reagoi. Pikku Vivian, kuten Eve näki silmänurkastaan, kykki melko pitkään vaitonaisena takan vieressä, ennen kuin katsoi asialliseksi ilmoittaa muille yhden seurueen jäsenen kadonneen. Even suureksi tympäännykseksi lapsi oli havainnoinut koko tilanteen alusta saakka, ja niin syy tapahtuneesta tuli harvinaisen kätevästi vieritetyksi hänen itsensä niskoille. Silloin vasta hässäkkä iski; vuoroin Markus, vuoroin Essy ravasivat ulkona huhuilemassa vastausta kuulematta. Oli pimeää, eikä Adrianna kai halunnut tulla löydetyksi. Eve oli tallessa; Eveä ei kaivannut kukaan. Aika ajoin MacKenzie vilkuili hänen suuntaansa, mutta nautti silti enemmän Danaen kuin hänen seurastaan.
Hyvä niin.
Adrianna oli ollut ulkona puolisen tuntia, kun Essy ja Markus viimein kokosivat komitean tämän saamiseksi takaisin sisälle.
“Hän nyhjöttää tuolla seinää vasten tuulen alla”, Markus selitti, “eikä suostu tulemaan sisään!”
“Hän paleltuu sinne pian”, Essy täydensi asiantuntijan elkein.
“Hölmö”, tuhahti Eve. Essy mulkaisi häntä julmasti.
“Sinun asemassasi en olisi noin suulasta”, hän tokaisi ja kääntyi taas muiden puoleen, “mitä me teemme?”
“Pitäisikö ilmoittaa professoreille?” keksi MacKenzie.
“Ja odottaa tunti, että he suvaitsevat nostaa lihavat ahterinsa Sokeaskin nojatuoleista, vai?”
Eve tuhahti. Sokeaskin talossa ei harrastettu nojatuoleja.
“Ehkä sitten, jos Eve pyytäisi häneltä anteeksi…”
“Ei”, tokaisi Eve.
Kaikki olivat hetken hiljaa.

Äkkiä piiristä, johon oli hiljalleen alkanut liittyä muitakin kuin tylypahkalaisia, helähti kirkas, nuori ääni. Kuin koko ajatuksessa ei olisi ollut mitään sen kummallisempaa, Vivian hypähti ylös ja ilmoitti: “Minä menen!”
“Bibiana…” ehti Essy aloittaa, mutta ensimmäistä kertaa pikkutyttö todella pisti hänelle jauhot suuhun.
“Etiäpäin, sanoi mummo lumessa!” hän hihkaisi ja kipitti saman tien ovelle vaivautumatta edes itse vetämään takkia niskaansa. Essy oli jo menossa perään, kun Danae tarttui häntä olkapäästä.
Heille ei missään vaiheessa selvinnyt, mitä ulkopuolella oikein tapahtui, mutta vain paria minuuttia myöhemmin sekä Vivian että Adrianna kopistelivat ovesta sisään pälpättäen innokkaasti italiaksi. Iltaohjelma jatkui, ja Eve sai ottaa rauhassa torkkunsa - tai siinä määrin rauhassa, kuin hänen onnistui vaientaa nalkuttava omatunto.

[Millijoona]

Jees, Millijoona is back to kommentoimaan.

Tämä luku oli aika omituinen, jos suoraan saan sanoa. Putosin kärryiltä pari kertaa, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea. Olin ihan pihalla tuossa alkuvaiheessa, kun kerronta hyppäsi Essyyn ja mentiin Schäärgistin taloon. Myöhemmin tuli sitten vähän selvennystä asioihin, mutta olin silti vielä aika pihalla.

Juu, luku oli hiukan omituinen, mutta se ei silti tarkoita, ettei kerronta olisi jälleen ollut erinomaista. Rakastan noita hahmoja, jokaikistä.

[Elfalas]

Mj; En ihmettele jos se on sekava, se oli niitä pahimpia blokkilukuja, puoliväkisin kirjoitettua. n___n' Tästä eteenpäin tason pitäisi kohota hiukkasen.

No niin. Olen kaksi lukua edellä julkaisuaikataulusta ja taas kerran hyvin väsynyt, joten paras vain hoitaa tämä pian pois alta ja mennä käymään ulkona, jos saisin vielä kirjoitettua yhden luvun tänään. Suunnittelin tätä lukua melko pitkään etukäteen, mutta sitten se jäi jotenkin keskeneräiseksi ja kompuroin sitten kirjoittaessani. Haaaah. >_____< Tässä hiukean jännittävässä pätkässä me tapaamme uusia ihmisiä.
Tuolla murteella on ihana kirjoittaa. X___x

7.
Valkoinen vieras

“Riittää jo!” ulvahti Astra Sokeaski.
Eve nosti katseensa muistikirjastaan vain kohdatakseen Sokeaskin eukon hurjistuneen katseen. Tällaiset pikku raivonpuuskat eivät olleet mitään uutta; siinä kun Schäärgistin talolla lapsekkaita kohtauksia järjesti räyhähenki, Sokeaskin oma kiusanhenki oli talon emäntä itse. Eve katsoi eukkoa suoraan silmiin ja kohotti viileästi toista kulmaansa.
Sokeaskin suupielet vääntyilivät vaarallisesti.
“Niin?” äännähti Eve.

Muutaman sekunnin ajan koko Sokeaskin oleskeluhuone roikkui keinotekoisen hiljaisuuden varassa. Itsekseen liikuskelevat koriste-esineet jähmettyivät hyllyjen reunoille, osa puoliksi ilmaan, ja jopa takka tuntui vaimentavan rätinäänsä. Eve kallisti rauhallisesti päätään, kun Sokeaski kohdisti häneen ehkä tehokkaimman paineenkasauskatseensa. Hän venytti suupieltään hymyntapaiseen - kauempaa ilme näytti lähinnä kohteliaalta hymyltä, kun lähietäisyydelle keskittyi kaikki Even silmäkuoppiin varastoitu ivallisuus. Se oli Even bravuuri; sillä saattoi ärsyttää lähinnä istuvaa ja selitellä sitten muille, kuinka tämä oli pimahtanut ihan tyhjästä. Sokeaski kai ymmärsi jo jutun jujun - miksi muuten hän olisi kasvattanut katseensa murhaavuuskerrointa vielä muutamalla asteella? Eve ei ollut edes tiennyt, että oli mahdollista mennä näin pitkälle ilman, että silmämunat kääntyivät nurin.

Juuri silloin kuului hiljainen kilahdus jostain Sokeaskin takaa. Itse asiassa ääni johtui teekupista, joka hyppäsi professori Verson polvelta teevadille, mutta joka tapauksessa se aloitti melko paljon kaikenlaista. Ensinnäkin pari vaasia, jotka olivat jo ennestään heiluneet vaarallisen näköisesti paikoillaan, kierähti lattialle ja pirstoutui. Toiseksi professori Kalkaros laski lehteään sen verran, että huomasi aluillaan olevan kohtauksen, totesi sen kiinnostavammaksi kuin kaksikymmentä vuotta vanha huuhaalehti ja ryhtyi lehdenluvun sijaan tarkkailemaan tilannetta kyyniseen tapaansa. Kolmanneksi professori Verso kaappasi teekupin takaisin ja ryyppäsi oikein nopeasti suunsa täyteen kuumaa juomaa, jottei hänen tarvitsisi sanoa mielipidettään.
Neljänneksi Astra Sokeaski räjähti.
Hänen jo valmiiksi punertavat silmänsä näyttivät syttyvän, ja ryppyiset suupielet vääntyivät muodostamaan nurinkurisen s-kirjaimen. Kaikki kahdeksan kaksoisleukaa pullahtivat äkkiä näkyviin mustan röyhelökauluksen uumenista ja alkoivat tutista kuin keittiönpöydälle nostettu meduusa.
“Olen kyllästynyt kukkoiluusi!” Sokeaski rääkäisi. “Eva, onko sinulla pienintäkään käsitystä, paljonko vaivaa näemme sinun ylläpitosi eteen? Täällä sinä istut ja sanelet muille, mitä pitäisi tehdä, sysit huonekalujani, häiritset äitini unta, nyhjötät kasassa kuin mikäkin simpanssi… Jolleivät opettajasi olisi täällä, Eva, olisin jo aikoja sitten heittänyt sinut ulos!”

Eve kohotti taas kulmiaan. “Ei ole minun syyni, jos vanhus on herkkäuninen.”
Sokeaski vaikeni yhtä äkkiä kuin oli malttinsa menettänyt ja loi Eveen taas yhden kuuluisista odotahan-kun-olemme-kahden -katseistaan. Eve virnisti ja vaiensi omantunnon itsepintaisen jankutuksen siitä, että hän oli tosiaan lähettänyt sen eksyneen haarukan suoraan vanhantädin suljetulle ovelle aamuyöllä. Operaation tulokset eivät olleet kovinkaan suotuisat, mutta kaikeksi onneksi professori Verso oli viilentänyt suutaan kylliksi pistääkseen nykerönenänsä asiaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Eve sai puuskupuhista irti jotain hyödyllistä.

“Hetki pieni”, Verso luikautti englanniksi ja hymyili herttaisesti säkkäröiden otsasuortuviensa alta, “mistähän tässä mahtaa olla kyse?”
Eve puhahti. Olisi ollut niin helppoa vain puhua saksaa ilman, että kukaan muu ymmärsi…!
“Se ei kuulu teihin millään tavalla”, töksäytti Sokeaski, ja hänen kaikki kaksoisleukansa nyökyttelivät pontevasti. Eve laski taas silmänsä muistikirjaansa ja raapusti muutaman rivin vinolla peilikirjoituksella, josta kukaan ei ainakaan ensi hätään saanut selvää. Omatunto muistutti, että omien ajatusten salailu alkoi muodostua hänelle pakkomielteeksi.
“Käytin aamulla rajauskynää”, Eve sanoi ääneen.
Professori Verson ällistyksen saattoi kuulla, vaikka Even katse oli vieläkin tiukasti kiinni Sokeaskin kälyn vanhan sulkakynän kärjessä. “Mitä oikein tarkoitat?”
“Siitä tässä kiikastaa”, Eve totesi ykskantaan ja nuolaisi sulkakynän päätä. Musteen maku levisi hänen kielelleen, ja hän irvisti. Ensiksi kostutetaan, sitten kastetaan kynä musteeseen, nuija! “Ja ehkä myös siitä”, hän jatkoi ääneen, “että arvon rouva Sokeaski tässä olettaa, että minä vielä viiden kokonaisen päivän jälkeen säikkyisin hänen ‘paha silmä’ -numeroaan… Epäilemättä minun on sitten mahdoton sopeutua tämän kylän elämänrytmiin. Kaoottiseen nyky-yhteiskuntaan mukautuneet aivoni tikittävät kai liian nopeasti. Anteeksi heikkouteni.”

Even puhuessa Sokeaskin kasvot palasivat hiljalleen peruslukemille. Enää Eve ei mennyt tähänkään lankaan; vasta nyt hän tiesi, että räähkä oli todella käärmeissään. Oli aika suorittaa taktinen poistuminen. Molempien professorien toljottaessa enemmän tai vähemmän sanattomina Eve pamautti kirjansa kannet kiinni, laski sulkakynän pöydälle - joka puolestaan alkoi heti keinotella sitä pöytäliinalle, joka taas yritti työntää sen lattialle - ja asteli peilityynin ilmein ulos huoneesta. Sokeaskin ilme ei ollut paljonkaan raivokkaampi, mutta sähkön saattoi aistia ilmasta: kohta pari uutta vaasia tulisi tiensä päähän.
Verso kuului pyörittelevän päätään tuskastuneena. “Sano nyt sinä hänelle jotakin, Severus”, hän puuskahti.”
“Smith, tule takaisin”, kutsui Kalkaros yhtä kiinnostuneena kuin jos Eve olisi ollut karppi.
“Ryhmän moraali laskee tuota menoa”, Verso motkotti.
“Tuskin”, Kalkaros totesi, “hän ei ole häirikkötyyppiä. Saa nenilleen joka tapauksessa.” Heti perään kuului lehden rapinaa ja pitkällinen huokaus, kun Kalkaros palasi toimiinsa ja Verso antoi periksi. Kenkien kopinasta Eve tiesi vielä silloinkin, kun veti kenkiä jalkaansa eteisessä, että Sokeaski oli konkannut suorinta tietä yläkertaan pitämään neuvoa perhekuntansa kanssa. Takaisin tullessa Eveä odottaisi kelpo vastaanottokomitea. - Järkevintä oli siis pysytellä poissa kyllin pitkään. Ehkä muutama tunti riittäisi.

Kas niin, pohti Eve marssiessaan kilpakävelijän askelin pitkin Mintzin jään kuorruttamaa kylänraittia, mihinkä tästä sitten lähtisi? Täällä on melko vilpoista. Ei huvittaisi kyhjöttää jäälohkareiden seurassa koko yötä.
Toisaalta Monnhuus-akatemia oli poissa laskuista - sieltä häntä ensimmäiseksi tultaisiin hakemaan. Sitä paitsi siellähän ei ollut muutenkaan tilaa, ellei hän sitten savustaisi ulos muutamaa slovakialaista, eikä Eve ollut enää ihan painostustuulella. Schwarzin talolla häntä tuskin siedettäisiin mittaamattoman pitkään, Schäärgistillä vallitsi hengenvaarallisen korkea rohkelikkopitoisuus, ja sitä paitsi se kaamea Arielle tyttärineen oli siellä… Ei tainnut olla muuta vaihtoehtoa kuin kivuta kylän yläpuolelle ja jutella mukavia omantunnon kanssa. Hänen tavallisen paikkansa lähellä oli kelpo kallionkolo, johon hän voisi ryömiä, jos kylmä yllättäisi, eikä olisi välttämättä pahitteeksi, jos hän noutaisi muutaman pöllin polttopuiksi laskettelurinteen laavulta. Siten hän voisi viettää kohtalaisen mukavan illan itsensä seurassa.
Tähän johtopäätökseen tultuaan Eve poikkesi päätieltä ja lähti seuraamaan kyläläisten suosimaa hiihtolatua kohti lähintä puuliiteriä.

Kerättyään sylyksen puita Eve palasi samaa reittiä takaisin. Hänen teki melkein mieli hävittää jalanjälkensä niin kuin jossain seikkailuelokuvassa ja kadota jäljettömiin. Muut saisivat etsiä häntä niin kauan kuin halusivat, ja hän istuisi koko ajan mukavasti kotoisassa kallionkolossaan… vaikkakin viimeistään siinä vaiheessa, kun opettajat otettaisiin mukaan etsintöihin, he käyttäisivät taikuutta jäljittämiseen. Niin, Sokeaskin eukkoa ei välttämättä olisi kiinnostanut, mihin hänen ylimeikattu raggarisuojattinsa joutui, mutta professori Kalkaros joutuisi sen rusettipäisen rupikonnan, Pimennon, syyniin ja sitä kautta kadulle, jos yksikin seurueesta hukkuisi matkan varrella. Opettajilla oli sinä vuona melkoiset paineet pitää huolta oppilaistaan. Eve siis totesi yksinkertaisesti, ettei kätkeytyminen maksaisi vaivaa. Hän pysyttelisi piilossa siihen asti, että kylässä alkaisi ilmetä jonkinlaista huolta, ja tassuttelisi sitten takaisin niin kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut. Jos hyvin kävisi, Schwarzin väki olisi hänestä niin huolissaan että tarjoaisi hänelle illallista. Hän kääntyi tutulle reitille, joka vielä erottui railona hangessa, vaikka sen päälle oli vastikään satanut uutta lunta.
Siinä kun Mintz sijaitsi kohtalaisen suojaisassa paikassa, sen yläpuolella tuuli purevasti lähes lakkaamatta. Eve kiskoi punaista kaulaliinaansa tiukemmin kasvoilleen - nyt ei sentään oltu koulussa, jossa olisi pitänyt käyttää kaameaa tupahuivia, jota Eve inhosi ja joka sitä paitsi ei edes pitänyt tuulta. Ainakaan ei satanut, eivätkä Hopeahampaan huippua kiertelevät pilvetkään näyttäneet mitenkään uhkaavilta. Kaiken kaikkiaan oli harvinaisen rauhallista lukuun ottamatta tuulen suhinaa korvissa, ja Eve sentään tiesi, että siihenkin tottuisi pian. Sen verran useasti hän oli muutaman viime päivän aikana tänne ylös kiivennyt. Hänen mielipaikkansa oli sen kallionkielekkeen vieressä, joka suojasi kylää; aivan lähellä vuorenseinämää, kielekkeen juuressa. Juuri ennen kielekettä maasto muuttui helppokulkuisemmaksi, jotenkin keinotekoiseksi - ehkä siinä oli ollut kinttupolku, jonka satunnainen maanvieremä sitten oli tuhonnut. Eve pudotti polttopuut ja työnsi kätensä taskuihinsa heti, kun tasapainoilu ei enää ollut tarpeen. Tuulenpuuska törmäsi seinämään ja pöläytti hänen kasvoilleen kunnon tuiskauksen puuterilunta. Hän pyyhkäisi nopeasti silmänsä kuiviksi.

“Hitto”, Eve puuskahti ja potkaisi jääkimpaletta, joka oli pahaksi onnekseen sattunut väärään paikkaan. Ääni kaikui hiljaisena takaisin lähimmistä vuorenseinistä. Lunta oli tullut enemmän kuin hän oli edes uskonut; hän itse kahlasi nietoksessa nilkkojaan myöten, mutta hänen tavallinen piilopaikkansa näytti siltä kuin olisi joutunut myrskyn alle - tai jos ei sentään, ainakin hänen armaan kallionkolonsa suu näytti olevan mitä suurimmassa määrin lumen peitossa. Eikä Eveä alkuunkaan huvittanut ryhtyä leikkimään kaivinkonetta. Hän kirosi raskaasti ja rojahti suorin polvin istualleen hankeen niin, että lumi vain pölisi. Mikäs nyt eteen?
Mene takaisin kylään, ehdotti omatunto.
“Luulet vain“, pisti Eve takaisin, ja tällä kertaa hän teki sen pelotta ääneen, “minä pysyn tässä ja sillä siisti.“
Ja palellutat itsesi? Olisit nyt järkevä!
“Olen puhunut“, Eve puuskahti ja lakkasi kiinnittämästä huomiota nalkutukseen. Mutta omallatunnolla oli kieltämättä pointti; hän ei voisi jäädä samaan paikkaan kauaksi. Tämä tuuli puhaltaisi lämmön hänen iholtaan alta aikayksikön, ja sitten hän simahtaisi siihen paikkaan eikä jaksaisi enää herätä.

Tosiaan; ei kulunut kuin hetki, ennen kuin Even varpaat alkoivat kohmettua. Tuulikin pisteli ilkeästi kasvoja. Eihän siinä lopultakaan muu auttanut kuin nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Eve survoi kätensä entistä syvemmälle viitantaskuihin tuntien, kuinka pohjasaumat ratisivat. Kasvot hukkuivat entistä syvemmälle hupun uumeniin, kun hän taivutti päätään sen verran, ettei tuuli riuhtoisi viittaa hänen yltään. Sitten hän suuntasi turhia mukisematta muinaiselle kulkureitille - ehkä ylempää löytyisi suojaisempi lepopaikka.

Vasta puolivälissä rinnettä Eve älysi, että puut olivat jääneet alas. Hän kirosi taas itsekseen - tyypillistä tuuria. Hän katsahti olkansa yli jalanjälkiään, jotka peittyivät jo kovaa vauhtia sivulta vierivään lumipölyyn. Tuuli oli tarpeeksi voimakas heittämään lehmän ilmaan, jos lehmärukka vain sattuisi sopivaan paikkaan. Omat jäljet eivät oikein houkutelleet. Silloin Eve teki jotain sellaista, mihin ei olisi julkisesti ryhtynyt vaikka olisi maksettu: huokasi pitkään, syvään ja epätoivoisesti.
Mitäs minä sanoin, intti omatunto.
“Pää kiinni.”

Mutta seuraavassa hetkessä hänen silmänsä äkkäsivät jotain uutta! Oikealla päin, ehkä vain pari metriä alempana, hohtelevanharmaata hankea halkoi suurehko musta laikku. Eikä vain suurehko - hyvin suuri. Valtava suorastaan, kuten Eve huomasi lähestyessään sitä. Luolan suu ulottui läheltä katsottuna kutakuinkin hänen päänsä tasalle, eikä sen
perää erottunut lainkaan. Eve oli ehkä katsellut liiaksi jalkoihinsa eikä lainkaan sivuilleen, kun tällainen aarre oli jäänyt huomaamatta! Hitto soikoon, jos hän olisi joutunut asumaan vuorilla itsekseen, hän olisi melko varmasti palelluttanut itsensä huolimattomuudessaan.
“Ja siellä olisi sitten parempi olla autiota”, Eve tokaisi ääneensä odottamatta kenenkään vastaavan.
Luuletko, että tuon kokoinen kolo olisi tyhjänä keskitalvella? Epäilen, huomautti omatunto.
“Mitäs sitten luulet, että siellä on? Karhuko?” Eve nauroi ääneen ja jatkoi tarpomista. Muutama hankala kivenlohkare vielä - ja sitten hän loikkasi kevyesti luolan suuaukolle ja kurkisti arvostellen sisään. “Sitä paitsi”, hän jatkoi, “mikä hyvänsä täällä pitääkin majaa, kaikkoaa yhdellä hyvin tähdätyllä pahalla silmällä.”
Mitä horiset?
“Jotakin siellä Sokeaskin kämpillä voi oppia”, Eve totesi ykskantaan ja virnuili pahansuovasti. Kunnes.

Tyttö oli pukeutunut yksinkertaisiin, koruttomiin, jopa alkeellisiin nahkavaatteisiin, pitkään tunikaan ja housuihin. Hänellä oli jalassaan villalla vuoratut, polvimittaiset saappaat sekä silmillään valtavan kokoinen karvalakki. Se teki hänen ikänsä vaikeaksi arvioida. Hänen vartalonsa oli treenattu, suorastaan poikamainen - missään, tasan missään ei ollut hiukkaakaan ylimääräistä rasvaa. Mutta hänellä oli sirot kasvonpiirteet, hämmentävän pitkät silmäripset ja hennot, lumen kuorruttamat kulmakarvat. Itse asiassa hän oli kauttaaltaan lumen kuorruttama. Lunta oli hatussa, tunikassa, saappaissa, kintaissa, kasvoilla ja yksittäisissä oljenkeltaisissa hiuksissa, joita pursuili hatun alta. Hän oli hyvin nuori, ei varmasti Eveä itseään vanhempi, vaikka olikin häntä pidempi. Hän kyyrötti kylki seinää vasten lähellä luolan suuta, havahtui kai Even yksinpuheluun ja säikähti kuin pikkuinen kili sutta.

Eve ei voinut sanoa yllättyneensä. “Hei, mitäs tämä on?” hän laukaisi melkein ivallisesti ja virnisti vinosti. “Pieni kissa? Hyvä. Katsos, toteutan uhkaukseni.” Ja hän peitti hetkiseksi kasvonsa käsiinsä, väänteli niitä aikansa, ja kun hän nosti katseensa, hänestä oli tullut pesunkestävä paholainen. Toinen tyttö kavahti hyökkäysasentoon ja kiskaisi vyöltään veitsen. Eve astui vaistomaisesti taaksepäin. Sitten hän huomasi, että tytön käsi tärisi.
“Lass mich allein!” Saksankieliset sanat olivat tuskin enempää kuin kuiskaus, jonka tuuli vei saman tien mennessään. Tyttö puhui Sveitsin murretta niin paksusti, että siitä ei meinannut saada hyvällä tahdollakaan selkoa. “Jätä miut rauhaan. Miulla on valkoinen kuolema.”
Eve kohotti aavistuksen verran toista kulmaansa. “Na und?” hän päästi. “En edes tiedä, mistä puhut.”
“Menes kauemmas”, ähisi toinen.
“Ihme hiippari”, Eve tokaisi ja istui alas. Kumpikaan ei värähtänytkään; valkoinen vieras ei laskenut asettaan, eikä Eve osoittanut häntä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Sitten tytölle valkeni jotain.
“Hetkonen. Siuhan olet saksalainen!” hän yskäisi äkisti.
“Entä jos olenkin?” Eve pisti kätensä puuskaan ja kallisti päätään vaativasti, mutta veistä pitelevä käsi ei laskeutunut vieläkään. Silloin omatunto kuitenkin päätti puuttua peliin.
Anna kun minä hoidan tämän.
“Hah”, Eve äännähti, mikä sai hänen tuoreen seuralaisensa entistä enemmän varuilleen.
iIhan oikeasti. Ole reilu. Haluan tietää jotain - päästän sinut kyllä takaisin.
“Siitä nyt ei ole epäilystäkään…” Eve mietti hetken. “Olkoon sitten.”
“Hiljaa”, älähti tulokas, “oles hiljaa!”

Pää selkeni äkkiä. Katse kirkastui. Lumikiteet lakkasivat polttamasta poskia. Eve tunsi äkkiä olevansa enemmän hengissä kuin aikoihin. Aivan kokeilun vuoksi hän rutisteli rystysiään - kaikki tuntui olevan taas hänen hallinnassaan. Loistavaa.
“Hei, kuule, kaikki on hyvin”, hän sanoi rauhallisesti.
“Hiljaa!”
“Jos minun läsnäoloni häiritsee, mikset lähtisi pois?”
Hei, Eve muistutti mielessään, mehän sovimme, että minä olen vallassa.
Pah, sanoi hänen pimeämpi puolensa.
Yhteistyötä! Edes tämän yhden kerran!
Tutkiva hiljaisuus. Hetken aikaa vieras toljotti Eveä kuin puulla päähän lyötynä. Sitten kuului nopea suhahdus, kun tytön vasen käsi sujahti takaisin vyölle, iski puukon tuppeensa ja singahti tyhjänä takaisin eteenpäin. Se oli kai jonkinlainen kömpelö tutustumisyritys.
“Kiisla”, sanoi tyttö.
“Eve”, sanoi Eve ja ojensi oikean kätensä kätelläkseen. Vähän aikaa tyttö taas tapitti häntä silmät selällään, vasen käsi edelleen ilmassa. Sitten Eve äkkiä käsitti, ettei tytöllä ollut oikeaa kättä. Toinen hiha oli sidottu kyynärpäästä nahkanauhalla, ja se roikkui tyhjänä ja velttona kyljen myötä. Pikaisesti Eve yskähti ja vaihtoi edustuskättä. Kiislan kasvot kirkastuivat.
“Siu olet saksalainen”, hän selitti, “siis liittolainen!”
“Mitä ihmettä?” Eve äännähti. Joko tässä nyt oltiin liittoja muodostamassa, vaikka oltiin vasta tavattu? “Tämä tulee nyt hiukan äkkiä”, hän sanoi ja naurahti päälle. Mutta Kiisla ei nauranut, oli kai täysin tosissaan.
“Täällä harvoin tapaa ulkopuolisia“, hän jatkoi, “kylä on suunnilleen ainoa yöpymispaikka, eikä sinne päästetä ketä tahansa. Mistä siu oikein tulet? Oletko vieras, tunkeilija?”
“Öh, vieras”, sanoi Eve. “Kelataanpa vähän taaksepäin. Keneen minulla siis on kunnia tutustua? Oletko sinä Schwarz, Schäärgist vai Sokeaski?” Ei hänellä ollut ainuttakaan kylän kolmen suvun tunnuspiirteistä; ei mustia hiuksia, punaisia silmiä tai kirkuvanpunaista tukkaa.

Ehkä hänen poskensa olivat jo valmiiksi punertuneet pakkasessa, mutta Evestä Kiisla näytti punastuvan hennosti. Hänen katseensa muuttui varovaiseksi, ikään kuin hän olisi juuri möläyttänyt jotain peruuttamattoman typerää. “Ei sillä oikeastaan ole väliä… unohda koko juttu”, hän ynisi. Eve kuitenkin tarttui häntä itsevarmasti olkapäästä ja pyydysti hänen katseensa. Siitä saattoi lukea, kuinka paljon Kiisla äkkiä halusi tutustua “ulkopuoliseen”. Niin kuin hän olisi kuullut ulkomaalaisista pelkkiä taruja! Eve kohotti kulmiaan - ei syyttävästi, niin kuin hänen julmempi puolensa tapasi, vaan yksinomaan kysyvästi. Sitten hän hymyili hiukan. Josko toinen siitä rohkaistuisi.
Kiisla nielaisi ja pyyhki silmiltään pari valkoista hiussuortuvaa. “Sanotaanko vaikka, että miu kuulun… heimoon. Asutaan täällä ylhäällä, lähellä huippua, milloin missäkin.”
“Jaha”, sanoi Eve silmiään räpytellen, “kylän väki kertoo meille vähemmän kuin aavistinkaan.”
“Ei, ei!” Kiisla kiljahti. “Tarkoitan, ettei kyläläiset tiedä meistä! Vietetään, sanotaanko, hiljaiseloa täällä… etsitään rauhaa ja hiljaisuutta. Ihan todella. Uskothan miua?”

Eve oli vähällä langeta tytön koiranpentuilmeeseen, aivan liian vähällä. Niin surkealta tämä näytti karvalakki puoliksi silmille valahtaneena ja lunta silmäripsissä, että hänen teki lähinnä mieli halata Kiislasta ilmat pihalle. Mutta ennen kuin hän ehti edetä siihen vaiheeseen, hän menetti ruumiinsa hallinnan. Taas. Jonokaupalla sanoja, joita hän ei ollut kutsunut, pursusi ulos hänen suustaan.
“Minä en usko sinua”, puhui toinen puoli rauhallisesti, itsevarmasti, kuin olisi pitänyt taikuuden historian esitelmää, “minä arvaan, että kyläläiset ovat hyvin perillä olemassaolostanne. Että sinä ja sinun heimosi olette ne vuorten räyhähenget, joita alhaalla pelätään. Aiheutatte kaikenlaista pientä ja suurempaa kiusaa, koska teillä on jotain hampaankolossa kylää vastaan, eikö vain? Olisipa mielenkiintoista tietää, paljonko teitä on ja missä pidätte majaa. Niin, ja saatan arvata jopa, mikä valkoinen kuolema on…” Lause katkesi kesken, kun valta vaihtui jälleen, ja lempeämpi Eve äyskähti: “Ole sinä jo kerrankin hiljaa!”
Toisen Even puhuessa Kiislan ilme oli jähmettynyt, ja hänen ainoa kätensä oli etsiytynyt vyölle ja veitsen kahvalle. “Sitten”, hän lausui tyynesti, “miun täytyy viiltää siun kurkkus auki.” Tuppi helähti, kun hän veti veitsen esille.
“Ikään kuin sinulla olisi kanttia siihen”, ehti toinen Eve huomauttaa, ennen kuin se lempeämpi otti vallan itselleen ja sulloi väsyttävän toisen persoonallisuutensa jonnekin aivopoimujen väliin. Ole nyt vaiti, hän intti.

Mutta toinen Eve oli oikeassa. Veistä pitelevä käsi ehti vavahdella ilmassa muutaman sekunnin, ennen kuin valahti lattialle ja terä kalahti kiveen. Kiisla, kuka ikinä olikin, oli liian kiltti ottamaan henkeä edes satunnaiselta muukalaiselta. Eve aisti joskus tällaiset asiat, eikä häntä pelottanut. Ja totta; sen sijaan, että olisi hyökännyt raivokkaasti Even päälle, Kiisla loikkasikin melkein epätoivoisena tutkimaan kiveä riipaissutta veistään. Hän nosti sen silmiensä tasalle, puri hampaansa yhteen ja huohotti tarkastellessaan sitä. “Voi hiivatti”, hän sopotti, “nyt miu sen tein! Kaarne nylkee miut!”
“Kaarne?” kysyi Eve.
“Miun veli”, Kiisla tarkensi kääntämättä katsettaan veitsenterästä. “Hää teki tämän puukon itse. Jos miu sen nyt tylsytin, on siitä oksat pois!”
“Kyllä se minusta on ihan tarpeeksi terävä”, uskaltautui Eve ehdottamaan ja hymyili typerästi. Lapsikin näki, ettei hän ymmärtänyt aiheesta mitään.
“Siu et tajua!” ulisi Kiisla. “Siitä ei ole mitään hyötyä, jos se ei ole terässä koko ajan! Mitä vaan voi tapahtua milloin vaan…” Hän osoitti merkitsevästi käsivarrentynkäänsä, ja Eve värähti myötätunnosta. “Miu en tiedä mitä miu teen nyt.”
Suurin piirtein ensimmäistä kertaa elämässään Eve alkoi tuntea olonsa enemmän tai vähemmän sanattomaksi. Tämä Kiisla oli kieltämättä kummallinen tuttavuus. Ensin vihamielinen, sitten ystävällinen, taas raivoissaan ja lopulta lähinnä murtunut - siinä tutkimista aloittelevalle psykologille. Mutta professori Kalkaroshan oli käskenyt hankkia ystäviä, ja tässä taisi olla suurin piirtein ainoa vaihtoehto sen jälkeen, kun orastava suhde Adriannaan oli niin ajattelemattomasti murskattu…

“Miun pitää nyt mennä”, Kiisla tokaisi äkkiä ja puristi veitsenkahvan käteensä. Sitten hän kääntyi Even suuntaan silmät kimaltaen. “Siu. Oles kiltti äläkä kerro kylässä että näit miut. Haukka saa hepulin. Miu lupaan  kertoa siulle kaiken miun perheestä, jos vaan pidät suusi supussa. Joohan?”
“T-toki.” Even kieli takelteli. Kiisla teki jo lähtöä, pakkasi kätevästi yhdellä kädellä pikkuista nahkalaukkuaan ja heilautti sen käyttökelpoiselle olalleen.
“Muutes”, hän lausahti ja vilkaisi Eveä pikaisesti, “miu etsin miun ystävää, Mäyrää. Jos siu vielä vaeltelet täällä ja näet miun ikäistä tylleröä, niin sano että häntä vielä etsitään.”
“Joo”, sanoi Eve yhä hiukkasen pyörällä päästään. Tässä vaiheessa Kiisla oli jo ketterästi kiivennyt luolan sivun pikkukiviä pitkin suuaukon yläpuolelle. Hän otti kätevästi tukea maasta oikealla kyljellään. Sitten hän heilautti Evelle kättään. Toverillisesti, ei niin kuin elinikäiselle viholliselle, tai yleensä sellaiselle, joka on juuri saanut tietoonsa elintärkeitä salaisuuksia.
Ihan kuin Kiisla olisi lukenut Even ajatukset, hän muistutti: “Siun pitää pysyä hiljaa. Siitä riippuu ihan kaikki. Muistas. - Samaan aikaan huomenna?”
“Selvä”, ynähti Eve. Kiisla nyökkäsi, pinkaisi vauhtiin - ja oli poissa! Ikään kuin ketään muuta ei olisi koskaan paikalla ollutkaan. Vasta nyt Eve käsitti, että hänellä oli kylmä. Hänen sormensa tuskin liikkuivat enää.
No, oletko nyt tyytyväinen? Toinen puoli muistutti olemassaolostaan.
“Selvä, ymmärretty, sinun vuorosi…”
Hyvä sentään. Mutta mennään nyt hitossa tekemään se nuotio. Minuakaan ei huvita lähteä akatemialle kuuntelemaan, kun Maldini riitelee Mesmer Schwarzin kanssa.

[Elfalas]

Eikö ainuttakaan kommenttia tällä viikolla? Koettakaa nyt lapsoset kestää, tässähän ollaan jo puolivälissä! ;______; Kaipaan ihan tosissaan jotain huomioita Kiislasta kun se on niin random.

No, olen päässyt ihan kiitettävästi eteenpäin, työn alla parhaillaan luku 14. Teksti muuttuu koko ajan vähemmän kamalaksi, mutta toisaalta mukaan tunkee epäjohdonmukaisuuksia, joiden korjaaminen on jotenkin ylivoimainen juttu. Lisäksi tästä on ilmeisesti tulossa jopa pitempi kuin Kasvottomista, vaikka lukuja on vähemmän. (Mitä minä teen väärin? Käytänkö liikaa enteriä vai häh?) Palaute olisi siis tosiaan kultaa.
Tässä osassa alkaa tapahtua. Juoni lähtee hatarahkoista kantimista, mutta odotettavissa on paljon draamaa ja eläimellistä raakuutta, joten eiköhän se uppoa suureen yleisöön. Seuraavassa Maldini siis riitelee Mesmer Schwarzin kanssa.

8.
Valkoisia valheita

Bibiana oli kadonnut.
Arielle Schäärgist, joka tapasi herätä hiukan muuta taloutta myöhemmin, oli tarponut ensi töikseen aamulla Monnhuus-akatemialle tarkistaakseen, oliko Essy jälleen ottanut lapsen mukaansa. Kun akatemiarakennuksessa sitten ei ollut ainuttakaan hartiakorkuista pienempää, hän oli marssinut ulos mahdollisimman sulkeutuneen näköisenä. Kokousta oli jatkettu tavanomaisen kaavan mukaan: pari seuraleikkiä, esitelmä jostakin osanottajamaasta ja sitten puolitoista tuntia projektitöitä. He olivat lähteneet metsästämään lounasta tyytyväisinä, aivan autuaan tietämättöminä pahasta maailmasta - mutta kun he astuivat ulos koulun pääovesta, koko kylä oli sekaisin.
Bibiana oli kadonnut.

Essy oli viimeksi nähnyt hänet aamulla Schäärgistin eteisessä; lähtiessään akatemialle hän oli tapansa mukaan huolehtinut, että lapsi pukeutui asiallisesti lähtiessään ulos ikätovereidensa kanssa. Hän ja pari muuta mukulaa lähitaloista olivat leikkineet hippaa kinoksessa aivan lähellä taloa sen verran äänekkäästi, että olisi luullut Ariellenkin heräävän mekkalaan - eikä Essy olisi ollut siitä pahoillaan. Mutta naisen kehossa jytäävät hormonit toimivat kai kuin paraskin unilääke, sillä Arielle oli noussut vasta pitkään kello kymmenen jälkeen, ja silloin jäljellä oli ollut vain myllätty lumihanki ja pieni vuohennahkarukkanen, jonka omistaja ei ollut Bibiana. Muut lapset olivat kuulemma löytyneet yhden kotoa toiselta puolelta kylää. He olivat sanoneet, että Bibiana oli halunnut palata kotiin harjoittelemaan kitaransoittoa ja lähtenyt omille teilleen. Sen jälkeen hänestä ei ollut havaintoa.
Kun tieto tästä oli levinnyt, kokouksen aktiviteetit oli keskeytetty tilapäisesti, ja jokainen kynnelle kykenevä kylän rajojen sisäpuolella oli raahattu Schäärgistin kartanolle palaveriin. Heitä oli varmasti lähemmäs kolmekymmentä, ja he kaikki olivat ahtautuneet yllättävän kapea-alaiseen takkahuoneeseen; Essy itse kyhjötti niin lähellä takkatulta, että hänen selkänsä tuntui palavan. Toiset tylypahkalaiset olivat hänen ympärillään, tavallisen yltiöpositiivinen MacKenzie sekä täydellinen vastakohta Eve tietenkin - Markus ja Adrianna olivat hukkuneet väkijoukkoon ovella. Dirkiä ei ollut missään, mutta sen sijaan Danae Dimitrakopoulou nojaili seinään ja tarkasteli englantilaisia arvoituksellisesti. Schäärgistin kotihenget haahuilivat ympäriinsä kanniskellen lisätuoleja ja kuumaa maitoa.

“Ylireagointia, selkeää ylireagointia!” marmatti Markuksen serkku, joka oli vallannut jengeineen lähimmän nojatuolin. Essy huokasi oikein, oikein syvään, niin että äänen värinä tuntui kiirivän koko huoneen poikki ja tärisyttävän jopa kotihenkiä. Jollei tilanne olisi ollut, mikä oli, hän olisi huutanut koko maailmalle, että Mesmer Schwarz oli universumin ärsyttävin ihminen.
He eivät olleet tulleet toimeen missään vaiheessa, Essy ja Mesmer, vaikka Markus oli monta kertaa yrittänyt väkinäisesti sovitella heidän välejään. He vain olivat kuin kaksi samanmerkkistä napaa magneetissa: kummallakin oli omat näkemyksensä, ja he molemmat olivat tarkalleen yhtä vakuuttuneita niiden todenperäisyydestä ja yhtä valmiita puolustamaan niitä viimeiseen veripisaraan. Kirsikaksi kakun päälle tuli vielä se fakta, että Mesmer oli kerta kaikkiaan auttamaton sovinisti ja naistenmies, eikä näyttänyt sitten millään käsittävän, mitä sana “ei” tarkoitti. Eikä asiaa auttanut sekään, että Mesmer nimitteli kaiken aikaa MacKenzieä kuraveriseksi ja puhui saksaa tämän selän takana, jottei tämä olisi ymmärtänyt. Tunnettua ärsyttäjää ärsytettiin nyt olan takaa. Vasta edellisenä päivänä Essy oli saanut neljännen tai viidennen tajuttomuuskohtauksensa pelkästään Mesmerin takia!

He siis ottivat verissä päin yhteen joka kerta, kun T.O.S.I.-kokouksen osanottajat tuotiin akatemialle samaan aikaan seitsemäsluokkalaisten kanssa. He olivat eri mieltä ruuasta, vaatetuksesta, hierarkiasta, taiteesta, rakkaudesta - mistä hyvänsä! Mesmer sitä paitsi meni väitteissään kerta kaikkiaan äärimmäisyyksiin. Edellisiltapäivänä he olivat juuri olleet keskellä mitä eläimellisintä väittelyä filosofiasta, kun Mesmer oli äkkiä alkanut inttää, ettei taivas ollutkaan sininen! Siinä vaiheessa Essyn aivot olivat sanoutuneet irti, ja hän oli menettänyt tajuntansa - ja kun hän oli havahtunut, se luikuri oli jo aikoja sitten paennut paikalta.
Mutta nyt Bibiana oli tiessään, ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin muodostaa etsintäpartio Mesmer Schwarzin ja kenen tahansa kanssa, joka vain oli valmis auttamaan.
“Ylireagointia?” Essy kivahti. “Mitä itse tekisit, jos joku olisi uskonut lapsensa huostaasi, ja sitten tämä katoaisi noin vain, mitään sanomatta?”
“Jättäisin sille tielleen tietysti”, tokaisi Mesmer ja nosti nokkaansa, “ellen olisi jo itse heivannut sitä rotkoon.”
“Mätäpaise”, sanoi Essy kohteliaasti.
“Taulapää”, lausui Mesmer ja hymyili herttaisesti.
“Hei, lopettakaa jo!” huusi Markus jostain kaukaa, mutta hänen äänensä ei kantautunut serkkupojan korviin saakka niin kauan kuin hän oli mintziläisten puristuksessa jossain takaseinällä.

“Minä olen melkein samaa mieltä mätäpaiseen kanssa”, huomautti Eve, “ihan liioittelua. Pikkulikka voi vaatia vähän omaa aikaa silloin tällöin, varsinkin kun koti on tämmöinen.”
“Sinä et tajua!” Essy ärähti. “Jos hän ei ole kylässä, hän on väistämättä vuorilla, ja tyhmäkin tietää, että siellä on vaarallista. Mitä hän tekee siellä yksin, jos sattuu jotain?”
Eve kohotti kulmiaan. “Jestas, Elsa!” hän ulvahti teennäisesti. “Mikä kumma saa sinut kiinnostumaan tuolla tavalla kuusivuotiaasta?”
“Elsa?”
“Ai niin - unohdin mainita! Sokeaskiska keksi vihdoin käännöksen nimellesi. Pidätkö?” Tämän sanoessaan Eve hymyili julmasti. Essyn olisi tehnyt mieli läimäyttää häntä. Hän kuitenkin pakottautui pysymään rauhallisena, vaikkakin se vaati häneltä niin paljon voimia, ettei hän enää kyennyt keksimään sanottavaa.
“Sokeaskiska?” kysyi MacKenzie.
“Niin, rouva Sokeaski”, Eve vinoili, “niin kuin Norrisista Norriska, Sokeaskista tulee Sokeaskiska. Kelpo sanaleikki, eikö? Yritäpä sanoa se monta kertaa nopeasti!” MacKenzie teki työtä käskettyä, ja Eve taputti häntä päälaelle melkein hellästi. “Nyt sekin on vaiti.”
“Anna jo olla!” Essy tokaisi ja jatkoi puolittain itselleen: “Ja Bibiana on kahdeksanvuotias.”

Tässä vaiheessa Essy joutui aivan todella taistelemaan itsensä kanssa, jottei olisi kumauttanut Eveä oikein lujaa lähimmällä kynttilänjalalla. Hän olisi kai ennen pitkää toteuttanutkin aikeensa, ellei joku olisi ehtinyt ensin. Ennen kuin Essy ehti kissaa sanoa, oli Mesmer Schwarzin hienostunut nyrkki jo kajahtanut tyylikkäästi Even puolityhjään kalloon. Kuului jonkinlainen tukahtunut rusahdus, niin kuin joku olisi särkenyt vanhan folioilmapallon.
Essy ponnahti jaloilleen. “Sinä! Lakkaa runnomasta koulutovereitani!”
Mesmer rypisti kulmiaan. “Vasta äskenhän sinä raivosit hänelle. Olet sekava!”
Mutta ennen kuin Essy alkoi tehdä huomioita siitä, miten epäkelpo Mesmer oli koulukiusaajan jaloon toimeen, Eve oli jo ottanut ohjat käsiinsä. Hänen siro kouransa napsahti kuin munalukko Mesmerin ranteen ympärille, ja toinen käsi kahlitsi tämän vapaan käsivarren tuolia vasten. Hänen mykät henkivartijansa kohahtivat, kun Eve alkoi ääntäkään päästämättä vääntää Mesmerin rannetta vastapäivään. Hänen otteensa oli niin tiukka, ettei se liikahtanut milliäkään - ja eipä aikaakaan, kun Mesmerin sormenpäät alkoivat punoittaa.
Essy nojautui taaksepäin. Hänen moraalillaan oli jotakin henkilökohtaista tällaista vastaan, mutta toisaalta teki mieli vain katsella, kuinka nämä kaksi tyyppiä, joita hän niin syvästi inhosi, tappelivat keskenään. Pimennon liittolainen ja sovinisti, mikä loistava pari… ja arpea Essyn kämmenselässä vihlaisi taas.
“Minun täytyy oppia pitämään suuni kiinni”, hän ehti toistaa suu kierossa, ennen kuin hän käsitti, että hänen toiseksi parhaan bändipaitansa selkämys oli tulessa. Hän oli nojautunut liian lähelle takkatulta!

Yhdellä sulavalla liikkeellä hän sysäsi molemmat riitapukarit maihin ja kierähti itse selälleen vapautuneeseen tilaan - Schäärgistin kokolattiamatto ei ollut niin arvokasta alkuperää (tai esteettiseltä arvoltaan suuri), että sen kohtalosta olisi tarvinnut huolehtia. Essy keskittyi vain rutistamaan kuumuutta hohkaavan kohdan selkämyksessään niin tiukasti maata vasten kuin vain saattoi. Ympäristön hälinä muutti lievästi sävyä, kun ihmiset alkoivat jupista närkästyneinä joutuessaan tönityiksi.
Mekkala loppui, kun MacKenzie sai itsensä kootuksi ja langetti loitsulla kunnon vesisuihkun Essyn päälle, ja liekit sammuivat sihahtaen. Essy puuskahti ja kompuroi seisaalleen. Hän tunnusteli selkäänsä; iho ei tuntunut kamalan aralta, mutta paitaan oli tullut reikä, josta hänen rintaliivinsä paistoivat iloisesti läpi. Ei sillä, että hän olisi kauheasti piitannut. Saisipa Mesmer jengeineen hyvät naurut.
Jostakin yleisestä hälinästä kuului Even ääni. Vähän aikaa Essy uskoi tämän ilkkuvan hänen ahdinkoaan, joka ei suinkaan ollut ahdinko, koska Essy ei lopultakaan juuri kärsinyt siitä, mutta sitten: “Adrianna korjaa tuon, jos pysyt vähän aikaa paikallasi.”
“Mitä hittoa?”
“Hiirulaisen sormissa pysyy neula. Piski, hae hänet.” MacKenzie hypähti käskystä ja sukelsi mintziläisten sekaan.

Juuri silloin väkijoukosta nousi yksi kirkkaanpunainen pää, joka mitä todennäköisimmin kuului Arielle Schäärgistille. Yllättäen kaikki punasilmäiset Sokeaskit, mustatukkaiset Schwarzit ja punapäiset Schäärgistit vaikenivat kertaheitolla.
Arielle ei suinkaan pitänyt turhaa kiirettä puhuessaan. Hän aloitti puheensa toivottamalla rauhallisesti hyvää päivää ja kiittämällä paikalle saapuneita myötätunnosta. Hänen paasatessaan murteellisia, mahtipontisia kohteliaisuuksiaan, jotka epäilemättä koostuivat lähinnä juustoon liittyvistä metaforista, Essy kiristeli hampaitaan. Selkänahkaa kirveli, Mesmer ja hänen koulutetut kojoottinsa käkättivät kuin vanhat vuohet, ja nyt Arielle sitten käyttäytyi kuin kadonneen kasvattityttären etsiminen olisi ollut pelkkä muodollisuus!
Bibiana osasi kieltämättä olla väsyttävä: jollei hän halunnut leikkiä kuurupiiloa tai kiipeillä katossa, hän viipotti Essyn perässä joka suuntaan ja laukoi vähän väliä suustaan omituisia sanalaskuja, jotka eivät kaiken lisäksi sopineet tilanteeseen sitten alkuunkaan! Ikään kuin Essy olisi yllättäen saanut kauan toivomansa pikkusiskon, joka oli sitä paitsi täysi vastakohta hänen veljilleen kotona. Austin oli sentään samanikäinen kuin Bibiana, mutta häntä ei kotona paljon nähnyt. Mieluummin hän vältteli siskoaan - ja esimerkkiä seurasivat muut kaksi. Ajoittain Essy ei edes tiennyt, oliko tästä hyvillään vai pahoillaan.

Mutta oli miten hyvänsä, jos Essy kerran oli ominut Bibianasta itselleen yhdistetyn pikkusiskon ja holhokin, hänellä oli velvollisuus etsiä tämä, jos tämä oli vaarassa. Eikä pelkästään velvollisuus; hän halusi kuollakseen löytää Bibianan!
MacKenzie palasi raahaten Adriannaa käsipuolesta, ja kun Schäärgistin jemmasta vielä löytyi sopivasti neula ja lankaa, Adrianna alkoi kursia kangastilkkua paitaan kärventyneen reiän peitoksi. Essy kuunteli Ariellen puhetta käsi poskella piittaamatta edes siitä, että sai neulasta selkäänsä useamman kerran.

“Kuten jo kokoontumisen alussa totesin”, jatkoi Arielle posliininuken ilmein, “itse etsinnöillä ei ole kiirettä. Ensisijaisen tärkeää on selvittää, mikä on vetänyt Vivianin kylän ulkopuolelle. ‘Kyllä routa porsaan kotiin ajaa’, kuten hän itse sanoisi - mutta sikäli mikäli hänen reittiinsä on vaikuttanut, sanotaanko… tunnistamattomia voimia, meillä on vakava ongelma. Mitään syytä paniikkiin ei tietenkään ole. Pitäkää vain silmänne auki ja pysytelkää hyvässä järjestyksessä…”
“Vai silmät!” mölisi Astra Sokeaski, ja hänen mahtavat silmäpussinsa kiristyivät äkkiä, kun hän hytkähti seisaalleen. “Korvat tässä on pidettävä avoimina, sanon minä!”
Ariellen kasvot kivettyivät entisestään, ja hän risti kätensä vatsansa päälle. “Mitä tarkoitat, Frau Astra?”
“Tuota”, Sokeaski murahti kuulostaen hetken ajan vanhalta mieheltä ja osoitti epämääräiseen suuntaan vuorenrinteille päin, “tuota minä tarkoitan! Se vekara on syytä löytää ja poimia talteen ennen seuraavia rummunlyöntejä! Muuten… kuka tietää.”
“Olisin kiitollinen, jos et hermostuttaisi väkeä taikauskoisen löpinöilläsi, Frau Astra”, lausui Arielle tyynesti. Sitten hän kääntyi muina naisina suureen yleisöön päin ja jatkoi: “Ensimmäiseksi on syytä kulkea vielä kertaalleen kylän läpi. Jostakin löytyy varmasti pienet jäljet rinteille tai ylöspäin. Ja kun tiedämme, minne hän meni, meillä ei ole enää huolen häivää. Vivian on älykäs tyttö.”
“Tuossa säässä ei pitkälle pötkitä ilman suksia”, kuului jostakin.
“Siinä tapauksessa”, jatkoi Arielle, “tarkistamme ennen lähtöämme, ovatko hänen suksensa paikallaan.”

“Mitä tämä tekee kylälle?”
“Niin, tämä kaikki on pidettävä kylän sisäisenä! Jos ulkomaailmassa kuullaan, ne kaikki ryntäävät pää kolmantena jalkana tänne mekastamaan!”
“Asia järjestyy”, Arielle vakuutti.
“Onkos kukaan nähnyt Jägereitä? Jospa se lapsi on niillä!”
“Tuskin”, Arielle sanoi. “Jättäkäämme tarkemmat kysymykset myöhemmäksi. Menkää ja etsikää kylä läpikotaisin; hakekaa jalanjälkiä. Jos hän on yksin, hän palannee pian. Jollei… tiedätte, mitä tehdä.”

Kuului hyväksyvää mutinaa, ja mintziläiset alkoivat keräillä takkejaan valmistautuen lähtöön. Astra Sokeaski hautautui myrtyneenä entistä syvemmälle vakionojatuoliinsa ja sulloi kaikki leukansa kauluksensa alle. Arielle taas istuutui rauhassa harjaamaan hiuksiaan; parantaja oli kieltänyt häntä jättämästä taloa. Hänen piti levätä. Kaikkien muiden aikomus tuntui kuitenkin olevan seurata Ariellen suunnitelmaa. Kylä haravoitaisiin, ja kauemmaksi kukaan ei lähtisi. Kukaan ei riskeeraisi itseään lapsen takia, ei edes kasvatin, joka ei taatusti ollut kyllin typerä lähteäkseen yksin vuorille.
Essyn mitta keitti yli.
Mesmer yritti tarrata hänen käsivarteensa, kun hän pomppasi jaloilleen, mutta Essy ravisteli otteen kylmästi irti. “Noinko täällä kasvatetaan lapsia?” hän rääkäisi. Oleskeluhuone hiljeni kertakäskemällä. Kaikki pienet mintziläiset tupsahtivat takaisin takamuksilleen kuin koirat, joille oli juuri sanottu: “Istu.” Essy tuhahti tyytymättömänä.
Ainoana pystyyn jäi Arielle, joka kallisti päätään, pudotti hiusharjan ja lausui: “Mitä nyt? Luulen kuulleeni tuon ennenkin.”
“Ole sinä hiljaa”, Essy tokaisi kärsimättömästi. Hän levitti käsiään, tuuppasi Mesmeriä kylkeen ja nousi kursailematta tuolille, jota tämä vielä hetki sitten oli pitänyt vallassaan. Hän puhui kansalleen kuin olisi nostattanut vallankumousta:

“Pieni lapsi on yksinään tuolla jossain! Voi tapahtua mitä hyvänsä! Hän saattaa paleltua - ja entä jos iskee lumivyöry? Kuulkaa, Bibiana - Vivian - Bibiana on pakko löytää ennen pimeäntuloa! Jos hän olisi lähtenyt huvikseen, miksei hän tullut takaisin, kun häntä huudeltiin? Koko kylä on ihan raiteiltaan. Luuletteko, ettei kaikki tämä häly kuulu kilometrien päähän! Ja - pois se minusta, että jotenkin välittäisin - mutta mitä hänen vanhempansa sanovat, jos hukkaatte hänet? Ongelma on siinä, että te vain meuhkaatte ja saapastelette edestakaisin. Täältä puuttuu järjestys!”
Pääasiallisesti Essy osoitti sanansa Ariellelle, mutta koska pelkurin vikaa tuntui olevan muussakin kansassa, hän näki parhaaksi pitää kannustuspuheen kaikille. Astra Sokeaski nyökytteli myöntyväisesti, melkein kannustavasti - jos sellaisen vanhan huuhkajan muinaiset luut enää moiseen taipuivat. Markus tuntui olevan jokseenkin samaa mieltä, ja MacKenzie nyt oli samaa mieltä kaikkien kanssa. Adrianna taas lähinnä jupisi itsekseen, koska Essy oli katkaissut hänen lankansa noustessaan yllättäen pystyyn.
Eikä kukaan muu reagoinut.
Eikä ketään muuta kiinnostanut.
“Todellako?” Essy äännähti. “Tottelette mieluummin tuota pallomahaa?”
Kuului myöntyväistä muminaa.
“Hyvä on siis!” Essy tokaisi. “Minä lähden sitten vaikka itse! Suoraan vuorille.” Mintziläiset räpyttelivät ripsiään viattoman näköisinä. Arielle pyöritteli silmiään. Mesmer löi äänekkäästi kämmenensä otsaansa. “Kuka on mukana?”
MacKenzie nosti kätensä - ei kukaan muu.
“Noinko vähän teitä kiinnostaa pikkutytön kohtalo? Sydämetöntä.”
“Naurettavaa”, Eve kommentoi, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, tarkoittiko hän sillä Essyä vai kaikkia muita.

Silloin Arielle heilautti hiuksiaan ivallisesti - halveksuvasti suorastaan! Hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti, kun hän lausui: “He ovat huolissaan omasta turvallisuudestaan. Hölmö tyttö, vuorille lähteminen olisi itsemurha!”
Essy tuijotti haastavasti takaisin.
“Totta se on”, Arielle jatkoi, “täytyy olla hullu kiivetäkseen tuota kallionkielekettä korkeammalle. Jos Vivian on hullu, me emme näytä hänelle huonoa esimerkkiä.” “Tuo kallionkieleke” tarkoitti epäilemättä kalliota, joka suojasi kylää tuulelta. Se oli niin suuri itsestäänselvyys, ettei Arielle vaivautunut edes elehtimään kielekkeen suuntaan.
Eve naurahti itsekseen. Tämä äännähdys, vaikka luihuisen suusta tulikin, tuntui antavan Essylle aivan uutta voimaa. Hän oli aloittamassa elämänsä saarnan, vuodattamassa jokaisen pisaran tarinaansa, syvimmistä murheista alkaen, siitä, kuinka Bibiana oli jollakin tavalla, aivan yllättäen, yhdistänyt hänet todelliseen maailmaan, ja että hän pelkäsi uppoavansa takaisin varjojen valtakuntaan, jollei saisi otettaan säilytettyä… Myöhemmin hän käsitti, ettei olisi koskaan toipunut nolostuksestaan, jos hän olisi silloin avannut suunsa, sillä jonkinlainen ylpeys hänelläkin oli. Mutta kaikeksi onneksi hänet keskeytti liki hampaaton, ketunnahkoihin kääriytynyt eukko, jonka silmät olivat niin syvällä ihopoimujen lomassa, että niistä erottui vain etäinen pilke.

“Schäävgist puhuu totuuden”, akka rääkkyi hitaasti. Pulina, joka oli hiljalleen kohottanut joukon melutasoa, katkesi kuin Schäärgistin hengen puutarhasakset olisivat leikanneet sen poikki.
“Tuo on Sokeaskin vanhatäti”, sihahti Eve, ja siitä, ettei huomautuksen sävy ollut pienimmässäkään määrin halveksiva, Essy päätteli, ettei vanhuksen sanoja ollut hyväksi kuitata olankohautuksella.
“Tuuli on pahaschta schuunnaschta”, vanhus jatkoi, “sche  tavkoittaa paljon koschteaa ilmaa, ja sche taas…” Hän jätti lauseen lopun leijumaan ilmaan.
Arielle nyökkäsi hitaasti. “Lumivyöryjä.”
“Aivan.”
Asia oli loppuun käsitelty. Essy katseli äimistyneenä, kun mintziläiset alkoivat uudelleen koota tavaroitaan, valmistautua lähtöön. Tarvittiin pari sanaa vanhalta kääkältä, ja koko Essyn palopuhe oli niin vain kumottu, niinkö? Ennen kuin Arielle oli ehtinyt istuttaa takamuksensa nojatuoliin, oli etsintäpartio jo alkanut valua eteiseen ja sitä kautta ulos. Essy spottasi Markuksen jostain heidän joukostaan; hän olisi kai raahautunut muiden mukana pihalle, vaikkei olisi halunnutkaan. Mesmer sen sijaan virnisti pahankurisesti ja hoputti jenginsä liikkeelle, ja Essy näki hänen ilmeestään, ettei heillä ollut aikomustakaan ottaa osaa kylän tutkimiseen.

“Paras mennä”, sanoi Adrianna, ja muut nyökyttelivät.
Essy puristi kätensä nyrkkiin, ja kynnet painuivat tuskallisesti kämmenen ihoon. Hän tunsi itsensä niin kertakaikkisen avuttomaksi, kahlituksi, kuin joku olisi leikannut häneltä sormet pois… eikä sellainen sopinut hänen maailmankuvaansa.

“Minä lähden vuorille vaikka yksin, jos täytyy”, hän sanoi ääneen ja sylkäisi matolle.
“Et lähde, jos se minusta riippuu!” kuului jostakin kauempaa. Seuraavassa hetkessä professori Verson pomppiva kiharapehko putkahti näkyviin korkeaselkäisen tuolin takaa. Perässä seurasi Kalkaros muistuttaen enemmän korppikotkaa kuin koskaan. Ja ennen kuin Essy ehti kissaa sanoa, hänet oli istutettu lähimpään nojatuoliin puolittain korjattuine paitoineen, opettajat vastapäätä, ja koko muu seurue oli patistettu ulos. Professori Verson ilme oli valahtanut, melkein kuin moittiva, mutta kesympi. Kalkarosta näytti kiinnostavan enemmän Schäärgistin kirjahylly.
Tästä tulisi pitkä ja tuskallinen iltapäivä.

[Millijoona]

Pahoittelen sitä, etten ole kommentoinut. Laiskuus iski, ja lisäksi kone ei yhdessä vaiheessa näyttänyt Post Reply- nappulaa. Mistä lienee johtunut.

Mutta mutta, Eve on kyllä hyvin onnistunut saamaan kaikki rakastumaan itseensä tuolla pikkukylässä. Sokeaskin akkahan suorastaan toivoo, etä hän jäisi seuraavan lumivyöryn alle. Mutta olin aika ylättynyt, kun hän tutustui johonkin ihmehihhuliin ja vielä peräti jotenkuten ystävystyy sen kanssa!    Kaikenlisäksi olen huomannut itsessäni Evemäisiä piirteitä. Se on kuule pelottavaa se (vaikka kyllä me muutenkin riidellään iskän kanssa aika paljon, kun ollaan molemmat joskus niin oman kannan takana).

Eve on lisäksi minulle oikeastaan enemmän oikea ihminen kuin joku kehittelemäni hahmo vain. Plussaa siitä sinun kertojanlahjoillesi, en usko että kukaan muu olisi saanut minut tuntemaan niin.

Edellinen luku oli ihana. Rakastin Essy-Elsaa.

Ei mitään järkevää tällä kertaa.

//edit. Woah, kolmaskymmenes viesti!

[Elfalas]

Mj; Even ja minun kemiat käy hyvin yksiin. Se inhoaa minua ja minusta on hauskaa kun sillä on ikävää. n____n' Pullamössö!Eveä ei tosin jaksa Erkkikään.

Tässä osassa pitäisi periaatteessa tapahtua, mutta minä kirjoitin tapani mukaan hiukan sekavassa mielentilassa, ja siinä se sitten puuroutui. Eve on suorastaan sadistinen, ja me tapaamme lisää uutta väkeä. Lisäksi Markus on pihalla asioista. Minulla taas on vaikeuksia pitää koko henkilökaarti hallinnassa.
Onko teistä muuten sekavaa, kun yksi kertoja sanoo Bibianaa Bibianaksi ja loput käyttää Viviania?


9.
Valkoisen heimon maat

Vähän aikaa he kaikki seisoskelivat enemmän tai vähemmän sanattomina Schäärgistin pihamaalla. Lumi oli tamppautunut mintziläisten jaloissa kovaksi ja tasaiseksi, ja englantilaisten jalat luistivat sillä niin, että he lähinnä liu’uttivat niitä edestakaisin. Markus pyöritteli päätään ja yritti bongata jostain puheenaiheen, minkä tahansa, vaikka linnun tai lumilapion, jos ei muuta. Mutta piha oli autio kuin koululuokka tuntien ulkopuolella.
“Minä luulen, ettei Vivianilla ole hätää”, hän lopulta heitti ainoasta keksimästään aiheesta, “hän varmaan leikkii jossakin. Piilottelee juustolaatikossa ja odottaa, että häntä tultaisiin etsimään - lapset tekevät sellaista toisinaan. Aloittavat piiloleikin ja jättävät sitten jonkun yksikseen.”
“Miksi kaikki nostavat heti tällaisen metakan?” kysyi MacKenzie. “Siitähän on vasta pari tuntia, kun hänet viimeksi nähtiin, eikö?”
“Tällaisia me olemme”, Markus sanoi kohauttaen hartioitaan. “Me huolestumme pienestä, varsinkin kun kyseessä on kunnia-asia, niin kuin Vivianin kasvattaminen on!”

Eve heitti päänsä taakse ja päästi suustaan muutaman kyynisen tirskahduksen. Englantilaisten mieliala tuntui laskevan entisestään, ja Markus mietti kuumeisesti tapaa laukaista kireä tilanne.
“Paljon turhanpäiväistä hälyä”, Eve virkkoi katsellen arvostelevasti sormenkynsiään, “täkäläiset ovat kyllin rohkeita uhoamaan aivonsa pihalle, mutta kukaan ei uskalla lähteä kotipihaa edemmäs. Kuin pikkulapset.” Hän naurahti taas.
“Ei se ole niin”, Markus ehti väittää, ennen kuin Even syyttävä silmäys hiljensi hänet ja pakotti siirtymään Adriannan taakse turvaan. Tällaisenko kuvan he itsestään antoivat? Tärkeileviä pelkureitako he olivat kaikki? Markus ei koskaan ollut ajatellut niin, ei edes silloin, kun kaikki kyläläiset olivat kerääntyneet Schwarzin sukutalon eteen katsomaan, kuinka se räiskyi kirkkaanpunaisissa liekeissä. Hehän olivat vain lamaantuneet tilanteen yllättävyydestä. Niinhän?
“Hän oppi tuon ilmeen Pimennolta”, Adrianna suhahti katkerasti olkansa yli. “Riittäisi tappamaan muutamia pieneläimiä, eikö?”
“Mikä on Pimento? Luulin, että käytte kaikki Tylypahkaa”, Markus ihmetteli.

“Ei se ole mikään koulu, eikä edes se vaan hän”, MacKenzie heläytti. Samassa hänen äänensä kuitenkin muuttui teräväksi, suorastaan arvostelevaksi, yhtä ilkeäksi kuin Even ääni konsanaan - sellaista Markus ei ollut ennen tämän suusta kuullut. Ukkospilvet tuntuivat nousevan muidenkin tyttöjen ylle, kun MacKenzie selitti: “Dolores Jane Pimento on taikaministeriön oma pieni vasikka koulussamme. Hän viettää päivänsä kiduttamalla oppilaita ja laatimalla sääntöjä, joissa ei ole mitään järkeä.”
“Kiduttamalla? Liioittelet!”
“Kaikki on sekaisin hänen takiaan”, Adrianna myönsi.
“Akalla on naama kuin sammakolla ja kaamein vaatemaku ikinä, mutta muutoin kun variksenpelättinä hän on täysin turha”, Eve totesi niin kuin olisi keskustellut teen lämpötilasta. Ja aivan samanaikaisesti, kuin yhteisestä sopimuksesta, hän ja MacKenzie nostivat kätensä. Kummankin vasenta kämmenselkää viivoitti joukko siistejä pikku arpia, ikään kuin joku olisi yrittänyt kirjoittaa niihin sulkakynällä. Riveistä ei kuitenkaan saanut selvää.
Molemmat katsahtivat nopeasti toisiaan. Heidän silmänsä välähtivät, ja saman tien he pistivät kätensä taskuihinsa, ja huomattuaan, että MacKenzie teki samoin kuin hän itse, Eve alkoi näpertää pakkasviittansa kaulusta. MacKenzie tuhahti.
“Hän ei ole Evelle niin ankara, koska Kalkaros lellii luihuisia”, hän huomautti.
“Vai lellii!” Eve murahti. “McGarmiwa on koko ajan hyysäämässä teitä! Vauvat.”

Markus, jonka heittämät kysymykset oli kylmästi jätetty huomiotta, tyytyi viimein aukomaan hämmentyneenä suutaan. Adrianna puisteli päätään niin kuin olisi tottunut tällaiseen. Eikä Markuksella ollut harmainta aavistustakaan, mikä MacKenzieen oli yhtäkkiä mennyt. Even kummallisiin mielialanvaihteluihin hän oli ehtinyt jo tottua, mutta eikös MacKenzie ollut se, jolla oli aina hyvä sana sanottavana kaikesta ja joka myös sanoi sen jos sai siihen mahdollisuuden?
“Minä en vain käsitä, mitä teillä kahdella on toisianne vastaan!” hän lopulta puuskahti.
“Yksinkertaista”, ehätti Eve toteamaan, “hän on idiootti. Yhtä paljon järkeä kuin terrierillä.”
“Hei! Senkin…”
“Vuh!”
Adrianna ummisti hetkeksi silmänsä ja kohotti kasvonsa taivasta kohti. “Hän on rohkelikko ja hän on luihuinen”, hän lausui vaimeasti.
“Kuka on mikä?” halusi Markus tietää, ja samaan aikaan MacKenzie oli sitä mieltä, että koko maailman olisi kuulunut tietää ennalta, ja Adrianna toivoi hiljaisesti pääsevänsä mahdollisimman kauas koko paikasta.

Mutta Eve tempaisi äkkiä taikasauvansa esille ja kohotti sen korkealle päänsä yläpuolelle. Lumihiutaleet, joita ripotteli hiljakseen hänen hiuksilleen, sulivat silmissä, kun hänen päänsä kiehui. Sauvakäsi vapisi ja silmät kipinöivät. “Nyt vaiti tai minä loihdin teihin sellaisen löllösääriloitsun, etteivät koipenne kanna kuuteen viikkoon!”
Kaikki hiljenivät. Kuului vain yksinäisen pöllön huutelu jostain kulman takaa.
“Noin sitä pitää. Pysykää tuollaisina. Vaimennous.”
Markus nielaisi, mutta sekin ääni vaimeni tuskin kuultavaksi. Hän voisi ehkä halutessaan kuiskata, mutta tuuli veisi niin pienen äänen pian mennessään, eikä puhe kantaisi kenenkään korviin saakka. Eve hymyili rauhallisesti, melkein lempeästi, niin kuin olisi viimein saanut toteuttaa jotain, jota hänen oli tehnyt mieli jo pitkän aikaa. Hän kääntyi selin muihin niin, että viitta hulmahti, ja otti muutaman askeleen kohti Schäärgistin pihaporttia. Parin metrin päässä hän pysähtyi ja viittasi muita seuraamaan. “Nyt kun kerrankin olette hiljaa”, hän sanoi, “me menemme hakemaan sen tipusen, tai muuten se uskalikko ei ikinä lakkaa ulisemasta. Ja minun pitäisi opiskella hänen kanssaan vielä puolitoista vuotta! Alkakaahan tulla.”
Ja he seurasivat Eveä, kaikki kolme siistissä jonossa kuin ankanpojat. Ehkä tyttö oli langettanut heihin pari kirousta aivan salavihkaa, sillä he kaikki uskoivat kiltisti, että Eve tiesi tismalleen, missä heidän etsintänsä kohde oli, ja että kyläläiset eivät sitä keskenään löytäisi. Kun he suuntasivat akatemian ohitse huippua kohti, kävi selväksi, ettei heidän määränpäänsä ollut kylässä. Eikä edes lähellä.

Eve vapautti seurueen vaimennusloitsusta vasta, kun he olivat korkealla kylän yläpuolella. He tarpoivat nilkkasyvyisessä hangessa kompastellen kiviin ja kitukasvuisiin oksiin. Ilma haisi kummalliselta. Markus vaistosi savua, joka ei kuitenkaan ollut todellista - hän  tiesi jo ennalta savunhajun olevan vain hänen mielensä keino varoittaa vaarasta. Ettei olisi käynyt samalla tavalla kuin viimeksi. MacKenzie ja Adrianna tuntuivat huomaavan saman, mutta pitivät äänensä alhaalla, jottei heidän oppaansa vain olisi uudelleen menettänyt hermojaan. Eve vain harppoi eteenpäin kuin kilpakävelijä. Markusta puistatti moinen päättäväisyys; hän oli tottunut verkkaisempaan elämäntyyliin. Jos oli kiire, pistettiin sukset jalkaan. Mutta tämä oli toisaalta ensimmäinen kerta, kun suunta oli ylös- eikä alaspäin.
Ylöspäin ei tavallisesti menty.
Pikimusta varis lensi heidän ylitseen kylää kohti kuin huonona enteenä - ja juuri silloin se taas alkoi. Jossakin korkealla joku otti esille suuren rummun ja alkoi takoa sitä voimiensa takaa, ja sen tam, tam, tam kaikui pitkälle alaspäin, tällä kertaa voimakkaampana kuin koskaan. Markuksen jalat tuntuivat muuttuvan joka askeleella painavammiksi, ikään kuin hänen sydämensä olisi jokaisella lyönnillään pumpannut enemmän ja enemmän lyijyä verisuoniin. Kun vaimeasta tam, tam, tamista oli tullut TAM TAM TAM, hän ei enää saanut kengänpohjiaan nousemaan hangen pintaa korkeammalle. Oli pakko pysähtyä. Adrianna ja MacKenzie seisahtuivat myötätuntoisesti, mutta Eve jatkoi kuin ei olisi huomannutkaan, ja jonkinlainen pieni, tumma pilvi näytti leijuvan hänen niskansa tuntumassa. Markus ja tytöt tollottivat hänen peräänsä melko pitkään, ennen kuin hän seisahtui noin kymmenen metrin päähän ja kailotti:
“Jos te jänishousut jäätte jälkeen, tuskin selviätte enää omin voimin takaisin kylään!”

“Selviämmehän”, MacKenzie sanoi iloiseen tapaansa, mutta hymyä vailla, “Markus tuntee seudun. Eikö vain?”
Pala nousi kurkkuun ja lumihiutaleet alkoivat yllättäen polttaa poskia. Eihän se ollut totta. Markus viihtyi kylässä, ei rinteillä, eikä varsinkaan siellä, minne ei saanut mennä. Sokeaskin rouvahan oli henkilökohtaisesti tarjoutunut nylkemään jokaisen, joka saataisiin kiinni tällaisesta rikkomuksesta… Sellaista ei sopinut uhmata… Ja tässä sitä mentiin.
“Ei onnistu”, Markus sanoi ääneen, “minä olen kulkenut vain kylän alapuolella. Ja täällä saattaa olla lumen peittämiä kuiluja. Tai maanvieremiä.” Hän kohotti silmänräpäyksen ajaksi katseensa taivaaseen, niin, että lumihiutaleet ehtivät kastella hänen kasvonsa. Kun hän taas kääntyi katsomaan muita, Adrianna ja MacKenzie tuijottivat häntä - pettyneinä, jolleivät muuta. Siellä jossain kauempana Eve virnisteli. Markus pudisti päätään. “Millähän poppakonstilla sinusta sitten on tullut täysinoppinut vuoristo-opas, jos saan tiedustella?”
“Se on minun oma henkilökohtainen asiani”, totesi Eve ja nakkasi niskojaan. “Sitä paitsi te näette kohta. Tietenkin siinä tapauksessa, että saatte jalkanne liikkeelle. Näissä lämpötiloissa kengänpohjat nimittäin jäätyvät nopeasti kiinni maahan.”
“Ei se niin mene”, pisti Markus väliin, mutta Even kommentti oli jo noteerattu. Adrianna kiljaisi ja hypähti ylös niin, että pari kiloa kiviä vieri rinnettä alas. Sitten hän punastui tajuttuaan, että hänen kenkänsä irtosivat lumesta mainiosti.
Eve nauroi ääneensä. “Aletaan mennä.” Sitten hän kääntyi vastausta odottamatta, heilautti kättään ja lähti kapuamaan ylös pitkin hataraa polkua, jota tuskin erottui vastasataneen lumen alta. Muutaman metrin päässä hänen ääriviivansa alkoivat haihtua; sumu oli laskeutunut huipulta kylän reunamille saakka. Silloin seurueeseen iski paniikki.
“Mutta entä rumpu?” valitti Markus. Äkkiä häntä kylmäsi enemmän kuin koskaan, vaikkei pakkasta varmasti ollut enempää kuin kaksikymmentä astetta.
“Tyhmä”, kuului jostain usvan seasta, “eivät ne ole tulossa tännepäin.”
“Mistä tiedät?”
“Minä tiedän.”

Niin he kiemurtelivat kyseenalaisen turvallista poluntapaista pitkin kivien ja kallioiden lomassa, väistelivät rinteen viimeisiä puita ja käyttivät lähes kaiken energiansa pystyssä pysymiseen. Eve varoitteli pysymään vaiti, koska alettiin lähestyä lumivyöryvaaraa. “Puhuminen ei haittaa”, hän sanoi, “mutta koska eräät tuntuvat olettavan, että keskusteluun kuuluu jatkuva rääkyminen…” Adrianna huokasi syvään ja jättäytyi muutaman askeleen jälkeen.
Markus yritti pitää keskustelua yllä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Jossakin vaiheessa aihe yksinkertaisesti kuivui kokoon; kummallisen muotoiset kalliot eivät kauaa jaksaneet kiinnostaa, ja Vivianin katoamisesta tai heidän tulevasta määränpäästään nyt ei kerta kaikkiaan sopinut puhua. Jossakin vilisti jänis, jota englantilaiset pitivät suloisena, mutta joka Markuksen mielestä näytti aterialta, ja vähäksi aikaa he saivat upotettua itsensä kiistelemään aiheesta. Sitten he väsyivät siihenkin. Markus kiinnitti katseensa kengänkärkiinsä ja yritti kuumeisesti kaivaa aivokopastaan jonkin mielenkiintoisen tiedonmurun.
Yhtäkkiä MacKenzie jättäytyi jonossa aivan hänen rinnalleen, antoi Even kaahata monta metriä edelle niin, ettei häntä tahtonut sumussa erottaakaan. “Mitä varten sinä säikyt kuin jänöjussi joka kerta, kun kuulet nuo rummut?”
Markus ehti päästää suustaan jonkin epämääräisen äänteen, ennen kuin toinen jatkoi: “Et varmasti pelkästään siksi, että ne aiheuttavat tyhjänpäiväistä pikkukiusaa kaikille, vai mitä?”
“Ei se ole pientä kiusaa!” Markus puuskahti. “Ne polttivat meidän talon!”
“Polttivat?”

Suurin piirtein ainoa tiedonhäive, jota Markus ei ollut jakanut uusien ystäviensä kanssa. Hän oli kertonut siskostaan, lempipipostaan, isästään, äidistään, kaikista tädeistään ja serkuistaan, Janina-tädin vaihto-oppilaasta. Kaikki tiesivät, että isä oli kyläpoliisi, piti järjestystä, oli varmasti nytkin Schäärgistillä selvittelemässä Vivianin katoamista. Kenellekään ei ollut jäänyt epäselväksi äidin kasvatusoppaiden menestys maailmalla. Kaikki olivat saaneet kuulla Mesmer-serkun noloimmat muistot, Mariän, Hydran, Gracchuksen ja Konstantinin - luokkatovereiden - uusimmat  kouluarvosanat, eikä yksikään seurueesta varmasti unohtaisi julmia paljastuksia, jotka Markus oli aivan silkkaa häijyyttään tölvinyt ilmoille sisartaan koskien. Sillä silloin, kun Markuksen maailmaa ei vatkattu nurin vierailijoiden, ilkeiden tätien ja katoilevien pikkulasten toimesta, hän tunsi ja tiesi paljon, eikä hänen korviltaan pysynyt mikään salassa! Asiat vain kiinnostivat häntä. Ihmisillä oli sitä paitsi tapana paljastaa itsestään kaikenlaista kiivaan keskustelun aikana.
Mutta koskaan Markus ei ollut kertonut heille, eikä oikeastaan muillekaan, Schwarzin vanhan sukutalon kohtalosta.

“Minä olin silloin kymmenen”, hän aloitti kompuroiden - sekä sanoissaan että konkreettisesti - ja selvitti kurkkuaan, kun Adriannakin lähestyi hiljaa kuullakseen paremmin. “Therese ei muista mitään, hän oli vasta vauva. Me olimme koko perhe Janina-tädin luona iltateellä tai jotakin. Isä havahtui sitten hälytyskellon ääneen, ja me juoksimme keskelle kylää vain huomataksemme, että kotitalo oli ilmiliekeissä. Se oli hieno talo, kolme kerrosta ja kellari, ja meillä oli siellä kuusi ikivanhaa räyhähenkeä ja kaksi kotitonttua - tontut paloivat tuhkaksi, henget loukkaantuivat ja muuttivat saman tien Schäärgistille. Siellä kuulemma kohdellaan henkiä inhimillisemmin…”
MacKenzie rykäisi.
“Niin”, Markus palasi aiheeseen, “talo oli tulessa. Kukaan ei oikeastaan osannut tehdä asialle mitään. Seisoimme sitten katselemassa, kun talo paloi maan tasalle, ja toiset heräsivät vasta, kun liekit levisivät naapuritalon katolle. Meille ei jäänyt oikeastaan mitään. Äidin kirjojen ensipainokset, isän muistiinpanot, perintönä kulkenut pinnasänky, kaikki paloi. Me asuimme puoli vuotta Janina-tädin luona, kunnes isä ja enot saivat pystytettyä uuden sukutalon, sen jossa me nyt asumme.”
Adrianna katsoi Markusta pitkään otsatukkansa lomitse. Hänen silmänsä olivat selällään - niihin olisi voinut upota - ja silmäripsissä kimmelsi lumihiutaleita. Hän näytti nukelta.
“Mistä sinä tiedät, että ne olivat… ne?” tiukkasi MacKenzie.
“Tam, tam, tam”, matki Markus katkerasti ja värähti.
“Säästä kieltäsi”, lausahti Eve välinpitämättömästi, “olemme perillä.”

-

Eve oli tavannut Kiislan toisen kerran. Ja kolmannen. Ja neljännen. Viidentenä päivänä he olivat kohdanneet aamiaisen jälkeen, lounastunnilla ja vähän ennen päivällistä. Sinä aikana heidän välilleen oli ehtinyt muodostua side. Se ei oikeastaan ollut ystävyyttä eikä sielunsukulaisuuttakaan, enemmänkin kilpasisaruutta. Kiislalla oli kyllä mahtia tehdä Evelle mitä hyvänsä, se selvisi, kun hän kertoi enemmän heimostaan, mutta toisaalta Eve olisi voinut tehdä koko seurueesta lopun lipsauttamalla yhden sanan oikean korvan kuullen. He elivät jonkinlaisen valheellisen ystävällisyyden varassa, tasapainottelivat hämähäkinlangalla, jota he molemmat kannattelivat - paitsi silloin harvoin, kun Eve armollisesti antoi omantuntonsa hallita. Silloin heidän välinsä aina lämpenivät.
Kiisla oli vastaanottavainen persoona, jolla oli kyllä kiinnostusta ystävystyä, muttei kykyä luottaa ulkopuolisiin. Mutta hänellä oli tiukka moraali, ja sen mukaan kaikki hyvä, mitä hänelle tehtiin, tuli tarjota kolminkertaisena takaisin. Tällä periaatteella yksi ystävällinen sana omaltatunnolta johti halaukseen, tai Kiislan tapauksessa lempeään läimäykseen hartialle vasemmalla kädellä, koska oikeaa ei ollut.

Eräänä iltana Kiisla oli viimein heltynyt ja luvannut esitellä Evelle perheensä. Reitti oli ollut ensimmäisellä kerralla kovin jyrkkä ja vaativa, niin että Kiisla oli joutunut likipitäen kantamaan Even leiriin, mutta oli se ollut sen arvoista. Kiislan heimo oli ollut epäluuloinen, eikä tilanne ollut mihinkään muuttunut hänen vierailunsa aikana, mutta hän oli onnistunut onkimaan selville kaikennäköistä. Mäyrästä, atsuriliikkeen tarkoitusperistä ja heidän suunnitelmistaan - ja ennen kaikkea sen, että tämä leiri pysyisi tässä siihen saakka, että Mäyrä löytyisi.
Tämän poissaolevan ystävän poissa pysymisen varaan Eve oli laskenut koko omanarvontuntonsa raahatessaan taulapääkolmikon kauas kallioille.

Heitä oli kaiken kaikkiaan yhdeksän, atsuriliikkeen jäseniä siis - ynnä Mäyrä, josta ei näkynyt hännänpäätäkään. Heillä kaikilla oli kummalliset nimet, vähintäänkin oudot vaatteet sekä ihmeelliset, muodolliset tavat, joita ei olisi kuvitellut noudatettavan näin kaukana sivistyksestä. Mutta päinvastoin; atsuriliike ei koostunut villi-ihmisistä. Heillä oli kehittynyt hierarkia ja he pitivät tiukasti kiinni demokratiastaan. Kaikki asiat päätettiin yhteisvoimin, suurissa kokouksissa leiritulen ympärillä, ja heidän senhetkinen nokkamiehensä Haukka johti puhetta. Leirikin, nyt kun se oli tavallista pysyväisempi, oli äärimmäisen järjestäytynyt pienine nahkatelttoineen, metsästysryhmineen ja nuotio- ja vartiovuoroineen.

Haukka huomasi heidät ensimmäisenä. Hän oli seurueen vanhimpia, pitkälle yli nelikymppinen, ja hänet tunnisti helposti siitä, että hänellä oli muhkeampi karvalakki kuin kenelläkään muulla. Sen alta pisti esiin nenä, jonka muodosta ei ollut alkuunkaan vaikea päätellä, mistä hän oli nimensä saanut. Kun Eve, tytöt ja Markus saapuivat, Haukka istui parhaillaan tulen ääressä vuolemassa puupalikasta jotain, joka muistutti etäisesti pesäpallomailaa. Heidät huomatessaan hän nousi kiivaasti ylös ja iski jäänharmaan katseensa Eveen lukien hänet päästä varpaisiin.
“Siu taas”, sanoi Haukka ja kohotti kulmaansa hyvin samaan tapaan kuin Eve yleensä. “Miksi toit muita?”
“Pakon edessä”, Eve sanoi ja kohautti harteitaan.
“Siu tiedät kyllä mainiosti että meiän pitää lahdata siut nyt”, Haukka murahti ja mulkoili vaarallisesti Adriannaa, joka hipsikin vaivihkaa Markuksen selän taakse.
“Mietitään sitä sitten myöhemmin.” Itse asiassa Eveä ei pelottanut pätkän vertaa. Loppujen lopuksi heistä ei olisi tekemään naarmuakaan sellaiselle, josta ei ollut välitöntä vaaraa - ja hyvänen aika, näyttikö tämä seurue vaaralliselta? Pikkurillin mittainen MacKenzie, kalmankalpea korpinkynsi ja yksi mintziläinen, johon näytti jo valmiiksi iskeneen infarkti. Evekin olisi nauranut, jollei olisi pitänyt näytellä kovaa naamaa atsureille. “Me tulimme hakemaan Vivian Schäärgistiä.”

Eve olisi antanut mitä hyvänsä nähdäkseen Haukan naaman sillä hetkellä, mutta valitettavasti hänen näköyhteytensä katkaistiin varsin brutaalisti, kun toinen Kiislan veljistä harppasi heidän väliinsä. Nuorempi veli oli kai kolmekymmentä tai jotain sinne päin - hän oli energisempi kuin isoveljensä, ja hänet näki siksi lähes aina ensimmäisenä. Hän muistutti sitä paitsi hyvin paljon Kiislaa niin solakalta ruumiinrakenteeltaan kuin pitkälle, sotkuiselle saparolle sutaistujen hiustensa väriltä. Ja hänellä oli täydelliset mantelisilmät, puhtaat, atsurinsiniset.
“Eva”, veli lausahti reippaasti ja pisti kätensä puuskaan, “mitäs siu täällä toimitat? Luultiin että siu olit siinä kokoustouhussa.”
“Niin me kaikki olimme”, sanoi Eve tyynesti. “Vivian Schäärgist on täällä, eikö olekin?”
Mies räpsäytti täydellisiä silmiään. “No mistäs simskatista siu sen olet onkinut selville?”
“Sanotaanko, että se oli edistynyt arvaus”, Eve vastasi - ja puhui vaihteen vuoksi kaunistelemattoman totuuden. Hänen itsevarmuutensa oli kasvanut vasta matkan aikana, kun rummunlyönnit olivat alkaneet. “Drina, Markus ja Sandra ovat seurassani, ja voin vakuuttaa, etteivät heidän älynlahjansa riitä laverteluun edes yhdistettyinä. Saammeko nähdä hänet?”

“Totta kai - ei se meitä haittaa vaikka söisitte koko otuksen. Tuntuu tuovan pahaa ilmaa porukkaan”, huokaisi mies. Hän viittasi kaikkia neljää seuraamaan, jätti myrtyneen Haukan taakseen ja koilotti mennessään: “Supi piru, raahaa se korea ahteris tänne näin, nämä tirriäiset tahtoo nähdä sen noidan tytön!”
“Syö pääs ja mene itse”, vastasi jostain tytön ääni. Toinen virnisti.
“Tuo meinaa Supin kielellä, että se passaa. Tulkaa.”
Eve kiskaisi kuuliaisesti viittansa helmat kainaloihinsa saakka ja viipotti perään, ja koska Haukka tuntui varsin ansiokkaasti järkyttävän muun seurueen mielenrauhaa, he vaappuivat heti kohta jäljestä. Markus kuului pälättävän kulunutta vitsiä Grindelwaldista ja hevoskotkasta tilannetta rauhoittaakseen.

Ohi harppoessaan mies läimäytti äänekkäästi ohimoon pukkipenkillä torkkuvaa veljeään, joka hätkähti ja pudotti päänmyötäisen pikku karvalakkinsa niin, että ärsyttävällä tavalla luonnonkihara, miltei rastoiksi huopunut tukkapehko paljastui. “Kettu siu apina, etkö siu taaskaan tee täällä mitään?”
“Miu menen metsälle illalla!” toinen älähti närkästyneenä.
“Niin varmaan. Hei kaikki, tämä torvikorva tässä on miun isoveikka Kettu, miua aika iloisesti arvoasteikossa alempana”, nuorempi veli taputti Kettua hyvittelevästi olalle ja ojensi karvalakin takaisin, “ja miu, niin - miu olen Kaarne!”
Seurue änkytti jotain sellaista kuin: “Hauska tavata.” Eve huokasi - tuollaisella asenteella ei atsuriliikkeen mailla pitkälle pötkittäisi. He saattoivat olla tuttavallisia keskenään, mutta vieraat olivat aina uhka, ja uhka pidettiin aisoissa ainoastaan pakottamalla se tiettyihin raameihin - etikettiin tässä tapauksessa.
Kaarnetta ei pieni töykeys kuitenkaan tuntunut häiritsevän. Hän oli jo unohtanut edellisen aiheen ja vilkuili nyt tyytymättömänä ympärilleen. “Kiisla!” hän huusi, ja ääni kaikui niin, että Markus jo hypähti päkiöilleen lumivyöryä peläten. “Missä se tyär nyt taas kuppaa?”
“Kumman nokkelaan se vilistää noin yksikätiseksi”, totesi Kettu ja heitti palasen naurista hampaisiinsa.
”Kai se sieltä ilmaantuu. No, mennäänkö sitten?”

Aivan heidän edessään aukeni suuri luolansuu, johon kulkiessaan ei edes veljeään päätä pitemmän Ketun tarvinnut kumartua. Luolan reunat olivat rosoiset ja terävät, ikään kuin se olisi aivan vasta revennyt kiinteään kallionseinään. Sisällä oli mustaa, mutta jostakin syvemmältä kajasti soihdunvaloa. Eve nuuhkaisi tyytymättömänä, mutta luola tuoksui samalta kuin atsuriliikkeen leiri aina: säntilliseltä ja puhtaalta. Ehkä hiukan savultakin, jos nuotio oli sammutettu huonosti.
Muutamaa sekuntia myöhemmin sekä Kettu että Kaarne olivat kadonneet onkalon syövereihin. Eve kohensi vielä viittansa kaulusta ja marssi perään jättäen järjestelmällisesti huomiotta kaikki seuralaistensa kysymykset Kiislasta, leiristä ja järjestöstä.