Shh... kultapieni, äiti on tässä, S

[Wild Child]

Nimi: Shh... kultapieni, äiti on tässä.
Author: Wild Child
Genre: angst? Kai se voisi olla muutakin.
Ikäraja: S

A.N: Tää on taas tätä "synnyin paperin puutteessa puhelimen muistioon" -kamaa. Angstia, valitan, sitä kun on täällä Sanan säilässä enemmän kuin kylliksi. Ollaanko me todella niin angstista kansaa? Pohjautuu epämääräisesti omiin ajatuksiini ja rakkauteeni joihinkin tiettyihin fiktiivisiin hahmoihin.
No joo.
 Niin! Nimi on ehdottoman randomi, pää löi ihan tyhjää sen suhteen. Ei mikään kaunis ja klassisen taiteellinen, mutta kun mä en tykkää nimetä omia tekstejäni yhdellä sanalla, vaikka kaikkien muiden otsikoissa se näyttää hyvältä. Tääkin olisi voinut olla jotain tyyliin "Hyvää yötä" (vaikka siinä nyt siis onkin kaksi sanaa) tai muuta vastaavaa.

                                                  Shh... kultapieni, äiti on tässä

Mä en ole ikinä rakastunut sellaiseen, joka pystyisi rakastamaan mua takaisin.
Mutta mä rakastan silti, vaikka se sattuu ihan helvetisti ja vaikka mä kuljen unessa, jossa oksat repivät musta riekaleita, niin että musta ei ole lopulta mitään jäljellä. Olisi vaan niin paljon helpompaa murhata kaikki tunteet sisältään, vangita ne kellariin ja hakata ne hiljaisiksi, kun ne huutaa ikäväänsä ja tuskaansa, niin että musta tuntuu, että kaikki kilometrin säteellä kuulee sen.

Mutta mä en murhaa niitä, päinvastoin. Keitän niille mehua ja terästän sitä viskillä, pesen niiden jalat ja haavat, kun ne tulivat taas koulusta kotiin muserrettuna ja ruhjottuna. Sillä mä en halua luopua niistä, mä en pysty lopettamaan niitä, vaikka mä joudun katsomaan sitä kun ne kärsii.
 Koska mä haluan elätellä toivoa loppuun asti. Tuo tuuli kuiskasi hänen äänellään ja aamulla mä heräisin hänen sylistään, jos nyt vaan nukahtaisin. Että mulla kerrankin olisi kotiin tuomisina muutakin kuin kylmät siniset huuleni, joilla mä sitten annan niille otsalle suudelman, jolla toivotaan seuraavasta yöstä parempaa kuin ne kaikki edelliset.

[Niphredil]

...pahoitteluni siitä, että se kommentoija olinkin vain minä...

En ole varma, olenko lukenut tämän joskus, viimeisen lauseen ainakin olen.  Anyway.

Angstia on finissä ihan hitosti, mutta ei se mitään, koska diggaan sun lauseista ja sanavalinnoista. Puhekielisyys oli hallittua ja hyväkin asia, koska 'minä' kalskahtaisi oudon viralliselta näin 'henk. koht.'-tyyliseen tekstiin. Ja se viimoinen lause  = <3 .

With love&take car(e), minä

[Wild Child]

Joo mä just olin silleen "wihii, kommentti" ja sit "ai se onkin vaan toi".  No ei. Kyllä noi sunkin kommentit mulle maittaa enemmän kuin hyvin. Ja itsenikin mielestä vika lause on the best tästä tekstistä; se on vähän niin kuin aallon korkein harja, ennen iskeytyy rantaan ja leviää siihen kuin Jokisen eväät. (Hei Jokinen! Sä voit saada osan mun eväistä.)

Joo. Joidenkin sanojen kohdalla jäin puntaroimaan puhekielen kanssa, mutta päädyin omasta mielestäni ihan suht tasapainoiseen kokonaisuuteen.

Niin ja vielä yksi juttu, jota en viitsinyt enää mahduttaa author noteen, joka oli melkein yhtä pitkä kuin itse teksti: Tämän tekstin ei ole tarkoitus herättää minkäänlaisia ajatuksia kauneudesta. (Ja se mitä sillä tarkoitan, on täysin lukijan tulkittavissa.)
 
  Wild Child
                                                                                             

[natapixie]

Tää on ihana silleen oudosti, you know? Siis ei silleen  nautin toisten huonosta olosta, vaan sellanen kaunis Tykkään tost vikasta lauseesta. Se on sellasesti jännästi ihana. Puhekielikin oli hyvin osattu, ei sellanen töykee huono joka ei sovi tälläseen ficciin. Just oikeanlainen. Osaat valita sanat ja kaiken tosi hyvin.
Sori huonosta palautteesta, mut en vaan osaa.
Peukut ylös sulle

Caring about you, nata