Title: Pauhaava sydän
Author: sennamiila
Beta: ei ole
Genre: drama, angst, yksipuolinen romance
Rating: K11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Pairing: yksipuolinen(?) Bellatrix/Voldemort
Disclaimer: Rowlingin hahmot, joita minä julmasti hyväksikäytän. Kappale on Sibeliuksen (ja Adolf Paulin näytelmästä Kuningas Kristian II) ja sen sanat on suomentanut Aarni Kouta
Quote: Kukaan muu mies ei ollut koskaan saanut hänen sydäntään liekkeihin ja mieltään sen kaltaiseen hurmioon, että kaikki ajatukset kaikkosivat.
Warnings: Kuolemaa
A/N: Eksyinpä sitten tänne seikkailemaan aikaa tappaakseni, kun heräsin kymmeneltä ja koulu alkaa 12.20. Me laulettiin musiikintunnilla joskus tätä kappaletta ja mulle iski taas vaihteeksi inspiraatio. Toivottavasti tästä ei tullut kauhean sekavaa. Menee FF50:een sanalla 033. Sade. Ja omnomn voisin tämänkin omistaa Beatricelle ja Naturalille (sovitaan, et tää on ystävänpäivälahja ihanaiset <3)
Pauhaava sydän
Salamat halkoivat tummaa taivasta, kun Bellatrix Lestange tarpoi päättäväisenä eteenpäin. Sade hakkasi tummaa maata armottomasti ja tuuli tempoi puiden oksia jokaiseen ilmansuuntaan kuin tahtoen katkoa joka ikisen haarautuman.
Bellatrixin kaapu oli resuinen ja jalkansa vailla kenkiä, mutta se ei tuntunut häntä millään tavoin haittaavan. Itse asiassa nainen ei tuntunut välittävän edes takkuisina kasvoille valuvista kosteista kiharoista tai liasta, joka valui pisaroiden mukana pitkin paljaita käsivarsia.
Kaiken lian alta näkyi selväpiirteisenä tumma pimeän piirto. Se oli ainoa kohta koko käsivartta, joka ei ollut likaa kerännyt Azkabanin sellistä, siitä Bellatrix oli itse pitänyt huolen.
Bellatrix oli jo pitkän aikaa tuntenut piirron voimakkaan polttelun. Silloin hän oli nauranut. Nauranut niin vahingoniloisesti niille kaikille typeryksille, jotka tosissaan olivat kuvitelleet, ettei pimeän lordi enää palaisi. Jo silloin Bellatrix oli tiennyt, ettei mies hylkäisi heitä noin vain. Ja nyt – nyt mestari oli palannut.
Bellatrix olisi voinut vaikka kuolla miehen vuoksi. Kaikki ne vuodet Azkabanissa hän oli tuntenut palavaa kaipuuta tämän läheisyyteen. Siihen ei ollut silloin ollut mahdollisuutta, koska mestarin olinpaikasta ei ollut tietoa löytynyt, ja nainen itse oli ollut vangittuna. Azkaban oli jättänyt jälkensä kaikkialle.
Mutta nyt hän oli päässyt vapauteen, pois siitä kaikesta kurjuudesta, jonka senkin nainen oli kärsinyt vain pimeän lordin puolesta, alistunut vangittavaksi, myöntänyt palvelleensa miestä. Bellatrix olisi ennemmin vaikka kuollut kuin kieltänyt mestarinsa. Kukaan muu mies ei ollut koskaan saanut häntä tuntemaan samalla tavalla. Kukaan muu mies ei ollut koskaan saanut hänen sydäntään liekkeihin ja mieltään sen kaltaiseen hurmioon, että kaikki ajatukset kaikkosivat.
Voi kuinka Bellatrix rakastikaan herransa tapaa kohdella niitä arvottomia saastoja, jästejä, kuraverisiä, verenpettureita. Kuinka monta kertaa hän olikaan nauranut julmasti katsellessaan tämän kiduttavan uhrejaan, nauranut sille kirkumiselle, joka johtui yksinomaan pelkästä kivusta ja tuskasta. Mutta se oli ollut silloin, vuosia sitten.
Nyt Bellatrixin määränpäänä oli metsä, jossa pimeän lordi tapasi kuolonsyöjiään. Naisella ei ollut aavistustakaan, kuinka hän tiesi sen. Tieto vain tuli hänen päähänsä kuin joku olisi tunkeutunut hänen ajatuksiinsa.
Sade alkoi pikkuhiljaa heikentyä, tuuli oli enää pelkkää suhinaa puiden latvoissa. Ukkonenkin jyrähteli jo kaukana. Pilvipeite rakoili auringon koettaessa tunkeutua väkipakolla sen lävitse.
Bellatrixin suu vääntyi kieroon hymyyn.
Pian olen perillä, nainen ajatteli. Pian olen perillä herrani luona.
Tuol korpien kätkössä ruohikko on
ja paisteessa siel auringon
käy lukki niin suuri ja musta kuin yö,
se saalista vaanii ja syö
Säde päivän se vangiksi värjyen käy,
kun iltaisin verkkonsa taas hämärtäy
Ja tullessa yön
hän alkavi työn,
jok' ainoan sielun hän vangita voi
ja piinaten surmaa ne, oi
Sateesta ei näkynyt enää jälkeäkään ellei lukuun otettu kimaltelevia pisaroita nurmella.
Bellatrixin askeleet hidastuivat, sydän rummutti vasten kylkiluita ja hengitys muuttui kiivaaksi hänen lähestyessään metsän sydäntä, käydessään yhä lähemmäs herraansa. Aurinko pilkisti esiin tuuheiden puunlatvojen lomasta luoden maahan utuista valoa.
Bellatrix veti syvään henkeä nähdessään edessään puun varjossa mustakaapuisen miehen. Hän puristi kätensä nyrkkiin, kun tunsi kämmentensä hikoavan. Sydän löi yhä tihemäpään tahtiin naisen lähestyessä mustiin verhoutunutta miestä.
”Herrani”, Bellatrix kuiskasi.
Mies kääntyi hitaasti katsomaan Bellatrixia, joka koetti tasoittaa hengityksensä ja rauhoittaa pauhaavan sydämensä.
”Bellatrix”, Voldemort sanoi.
Oman nimensä kuuleminen mestarin suusta sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Bellatrixin selkää.
Voldemort astui valoon, aivan liki Bellatrixia. Nainen pelkäsi sydämensä tulevan pian rinnasta läpi, ellei se rauhoittuisi. Se takoi jo siihen malliin.
Bellatrix polvistui miehen jalkoihin painaen katseensa maahan. Hän hengitti hitaasti ja syvään yrittäen rauhoittaa kiivasta mieltään.
”Nouse ylös”, Voldemort käski, ja Bellatrix totteli rivakasti. ”Oletan, että olet kulkenut pitkän matkan.”
”Aina Azkabanista saakka, herrani”, Bellatrix sanoi.
”Olet vahva nainen”, pimeän lordi totesi. ”Ja lordi Voldemort arvostaa vahvuuttasi. Mutta missä ovat kaikki muut? Missä on miehesi veljineen? Missä ovat Dolohov, Mulciber, Travers, Rookwood?”
”He...” Bellatrix yritti. ”Minä luulen, että he jäivät jälkeen. Mutta olen varma, että he ovat tulossa”, hän kiiruhti lisäämään nähdessään pimeän lordin silmien välähtävän vihaisesti. ”He vain jäivät jonnekin, sinne taisi tulla joitain. En tiedä niin tarkkaan. He joutuivat takaa-ajetuiksi.”
”Miksi sinä sitten olet siinä?” Voldemort kysyi kylmästi. ”Mikset sinäkin ole takaa-ajettuna kuten muut?”
”Eksytin heidät”, Bellatrix vastasi. ”Mutta minä palasin, herrani, minä -”
”Vaiti!” Voldemort sihahti. ”Kyllä, aivan, sinä palasit. Et ollut raukka kuten monet muut vaan menit ennemmin Azkabaniin kuin kielsit mestarisi. Arvostan uskollisuuttasi ja lojaaliuttasi.”
”Herrani, olisin ennemmin kuollut kuin kieltänyt teidät”, Bellatrix sanoi.
”Minulla on sinulle tärkeä tehtävä”, Voldemort jatkoi. ”Luotan sinuun nyt, älä petä luottamustani.”
”En tietenkään, herrani”, Bellatrix lupasi. ”Ennemmin vaikka -”
”Et kuitenkaan vielä saa tehtääväsi”, Voldemort sanoi. ”Sinun tulee ensin saada taikasauva, sisaresi varmaan lainaa omaansa, kunnes saamme sinulle uuden. Jos sinulla ei ole taikasauvaa, et voi suorittaa tätä tehtävää.”
”Tiedän sen, herrani”, Bellatrix sanoi.
”Mene nyt”, Voldemort käski. ”Sisaresi odottaa sinua.”
”Mutta herrani -” Bellatrix aloitti.
”Mene!” Voldemort toisti kylmästi.
Bellatrix kääntyi ja lähti metsästä. Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta pientä pettymyksen pistosta viimein rauhoittuneessa sydämessään. Hänen mestarinsa oli ollut niin lähellä – mutta kuitenkin niin kaukana.
Nainen odotti malttamattomana. Pääsisikö hän kenties taas omalle erikoisalalleen, kiduttamiseen? Vai saisiko hän tappaa jonkun? Ehkä jonkun verenpetturin? Voi, kuinka Bellatrix tahtoikaan kuulla taas sitä kirkumista, joka oli kuin sulosointuista musiikkia hänen korvilleen.
Ilta hiipi pikkuhiljaa taivaalle, kun aurinko painui maate. Maailma alkoi tuudittaa lapsiaan unen kehtoon.
Ja aurinko sammuu, sen kehrää ei näy,
se yön ikihelmahan käy
Ja ihmiset sielutta harhailevat
vain tuntien tiet avarat
Yön tummuus on heistä kuin hehkuva koi,
he säikkyvät, kerran jos valjeta voi,
ja rientäen pois
näin eivätkö ois
ikivapaita – unta kun nähneensä vaan
he luulevat nukkuessaan
Pimeän lordi oli nauranut. Bellatrix oli nauranut. He kaikki olivat nauraneet.
Ministeriö oli ollut niin typerä, ne olivat kaikki olleet. Luulleet tosissaan pimeän lordin kuolleen. Nyt se kaikki oli viimein valjennut – ja pimeän lordin paluusta oli ehtinyt kulua jopa vuosi ennen kuin se oli tajuttu.
Olivatko he tosiaan luulleet pimeän lordin kaatuvan niin helposti?
Ministeriön taistelussa Bellatrix oli nauranut täydestä sydämestään. Hän oli nauranut kiduttaessaan Longbottomien poikaa, saadessaan tuottaa tälle samaa tuskaa kuin pojan vanhemmille. Hän oli nauranut iskiessään maahan verenpetturisiskonsa tyttären. Hän oli nauranut kaadettuaan verenpetturiserkkunsa holvikaareen. Hän oli nauranut Potterin pojan yrityksille kiduttaa häntä.
”Hän tappoi Siriuksen! Hän tappoi Siriuksen! Minä tapan hänet!” pojan huudot kaikuivat yhä naisen korvissa. Ne muistaessaan Bellatrix taivutti päätään taaksepäin ja nauroi.
Eikä naurulle meinannut loppua tulla. Ne olivat kaikki niin säälittäviä, luulivat oikeasti voittavansa taistelun. Eiväthän he voisi, kun vastassa oli mahtavin pimeyden velho kautta aikojen suuren armeijansa kanssa.
Antaa heidän tuudittautua lapsellisiin uniinsa, Bellatrix ajatteli. Jos he oikeasti tahtovat niin kuvitella. Mutta kuvitelmaksi se vain jää, sillä me voitamme tämän sodan.
Toinen puoli oli täysin sekasorron vallassa, joten valta oli helppo kaapata täysin huomaamatta. Ja sitten ennen kuin kukaan ehti tajuta mitään, pimeä puoli hallitsi maata ja vastapuolen johtaja, se jästejä ja kuraverisiä rakastava Dumbledore, oli kuollut.
Bellatrix ihaili suuresti pimeän lordin kykyjä vaikuttaa ihmisten mieliin ja hallita niitä. Toisinaan naisesta tuntui, että mies kykeni hallitsemaan jokaisen mieltä, ohjaili kuolonsyöjiä mielensä mukaan, laittoi heidät tekemään kaikki likaiset työt, kuolemaan puolestaan, menemään Azkabaniin.
Mutta Bellatrix arvosti tätä kaikkea kuten pimeän lordi arvosti kaikista eniten juuri niitä kuolonsyöjiä, jotka olivat uhrautuneet, menneet Azkabaniin ennemmin kuin kieltäneet. Niin kuin Bellatrix.
Mestari oli niin taitava kaikessa, mihin vain ryhtyikin. Hän suunnitteli kaiken hyvin tarkasti, ettei vain mikään voisi mennä vikaan.
Bellatrix sai tehtävänsä, lähes puolentoista vuoden kuluttua lupauksesta. Mutta tehtävä tuli ja käsky kävi. Bellatrix vei Puuskupuhin kupin ja Rohkelikon miekan Irvetan holviinsa pois ihmisten ulottuvilta.
Hän ei pettänyt pimeän lordin luottamusta, hän teki kaiken niin kuin mies oli käskenyt. Ja mestari kiitti Bellatrixia, oli tyytyväinen naiseen. Mies tuli niin liki, että Bellatrix pelkäsi jalkojensa pian pettävän alta. Hän tunsi miehen kevyen hengityksen hiuksissaan ja sitten se taas oli poissa.
Bellatrix värisi aina odotuksesta mestarinsa tullessa lähelle, kohdatessaan tämän punaisten käärmeensilmien kylmän katseen ja kuullessaan pehmeän, mutta samalla kuitenkin niin kovan äänen, joka oli kuin käärmeen sihinää. Mutta koskaan mies ei tullut jäädäkseen vaan kääntyi aina pois.
Silloin Bellatrixin oli vaikea peittää pettymystään. Nainen oli tehnyt lähestulkoon kaikkensa, jotta mestari huomaisi, kuinka hänen sydämensä hakkasi rinnassa miehen tullessa lähelle, kuinka hän tahtoi hieman enemmän kuin toiset.
Bellatrix eli turhissa pilvilinnoissa. Hänen toiveitaan ei tultaisi koskaan huomaamaan.
Mut lukki se punovi pauloja ain,
yks sielu ei lannistu vain
Se sielu käy vapaana aikojen taa,
sen sankarit perinnöks saa
Ja mainetta, mahtia heille se tuo
Mut rauhaa ja lepoa koskaan ei suo
Se sankari on,
joka ain kuolohon
lukin verkkoja vastahan taistella voi,
sillä kaikki he kaatuvat noin
Kuu katseli taivaalta tummansinisen pilvipeiton takaa suurta linnaa lähellä järveä. Tähdet tuikkivat kirkkaina ja kaikkialla oli muutenkin niin kaunista, ettei olisi voinut uskoa, mitä kaikkea pahaa oli juuri tapahtumassa.
Oli yö, kun Tylypahkassa käytiin suurta taistelua. Niin suurta, ettei sellaista oltu kai koskaan nähty. Läpi yön. Läpi pimeän tuskan yön. Niin moni sai surmansa, niin moni haavoittui.
Bellatrix ei haavoittunut. Ja vaikka olisikin, ei hän olisi siitä välittänyt. Nainen oli valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon, vaikkei hänellä kyllä ollut aikomustakaan kuolla.
Ja Bellatrix taisteli. Hän voitti toistamiseen verenpetturisiskonsa tyttären, tällä kertaa lopullisesti. Hän löi maahan monia muitakin, mutta vain tuo yksi ainoa eloton ruumis painui naisen mieleen.
Kukaan ei onnistunut löytämään Potterin poikaa. Tämä oli piiloutunut. Niin säälittävää. Antaa muiden kuolla itsensä takia, kuten mestari sanoi.
Mutta pimeän lordi antoi pojalle mahdollisuuden. He vetäytyivät metsän kätköihin odottamaan. He odottivat. Ja odottivat. Mutta poikaa ei kuulunut.
Viimein, kun he olivat jo lähdössä jatkamaan kesken jäänyttä taistelua, poika tuli. Tämä ei kohottanut taikasauvaansa vaan ilman vastustusta vain antoi pimeän lordin lähettää kohtalon määräävän kirouksen itseään kohden.
Mutta pimeän lordi kaatui. Ei sillä tavalla, tämä vain kaatui maahan selälleen. Pian mies kuitenkin nousi ylös kysyen, oliko poika kuollut, käski Narcissan varmistaa sen.
Kun Narcissa vastasi myöntävästi, he kaikki alkoivat hihkua riemusta. Mutta katsoessaan epäröivää siskoaan, joka ei yhtynyt toisten ilonpitoon, Bellatrix tunsi epäilyksen hiipivän mieleen ja kalvavan sisintä.
Ei kai Narcissa kuitenkaan olisi valehdellut? Eihän tämä olisi voinut olla niin typerä. Valehdella nyt pimeän lordille. Bellatrix piti parhaimpana pysytellä vaiti asiasta ja samalla hän todella toivoi, ettei sisko tehnyt sitä. Narcissa tapettaisiin, jos tämä paljastuisi valehtelijaksi. Koko perhe tapettaisiin, myös Bellatrix.
Juhliva kulkue pimeän lordi etunenässä suuntasi nyt askeleensa kohden linnaa, peittelemättä lainkaan riemuaan varmasta voitosta. Bellatrix pysytteli aivan mestarinsa vierellä kuin käskyä odottava koira. Hän olisi kyllä valmis tappamaan vaikka kaikki varmistaakseen heidän voittonsa.
Sitten voitto ei enää ollutkaan varma.
Toinen puoli ryhtyi kapinaan, uuteen taisteluun ja pian kaikki oli taas yhtä huutoa ja sekasortoa. Kaiken melun keskeltä Bellatrix erotti vain mestarinsa huudon ja kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka käärmeen pää tömähti maahan.
Taistelu siirtyi pikkuhiljaa linnan sisäpuolelle, Suureen saliin. Jotkut vain seurasivat seinien vieriltä, osa vielä taisteli, mutta pian hekin lopettivat. Kaikki keskittyivät katsomaan niitä muutamia, jotka taistelivat keskellä salia – pimeän lordia, joka taisteli kolmea opettajaa vastaan sekä Bellatrixia itseään, jonka vastustajina oli kolme tyttöä - kolme lasta.
He kaatuvat kaikki, Bellatrix ajatteli. Heillä ei ole mitään mahdollisuuksia voittoon.
Bellatrixin vastustaja vaihtui yhden tytön äidiksi. Bellatrix nauroi naiselle pilkallisesti. Tämähän saisi surmansa alta aikayksikön.
Mutta niin ei käynyt vaan Bellatrix joutui todenteolla tekemään työtä välttääkseen naisen kiroukset. Hän loitsi ja kirosi, mutta nainen ei kaatunut, osoittanut merkkiä edes aikomuksesta siihen suuntaan.
Ja sitten Bellatrix näki, kuinka vihreä valo välähti liikkeelle vastustajan taikasauvan päästä. Hän kuuli pimeän lordin huutavan raivokkaana, mutta kukaan ei voinut tehdä mitään. Kirous osui rintaan pysäyttäen sydämen.
Bellatrix Lestange kuoli kuten eli – ainaisessa sodassa, keskellä ikuista taistelua, pilkallinen hymy huulillaan. Eikä kukaan muu huutanut tuskaansa naisen kuollessa kuten hänen mestarinsa.
