12.
PoV Ginny
Kun Hermione oli mennyt, lysähdin sohvalle nyyhkyttämään. Miksi olin niin tyhmä? Joku tuolla ylhäällä taitaa vihata minua. En koskaan ollut tehnyt yhtään oikeaa päätöstä. Tom Valedron päiväkirja, Harryyn ihastuminen, Harryn pettäminen, Ronin salailu, Seamus. En ollut osannut tehdä mitään oikein koko elämäni aikana. Varmaan jo vauvana yritin tunkea kolmion muotoista palikkaa neliön muotoiseen aukkoon.
PoV Hermione
Makoilin sängylläni ja mietin elämääni. Olin aina ollut se neiti täydellinen. Olin kympin oppilas, en koskaan väärässä. Pelkästään keittiössä olin täysi nolla. Silti taitojani ei arvostettu, sillä sukuni oli vääränlainen. Ei yhden yhtään velhoa tai noitaa. Ei ennen minua.
Lapsuuteni oli mahtava. Rakastin vanhempiani, ja he minua. Sitten sain sen kirjeen. Kutsun Tylypahkaan. Ensin ajattelin että taikamaailma olisi hauska, ja saisin paljon ystäviä, ja että se olisi melko samanlainen kuin jästimaailma. Voi kuinka väärässä olinkaan. Kun tulin kouluun, heti ensimmäisenä päivänä minun annettiin ymmärtää etten kuulunut tänne. Yritin liikaa, olin jästisyntyinen, eikä minulla ollut yhtään ystävää. Lisäksi Dracon nimittely otti voimille. Aloin vetäytyä pelkästään kirjojen seuraan, kunnes… Harry ja Ron pelastivat minut siltä kamalalta peikolta, ja ystävyytemme alkoi. Silti pieniä säikeitä yksinäisyydestä jäi muistuttamaan, etten koskaan olisi tarpeeksi hyvä. Mutta voinhan toki yrittää, enkö vain?
En halunnut enää miettiä sitä, joten päätin etsiä Dracon. Ikävöin jo nyt sitä helkkarin platinablondia. Mutta miten pääsisin Luihuisten tiloihin kenenkään huomaamatta?
Nousin ylös ja hiivin hiljaa poikien makuusaliin. Kun olin löytänyt vihdoin Harryn sängyn pimeästä huoneesta, mietin mihin minä pistäisin näkymättömyysviitan.
Hetken etsimisen jälkeen löysin viitan patjan alta. Petasin sängyn uudelleen, ja siistin muunkin alueen jolta olin etsinyt. Seisahduin ovella kuuntelemaan ääniä, ja kun en kuullut mitään, avasin oven hyvin varovaisesti. Hiippailin täyden oleskeluhuoneen läpi, viitta paidan alla. Vilkuilin ympärilleni pelokkaasti, nyt ei kukaan saisi tulla puhumaan.
Onneksi kukaan ei ollut juttelutuulella. Ginny ja pojat olivat varmaankin kertoneet edellisenä iltana kaikille Ronista, ainakin murtuneista ilmeistä, ja Parvatin heikosta nyyhkytyksestä päätellen.
PoV Draco
“…ja sitten hän laukaisi sellaisen siepin ilmaan ja meidän piti napata se ja…” Pikku poika selitti innoissaan. Draco ei jaksanut kuunnella enempää vaan murahti turhautuneena. Merkiksi siitä että oli lähdössä. Poika yritti vielä huutaa perääni, kaipasi varmaan juttuseuraa.
Minua ärsytti nyt totisesti. Olin kysynyt Hermionen olinpaikasta jo varmasti hyvin yli kymmeneltä ekaluokkalaiselta, eikä kukaan ollut osannut vastata. Sen sijaan joka ikinen heistä selittämään jotain huispaustunneista. Koska heidän pölinänsä ei kiinnostanut minua, lähdin läksimään ennen jutun loppua.
Arvelin etten löytäisi Hermionea enää mitenkään, ainakaan ennen seuraavaa päivää, joten lähdin kirjastoon.
Kirjaston tunkkainen ilma kietoutui ympärilleni ja rentoutti lihakseni. Nappasin lempihyllyköstäni sattumanvaraisen kirjan ja aloin lukea.
”Anoreksia eli laihuushäiriö on syömishäiriö, jossa ihminen näkee itsensä liian lihavana riippumatta siitä, kuinka laiha hän todellisuudessa on. Tämän vääristyneen omakuvansa takia hän rajoittaa syömistään sekä saattaa mm. pyrkiä liikkumaan kohtuuttomasti suhteessa ravinnosta saamansa energiaan, jotta laihtuisi entisestään tai pysyisi laihana. Anorektikot voivat myös harjoittaa vatsantyhjennystä oksentamalla tai käyttämällä laksatiivisia lääkkeitä. Oman syömisensä ja painonsa säätely tuo sairastuneelle kontrollin tunteen omasta kehostaan. Anorektinen henkilö pyrkii usein salaamaan sairautensa läheisiltään, eikä halua hakeutua hoitoon. Tämä johtuu usein siitä, että anorektikko ei itse koe olevansa sairas. Sairaus puhkeaa useimmiten nuoruusiällä tai varhaisaikuisuudessa.”Olin aina ollut kiinnostunut ihmisten psykologisista sairauksista, ja tämä anoreksia kuulosti kiintoisalta, joten jatkoin lukemista.
Ilta oli jo pitkällä kun vihdoin lopetin lukemisen. Olin päässyt kirjan puoliväliin, ja päätin lainata sen. Kirja kertoi syömishäiriöistä, ja se oli oikeastaan aika mielenkiintoinen.
Kun olin raahautunut tyrmille, raivasin tieni täyden oleskeluhuoneen läpi, ja saavuin makuusaliini. Rojahdin sängylleni selkä edellä, avasin kirjan, ja jatkoin siitä mihin olin jäänyt.
PoV Hermione
Hiippailin käytäviä pitkin säikkynä. En ollut koskaan ennen kävellyt siellä pimeällä. Nukkuvat taulujen hahmot näyttivät aavemaisilta, puhumattakaan sitten Melkein päättömästä Nickistä joka liiteli edestakaisin edelläni.
”Törkeitä nirppanokkia! Vai etten muka kelpaa päättömälle jahdille, kun pääni on vielä osalleen kiinni ”ruumiissani”? Pah! Näkisivät vaan, osaan olla päättömämpi kuin he kaikki yhteensä!” Nick vaahtosi Hermionelle, joka ei vähempää välittänyt aaveen ongelmista.
”Hei! Minne sinä menet? Se portaikko vie tyrmille! Ei sinun kuulu sinne mennä, et ole Luihuinen! Tule takaisin! Neiti?”
PoV Draco
Hätkähdin ehkä puolen tunnin torkkumisen jälkeen hereille, kuullessani oven narinaa. Luulin sen olevan Blaise tulossa jostain Pansyn luota, joten käänsin selkäni ovelle, ja yritin jatkaa nukkumista.
PoV Hermione
Voi! Hän on niin suloinen nukkuessaan… Kuin pieni, vaalea enkeli. Huomasin pojan vieressä sängyllä kirjan ja nostin sen ylös. Jästiteos. Syömishäiriöt? Miksi Dracoa tällainen kiinnostaa? Mietin sitä hetken, mutta päätin sitten, ettei sillä ollut niin väliä, ja kiinnitin huomioni jälleen itse poikaan. Pitäisiköhän hänet herättää, mietin. Hän näytti kyllä todellakin todella söpöltä tuhistessaan siinä tyynyä vasten. Ei, en herättänyt häntä. Sen sijaan kätkin näkemättömyysviitan sängyn alle, ja laskeuduin varovaisesti pojan viereen pehmeille lakanoille. Draco mumisi hiukan, ja kurtisteli kulmiaan, mutta jatkoi pian uniaan, joten saatoin rentoutua. Poika nukkui kuin tukki, ja saatoin kiertää käteni hänen niskaansa ja käpertyä sitten hänen tiedottomaan syliinsä.
PoV Draco
”Hermione! Merlin! Kylläpäs säikäytit!” kiljaisin herätessäni. Pelästyin tosiaan tyttöä ihan tosissani. Niin tosissani että lensin sängyn laidan yli.
”Draco, oletko kunnossa? Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästytellä. Voin kyllä mennä jos…” Hermione mumisi hämillään.
”Ei, eijei. Kaikki hyvin, ei se haittaa. Ihanaa kun olet täällä.” Selitin nopeasti.
”En eilen löytänyt sinua mistään..?” Yritin udella tytön olinpaikkaa.
PoV Hermione
Mietin kannattaisiko minun kertoa Dracolle haavoista käsivarressani. Hän kyllä oli se ihminen johon eniten luotan, ja jota rakastan, mutta silti… Alkaisiko hän huolehtia liikaa? Päätin ottaa riskin.
”Minä… Pansy… Tätä on vaikeaa selittää… Ja näin jälkeenpäin se kuulostaa todella tyhmältä, enkä ymmärrä miten saatoin olla niin ääliömäinen ja…” Ääneni murtui ja Draco hyppäsi takaisin sängylle halaamaan minua. Älähdin pienesti kun käsivarteni hipaisi pojan kylkeä. En tajunnut että haavat saattaisivat olla niin herkät.
”Mitä on tapahtunut? Mitä Pansy teki sinulle? Kuulin kyllä kun hän haukkui sinua… Ei sitä oikeasti sitä tarkoita, hän yrittää löytää pakollakin kaikista jotain huonoa. Vaikka, ei sinussa kyllä ole ainakaan minun silmilleni näkyviä virheitä. Olet täydellinen, ja minä rakastan sinua. Älä välitä Pansystä. Ethän?” Draco hyssytteli minua kuin pikkulasta. Kohotin kasvoni pojan sylistä, ja katsoin häntä silmiin.
”Ei Pansy mitään tehnyt minulle. Fyysisesti ainakaan siis…” Selvittelin kurkkuani hetken, ja jatkoin sitten nostamalla hihani ylös, paljastaen jälleen kerran veriset siteet. Taasko ne haavat olivat auenneet?
Draco henkäisi pelästyneesti ja yritti saada tolkkua puheistani.
”Siis… Jos se ei ollut…Pansy, niin kuka sitten?”
”Se olin minä.” katsoin häntä silmiin surullisesti, ja kerroin kaiken. Aina ensi kyyneleistä, viimeiseen viiltoon. Draco kuunteli vierelläni hieman epäröivänä.
PoV Draco
Mitä tämä nyt oli? Ja vielä pahempaa, miten minä en ollut huomannut Hermionen masennusta? Olisihan minun pitänyt tajuta! Kaikki ne kerrat kun en löytänyt häntä mistään, kun hän pyysi saada olla yksin… Olin aina ajatellut että hän tekee jotain läksyjä! Miten saatoin olla niin sokea. Kaikesta huolimatta, olin vain pitänyt häntä niin yksinkertaisena persoonana, etten olisi koskaan uskonut mitään tällaista hänestä.
”Shush… Ei mitään hätää, olen tässä.” Mumisin kun tunsin tytön pään painuvan taas rintaani vasten.
”Rakastatko minua vielä, vaikka olenkin tällainen friikki?” Hän itki. En tiennyt mitä vastata. Vaikka luulin olleeni varma, että rakastin häntä, en enää tiennyt mitä vastata.
Kun ei kuullut vastausta, Hermione nosti hätäisesti päänsä sylistäni, katsoi minua hetken pelokkaasti, ja nousi sängyltä.
”Anteeksi että tulin.” Hän sanoi kylmästi, kurotteli jotain sänkyni alta, puki sen päälleen. Ilmeisesti se oli jonkinlainen näkymättömyysviitta, sillä hän katosi näkyvistä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, näin kuinka ovi aukaistiin, ja läimäistiin takaisin kiinni.
PoV Hermione
”Äh! Ei olisi pitänyt kertoa mitään!” Karjuin pääni sisässä juostessani käytäviä pitkin. Luultavasti jalkani vilkkuivat viitan alta, mutten välittänyt. Mitä väliä sillä olisi, jos saisin jälki-istuntoa, tai tupani menettäisi pisteitä? Ei kukaan enää välittänyt niistä pienistä asioista, joilla ennen oli niin suuri merkitys.
----------
huono. toivottavasti kelpaa
