A/N: Anteeksianteeksianteeksi! En nyt ehdi vastata teidän kommentteihinne erikseen. Olen kuitenkin lukenut ne monet kerrat läpi ja tullut todella hyvälle tuulelle. Kiitos paljon NiNNNi, Miss_Cullen ja Tuhisija! Lupaan vastata kaikkiin tuleviin kommentteihin, mutta nyt on hiukan kiire ja haluan julkaista uuden luvun. Anteeksi vielä kerran!
Pidemmittä aneluitta, toiseksiviimeinen luku! Ainii ja mun mielesttää on tosi outo luku. Kai tuo keskikohta vähän lässähti :/ En osaa kirjoittaa tappeluista. Nyt paljastinkin jo vähän liikaa...
Kuudes luku
I know that people say
we're never going to make it
But I know we're going to get through this
"Seth, mitä helvettiä?" Jacob kysyi ja veti tyynyn päänsä päälle. Vedin kiusaantuneena peittoa paremmin päälleni, koska olin pelkissä alusvaatteissa.
"Sori, Bella", Seth sanoi kiusaantuneena ja kääntyi poispäin. "Lohdutukseksi voin sanoa, että en nähnyt mitään, mitä en olisi jo ennestään nähnyt Jaken päässä." Punastuin ja Jake murahti. Hän veti shortsit ylleen ja vei Sethin pois huoneesta. Puin ylleni collegehousut ja t-paidan. Menin olohuoneeseen kuuntelemaan heidän keskusteluaan.
"Meidän on pakko puuttua asiaan. Ne ovat menossa kohti kaupunkia", Seth sanoi sekavana. Hän oli vasta neljätoista liittyessään laumaan ja oli näin ollen nuorin. Nykyään hän ei erottunut ainakaan fyysisesti muista susista. Pidin hänestä; hän oli avoin, mukava ja aina ystävällinen.
"Puuttua mihin?" kysyin ihmetelen heidän kiivauttaan.
"La Pushin ohi on juossut neljä vampyyriä", Jake selitti. Mieleeni tuli Charlie, joka vietti vapaapäiväänsä yksi kotonaan. Minua kauhistutti pelkkä ajatuskin.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin huolestuneena. Seth katsoi Jacobia kysyvästi.
"Meidän täytyy päästä niistä eroon", Jake sanoi ja nousi ylös. "Seth, kokoa lauma Samin luokse. Lähdemme mahdollisimman nopeasti."
Jäin istumaan hiljaa sohvalle samalla, kun Jake hääräsi ympäriinsä. Vasta, kun hän oli ovella, avasin suuni:
"Olethan varovainen?" Jake kääntyi ympäri ja oli vastaamassa, jotain sarkastista tai vitsikästä, muta nähtyään ilmeeni vakavoitui.
"Tietenkin, Bells. Lupaan, että tulen kotiin mahdollisimman pian", hän sanoi lempeästi ja lähti.
Yritin katsoa televisiota, mutta ajatukseni karkasivat koko ajan Jakeen ja muihin susiin.
Entä, jos jotain sattuisi? Entä, jos joku ei palaisikaan takaisin? Tämä oli suurempi kuin mikään aikaisemmista vampyyrien metsästys kerroista. Ennenkin on tullut täpäriä tilanteita, vaikka vastassa on ollut vain yksi vampyyri. Kuinka nyt kävisi? Päätin, etten voisi vain istua yksin ja odottaa, joten valitsin kännykästäni lähiaikoina tutuksi käyneen numeron ja soitin.
"Olen tulossa", kuului vastaus puhelimesta ennen kuin ehdin edes esittää kysymystä. Edward siis tiesi niistä vampyyreistä.
"Ole nopea", anelin ja suljin puhelimeni. Tunsin itseni niin hyödyttömäksi ja haavoittuvaksi, että minua hävetti. Enkö pystynyt olemaan päivääkään yksin?
Kävelin ympäri taloa rauhattomasti. Välillä istahdin esimerkiksi sohvalle, mutta kymmenen sekunnin kulutta nousin jo ylös. Onneksi kuulin oven käyvän ja näin Edwardin olohuoneessa. Silloin tunteeni nousivat pintaan ja kyyneleet valuivat poskilleni. Jalkani pettivät alta, mutta hän otti minut syliinsä ja kantoi sohvalle.
Hetken vain istuimme siinä vierekkäin, kunnes ymmärsin kuinka typerä olin. Naurahdin pienesti ja yritin lopettaa nyyhkimisen. Edward katseli minua, kun pyyhin kyyneleeni ja nauroin välillä itselleni.
"Olenpas typerä. Täällä vain itken, vaikkei minulla ole mitään hätää. Itken heidän puolestaan, vaikka heitä on yli tuplasti enemmän", selitin ja pyyhin nenääni, joka oli alkanut vuotaa kohtaukseni vuoksi.
"Et ole typerä, olet vain huolissasi miehestäsi", Edward sanoi rauhoittavasti. Nyökkäsin ja laitoin television taas päälle. Selasin kaikki kanavat läpi ja sammutin sen uudelleen.
"En voi jäädä tänne istumaan", selitin ja nousin seisomaan.
"Lähdetään sitten ulos", Edward ehdotti ja nyökkäsin toistamiseen. Tiesin jo paikan, jonne mennä.
"Mennään rannalle", kuiskasin hiljaa ja laitoin tennarini jalkaan. Edward analysoi luultavasti joka ikisen liikkeeni, joten yritin olla mahdollisimman luonteva. Muuten hän saattaisi pakottaa minut jäämään kotiin, vaikken juuri nyt sietänyt tätä paikkaa.
Ranta oli vain puolen kilometrin päässä talostamme, joten sinne käveli nopeasti. En ollut turvautunut siihen enää moneen vuoteen, mutta sitä ennen olin viettänyt siellä liikaakin aikaa. Paikka oli täydellinen epätoivoon hukkumiseen ja tuskaisaan odotteluun, koska siellä ei koskaan käynyt ketään muita. Yhdeltä suunnalta rannan rajaava kallio piti paikan aina varjossa ja kivinen hiekkakaan ei houkutellut turisteja. Paikalliset taas eivät pitäneet paikan syrjäisyydestä. Yleensä teinit tekivät täällä pahojaan, mutta viime vuosina sekin oli vähentynyt. Tiivistettynä paikka oli syrjäinen ja yksityinen.
Istuimme Edwardin kanssa yhdellä ajopuista ja tuijotimme merelle.
"Miten Alice voi?" kysyin ohimennen. En ollut uskaltanut kysyä muista Culleneista vielä mitään, koska tiesin, että alkaisin ikävöidä heitä vielä enemmän. Nyt halusin vain muuta ajateltavaa.
"Hyvin", Edward vastasi suppeasti. "Mutta hän on vihainen minulle. Hän ei edes katsonut minuun parina ensimmäisenä kuukautena lähtömme jälkeen."
"Olen pahoillani." Edward naurahti kevyesti. Hän suorastaan hehkui aina nauraessaan.
"Ei se sinun syysi ole. Minähän pakotin hänet lähtemään", hän selitti hymyillen. Hymyilin itsekin vaisusti, kun ymmärsin oman typeryyteni. "Nytkin hän varmaan kiehuu raivosta. Hän olisi niin halunnut mukaani."
"Tietävätkö muut, että olet täällä?" kysyin ihmeissäni. Olin jotenkin saanut sellaisen kuvan, ettei Edward olisi kertonut kenellekän.
"Vain Alice tietää kykynsä ansiosta. Hän rukoili ottamaan hänet mukaan, mutta kieltäydyin", hän selitti hymyillen muistolleen. Nyökkäsin yhä vaisusti hymyillen. Pystyin kuvittelemaan mielessäni mököttävän Alicen.
Otin ajopuusta tukea ja vaihdoin asentoa, kun tunsin jonkin lävistävän kämmeneni ihon.
"Hemmetti", mutisin ja vedin kädestäni kolmen sentin pituisen puunkappaleen. Verta ei ollut vielä nimeksikään, mutta tiesin, että Edward kärsi. "Anteeksi." Kävelin vesirajaan ja huuhdoin kättäni kylmässä merivedessä. Se kirveli hiukan, mutta pyyhki punaisen vanan pois kämmeneltäni.
Yhtäkkiä kuulin vaimean murahduksen ja käännyin ympäri. Samassa lensin päin suurta kalliota ja keuhkoni tyhjenivät ilmasta. Haukuin henkeä ja silmissäni sumeni.
"Anteeksi, Bella", Edward voihkaisi edestäni. Mustat täplät näkökentässäni alkoivat hävitä ja hengitykseni tasaantua. Tiedostin taas ympäröivä maailman ja näin, että olin kiinni mustassa kalliossa ja Edward oli edessäni puolustusasennossa. Hän murisi vaimeasti ja tuijotti merelle.
"Mitä nyt?" kysyin käheästi ja yskäisin selvittääkseni kurkkuni.
"Victoria", Edward murisi hiljaa ja tuijotti yhä merelle. Aistini terävöityivät välittömästi ja aloin täristä. "Ne neljä muuta vampyyriä olivat vain hämäystä, jolla hän saisi sudet pois kimpustaan. Hän ei tiennyt minusta ja oletti sinun olevan yksin."
"Meneekö hän nyt pois?" kysyin hiljaa ja yritin etsiä mereltä liikettä. Olin näkevinäni joka ikisessä aallossa vilauksen tulenpunaista. Edward pudisti hiukan päätään.
"Hän epäilee pärjäävänsä silti."
Odotimme vielä puoli minuuttia, kunnes aivan varoittamatta punainen vilahdus lensi merestä ja laskeutui yhteen rannan männyistä. Kuulin kissamaisen sihahduksen ja näin viekkaan näköisen naisen, joka istui uhkaavan näköisesti puun oksalla. Hänen punaiset hiuksensa kirkuivat uhkausta ja voimaa. Inahdin pienesti ja painauduin tiiviimmin kallioon.
"Et tule koskemaankaan häneen", Edward sanoi niin vihaisesti, että menin kananlihalle. Victoria naurahti ja kuulosti aivan pieneltä lapselta. Niin helisevä ja suloinen nauru tuollaisessa otuksessa karmi minua.
"Niinhän sinä luulet, kultaseni", hän sanoi viekkaasti ja hyppäsi kymmenen metrin päähän Edwardista. Tämä sähähti. "Tämähän on pelkkää karmaa. Tapoit kumppanini, minä tapan sinun." Mieleeni tulvahtivat kaikki kamalat kuva Jamesista ja siitä kivusta, jota jouduin kestämään hänen vuokseen. Murtumat ja haavat eivät olleet mitään siihen verrattuna, että luulin kuolevani ja menettäväni Edwardin ilman hyvästelyjä.
Victoria nauroi pelokkaalle ilmeelleni ja kiersi hiukan sivummalla niin, että oli suorassa linjassa kanssani. Edwardkin kiersi ja oli taas välissämme. Victoria murahti ja hyppäsi suoraan minua kohti. Edwardkin loikkasi ja kuului pamaus, kun he kaksi kohtasivat ilmassa. Kuin kaksi kivenlohkaretta olisi pudonnut toistensa päälle. Lamaannuin täysin ja seisoin vain paikoillani. Molemmat lensivät viiden metrin päähän toisistaan ja jatkoivat kiertelyä.
Edward luki Victorian jokaisen ajatuksen ja pysyi näin aina askeleen edellä. Yhtäkkiä Victoria kuitenkin juoksi kohti merta ja Edward lähti hänen peräänsä. Silloin Victoria loikkasi kohti minua ja Edward jäi hiukan jälkeen. Kiljuin, kun näin hänen punaiset silmänsä tulossa kohti minua. Hän otti kiinni kädestäni ja riuhtaisi minua kohti itseään. Kolautin pääni kallioon ja kaikki pimeni. Ennen sitä näin kuinka Edward otti kiinni hänen punaisista hiuksistaan ja veti pään irti ruumiista.
*****
Ensiksi tunsin kylmän hiekan allani. Se tuntui rakeiselta ja syvältä, aivan kuin voisi vetää minut sisäänsä. Sitten haistoin oudon tuoksun. Se oli vahva, dominoiva, ja peitti kaiken muun alleen. Se oli oksettavin tuoksu, jonka olin koskaan haistanut. Seuraavaksi kuulin ääniä. Meren vaimean aaltoilun ja liekkien räiskymisen. Aivan kuin ne polttaisivat jotain vahvaa ja myrkyllistä.
"Bella", kuulin Edwardin anelevan huolissaan. "Herää, Bella. Olen niin pahoillani."
Sitten avasin silmäni ja vedin voimakkaasti henkeä. Näin Edwardin huojentuneen ilmeen suoraan yläpuolellani. Nousin varovaisesti istumaan ja tutkin rantaa. Missään ei näkynyt punaisia hiuksia.
"Onko hän poissa?" kysyin käheästi ja pitelin otsaani. Se tykytti siihen tahtiin, että tiesin kuhmun olevan tulossa. Edward nyökkäsi ja auttoi minut ylös. Näin kasan puita, joka paloi violetilla liekillä. Tumma savu sumensi taivaan. Victoria oli poissa. Olin turvassa. Katsoin taivaalle ja näin neljä muuta savupylvästä kauempana rannalta. Muutkin olivat turvassa. Kaikki pahat vampyyrit olivat poissa.
Yksittäinen onnenkyynel vieri pitkin poskeani ja hautauduin Edwardin rintaan.
"Kiitos", kuiskasin ja halasin häntä. Katsoin hänen täydellisiä kasvojaan, jotka olivat rennot ja huojentuneet. Ne olivat niin puhtaat ja onnelliset. Hänen silmistään hehkui iloa ja onnellisuutta.
Yhtäkkiä hän suuteli minua. Suudelma oli rauhallinen ja lämmin. Se huokui onnea ja jälleennäkemistä. Hänen huulensa olivat vahvat, mutta lempeät. Kylmät ja kovat, mutta samalla pehmeät ja viileät. Kaikki ajatukseni kaikkosivat ja nautin vain hetkestä. Leijuin jossain kaukana muistoissani. Tämä oli kauniimpi kuin mikään suudelmamme ennen. Tämä oli puhdas ja rakastava. Se loppui kuitenkin liian nopeasti ja putosin takasin maanpinnalle.
"Anteeksi", Edward mumisi ja vetäytyi kauemmas. Nyt hänen silmissään näky tuskaa ja syyllisyyttä. Silloin ymmärsin, etten koskaan ollut lopettanut rakastamista. Olin vain yrittänyt piilottaa sen. Piilottaa sen kaikkien muiden tunteideni alle. Rakastin Jacobia, mutta rakkauteni Edwardiin oli jotain paljon vahvempaa. Jotain jota edes välimatka ja kuolema eivät voisi hajottaa.
Vedin Edwardin lähelleni ja suutelin häntä. Unohdin kaiken, mitä olin näinä viitenä vuotena tuntenut ja ajatellut. Kaiken, mitä olin rakentanut. Unohdin Jaken ja yhteisen elämämme. Muutin takaisin vampyyritytöksi ja hylkäsin kulissini susityttönä. Olin taas oma itseni. Olin jälleen onnellinen.
Silloin kuulin kahinaa ja askelia. Lopetin suudelman kesken ja vilkaisin nopeasti taakseni. Näin Jacobin juoksemassa pois rannalta.
And I know that you can take me home
A/N: Simple Plan kappaleenaan Take my hand. Kommentteja?
