A/N: Päätinkin julkaista tämän jo tänään, vaikka suunnittelin julkaisua ensin vasta huomiselle. Tässä päästään vihdoin asiaan, vaikka pientä johdattelua on ilmassa. Anteeksi lyhyys, mutta tapanani ei ole jaaritella
// AINIIN! Kirjoitin tähän hetki sitten spinnoffin. Laitan linkin, jos vaikka joku lukaisisi sen
Again and Again (K-7)
Ensimmäinen luku
You're part of my entity, Here for Infinity
When the war has took it's part
When the world has dealt it's cards
Ajoin pitkin mutkaista rantatietä uppoutuneena ajatuksiini. Oikealla puolella kuuset reunustivat tietä kuin vihreä verho ja vasemmalla avautui merinäköala kallioiden lomasta. Tällainen oli tyypillinen La Pushin maisema. Ranta peittyi jälleen suuren kallion taakse, kun lähestyin kotia. Jälleen kerran – aivan kuten eilenkin ja sitä edellisenä päivänä – varoittamatta kallio loppui ja
se tuli esiin. Ranta, jolla olin istunut aivan liikaakin elämäni aikana. Se oli paikka, jossa olin kärsinyt niin paljon, mutta myös kokenut elämäni suurimpia hetkiä.
Olin istunut tuolla rannalla ja odottanut Jakea kotiin vartiokierroksiltaan ja vampyyrinjahtauksiltaan. Siellä sain häneltä ensisuudelmani ja samassa paikkaa päätimme alkaa seurustella. Vihasin tuota rantaa, mutta samalla myös rakastin sitä. Ironista, mutta siellä olin viettänyt suuren osan elämästäni sen jälkeen, kun Edward jätti minut. Vedin vasemman käteni vaistomaisesti rintakehälleni, vaikkei kipu enää tuntunutkaan niin pahalta.
Siitä oli nyt viisi vuotta. Olin kaksikymmentäkolmevuotias ja elin sekä henkisesti, että fyysisesti kaksikymmentäyksivuotiaan miehen kanssa. Aluksi mietin ja surin joka päivä vanhenevaa kehoani, mutta Jacob vakuutti minulle aina, että kelpaisin hänelle keski-ikäisenäkin ja vähitellen en enää jaksanut ajatella sitä. Asuimme pienessä tuvassa La Pushin rannassa. Jake ei käynyt töissä, mutta itse työskentelin paikallisessa lastentarhassa. Elämämme oli niin normaalia kuin se meidän tilanteessamme pystyisi olemaan.
Kaarroin talomme pihaan ja astuin ulos Chevystäni. Jake oli korjannut sen aina tarpeen tullen, joten se oli kestänyt hyvin tähän päivään asti. Kävelin pihan poikki ulko-ovelle ja kokeilin tapani mukaan ensin, oliko se lukossa. Hämmästyin, kun ovi avautui, vaikka muistin selvästi lukinneeni sen ennen lähtöä päiväkodille ja Jakelle oli kuulema susijuttuja koko päivä. Astuin sisään ja haistoin kahvin piristävän tuoksun. Jacob kurkisti keittiön ovelta ja hymyili leveästi.
"Eikö sinulla pitänyt olla menoa?" kysyin ja ripustin takkini naulakkoon.
"Sain peruutettua sen", Jake vastasi ja kaappasi minut syleilyynsä. Kikatin kuin pikkutyttö ja suukotin hänen nenäänsä. Hän laski minut alas aivan liian pian.
"Tuoksuuko täällä kahvi?" kysyin ja menin keittiöön Jaken seuratessa minua.
Keittiön seinät olivat keltaiset ja kaapistot tumman männyn sävyiset. Eteläisellä seinällä oli suuri ikkuna, jonka edessä oli pieni neljän istuttava valkoinen ruokapöytä. Kun keittiötä katseli ovelta, se näytti aivan sadusta temmatulta. Kaadoin kahteen erilaiseen teekuppiin kahvia ja laitoin molempiin hiukan sokeria. Jake otti kaapista molemmille hillomunkit ja lautaset ja laittoi ne pöydälle.
"Mistä nyt tuulee?" kysyin antaessani toisen kupeista hänelle. Yleensä sain valittaa ja tiuskia tuntikausia ennen kuin hän suostui käydä lähileipomossa ostamassa leivoksia tai pullaa.
"Ajattelin olla kerrankin askelta edellä", Jake vastasi ja vinkkasi silmäänsä kömpelösti. Hymyilin leveämmin kuin kertaakaan sinä päivänä.
"Ilman taka-ajatuksia?" varmistin ja haukkasin munkista. Kun vastausta ei kuulunut nostin katseeni kahvista. Jake näytti hiukan kiusaantuneelta ja epävarmalta.
"Oikeastaan..." hän aloitti varovasti. Nyökkäsin kannustaakseni häntä jatkamaan. "Olemme olleet yhdessä... Neljä vuottako?"
"Neljä ja puoli", vastasin ja haukkasin uuden palan munkistani. Jake nyökkäsi epävarmasti ja näytti kuin hän olisi kerännyt rohkeutta.
"Joten eikö olisi aika harkita naimisiinmenoa?" hän kajautti nopeasti yhteen pötköön ja meinasin tukehtua munkin palaan.
Jake odotti kärsivällisesti, kun yskin hervottomasti ja yritin keksiä jotain järkevää sanottavaa. Aina välillä hän hörppäsi kupistaan ja haukkasi munkista.
"Naimisiin?" kysyin käheästi, kun sain yskimisen loppumaan. Jacob nyökkäsi ja katsoi minua suoraan silmiin. Aloin pohtia ajatusta. Me kaksi alttarilla sanomassa "tahdon", me kaksi ja kolme lasta menossa kylään Charlie-ukille, minä istumassa keinutuolissa vanhana ja kurttuisena komean ja nuoren Jacobin vieressä. Värähdin.
"Eikö ole vielä vähän aikaista?" kysyin hiljaa ja nypin munkistani pieniä paloja lautaselle. Näin heti Jaken naamasta, että hän ei ollut samaa mieltä.
"Aikaista?" hän kysyi ja nousi seisomaan. "Helvetti siitä on
viisi vuotta, Bells. Viisi vuotta sitten hän jätti sinut. Etkö ole vieläkään päässyt hänestä yli?"
Nyt aloin hermostua. Kuinka hän voi kuvitella, että roikkuisin vieläkin itsesäälissä. Hän ei tuntenut minua ollenkaan, jos kuvitteli, että Edward oli syy, miksen halunnut naimisiin.
"Ei voi olla totta, että luulet Edwardin liittyvän tähän mitenkään!" huudahdin ja nousin itsekin seisomaan. Jacob hätkähti yllättävästä reaktiostani ja huomasi osuneensa arkaan paikkaan.
"Mistä sitten?" hän kysyi hillitymmin ja rauhoittui hiukan.
"Ehkä olisi parempi odottaa, että susijutut vähenevät ja asettuisimme enemmän aloillemme. Voisimme jopa odottaa, että hankkisit töitä", vastasin hiukan ivallisesti. Tiesin, ettei hän pitänyt siitä, että jouduin elättämään perheemme yksin. Se kuulema vähensi hänen miehisyyttään.
"Ai, haluat, että hankin töitä? Senkö jälkeen juokset luokseni ja kosit?" Jake kysyi sarkastisesti.
Huokaisin ja istuuduin alas. Olin mennyt liian pitkälle.
"Ei, ei se johdu siitä, ettei sinulla ole työpaikkaa", vastasin apeasti. "En vain halua olla naimisissa itseäni niin paljon nuoremman kanssa."
"Olen vain kaksi vuotta nuorempi", Jacob sanoi hämmentyneenä. Pudistin kevyesti päätäni.
"Niin, mutta ikäero kasvaa koko ajan. Mieti mitä lapsetkin sanovat, kun äiti on neljäkymmentä ja isä puolet siitä. Mieti millaisia huhuja he saavat kuulla koulussa", sanoin apeasti. Jake ei vastannut vaan painoi katseensa maahan.
"Ja siksikö haluat, että lopetan susijutut?" hän kysyi hetken päästä. Nyökkäsin. "Sittenkö tulet vaimokseni?"
"Tietenkin", vastasin ja suutelin häntä nopeasti otsalle.
Otin molemmat kupit ja tiskasin ne nopeasti. Meidän tiskikoneemme oli hajalla ja yritimme välttyä suurilta tiskikasoilta, joten tiskasimme yleensä kaikki tiskit välittömästi. Tai ainakin minä tein niin.
"Ajattelin mennä ostoksille", ilmoitin ja laitoin kupit kuivauskaappiin. Jake oli mennyt olohuoneeseen ja kuulin television äänen.
"Ihan miten vain", hän vastasi ja laittoi lisää volyymia. Otin laukkuni eteisestä ja puin takin päälle.
"Palaan illalla", sanoin ja avasin oven. "Nähdään."
Juuri, kun pääsin autolle, näin Raichelin ja Paulin kävelevän pihallemme. He asuivat vain parin talon päässä, joten en ihmetellyt heidän saapumistaan. Näimmehän melkein joka päivä.
"Oletteko lähdössä jonnekin?" Raichel kysyi ja käveli luokseni. Hänen tummanruskeat hiuksensa ulottuivat nykyään jo puoleen selkään ja hänen silmänsä olivat kauniin ruskeat. Aivan kuten Jacobilla.
"Minä menen ostoksille ja tulen illalla, mutta veljesi on kotona", kerroin ja istuuduin autoon.
"Nähdään sitten illalla", Raichel sanoi pirteästi ja meni Paulin kanssa sisälle.
Matka La Pushista Forksin keskustaan kesti aikansa, mutta nautin siitä. Mielestäni oli ihana ajaa keskellä metsää pienellä ja mutkaisella tiellä. Nautin myös hiljaisuudesta. Ajaessa ei tarvinnut kuunnella muuta kuin moottorin pauhunaa ja sai uppoutua ajatuksiinsa. Mietin kulunutta päivää ja riitaamme. Olin jo pitkään tiennyt, että Jake halusi naimisiin. Tyhmempikin olisi huomannut sen kaikista niistä vihjailuista. Itse en perusta sellaisesta. Susijutut olivat vain tekosyy, olisin voinut mennä naimisiin vaikka heti, jos olisin halunnut. Tiesin, että Jakella kestäisi useita vuosia oppia tarpeeksi itsehillintää, jottei hän enää muuttuisi sudeksi. Sen jälkeen alistuisin hänen vaimokseen.
Näin sivusilmällä liikettä metsässä ja käänsin katseeni sinne. En nähnyt mitään erikoista. Olin aivan varma, että näin jotain.
Kiertelin Forksin ainoaa vaatekauppaa ympäri turhautuneena. En ollut ikinä löytänyt sieltä muuta kuin sukkia eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Otin käteeni mustan tuubitopin ja katsoin itseäni sen kanssa suuresta kokovartalopeilistä. Hämmästyin, kun näin peilin kautta kaupan takaosassa seisovan vaalean hahmon ja käännyin ympäri. Ei ketään. Katsoin taas itseäni peilistä ja heitin topin siihen, mistä otin sen. Aloinko tulla vainoharhaiseksi vai seurasiko joku minua? Pudistin päätäni. Ei kukaan voisi juosta metsässä samaa vauhtia kuin auto ajoi tiellä.
Kokosin vihereitä omenoita läpinäkyvään pussiin punnittavaksi, kun puhelimeni soi ja pudotin yhden omenan lattialle.
"Bella", vastasin kännykkääni ja kyykistyin poimimaan pudonnutta omenaa.
"Hei, täällä on Jessica", kuului tuttu ääni puhelimesta. En ollutkaan kuullut Jessicasta mitään pitkään aikaan. Sen verran kuitenkin tiesin, että hän asui nykyään Miamissa ja oli naimisissa kohtalaisen hyvin ansaitsevan ja vaikutusvaltaisen miehen kanssa.
"Ajattelin vain kysyä, miten voit. Ei olla nähty aivan liian pitkään aikaan", Jessica aloitti ja alkoi kertoa omasta elämästään. Nostin pudonneen omenan takaisin muiden sekaan ja katsahdin taakseni. Silloin näin taas sen hahmon kaukana kaupan takaosassa. Se selvästikin katseli minua.
"Soitan sinulle kohta takaisin", lupasin ja löin Jessicalle luurin korvaan. Olin lähtemässä kohti hahmoa, mutta se oli jälleen kadonnut. Aloin mennä hienoiseen paniikkiin. Jätin omenapussin kärryyn ja otin laukkuni siitä. Sitten kuljin kassan ohi ripein askelin ostamatta mitään ja lähdin autolle.
Autoni oli Forksin suurimmalla parkkipaikalla keskellä kaupunkia. Oloni parantui hiukan, kun pääsin sen vierelle ja aloin kaivaa avaimia laukustani. Onnistuin kuitenkin pudottamaan ne juuri ennen kuin sain ne käteeni.
"Hitto", mutisin, kun avaimet kolahtivat märkään asfalttiin. Olin juuri nostamassa niitä, kun ne katosivat.
"Tässä", kuului kuiskaus takaani. Ihoni meni kananlihalle ja jäseneni sähköistyivät. Tunnistin tuon äänen viiden vuoden takaa. Tunnistin tuon tuoksun. Koko kehoni muisti, vaikka aivot eivät suostuneet toimimaan. Yhtäkkiä tunnistin myös aiemmin päivällä näkemäni hahmot.
Olin ristiriitaisessa tilassa. Toinen puoli minusta halusi juosta karkuun ja soittaa Jaken hakemaan minut. Se oli luultavasti se järkevä vaihtoehto. Muutkin sudet tulisivat luultavasti ja häätäisivät
hänet. Toinen osa taas halusi kääntyä ympäri ja hukuttautua menneisyyden haaveisiin. Unohtaa viisi kulunutta vuotta ja huutaa, etteivät ne merkinneet mitään. Se saattoi olla se huonompi vaihtoehto. En kuitenkaan saanut itse päättää, koska Edward yhtäkkiä seisoi edessäni.
"Hei Bella."
I'll be all you need and more
A/N: Rihannan Umbrella oli tämän luvun biisi. Toivoisin taas kommenttia tästä luvusta. Kaikkihan vaivautuvat siihen, eikö niin
