Vapauden kaipuu, K-11, osa 4/4

[Crownless]

Kirjoittaja: Crownless eli meikätyttönen täältä ruudun takaa
Betat: Kuurankukka ja Human_cannonball, kiitos !
Genre: H/C, Toiminta/seikkailu, angst
Ikäraja: K-11
Summary: "Kaikki päivät ovat sitä samaa turhaa tyhmyyttä, haluan pois täältä, kai sinä sen nyt tajuat? Ei tätä enää vaan jaksa."
Varoitus: Sisältää erääseen mielenterveyshäiriöön liittyviä juttuja.

A/N: //edit 3.2.2012 lisäsin varoituksen.

Koko idea tähän tarinaan lähti siitä, kun näin joskus viime vuoden loppupuolella Prinsessa elokuvan. Se perustui tositapahtumiin, ja siinä kerrottiin Kellokosken mielisairaalassa joskus muinoin asuneesta Anna Lappalaisesta. Kyseinen teos vaikutti muhun niin suuresti, että päätin repäistä ja kirjottaa jonkun pienen (...) novellin liittyen johonkin mielisairauteen. Ja tättäräärää; tässä on tulos, vaikken aluksi edes uskonut, että laittaisin tämän tänne. Kuinkas sitten kävikään...
Tämä on muuten ensimmäinen ficcini, joka täällä on koskaan ollut.
Tarinassa esiintyy siellä täällä pieniä laulun pätkiä erinäisistä biiseistä, laitan ne näkyville sellaisten lukujen/osien alkuun joissa niitä on.
 
1. osassa esiintyy Hassisen Koneen Tällä tiellä ja Nightwishin Escapist, suurimmaksi osaksi kuitenkin tuo jälkimmäinen, joka on myös ollut yksi suurimmista vaikuttajista tämän stoorin syntyyn.

------

”Aamu, sänky on vieras. Kylmät seinät huokuvat tuskaa.”

Nuori nainen istui kylmällä betoni lattialla keskellä suurta, valkoista huonetta jalat tiukasti yhteen painettuna rintakehää vasten. Hän keinutti itseään ees taas, painoi pitkien tummanpunaisten hiuksien peittämän päänsä jalkojen uumeniin, sulki silmänsä. Nainen halusi unohtaa kaikki, halusi päästä taas siihen toiseen maailmaan, jossa tunsi itsensä paremmin kuin tässä todellisuudessa. Hän avasi silmänsä, nosti hiukan päätänsä ja jatkoi keinuttamista. Huone oli niin valkoinen, että tuntui pahalta katsoa sen seiniä jotka sokaisi silmät. Nainen pyöritti päätään kuin pieni pöllönpoikanen, eikä tiennyt minne kohdistaisi tarkalleen katseensa. Äkkiä se kuitenkin nauliutui pöydälle, joka oli hänen sängyn vieressä. Pöydän päällä lojui muutama pienen pieni purkki sekä joku lappu mitä nainen ei ollut jaksanut lukea.
Lääkkeet, hän tajusi. Silmät tuijottivat lasittuneena purkkeja, ja aivot löivät nanosekunnin ajan tyhjää  kuin ne eivät sittenkään oikein tietäisi, mitä pillerit olivat.
”Lääkkeet... hoitaja puhui niistä... ne pitäisi ottaa ajoissa... ei, en minä halua... ne ovat pahoja... eivätkä auta... en vaan pysty...” nainen kuiskaili nopeasti itsekseen samalla kun painoi taas äkisti päänsä jalkojen väliin ja rupesi keinuttamaan itseään kahta hurjemmin mitä äsken.
”En halua! En pysty! Pärjään hyvin näinkin!” hän miltei huusi, nousi pystyyn salamannopeasti ja huitoi käsillään ilmaa pitäen silmiään tiukasti kiinni. Hän hengitti kiivaasti ja ravisti päätään, yritti kuvitella kaiken pahan pois. Sitten yllättäen tämä rauhoittui. Hänen apaattinen, poissa oleva katseensa lipui pitkin huonetta ja päättyi jälleen lääkkeisiin. Nainen tuhahti raivoisasti, käveli pöydän luokse ja huitaisi kaikki yhdellä käden heilautuksella lattialle niin että pelkkä humahdus vain kuului.

”Se repii, raastaa ja kiduttaa...”

Nainen ei kestänyt enää, vaan rupesi kiljumaan hysteerisenä ja paiskomaan tavaroita kuin mitäkin roskaa. Hän kaatoi pöydän, repi pitkillä, terävillä kynsillään sängyllä olevan tyynyn palasiksi, heitti seinillä olleet kauniit maisemataulut lattialle ja pomppi niiden päällä.
Sitten kiljunta vaihtui pilkalliseen, ivalliseen nauruun ja hän kuiskaili vaivihkaan itsekseen samalla kun tuhosi allaan olevia tauluja.
”Hah, siitäs saitte... mokomat... typerät... ihmiset... en... kaipaa... enkä varsinkaan tarvitse... teidän... auttavaa... kättänne... pärjään... ihan... hyvin... yksinkin...”
Sen sanottuaan nainen lopetti hetkeksi tuhoamisen. Hän tutki huonetta ahnas välke silmissään, mietti mitä voisi seuraavaksi kenties rikkoa, miten kostaa ärsyttäville hoitajille.

Mutta ideoita ei kuulunut, joten hän vain pyöri paikallaan ympyrää kunnes oksetti ja tuijotti yhtä yksinäistä, tyhjää nurkkaa, joka oli säästynyt naisen suunnattomalta raivolta. Se sijaitsi muutaman askeleen päässä sängystä, joka oli sekin jo käännetty ympäri vihan vallassa. Nainen katseli nurkkaa kuin hurmiossa, hymyili hieman itsekseen ja meni sen luo kepein askelin, melkein hypähdellen. Hän lysähti siihen ja teki itsensä mahdollisimman pieneksi sekä huomaamattomaksi. Sitten taas sama vanha rituaali; jalat  kehoa vasten ja pää kumaraan silmät samalla sulkien. Näin nainen tunsi olonsa turvalliseksi.
”Nyt voin palata siihen toiseen maailmaan, parempaan, hienompaan maailmaan...”
Hän selvästi keskittyi, ei yrittänyt nukahtaa tai mitään muutakaan, vain pelkästään koetti unohtaa muun maailman. Toisin sanoen vaipui eskapismiin. Nainen ei tiennyt enää mistään mitään, hän antoi ajatuksensa tyhjetä ja mielensä lentää kauas pois kaikesta.

” Who's there knocking at my window
The owl and the Dead Boy
This night whispers my name
All the dying children”

Hento rakenteinen nainen nukkui pienellä kerällä suuressa sängyssä. Hänen oli kuuma, peitto oli liian paksu. Vastapäisellä seinällä oleva kello näytti varttia vailla kahtatoista, kohta olisi keskiyö. Toisella puolella seinää olevasta ikkunasta huokui sisään samaan aikaan sekä pimeys että täysikuun tuottama kellertävä valon kaistale. Nainen ei pystynyt enää nukkumaan. Hän nousi ylös , käveli ikkunan luo istumaan sen edessä olevalle puiselle jakkaralle, nojasi toisen kyynärpäänsä ikkunalautaa vasten ja tuijotti maisemaa joka avautui silmien edessä. Mitkään hulppeat ne eivät olleet, mutta katseltavan arvoiset kuitenkin. Tiheä kuusimetsä ympäröi naisen mökkiä ja se kellertävä kuunvalo vain vaivoin onnistui läpäisemään puut. Maa oli vielä peittynyt syksyn värikkäistä lehdistä, mutta nainen tiesi, että pian se olisi vitivalkoinen. Ihan pian. Hän antoi katseensa lipua pitkin synkkää metsää, jonne pitkä ja luikerteleva polku johdatti.

”Kohta ne tulee taas.” Nainen arveli, ja oli oikeassa. Siinä samassa polkua pitkin tuolta mustanpuhuvasta, alkutalven metsästä leijui jokin pieni kokoinen olento, poika, jolla oli olkansa päällä eläin, ilmiselvästi pöllö. Kumpikin lähestyi uhkaavasti naisen olinpaikkaa. Hän ei hämmentynyt tai tuntenut ahdistusta tätä tapahtumaa kohtaan, sillä vaistot kertoivat mitä tulevan pitää. Nainen oli kokenut tämän aiemminkin, muttei koskaan ollut päässyt loppuun asti. Tällä kertaa hän oli kuitenkin täysin varma, että pääsisi. Nainen suorastaan hykerteli onnesta, kun näki miten lapsi pöllönsä kera lipui hitaasti mutta varmasti kuraisissa ja muutoin niin rikkinäisissä vaatteissaan mökkiä kohti. Mitä lähemmäs pari tuli, sitä tarkemmin nainen näki lapsen kasvot. Pojalla ei ollut tavallisia silmiä lainkaan, vain pelkät mustat aukot niiden kohdilla joissa silmien olisi pitänyt olla. Suu oli hiukan raollaan ja näytti aivan kuin poika olisi puhunut jotain, mutta nainen ei kuullut mitä. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä hän tiesi mitä lapsi kuiskaili pöllönsä kanssa.

”Tule pimeyteen kanssamme... tule pimeyteen kanssamme... tule...”
Ensimmäistä kertaa kun nainen oli nämä sanat kuullut, hän ei ollut voinut uskoa korviaan. Nyt, kun hän tiesi tämän kaiken, se ei hämmästyttänyt yhtään. Hän nousi tuoliltaan ylös, meni lähellä olevalle puuovelle, aukaisi sen säpestään ja astui raikkaaseen ulkoilmaan mökin kynnykselle. Naisen vihreän sävyiset silmät tuijottivat yhä lähenevää puolituntematonta poikaa ja pöllöä herkeämättä. Hetken päästä ne olivat kuitenkin päämääränsä kohdalla ja pysähtyivät. Poika katseli häntä silmiin niillä surullisen synkillä mustilla aukoillaan. Lapsi ojensi pienen pullean, mutta silti niin luurankomaisen kätensä kohti naisen kasvoja.

”Tule...” tämä kuiskasi ja viittoi naista kädellään lähtemään mukaan. Nainen ei osannut reagoida mitenkään, vaikka hän olikin jo kerran tämän kokenut. Vaikka hän oli ollut sisällä niin levollinen, oli osannut arvata että tapahtuma tulee tapahtumaan, niin silti nyt tämä kaikki alkoi pikku hiljaa ahdistamaan. Häntä palelsi ja kylmänväreet kulkivat  pitkin selkää.
Nainen lähti silti peloistaan huolimatta seuraamaan kaksikkoa. Poika lauloi hiljaa itsekseen ja pöllö tämän oikealla, hauraalta näyttävällä olalla huhuili isännän laulun tahtiin.

Hoitaja Lampinen istui tavalliseen tapaansa työpisteensä ääressä täyttelemässä erilaisia papereita sairaiden potilaidensa puolesta. Hän huokasi raskaasti – mielisairaalahoitajan työ ei ollut mitään herkkua. Joka päivä sai toki kokea aina jotain uutta, monipuolisuus oli tervetullutta, mutta liika oli liikaa. Lampisen pitkäaikainen ykkös potilas, nuori Lehtisade, oli ollut viime aikoina poikkeuksellisen hankala. Tämä ei ollut suostunut moneen päivään enää lääkittäväksi, ja tilanne alkoi näyttää Lampisen silmin perin huolestuttavalta. Skitsofrenia oli vaikea tauti, jota pitäisi hoitaa perusteellisesti ja kunnolla, erityisesti hyvin vaikeissa tapauksissa - kuten Lehtisade oli – jotta potilas tulisi varmasti kuntoon. Lampinen mietti, että pian hän tarvitsisi työstään hermolomaa, ellei Lehtisade suostuisi joutuin yhteistyöhön.
Häntä väsytti. Mies haukotteli pitkään ja makeasti, tämän viime yön unet olivat jääneet vähiin potilaita kaitsiessaan. Yövuorot eivät sopineet hänelle, mutta minkäs sille mahtoi. Lampinen raapusteli paperi paperin perään mitä erilaisimpia selostuksia potilaittensa viime aikaisista tilanteista, mutta tehtävä keskeytyi yllättäen osasto 14. hoitaja Metsämön hätääntyneeseen huudahdukseen.

”Lampinen, nyt on hätätilanne! Sinun täytyy välittömästi lähteä tarkistamaan osasto 13. huone numero 168! Potilaasi Lehtisade ei ole täysin kunnossa!”
Lampinen kääntyi tuolillaan ympäri ja näki Metsämön kauhistuneen ilmeen. Hän naurahti.
”Metsämö, eihän kukaan täällä oleva asiakas ole täysin selväjärkinen. Vai että Lehtisade? Mitäköhän nuori neiti on tällä kertaa keksinyt...”
Lampinen nousi hitaasti tuoliltaan, kuin viivytelläkseen. Muutenkin jo tavallista raskaampi ollut päivä ei enää kestäisi mitään suuremman luokan hävityksen kauhistusta. Mies jätti huolestuneen Metsämön taakseen ja asteli hoitajien työhuoneesta pois surullisen ankealle, vitivalkoiselle käytävälle. Lampinen olisi voinut kävellä sitä käytävää vaikka silmät ummessa ja silti hän löytäisi Lehtisateen huoneeseen ilman minkäänlaisia ongelmia. Hän kääntyi käytävässä, siinä tuli mutka vastaan. Lampinen nousi vastaan tulevat portaat ylös laiskasti. Portaiden yläpäässä oli suuri, kaksiosainen ovi joka oli lukossa. Ylhäällä ovessa luki kissan kokoisin tikkukirjaimin:

SULJETTU OSASTO
ASIATTOMILTA PÄÄSY
KIELLETTY
KÄYNTI AINOASTAAN
HOITAJAN LUVALLA

Lampinen kaivoi valkoisesta, paksusta kankaasta tehdyn hoitajantakin taskusta avainnipun, jossa roikkui myös Lehtisateen huoneen avain. Huonetta oli pitänyt pitää varmuuden vuoksi lukossa, jottei potilas pääsisi holtittomassa mielentilassaan missään tapauksessa yksin hoipertelemaan käytäville. Oven lukko avautui ja Lampinen avasi sen kuin olisi avannut kotioveaan töiden jälkeen. Hän asteli tyynesti kohti Lehtisateen huonetta ilman minkäänlaista paniikkia. Lampinen oli tottunut tähän. Kyllä hän saisi apujoukkoja jos niin oli tullakseen. Pakkopaitakin löytyi läheltä, niitä oli jokaisen potilaan huoneessa korkean hyllyn päällä vähintään yksi kappale. Mies saapui viimein  huoneen oven luokse. Lukko napsahti auki kultaisen avaimen siinä käännyttyä ja Lampinen laittoi avaimet takaisin takkinsa taskuun. Sitten hän avasi oven ja astui sisään, sanoi melko tylsistyneellä äänellä:
”No niin, neiti Lehtisade, kuinkas täällä jaksellaan? Oletko sinä...”

Yhtäkkiä lause keskeytyi. Hänen katseensa lipui kauhistuneena huoneen ympäri ja pysähtyi siihen nurkkaan, missä itse potilas kyyhötti vaitonaisena pää polvien välissä. Huone oli kuin pommi-iskun jäljiltä, tavaroita oli sikin sokin hajalla joka puolella. Sänky oli kaadettu nurin, kaappi lojusi lattialla pitkin pituuttaan ja pakkopaita oli lentänyt ikkunalaudalle. Lääkepurkit lojusivat lattialla mikin missäkin ja seinillä olleet taulut oli särjetty suorastaan raadollisella tavalla.
”Voi pyhä jysäys...” Lampinen ei saanut enempää sanoja suustaan. Niin, kuten hän tiesi, tässä työssä ei varmasti tullut vastaan samankaltaisia päiviä.

Nainen, poika ja pöllö olivat tulleet nyt syvälle metsän siimekseen, jonka keskellä oli valtava, turkoosin värinen lampi. Nainen ei ollut viime kerrallaan voinut mennä uimaan tähän kyseiseen lampeen, sillä poika eikä pöllö olleet päästäneet häntä siihen. Naista houkutteli lampi suuresti, vesi oli aina kiehtonut häntä. Mutta tälläkään kertaa hän ei ilmeisesti pääsisi toteuttamaan halujaan, sillä poika ja pöllö johdattivat hänet aivan eri suuntaan lammen luota. Poika oli lakannut laulamasta, eikä pöllökään enää huhuillut surumielisesti. Naisen olisi tehnyt mieli kysyä, minne he olivat matkalla, muttei uskaltanut. Hän ei ollut viimekään kerralla saanut selville tarkkaa kohdetta, sillä hoitaja oli keskeyttänyt kuvittelun. Jossain syvällä sielun pohjalla kuohahti.

”A nightingale in a golden cage
That's me locked inside reality's maze
Come someone, make my heavy heart light
Come undone bring me back to life”

Mutta pian hänen ajatuksensa lensivät muualle, koska nyt he tulivat jonkinmoiselle aukiolle. Aukion keskellä oli suuren suuri kultainen häkki, ja häkin sisällä oli pieni lintu, satakieli. Se näytti surulliselta, mikä sai naisenkin mielialan nolla lukemille. Satakielet olivat aina olleet hänen lempi lintuja niiden iloisuuden ja värikkyyden takia. Nyt se taisi ainakin tällä linnulla olla toisin. Poika ja pöllö pysähtyivät äkisti, joten naisenkin piti niin tehdä. Poika kääntyi hitaasti katsomaan tätä silmiin ja viittoi jälleen pullean hauraalla kädellään seuraamaan. He menivät satakielen luo. Nainen katseli lintua jonka pää oli siipien suojassa. Niiden välistä valui jotakin märkää, kuin kyyneliä. Pystyivätkö linnutkin muka itkemään?

Nainen yritti koskea häkkiin, mutta poika tarttui äkisti hänen ranteeseensa ja vetäisi käden pois häkin ulottumattomilta.
”Älä koske. Tiedätkö, mikä se on?” poika kuiskasi haudanvakavalla äänellä.
 Naista huvitti. Oliko lapsi muka noin vähä-älyinen, eikö hän yhtä lintua tunnistanut?
”Sehän on lintu, satakieli, eikö se ole ilmiselvää.”
Poika pudisti päätään; pöllökin ravisteli.
”Ei.”
Nainen hämmentyi. Mitä tämä oli olevinaan?
”Onpas.” hän tokaisi.
”Ei. Se olet sinä. Se kuvastaa sinun sieluasi, sitä mitä olet nämä viimeiset vuodet sisimmässäsi
tuntenut. Sitä aikaa, minkä olet viettänyt mielisairaalassa.”
 Poika käänsi takaisin mustanpuhuvat, ontot silmänsä naisen silmiä päin ja katsoi paljon masentuneemmin häntä kuin ennen. Nainen oli entistä enemmän hämmentynyt. Miten satakieli voi kuvastaa omaa sielua? Sehän oli mahdotonta.
”Hetkinen... sinä olet nyt varmaankin erehtynyt. Eihän se voi olla mahdollista. Se on mahdotonta!” Hän huudahti ja otti pari askelta taaksepäin. Poika pysyi ilmeettömänä, niin myös pöllökin.
”Ei, kyllä se on mahdollista. Sinun on pakko uskoa minua. Ainakin sitten uskot, kun joku muu kuin sinä päästää sielusi vapaaksi. Kun sinä paranet, pääset sinne missä sinun on hyvä olla ja tunnet itsesi turvatuksi.” Nainen ei edes yrittänyt ymmärtää. Pojan puheissa ei ollut päätä eikä häntää. Tietysti hän tiesi, että kuvitteli tämän kaiken, eskapismisoi, mutta silti, eihän tässä ollut mitään järkeä. No jaa, eipä sillä, kun nainen ajatteli missä oli viime aikansa viettänyt...
Metsään lankesi syvä hiljaisuus. Satakieli oli lakannut itkemästä.

Vaikka Lampinen oli Sinivirran mielisairaalan hoitajien parhaimmasta päästä, niin tällä kertaa hän tunsi itsensä aivan mitättömäksi. Mitä ihmettä hän voisi enää tehdä? Lehtisade oli käyttäytynyt viime aikoina kyllä vaikeasti, mutta tämän jälkeen Lampisen mielestä mikään ei voisi enää mennä vaikeammaksi. Ensin lääkkeiden poisjättäminen ja nyt tämä raivoisa tuho.
Lampinen kuljetti kättään kaikissa niissä tavaroissa, mitkä Lehtisade oli tuhonnut ja lähestyi askel askeleelta nurkassa kyyhöttävää hentoa ruumista.

”Tuota... neiti Lehtisade? Miksi tämä... mitä...” Ensimmäistä kertaa elämässään Lampinen ei saanut sanoja suustaan. Yleensä hän oli hyvinkin sukkela, mutta tällä kertaa puhe oli juuttunut kurkkuun. Hänen suutaan kuivasi, eikä hän tosiaankaan tiennyt mitä tehdä. Lampista suorastaan pelotti. Mitä nainen voisikaan tehdä, jos hän nyt koskettaisi tätä olkapäälle? Pitäisikö kutsua apujoukkoja? Mutta eihän se käynyt päinsä, Lampinen tiesi sen itsekin. Lehtisade ei ollut ainakaan tähän mennessä käyttäytynyt häntä kohtaan vielä niin hurjasti. Ja sitä paitsi, hänhän oli yksi tämän sairaalan parhaimmistoa! Ei hyvää mainetta saanut mennä noin vain tahrimaan.
Lampinen päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja astui lähemmäs potilastaan. Aivan kuin nainen olisi ollut jossain toisessa maailmassa, tämä kun ei ollut millään tavalla reagoinut Lampisen tuloon.

Silloin miehellä välähti. Tätähän oli tapahtunut ennenkin, esimerkiksi viime kesänä.
Nyt hän sen muisti, voi kuinka tyhmä ihminen saattoikaan olla. Lampinen kaivoi taskustaan valmiiksi aina mukana olevan rauhoittavan piikin, latasi sen, nappasi pakkopaidan ikkunalaudalta vaikka muisti ettei ollut sitä käyttänyt viime kerralla – mutta mitä enemmän varustetumpi oli, sitä onnistuneempia tuloksia hän saisi aikaiseksi.

”Sinun on aika lähteä. Hoitajasi kaipaa sinua.” Kuollut poika kuiskasi. Nainen ei saanut silmiään irti satakielestä joka oli käynyt nukkumaan. Sitten hän kuuli pojan sanat ja tuhahti.
”Tuskinpa. Sitä paitsi en tarvitse mitään lääkkeitä tai muutakaan ylimääräistä, pärjään ihan hyvin näinkin. Mitä nyt joskus ahdistaa ja tuntuu että joku tai jokin yrittää tavallaan päästä ulos itsestä... ja sitten joskus kuulen ihan kuin joku … jokin … kuiskailisi aivan vieressä jotain mistä en saa kuitenkaan ikinä selvää. Sitten vain suljen silmät ja yritän olla. Tulen tänne, teidän luoksenne. Se auttaa.”

Nainen lysähti kylmälle, kovalle maalle istumaan. Poika seisoi paikoillaan kuin patsas eikä reagoinut naisen sanoihin tai tekoon. Pöllö nukkui satakielen tavoin. Kaikkialla oli edelleen hiljaista, suorastaan häiritsevän hiljaista.
”Eikö me voida mennä muualle?” Nainen kysyi, mutta poika ei vastannut. Pitkän ajan kuluttua se kuitenkin vastasi, muttei naisen kysymykseen. Vain yksi ainoa jäätävä sana kiiri hänen tajuntaan.
”Hyvästi.” Sitten kaikki alkoi sumeta.

”Journey, homeward bound
The sound of a dolphin calling
Tearing off the mask of man
The tower my sole guide
This is who I am
Escapist, paradise seeker
Farewell, time to fly
Out of sight, out of time
Away from all lies”

”Ei! EI! Minne sinä menet?! Odota!!” Nainen nousi ylös ja hoippui. Maailma pyöri silmissä, ohi kiisi mitä omituisempia hahmoja; delfiini joka kujersi jotain, mies jolla oli
naamio, torni...  Kaikki eteni liian nopeasti. Hän rupesi kiljumaan niin kovaa kuin vain ikinä pystyi ja maailma sen kuin hänen silmissään musteni mustenemistaan...

[Crownless]

A/N: Tässä 2. osa.

---

Lampinen hätkähti rajusti ja hänen oikeassa kädessään ollut neula melkein putosi lattialle. Hän oli juuri kyykistynyt Lehtisateen viereen kun tämä oli ruvennut kirkumaan täyttä kurkkua.
 Nyt! Pistä jo se piikki, herranen aika! Lampinen hoputti itseään ja upotti vapisevin käsin neulan naisen oikean käsivarren suoneen samalla kun hän yritti pitää tätä aloillaan. Kylmä hiki virtasi   Lampisen otsalla. Lehtisade potki ja pyöritti hurjasti päätään ja ennen kaikkea huusi niin kovaa että varmasti koko sairaala kuulisi. Enää tässä ei tainnut tarvita mitään apujoukkoja erikseen kutsua.

”Lehtisade, minä pyydän! Rauhoittukaa!”
”EI, EHEIIIIII! EI SAAAAA! TULE TAKAISIN, POIKA!”
 Nainen huusi kuin eläin, eikä tuntunut ottavan kuuleviin korviinsa Lampisen epätoivoisia käskyjä. Lampinen nosti Lehtisateen jaloilleen ja yritti taluttaa tätä ovelle viedäkseen tämän kuulusteltavaksi hoitajien tai johtajan huoneeseen, mutta tuloksetta. Lampinen ei millään pystyisi viemään näin vauhkoa potilasta yksin sinne asti sairaalaa. Ehkä hän sittenkin voisi kutsua apuja paikalle. Hän oli juuri kaivamassa esille hoitajan takistaan radiopuhelinta – tosin melko vaivalloisesti sillä Lehtisade ei ollut vieläkään rauhoittunut vaikka Lampinen olikin pistänyt tälle rauhoittavan – kun huoneen ovi aukesi rajusti.

”Mitä täällä oikein tapahtuu?! Lampinen, olethan kunnossa? Neiti Lehtisade, nyt tämä saa riittää!” Hoitaja Metsämö ja pari muuta rotevaa hoitajaa ryntäsivät juoksu jalkaa heidän luokseen, ottivat
naisesta tiukan otteen kummastakin käsivarresta ja ryhtyivät taluttamaan tätä pois huoneesta. Samalla Lampinen tuikkasi nopeasti yhä rimpuilevalle ja kiihkeästi hengittävälle naiselle
toisen piikin.

”ETTE SAA MINUA ! POIKA TULEE TAKAISIN ! EEEEIIIIII!”
Lehtisade kirkui käytävässä ja Lampinen vilkaisi varovasti huoneen kynnykseltä, pärjäsivätkö
hoitajat varmasti naisen kanssa. Vaikka Lehtisade näytti edelleen rimpuilevan rajusti, potkivan,
repivän ja ties mitä, miehet näyttivät silti pitävän tilanteen hallinnassaan.

”Lehtisateen tilanne on tällä hetkellä kriittinen. Hänet täytyy saada rauhoitettua. Kuinka monta piikkiä sinä laitoit hänelle ennen tuota viimeisintä?” Metsämö miltei kuiskasi järkyttyneenä katsellessaan, mitä potilas oli saanut huoneessaan aikaiseksi.
”Yhden.” Lampinen vastasi.
”Hyvä. Ehkä se riittää. Kokeilitko pakkopaitaa?” Metsämö kuulusteli ja keräsi lattialla yhä lojuvat lääkepurkit syliinsä.
”En ehtinyt. Kyllä se minulla siinä vieressä oli, mutta en kerennyt kuin pistää piikin niin nainen rupesi käyttäytymään... noh, tuolla tavalla kuten itsekin kai näitte. Mutta kuule Metsämö...” Lampinen aloitti. Tämä oli arka aihe.
”Niin?”
Metsämön, tuon jo reilusti yli viisikymmen vuotiaan kokeneen rouvan silmät olivat kostuneet.
”Sitä vain että... en enää tiedä jaksanko tätä. Lehtisade on ollut viimeisinä aikoina niin kovin vaikea. En ole varma, löytyykö hänen hoitamiseensa enää mitään käyttökelpoista ratkaisua.”
Lampinen nojasi kaatuneeseen sänkyyn ja huokaisi.
”Olemme kokeilleet jo ties mitä keinoja. En kuitenkaan haluaisi johtajan saavan tietää sitä, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni pulassa jonkun potilaan kanssa. Yleensähän minä olen, ja sinä, me kaikki, ollaan selvitty tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta nyt, mitä me teemme sen naisen kanssa?” Lampinen siirsi katseensa lattiasta Metsämöön, joka seisoi vakavana lääkepurkit käsissään huultaan purren. Hän rykäisi pienesti.
”Niin... itsekin olen tätä vähän miettinyt. Lehtisade kuuluu ryhmään A, erittäin vaikeisiin tapauksiin. Senhän me toki tiedämme. Mutta emme kai sentään ole jo käyneet IHAN kaikkia keinoja lävitse? Entä esimerkiksi sähköshokkihoito menetelmä?”
Lampinen pudisti rajusti päätään ja hänen silmänsä suurenivat hiukan.
”Ei, ei nyt helvetti soikoon sellaisia... nehän ovat olleet kiellettyinä jo ties miten monta vuosikymmentä.”
Lampinen katsoi tuimasti Metsämöön. Olisi nyt luullut tämän tienneen, rouvahan on ollut täällä paljon pidempään kuin hän.
Metsämö meinasi taas ehdottaa jotain, mutta mies arvasi sen heti ja kielsi.
”Ei. Jos meinasit ehdottaa lobotomia leikkausta, sekin on kielletty ehdottomasti. Kaikki hoitokeinot, mitä käytettiin joskus muinoin, ovat nykyisin kiellettyjä. Luulisi nyt sinunkin tietävän.”
Metsämö katsoi Lampista pahoitellen ja laski katseensa miehestä lattiaan pohdiskelevana samalla kun kohautti olkiaan.
”Ajattelin vain ehdottaa. Tilanne on jo niin epätoivoinen, että kaikkein hurjimpiakin ideoita minä ainakin ottaisin enemmän kuin mielelläni vastaan, jotta potilas Lehtisade saataisiin mahdollisimman pian hoidettua kuntoon. Hän on ollut täällä jo 3 pitkää vuotta. Neljäs on tuloillaan joulun alla. Siihen on kaksi kuukautta aikaa.”
Lampinen nyökkäsi.
”Kyllä minä sen tiedän.”
Syvä hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Lampinen nousi kunnolla seisomaan, käännähti Metsämöön päin ja sanoi:
”Eiköhän meidänkin olisi jo korkea aika mennä sinne hoitajien työpisteelle katsomaan miten nainen
pärjää. Siivotaan tämä sotku myöhemmin. Majoitetaan Lehtisade siksi aikaa jonnekin muualle.” Metsämökin havahtui ja nyökkäsi määrätietoisesti.
”Kyllähän se sopii.” hän vastasi hieman kuin uneliaasti.

Nainen istui johtajan vastapäätä tämän työpisteen luona. Kaksi lihaksikasta mies hoitajaa seisoivat hänen molemmin puolin kädet ristitty rintakehän päälle. He vaikuttivat tyyniltä, mutta nainen aisti, että jos hän vähänkin liikahtaisi, miehet tarrautuisivat käsivarsiin hetkessä kiinni. Nainen ei kyllä olisi muutenkaan enää jaksanut riehua, olo tuntui äkillisen rentouttavalta, kuin olisi juuri vaipumassa syvään uneen.
Johtaja painoi sormenpäänsä toisiaan vasten ja tuijotti Lehtisadetta herkeämättä silmiin. Nainen vaikutti rauhallisemmalta kuin huoneeseen tullessaan. Ehkä tätä uskaltaisi hivenen hienovaraisella äänensävyllä maustettuna kuulustellakin.
”No mutta, neiti Lehtisade, sitä ollaan sitten pistetty ikään kuin ranttaliksi, vai kuinka, hehheh?” johtaja naurahti. Ehkä huumori auttaisi potilasta puhumaan.
Nainen ei vastannut. Hän ei halunnut vastata. Ei hän tämmöistä nyt jaksaisi. Johtaja vaikutti niin perin tungettelevalta, ja se kaikki fiiniys sekä yltiömäinen hienovaraisuus suoraan sanottuna kuvotti. Hänen teki mieli taas ruveta hankalaksi, mutta yksikään ruumiinosa ei tuntunut tottelevan. Hänet oli kuin lamaannutettu. Miksi tämä kaikki menee näin? Miksi minua kohdellaan kuin eläintä? Enkö saa olla hetkeäkään rauhassa, ilman että joku tulee häiritsemään tekemisiäni? Nainen puristeli hermostuneena sylissä nyrkkejään ja hänen katseensa vaelteli pisteliäästi muualle. Johtajan paksua ja virnistelevää naamaa hän nyt kaikkein vähiten tässä kestäisi.

Johtaja katseli Lehtisadetta uteliaana. Hän ei ollut pitkiin aikoihin tavannut tätä mitä mielenkiintoisinta henkilöä, viimeisin käynti tällä taisi olla kun hän saapui Sinivirtaan ensimmäisen kerran jouluna vuonna 2006. Johtaja vaipui hetkeksi muistelmiinsa, kaivoi automaattisesti pöytälaatikostaan sikariaskin ja havahtui pideltyään hetken tätä vain käsissään. Aivan, niin, pitihän tässä nyt olla vieraalle ystävällinen.
”Oh, suonen anteeksi. Vaivuin pikaisesti ajatuksiini muistellessani sinun ensimmäistä tapaamistasi minun kanssani kun saavuit tänne. Muistatkos? No mutta, joka tapauksessa, saako olla sikaria?” Johtaja avasi viininpunaisen, samettisen rasian jossa oli täydellinen rivi kullattuja sikareja.

Nainen katsoi epäilevänä mulkoillen johtajaa, joka ystävällisesti tarjosi tämän paheitaan, sikareja. Lehtisadetta ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tupruttelut, sitä paitsi se oli epäterveellistä ja pelkkä sikareitten geometristen pyöreitten savukiehkuroitten oksettava haju sai naisen pään menemään entistäkin sekaisin.

Kesken jutusteluhetken johtajan ovi aukesi. Sisään astuivat Lampinen ja Metsämö. He tervehtivät hiukan jäykkä luonteisesti pomoaan ja vilkuilivat hetkellisesti tuolissa kököttävää potilasta.
Hoitajat astelivat hieman syrjään, mutta pitivät valvovien kotkien katseet tiukasti porattuina Lehtisateeseen.

Johtaja rykäisi ja siirsi tuijotuksensa vasta sisään tulleista hoitajista takaisin potilaaseen. Lehtisade tuijotti takaisin, ja hetken aikaa johtaja tunsi saavansa katseesta jonkinlaisen otteen, kunnes nainen käänsi päänsä pois ja katseli lattianrajaan ajatuksiinsa vaipuneena, selvästi kyllästyneenä.
”Hmm... kuule... haluaisin tietää, mitä siellä sinun huoneessasi oikein tässä äskettäin tapahtui.” Lehtisateen nostettua katseensa johtajaan tuimasti, tämä kiirehti lisäämään lauseeseensa:
”Niin siis, eihän sinun toki pakko ole mitään kertoa, mutta omin sanoin jos... voisit... kenties?” Johtaja nojautui eteenpäin tuolillaan, ja kuiskasi ikään kuin vain nainen olisi saanut sen kuulla.
”Ihan rohkeasti, älä pelkää. Ei ole mitään hätää.”

Nainen tuijotti mietteliäänä johtajan naamaa, tummia silmiä ja sikaria joka oli tämän oikeassa kädessään melkein sammuneena. Huoneessa haisi vahva savu, kuin joku jossakin olisi palanut.
Hän ei luottanut mieheen. Ei luottanut keneenkään siinä huoneessa.
 Aina se sama kuiskaus johtajan saastaisesta, kellertävästä suusta. Älä pelkää. Ei ole mitään hätää. Ja pyh, siihen nainen ei uskonut. Ei halunnut uskoa. Ainut asia, mihin hän halusi uskoa, halusi luottaa, oli se, että hän pääsisi pois täältä mahdollisimman nopeasti. Mutta vielä oli näemmä monta vaihetta läpi käymättä, eivätkä nämä ihmiset nähneet hänessä mitään muutosta sen jälkeen kun  hän astui tähän huusholliin. Mitäs tekevät niin surkeaa työtä.

Pitkän hiljaisuuden vallitessa johtaja katkaisi sen, hän oli tullut jälleen siihen tulokseen, ettei Lehtisade haluaisi puhua hänen omituisista seikkailuistaan yksityisessä vankilassaan, mielessään. Kerran aiemmin johtaja muisti kuulustelevansa samaan tapaan potilasta joskus taannoin, mutta tuloksetta, kuten tälläkin kertaa. Hän huokaisi ja nojautui taaksepäin.

”Lehtisade, minä pyydän. Me emme pääse hoidossasi eteenpäin ellet sinä puhu. Sinä et pääse täältä koskaan pois jos et edes yritä. Voisitko siis olla kiltti ja kertoa jotain mieliharhoistasi? Se saattaisi huomattavastikin auttaa, tulet vielä huomaamaan, jos vain kerrot.”

Hän yritti, mutta ei olisi jaksanut tällaista. Ei hän mikään robotti ollut, joka totteli jokaista käskyä kun niin vaadittiin. Nainen kiemurteli tuolissaan, sulki silmänsä. Ehkä hän voisi ihan pikkiriikkisen mainita jotain tapahtumista päänsä sisällä. Hän huokaisi syvään ja avasi silmänsä, katsoi kerran jokaista läsnäolijaa vuorotellen silmiin ja aloitti. Tai ainakin yritti.

”No... minä... se poika ja pöllö, ne ovat auttaneet minua.”
Johtaja kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi ja nyökkäsi, vilkaisi nopeasti hoitajia syrjäsilmällä jotka seisoivat huoneen varjoissa kuin patsaat, samoin körmyt, jotka yhä vahtivat naista kuin haukat.
Nainen seurasi tilannetta kulmiensa alta varovaisena, tarkkaavaisesti.
”Vai että poika ja pöllö? Saanko kysyä, keitä he ovat?”
”Ei kuulu sinulle!” Nainen tiuskaisi ja körmyt liikahtivat hieman vaistonomaisesti, mutteivät tehneet naiselle mitään. Oli hetken hiljaista, johtaja mietti mitä sanoisi. Potilaille ei kannata mitenkään hirveästi ruveta vastaan hangoittelemaan, sen hän oli vuosien aikana huomannut.
”Hmm, vai niin. Ehkä tämä oli tällä kertaa tässä.” Hän totesi viimein ja nousi muhkealta nahkatuoliltaan. Hän katseli naista yläpuolelta ikään kuin arvioiden tämän sen hetkistä käyttäytymistä. Nainen mulkoili vaivihkaa johtajaa ja hetken päästä hänkin päätti nousta itsekin.
”Hienoa.” Lehtisateen molemmin puolin olevat hoitajat tarttuivat tätä käsivarsista – ihan vain varmuuden vuoksi - ja taluttivat pois.
Johtaja katsahti seinän vierustalla yhä lymyäviin Metsämöön ja Lampiseen.
”Tekin voitte mennä.”
Metsämö lähti, mutta Lampinen jäi.
”No mutta, Lampinen, oliko sinulla vielä kenties minulle jotakin kerrottavaa?” Johtaja kysäisi istuen takaisin tuoliinsa.
”Hm, tuota, oikeastaan … kyllä.” Lampinen aloitti varovaisesti. Hän ei tiennyt miten olisi asiansa ilmaissut. Hän halusi sittenkin kertoa.
Mies käveli rauhallisesti mutta hiukan huolissaan tulevasta kirkkaan vihreälle tuolille, jossa Lehtisadekin oli äsken vielä ollut.
”Kerro vain. Minä kuuntelen.” Johtaja rohkaisi ja tuijotti Lampista tiiviisti.
”En... en ehkä enää jaksa hoitaa neiti Lehtisadetta. Hän on ollut viime aikoina äärimmäisen hankala. ” Lampinen myönsi. Johtajan ilme oli yllättynyt.
”Mitä? Sinähän olet pärjännyt hänen kanssaan mainiosti. Sitä paitsi meillähän on liuta muitakin yhtä eteviä hoitajia kuin sinä. Jospa me järjestäisimme sinulle avustajan, vaikkapa rouva Metsämön? Tehän kun tulette näemmä hyvin juttuun.”
”Niin, niin, kyllä me tulemmekin, mutta … ehkä minun olisi parasta vetäytyä koko hommasta pois. Sillä... äh, haluan vähän vain vaihtelua, siitä kai tämä puristaa.” Lampinen sulki silmänsä ja painoi päänsä alas. Väsyneet kasvot ja muutama ryppy otsalla kertoivat tosiaankin Lampisen uupuneisuudesta. Johtaja joutui taas kerran miettimään hartaasti, mitä sanoisi tähän.
”Siinä tapauksessa meidän kai vain täytyy vaihtaa sinun ja jonkun muun hoitajan kanssa paikkaa. Siis, meinaan, vaihtaisitte potilaita. Mitäs siihen sanot?”
”No, riippuu siitä minkälainen sairaus kyseisellä potilaalla on. Ehkä jokin lievempi tapaus voisi olla hyväksi minulle tällä kertaa. Anteeksi. En voi vaan näille tuntemuksille mitään. En yksinkertaisesti enää jaksa, olen ihan lopussa.” Lampinen huokaisi ja katsoi johtajaa huultaan purren.
”Mmm, ymmärrän. Mielisairaalahoitajan työ ei tosiaan ole mitään helppoa, kuten olet varmastikin huomannut.” Hän piti tauon, mutta jatkoi pian. ”Älä huoli, järjestän sinulle helpomman tapauksen.”
Lampinen näytti hivenen piristyneemmältä.
”Lupaatko?”
”Varmasti. Voit mennä. Ellei sinulla ole vielä jotain ilmoitusluontaista asiaa?” Johtaja hymyili pienesti. Lampinen vastasi siihen.
”Ei tämän enempää, kiitos vain. Muuten... saisinko tuollaisen tuolin omaankin työpisteeseeni? Selkäni varmaan huutaisi hurraata.” Johtaja naureskeli.
”Katsotaan, yksi asia kerrallaan, muista se, Lampinen.”

[Crownless]

A/N: Ja kolmas osa... Tämä jäi hieman lyhyeksi muihin verrattuna.
3. luvun kipale : Amorphis - House of Sleep

----

Päivät, kuukaudet ja vuodet vierivät. Aika ei pysähtynyt vaikka Lehtisade sitä joskus toivoikin. Hän matkasi mielensä syövereihin yhä uudestaan ja uudestaan, mutta tällä kertaa hän söi jopa pillereitään. Tosin ei yhtä useasti kuin hoitajat olisivat toivoneet, mutta söi kuitenkin. Siitäkin sai jo olla ylpeä. Lehtisade tiesi sen verran, että jos hän pääsisi täältä jonain kauniina päivänä pois, hän olisi ensimmäistä kertaa hymyä täynnä vuosi kausiin. Ja sen päivän hän halusi kovasti vielä nähdä, vaikkakin mielikuvituksen harhat pysyivät edelleen virkeinä naisen ajatuksissa. Eräänä päivänä kun hän istui uudistetun huoneensa ikkunalaudalla haaveilemassa, tämän oveen koputettiin. Lehtisade ei kääntynyt katsomaan, ei reagoinut mitenkään. Silti vieras tunki sisään.

”Neiti...” Nainen tunnisti äänen, vaikkei yhtä hyvin kuin vakituisen mieshoitajansa. Vieläkään hän ei kääntynyt katsomaan, ynähti vain merkiksi siitä että kuuli ja tajusi jonkun puhuvan hänelle.
”Tuota... meidän täytyi hiukan muuttaa järjestelyitämme. Sinun edellinen hoitajasi Lampinen halusi vaihtelua, joten päätimme vaihtaa hänen ja erään toisen hoitajan kanssa asioita. Tässä olisi sinun uusi, nykyinen hoitajasi, herra Virtanen. Toivottavasti hänestä on sinulle jatkossa apua ja hyötyä...” Metsämö kuului poistuvan huoneesta. Lehtisade havahtui, kuin olisi herännyt unesta. Ensimmäistä kertaa hän kääntyi kiinnostuneena katsomaan jotakin uutta, hänelle täysin tuntematonta. Virtanen seisoi kaukana hänestä, mutta hänkin näytti uteliaalta. Mies oli melko laiha ja nuori, lyhyet ja pellavaisen vaaleat hiukset koristivat tämän muuten niin mitäänsanomatonta olemustaan.
”Hei.” Hoitaja sanoi ja tuli pienesti hymyillen Lehtisateen luokse, hiukan kylläkin varoen, kuin kokeillakseen, mitä potilas tekisi tai miten hän reagoisi. Nainen tuijotti uutta tuttavuutta hiukan otsa rypyssä, hän ei tiennyt mitä ajattelisi. Mies vaikutti ensisilmäyksellä luotettavalta, mutta olisiko tämä yhtä pätevä kuin Lampinen? Nainen ei vastannut miehelle mitään ja käänsi katseensa takaisin turvalliseen ikkunaan päin. Hän vetäytyi sitä kohti yhä tiiviimmin, vaikka olikin jo siinä ollut kiinni.
”Ei sinun tarvitse minua pelätä.”
”En minä sinua pelkääkään.” nainen vastasi nopeasti.
Mies hymähti, nainen tunsi tämän lämpimän hymyn takaraivossaan.
”Miten olet voinut?”
”No mitenkäs tässä. Miten nyt mielisairaalassa yleensä voidaan. Hullusti. Kamalasti. Tuntuu joka ikinen päivä että tämä on joku... joku... kadotus mistä ei pääse ikinä pois. Kaikki päivät ovat sitä samaa turhaa tyhmyyttä, haluan pois täältä, kai sinä sen nyt tajuat? Ei tätä enää vaan jaksa.” Nainen huokaisi ja tuijotti jonnekin kauas valkoiseen horisonttiin. Kahden viikon päästä olisi joulu ja sitten vaihtuisi jälleen vuosi. Siitä tulisi nyt kuusi vuotta kun hän saapui tänne loukkoon. Lehtisade tunsi hoitajan suuren, lohduttavan käden olkapäällään. Nainen vilkaisi syrjäsilmällään miehen kättä ja tyrkkäsi sen hartiallaan pois.

”Älä. En kaipaa sääliä.”
”Mutta jonkun tukea sinä tarvitset. Ja tässä minä olen. Kyllä me selvitään, ja minä ainakin uskon, että pääset täältä jonain päivänä vielä pois. Mutta siihen vaaditaan niin minulta kuin sinultakin paljon töitä, ja siihen edesauttaa nuo sinun pillerisi ja minun läsnäoloni.”
Lehtisade tuhahti.
”Juuri tuollaisia te kaikki olette. 'Kyllä me saadaan sinut kuntoon, kyllä sinä pääset pois, sinä olet hyvä ihminen, Lehtisade' ja plaaplaaplaa... saanen vain kysyä, miten kauan tässä vielä menee? Kuusi pitkää vuotta olen jo saanut odottaa, KUUSI !
Tajuatko, etten enää kestä olla täällä ? Minäkin tarvitsen ja kaipaan vaihtelua !” Nainen viittasi Lampiseen. Hän oli aina tuntenut miestä kohtaan jotakin yhteistä, hän ei ollut tiennyt aiemmin vain että mitä, mutta nyt se lause muodostui vihdoin huulille. Hän tuijotti katkerasti miehen siniharmaisiin silmiin, jotka loistivat kasapäin myötätuntoa.
”Tajuan, Lehtisade, tajuan vallan mainiosti. Sen takia me mennäänkin tänään vähän jaloittelemaan ulkosalle. Itse asiassa, me lähdemme nyt heti. Pue päällesi lämpimästi, siellä on todella kylmä.” Hoitaja kehotti ja lähti ovelle päin.
”Tavataan viiden minuutin kuluttua, tulen hakemaan sinua.”

Ja niin ovi kolahti kiinni ja vaimeat askelet kaikuivat armottoman pitkältä käytävältä.
Nainen käänsi katseensa takaisin ikkunaan päin, hän ei ollut koko keskustelun aikana vaihtanut asentoaan. Tämä oli sitä paitsi hänen mieli asentonsa, jalat tiukasti vartaloa vasten ja kädet niiden ympärillä. Hän tavallaan niin tehdessään suojasi itseään, suojasi kaikelta pahalta ja turvattomalta. Ulkomaailma ei ollut turvallinen, mutta sinne hän halusi. Vaan ei kenenkään hänelle luonnolliselta tuntuvan ihmisen kanssa.
Silloin Lehtisateella välähti...

You don't know
You don't know nothing yet
About the dreams I have
I will make you sleep

Kiire, kiire, kiire. Pitäisi toimia nopeasti. Aika oli suhteellinen käsitys, sitä ei voinut pysäyttää, mutta sitä pystyi hallitsemaan jos vain niin halusi. Hän käveli kuin unessa, läpi valtavan valkoisen ja sumean taustakuvan, hän oli kuuro muulle maailmalle. Jostakin täytyi saada huomaamaton valeasu... mistä hän sen löytäisi – ei mitään tietoa, mutta milloinka hänellä olisikaan ollut.
Hiipien varovaisesti lähelle. Ovi auki. Se narahti hiljaa, hän toivoi, ettei kukaan kuulisi tai varsinkaan näkisi. Äkkiä, äkkiä nyt ! Hän hoputti itseään. Tuossa oli jonkun työtakki, tuossa jotain papereita, sinistä väriä päästävä mustekynä... ne saivat kelvata. Sitten vielä yksi asia ja hän olisi valmis. Valmiimpana kuin koskaan. Tervetuloa vapaus...

Virtanen oli menossa takaisin uuden potilaansa luokse. Kylläpä päivä oli alkanut hyvin. Hän oli saanut johtajalta ylennyksen ja saanut uusia haasteita muuten tylsään, värittömään elämäänsä.
Mies hyräili jotain itsekseen, kävelyn jälkeen olisi kyllä kahvikupillisen paikka, mutta työ ennen
huvia. Hän aukaisi Lehtisateen huoneen numeron 168 valkoisesta hehkuvan oven ja pysähtyi kynnykselle ennen kuin oli kerennyt ottaa askeltakaan. Jokin oli pielessä. Huoneessa ei ollut ketään, tunnelma oli jännittynyt. Hiljaisuus kidutti hoitajan korvia.

”Neiti Lehtisade? Missä te olette?” Naurettava ajatus putkahti jostain miehen ajatuksiin, ja hän naurahti pakostakin vaikkei olisi ehkä saanut. Ei kai nyt aikuinen ihminen voisi leikkiä piilosta sängyn alla tai jotakin. Vaikka mistä sitä ikinä näistä hulluista ja vähemmän hulluista potilaista  tiesikään. Miehen oli aivan pakko saada kurkistaa sängyn alle. Ei ketään. Hän katseli ympärilleen, oli kuin potilas olisi kadonnut tuhka tuuleen, jälkiä jättämättä.
”Ei... eihän tämä voi olla näin?” Mies ajatteli itsekseen. Hän oli tarkastanut kaikki paikat haukanterävällä katseellaan, mutta edelleen hänen silmänsä eivät havainneet mitään tai ketään. Yksi asia häneltä jäi kuitenkin huomaamatta...

Hän oli naamioitunut täydellisesti. KUKAAN ei tunnistaisi häntä. Ei edes se typerä uusi hoitaja. Virta, vai mikä lie olikaan. Hän hiipi kohti saalistaan kuin kissa, salaa kenenkään huomaamatta. Olivatko ihmiset tosiaan näin tolloja? Näköjään. Hänen huoneensa ovi oli auki. Mustapohjainen, metallinen numero 168 loisti kilometrien päähän käytävään. Nopeasti, nopeasti... muuten saalis kerkeää lähteä pois... sitä hän ei halunnut. Ruisku, jossa oli annos sitä inhaa pökerryttävää ainetta, oli valmiina laukaisemaan ”myrkkynsä” kuin vasta ladattu ase. Käsissään hänellä oli valkoiset kumihanskat ja vartaloaan häntä suojasi samaa sävyä oleva lääkärintakki. Myös idioottivarma peruukki ja tummasankaiset, paksut silmälasit tekivät tehtävänsä. Hän kurkisti varovaisesti yhdellä silmällä ovesta sisään ja näki hoitajan olevan selin ja raapivan ajatuksissaan päätään. Hahhah, se ihmetteli varmaan mihin tämän uusi, mielenkiintoinen tuttavuus oli karannut! NYT. Nyt hänen täytyisi hyökätä, muuten olisi liian myöhäistä. Nainen astui oven eteen ääneti ja hiipi samalla lailla hoitajan taakse. Hän kahmaisi miehen raavaan käsivarren omaan heiveröisen kätösensä tiukkaan otteeseen ja sulki tämän melkein jo ulos päässeen säikähtäneen huudahduksen toisen kätensä uumeniin jossa myös edelleen valmiina oleva ruisku odotti.
”Nyt on aika mennä hetkeksi unten maille, hoitaja... Virtanen? Sinua jo varmaan väsyttää!” nainen kuiskasi miehen korvaan sihisten kuin valtava käärme. Vielä ennen kuin mies uinahti rimpuillen syvään uneen piikin viiltäessä lihaa, nainen kerkesi nähdä miehen järkyttyneet silmät. Hän laittoi ruiskun pois taskuun ja raahasi nukahtaneen ”potilaansa” sänkyyn jatkamaan uniaan. Sillä aikaa HÄNEN olisi aika toimia. Vapaus, oi vapaus! Että hän rakasti sitä sanaa.

[Crownless]

A/N: Viimeistä viedään !

----

Metsämö istui muiden hoitajien kanssa kahvitauolla heidän yhteisessä taukopaikka huoneessa. Jokainen rupatteli jollekin niitä näitä, yleensä kuitenkin päivän tapahtumista. Metsämö hörppäsi viimeiset kahvin jämät kupistaan ja ilmoitti lähtevänsä ulos pienelle happihyppelylle. Ne kun olivat nykyään jääneet vähiin.
Metsämö olisi halunnut jo mennä kotiin, häntä väsytti ja hän halusi rakkaiden kissojensa luo. Onneksi niillä oli oma hoitajansa, Metsämön tytär Liisa. Juuri kun hän oli kääntymässä nurkan taakse ulko-ovelle päin, joku hänelle tuntematon hoitaja pyyhälsi ohitse. Metsämö tervehti automaattisesti vaikkei hän naista tunnistanutkaan, ja niin tervehti myös nainenkin.

Vieras oli näemmä myös menossa ulos ja hiljensi tahtiaan. Metsämölle tuli outo tunne. Kuka tuo hoitaja oikein oli? Hän oli ollut liki 30 vuotta töissä täällä samassa paikassa ja tänne tuli harvoin uusia hoitajia. Sairaala halusi pysyä entisissä, luotettavissa ja asiansa hyvin osaavissa kaitsijoissaan. Ja ennen kaikkea, minne hoitaja oli menossa? Ehkä kävelyllä kenties, niin kuin hänkin. Äh, mitä sitä turhia murehtimaan, oma on jokaisen happihyppelynsä. Metsämö rauhoittui hieman ja astui ulos kylmään, kirpeään talvi-iltaan. Hämärä oli jo laskeutumassa, mutta se ei haitannut. Hänen oli aivan pakko saada raitista ilmaa. Metsämö mietti kävellessään päivän tapahtumia yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka olikin jo ne käynyt kertaalleen läpi äsken työkavereidensa kanssa. Virtasen kanssa hän ei ollut tosin ehtinyt vielä jutella. Miestä ei ollut näkynyt melkein koko päivänä.

Siinäpä vasta ahkera hoitaja, Metsämö ajatteli pienesti hymyillen. Ei mikään ihme että johtaja ylensi hänet. Miehen kanssa täytyisi ehdottomasti vaihtaa päivän keskeiset asiat ulkoilun jälkeen.

Hän istui bussissa yhä kaikki naamioasut päällään kohti uusia seikkailuja. Hän oli napannut mukaansa vain tärkeimmät asiat huoneestaan ennen kuin oli häipynyt. Myös lääkepurkit ja reseptit olivat tarttuneet matkaan, vaikka hän olikin miettinyt tovin, huolisiko niitä ollenkaan mukaan. Mutta ehkä ne auttaisivat joskus helpottamaan, kuka tietää.
   
Nainen oli tavannut pakomatkallaan hoitaja Metsämön, joka oli tervehtinyt häntä kuin vanhaa tuttua. No jaa, vanha tuttu hän olikin tälle, mutta tällä kertaa aivan uudella tavalla. Ja mikä parasta, nainen riemuitsi, hänen suunnitelmansa oli mennyt nappiin. Niin kuin hän oli toivonut, kukaan, ei edes Metsämö, ollut tunnistanut häntä. Nainen hymähteli itsekseen tyytyväisenä, riisui viimein lasinsa, peruukkinsa ja hoitajan/lääkärin takin pois päältään ja laittoi ne isoon laukkuunsa jonka oli ottanut mukaan erään kaapin perukoilta. Nyt vain hänen täytyisi odottaa, että bussi pysähtyisi kaupunkiin ja siitä hän matkaisi kotiin. Kuuteen vuoteen hän ei ollut käynyt siellä. Hänellä oli jo ikävä vanhoja tuttuja tuoksuja, tuli melkein itku ajatellessaankin niitä. Naisen täytyi vain toimia sitä ennen ovelasti, jottei hän paljastuisi. Hän muuttaisi ensinnäkin nimensä. Vaihtaisi koti oveen sen, vaihtaisi joka ikiseen asiaan jossa vain oli se. Sitten hän menisi parturiin, leikkaisi pitkät, tummanpunaiset suortuvat pois ja värjäyttäisi jollakin muulla värillä hiuksensa. Ja hän rupeaisi käyttämään meikkiä niin paljon, ettei häntä tunnettaisi ollenkaan. Oli hänellä sen verran rahaa näihin asioihin, hän oli säästänyt sairaalassa ollessaan. Mutta sitten pitäisi hankkia jostakin työ. Hänen pitäisi mennä kuuden vuoden tauon jälkeen töihin, ajatella. Missään nimessä hän ei saisi kuitenkaan mennä samaan paikkaan kuin edellisellä kerralla, ei, ei, hän vain masentuisi lisää ja taas sitä mentäisiin. Tai mentiinhän sitä edelleenkin, mutta sillä kerralla naisesta tuntui, että hän pystyi hallitsemaan jollain lailla tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Enää hän ei niin paljoa eskapismisoinnut,  se oli huomattu. Ehkä ne lääkkeet vaikuttivat siihen. Vaikka hän sai pienen häiriö kohtauksen sairaalassa, nainen oli tiedostanut sen. Hän oli miettinyt kauan, uskalsiko ja kehtasiko tehdä sen. Ehkä hän jopa hieman katui että niin pääsi käymään, mutta ainakin hän olin nyt päässyt vapaaksi ! Ah, miltä tuntuikaan nähdä maailma monen vuoden jälkeen. Se ei ollut muuttunut kamalasti, vain muutamia uusia rakennuksia oli valmistettu ja muutenkin maisema oli hivenen erilainen sitten viime näkemän.
   
Bussi saapui kaupunkiin. Nainen hyppäsi pois kyydistä ja lähti etsimään paikkaansa. Lunta satoi hiljalleen, mutta se ei haitannut. Koti täytyisi löytää vaikka mikä olisi. Hän halusi nukkumaan omaan sänkyyn... halusi tervehtiä vanhaa räsymattoa, ystäväänsä radiota ja kasvejaan, jotka olivat todennäköisesti jo kuolleet kun niistä ei ollut kukaan huolehtinut, mutta väliäkö sillä oli. Kyllä hän saisi uusiakin ostettua sitten joskus kun hänellä olisi enemmän rahaa. Tällä hetkellä se vain riitti välttämättömiin asioihin.
   
Vaan siellä se kohta näkyi, tummanpunainen tiili kerrostalo, johon oli näemmä ilmestynyt kaksi kerrosta lisää ! Naisen silmäkulmasta vierähti kyynel ja hän melkein juoksi talolle päin... kunnes tajuntaan hiipi synkkä totuus... ja pelko siinä samassa. Nyt oli tuumaustauon paikka. Ei hän voisikaan mennä tuttuun, turvalliseen kotiinsa. Täytyisi kääntyä takaisin. Sillä mitä jos hoitajat saisivat kuitenkin tietää, että hän on karannut? Ennemmin tai myöhemmin hoitaja Virtanen löydettäisiin hänen huoneestaan nukkumassa, tai todennäköisesti jalkeilla mutta pökertyneenä, miten vain, naiselle se oli nyt se ja sama kun hän tajusi asian varjopuolen. Perhana, ei hän ollutkaan näemmä suunnitellut pakoansa tarpeeksi hyvin. Hulluus teki hallaa. Aivot eivät enää toimineet yhtä hyvin kuin kuusi vuotta sitten. Hoitajat lähtisivät taatusti hänen peräänsä kun tajuaisivat asioiden laidan, ja hänet etsintäkuulutettaisiin kaikille muille mielisairaaloille ja poliiseille ja ties keille. Kaikenmaailman ihmiset ravaisivat hänen perässään kuin villit eläimet ja hän saattoi jo kuulla vainukoirien nuuskimisen takaansa sekä hoitajien huudon. Kylmä hiki lähti naisen otsalta virtaamaan ja hän vilkuili ympärilleen. Taakse, eteen, sivulle. Sivulle, eteen, taakse. Ei ketään missään, ainakaan vielä. Minne hän menisi? Takaisinko sairaalaan? Tunnustaisi mitä tuli tehtyä? Tulisiko siitä lisää vuosia vain odottamista? Pääsisikö hän oikeasti koskaan tämän jälkeen kunnolla vapaaksi, vai rankaisisivatko hoitajat häntä... nainen lähti kävelemään jonnekin, hän ei jaksanut välittää minne. Hän mietti miettimistään, minne voisi paeta. Ei ainakaan omiin ajatuksiinsa, sitä ei saanut tapahtua juuri nyt. Ehkä hoitajat eivät rankaisisi häntä jos hän anoisi polvillaan olevan vastedes kunnolla eikä enää ikinä poistuisi sairaalasta ennen kuin oli viimein lupa. Mutta jaksaisiko hän enää olla siellä? Hänhän oli juuri tuskissaan kierinyt kun ei ollut päässyt nauttimaan vapaudesta, oikeasta elämästä. Yhtäkkiä joku nykäisi häntä hihasta kesken kovan mietinnän. Hän tunsi äänen saman tien ja melkein säikähti, kunnes tajusi, että siinä seisoi ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Lampisella oli vapaapäivä ja hän oli kävellyt puistossa yksikseen nauttiakseen raittiista ulkoilmasta jota ei ollut saanut koko päivänä istuskeltuaan kotona sohvan uumenissa katsomassa elokuvia. Yllättäen hän oli huomannut tutun hahmon liikkuvan edessään vähän matkan päässä ja hänen oli ollut pakko pysähtyä hetkiseksi tuijottamaan ja hieraisemaan silmiään ennen kuin vihdoin älysi kuka tämä tuttu hahmo oikein oli. Lampinen oli miltei juossut hahmon kiinni ja tarrannut tämän paksun toppatakin hihasta. Mietteliäs Lehtisade oli vähän hätkähtänyt ja tuijottanut pelokkaana Lampiseen vain pienen nanosekunnin ajan ennen kuin oli rauhoittunut.
Nyt sekä Lampinen että Lehtisade tuijottivat toisiaan uskomatta silmiään.

”Neiti Lehtisade? Mitä hemmettiä te täällä teette, eikö teidän pitäisi olla sairaalan suojissa?” Lampinen sai kakistettua ulos suustaan ällistykseltään ja huolestukseltaan.
”Sitä minäkin vähän ihmettelin kun tajusin yhden jutun... ja toisenkin...”
Lehtisade sanoi miltei kuiskaten, katse maassa.
Lampinen näki, että potilasta mietitytti joku tai jokin paljon. Hän laski kätensä ja otti Lehtisateen kylmästä kädestä kiinni. Mies lähti taluttamaan tätä eteenpäin.
”Mitä ne jutut sitten ovat?”
Naisen silmät liikkuivat maahan kohdistettuna ja hänen suunsa oli raollaan. Hän ei ollut varma miten hän kertoisi asian ex-hoitajalleen. Olisiko se varmasti viisasta?
”Hmm, no... jos minä nyt sitten kerron... jos vain... jos vain lupaat ettet suutu!” Lehtisade sanoi nopeasti ja Lampinen nyökkäsi.
”Minä lupaan.”
”Hienoa... minä, tuota... karkasin sairaalasta. Halusin maistaa vapautta, tuntea oikean elämän kuuden vuoden jälkeen.”

Hän sulki silmänsä, ei kestänyt katsoa miten mies reagoi äskeiseen lauseeseen. Hän ei tuntenut pysähdystä tai kuullut järkytyksestä haukkovaa henkäystä, ei kerrassaan mitään. Lampinen ei reagoinut yhtään mitenkään. Lehtisade raotti toista silmäänsä ja näki Lampisen hymyilevän, purskahtavan pieneen, hyväntahtoiseen nauruun.
”Vai että vapautta... no jaa, minä ymmärrän sinua. Olethan sinä ollut jo aika melkoisen pitkään tuolla meidän hoidettavana. Tai siis, minun... kunnes vaihdoin sinut toiseen...” Lampisen ääni hiipui, se kuulosti surumieliseltä, ehkä jopa kaipaavalta, katuvalta. Naisesta tuntui samanlaiselta. Hän oli aina tiennyt että heillä oli jotakin yhteistä.
”Lampinen.” Mies hätkähti. Ilmeisesti tämä oli yllättynyt naisen nimeltä kutsumisesta. Oli kai hän jotakin oppinut vuosien saatossa.
”Niin?”
”Ei se haittaa. Tai haittaa se. Äh, haluan sinut takaisin. Se uusi hoitaja, Virtanen vai mikä se oli, on ihan nysverö, ei hän taida osata mitään. Tai minä ainakin luulen niin. Vaikka en luottanutkaan aluksi sinuun, niin luulen nyt, että ehkä sinuun voikin luottaa.” Nainen punasteli. Ensimmäistä kertaa sairaana ollessaan hän tunsi kasvoillaan olevan jonkinlaista eloa.
Lampinen hymyili näköjään. Taisi olla hyvillään siitä että nainen kehui tätä.
”Niin, mutta... se vain minua tässä kaihertaa... että jaksanko siltikään hoitaa sinua. Olet niin uskomattoman hankala tapaus, vaikkakin hurjan mielenkiintoinen sellainen. Tuon jaksamisen takia vaihdoin potilasta.”
Nainen pysähtyi. Tätäkö hän kuunteli. Ainoa mahdollisuus tuntui lipuvan käsistä kuin vesi konsanaan. Se valui sormien läpi eikä tuntunut pysyvän millään hänen hallussaan. Suuttumus kumpusi jälleen vahvana jostakin sisimmästä ja hän riuhtaisi oman kätensä Lampisen pehmeän lämpöisestä otteesta.
”Mutta kun haluan sinut takaisin! Sinä olet ainoa, viimeinen mahdollisuuteni selvitä tästä kaikesta paskasta mitä olen joutunut kokemaan! Etkö tajua!” Hän huusi miehelle ja takoi tämän rintakehää nyrkeillään melkein itkien. Miksi kaikki hyvä oli kääntymässä hänestä pois päin? Taasko sitä oltiin kävelemässä suoraan mustaan, sinne pimeään missä ei näy valoa tai toivon pilkahdustakaan?

”Hei, lopettakaa! Lehtisade, minä pyydän! Olkaa kiltti ja lopettakaa, shh. Ei ole mitään hätää. Kyllä minä tajuan ja ymmärrän sinua että sinulla on hätä ja kiire päästä vapauteen sekä tulla jälleen terveeksi ja... no... selväjärkisemmäksi, kai sinä tiedät. Shh, rauhoitu nyt.” Lampinen kiersi kätensä rauhoittavasti Lehtisateen ympärille ja silitti tämän hiuksia. Vähitellen nainen lakkasi hakkaamasta, mutta hän itki vuolaasti.
”Itke vaan, se helpottaa. Onko sinulla lääkkeesi mukana?” Lampinen kysyi, vaikka arveli, ettei nainen ollut tietenkään ottanut purkkeja ja purnukoita matkaansa, hänhän kai inhosi niitä, kuten moni muukin potilas.
”Eikä helpota. Ja on minulla ne mukana.” Nainen vastasi hiukan tukahtuneella äänellä Lampisen takin uumenista. Mies yllättyi Lehtisateen vastauksesta, hänellä oli sittenkin ne mukana. Jotakin edistystä oli sentään tapahtunut.
”Hyvä. Voisitko ottaa ne esille? Tai ainakin sen sinisen purkin mielellään.”
Nainen pysyi vaiti ja yhä kiinni miehessä, mutta sitten hän irrottautui ja ryhtyi hitaasti kaivamaan räikeän punaisesta laukusta pientä sinistä purkkia jonka kyljessä luki isoin mustin tikkukirjaimin Lyrax.
”No niin. Ota yksi. Jooko?” Lampinen ehdotti rohkaisevasti hymyillen potilaalle.
”Mm... no, okei. Jos on pakko.” Lehtisade sanoi ja kaivoi purkista yhden pillerin. Se maistui kamalalta, Lampinen tiesi sen, sillä naisen kasvojen ilme oli totaalinen irvistys.
”Hienoa, Lehtisade! Tiedätkö mitä? Näin kun teet joka päivä, olet askel askeleelta lähempänä maaliviivaa eli parantumistasi. Ja tällä menolla se saattaa hyvinkin tapahtua lähitulevaisuudessa. Tule, minun autoni on täällä lähellä. Lähdetään takaisin sairaalaan.” Lampinen tarttui jälleen naista kädestä ja olisi lähtenyt taluttamaan tätä, mutta ei voinut, sillä nainen ei hievahtanut senttiäkään.
”Ei! Tai siis... minä... minä haluan jäädä tänne. En halua enää sinne vankilaan muiden hullujen sekaan. Ja sitä paitsi siellä on se Virtanen. En minä sen luokse halua. Haluan sinun.” Naisen kasvoilta paistoi puhdas pelko ja armoa anelevuus. Lampinen tuijotti naisen kauniisiin vihreisiin silmiin hetkisen. Hän mietti tilannetta. Mitä tässä kannattaisi tehdä, pitäisikö soittaa kenties Metsämölle tai jotakin, kertoa mitä oli tapahtunut? Vai olivatko jo työkaverit huomanneet, että joku puuttuu? Hän tuijotti tuijottamistaan naista, jonka hän oli tuntenut pitkän ajan. Oikeastaan, kun mies tarkemmin ajatteli, hän oli alkanut kiintyä naiseen, vaikka hän olikin kokenut välillä pieniä ahdistuksen tuntemuksia kun nainen oli heittäytynyt oikein hankalaksi. Mutta nyt, kun Lampinen tiesi, että nainen luotti häneen ja tämä oli alkanut syömään lääkkeitäkin, niin ehkä hän halusikin jälleen ryhtyä tämän vakituiseksi hoitajaksi ja avustajaksi. Ratkaisu oli päätetty.
”Okei. Teen nyt tämän päätökseni sillä ehdolla, että lupaat minulle, että syöt joka ikinen päivä lääkkeitäsi niin monta kertaa päivässä kuin käsken ja käyttäydyt muutenkin asiallisesti... minun kotonani.” Lampinen päätti lauseensa juhlallisesti ja virnisti pienesti Lehtisateelle.

Nainen oli hetken kuutamolla Lampisen lauseesta, ensiksi hän ei ollut tajunnut ollenkaan, mitä tämä oli juuri sanonut, mutta sitten kun hänen aivonsa viimein tavoittivat sen minkä pitikin, nainen olisi voinut hyppiä riemusta vaikka maailman ääriin asti. Tämä oli se hetki, kun nainen oli ensimmäistä kertaa oikeasti onnellinen. Mutta vain yksi kysymys painoi hänen mieltään.

”Mutta kuinka sinä saat luvan siihen että minä saan asua luonasi?”
Lampinen pudisteli päätään ja näytti olevan mielissään siitä että nainen oli kerrankin iloinen.
”Ei se ole sinun huolen aiheesi. Kyllä minä saan johtajan ja muut hoitajat taivuteltua. Kyllä me pärjätään, eikös?” Nainen nyökkäsi. Ensimmäistä kertaa hän oli onnensa kukkuloilla ja
varsinkin ensimmäistä kertaa hän oli samaa mieltä siitä että hän pärjäisi hoitajan kanssa.
Halusi pärjätä. Hän halasi Lampista eikä päästänyt irti ennen kuin oli pakko. He kulkivat käsi kädessä kohti Lampisen hienoa, mustaa Volvoa, joka odotti miehen talon juurella. Sinne hän muuttaisi kohta. Ellei pysyvästi, niin ainakin joksikin aikaa. Täällä hänen olisi hyvä olla. Täällä hän olisi vapaa ja onnellinen.

~ THE END ~

[LadyCapulet]

En voi tajuta, miksei kukaan muu oo kommentoinu tätä? Aihe o kieltämättä vähä rankka, mutta tykkäsin kirjoitustyylistäs. Hahmoihin pysty samaistumaan; aluks oli sellanen hirveen ahdistunu ja surullinen olo kun luki, tuli melkeen kyyneleet silmiin, lopuss oli onneks semmosta kepeetä kaikki_ tulee_ vielä_ paremmaks-meininkiä! Tykkäsin paljon. On tosi vaikee saada tähän sanomista (se että oon kipee ei vaikuta asiaan)! Tykkäsin avoimesta lopusta, saa vähän kuvitella ittekin. Pidin tosiaan paljon. Kiitos!

[Crownless]

Lady Capulet, mukavaa että tykkäsit. Tosiaan tämä aihe on kieltämättä vähän rankka, mutta ehkäpä joo tuo loppu sitten keventää tunnelmaa, näin olen itsekin ajatellut. Mutta mukavaa että tarina miellytti, sen tiedostaminen piristää aina.