Nimi: Vesikasveihin, kaisloihin
Kirjoittaja: Sakura
Paritus: Remus/Bill
Tyylilaji: yksiosainen; draamaa, ripaus ahdistusta ja kuviteltua romantiikkaa
Ikäraja: S
Tiivistelmä: Ja me kuunneltiin kaskaiden laulua ja käveltiin Niilin rannalla.
Vastuuvapaus: Hahmot eivät ole minun, yllätys, enkä hyödy tekstistä rahallisesti. Rowling omistaa mitä omistaa.
A/N: Kokeilin. Ikäeroa vain noin kymmenen vuotta eli eiköhän Bill ole suurinpiirtein 25, Remus 35, ellen aivan väärässä ole. Egyptiä ja vähän liikaa ranteita, kommentoikaahan ystäväiseni.
Vesikasveihin, kaisloihin
Upotan jalkani sameanruskeaan veteen ja melkein odotan kuulevani suonsilmän irstaan pulpahduksen, mutta ei sentään. Vesi ei päästä ääntäkään, lampi on tyyni ja tukehtumaisillaan vesikasveihin, kaisloihin. Vihreitä korsia siellä, vihreitä korsia täällä, ne kutittavat limaisina jalkapohjiani ja selvästi yrittävät kuristaa varpaitani, ne sojottavat vedenpinnasta kuin siilin piikit.
Laituri vähän natisee ja kuvittelen sen huojuvankin. Taivas on oikeastaan liila, ilma tuoksuu kevyesti mudalta ja ylikasvaneilta omenankukilta ja niiltä vesiheiniltä. Kesän aamu, kevätaamu. Minä täynnä tyhjyyttä, Siriusta ajatellen:
Olla tai olla olematta; Sirius ei ole niitä ihmisiä, joiden lasi on puolillaan, vaan se on joko piripintaan täynnä tai sirpaleina lattialla. Sirius on poissa ja minusta tuntuu, ettei häntä todellakaan enää ole. Ei henkenä eikä haamuna, ehkä vain hiljaisena haukkuvana nauruna tuulessa. Mutta nytkään ei tuule.
Jokin vain kahisee.
Kahisee?
Askelet ovat laiturilla ennen kuin ehdin käännähtää ja sitten en enää viitsikään. Kumisaappaat tömähtelevät hilseileviin lautaparkoihin, tulija kumartuu, istuutuu viereeni. Punainen poninhäntä ja korvakoru, kas hei Bill. Kuluneissa farmareissa ja pyjamapaidassa, minua hymyilyttää.
”Onko vesi kylmää?” Bill kysyy. Pudistan päätäni, ja hän jatkaa: ”Ei ihmekään. Pelkkää pohjaa ja pintaa koko lätäkkö.”
Hymähdän. Kieleni kuin juuttunut kitalakeeni, liiman katkera maku suussani. Ei tee mieli puhua, mutta en minä tahdo olla kiukutteleva pikkupoikakaan. Kun en ole kiukutteleva pikkupoika.
”Mä menen taas kohta Egyptiin. Toivottavasti tännekin tulee lämmin kesä.”
Olkien kohautus. Katselen pisamien piirtämiä karttoja Billin käsivarsissa. Tiedän, että hänellä on jotain sanottavaa, mutta luullakseni olen kuullut samat virret jo monen monta kertaa. Dumbledore, Kingsley, Arthur, Tonks... Ja Molly keittää joka aamu paksua kaakaota, sanoo, että voin viipyä niin kauan kuin haluan.
”Dursley-terapiaa Harrylle, mutta entäs sinä?” Bill kysyy. Anteeksi mitä, ajattelen. Rupeaako joku puhumaan jo psykologeista? Naurahdan tahtomattanikin, se on rikinkatkuisten tunteiden röyhtäys.
”James pitää hänestä huolen.”
Ahaa, Bill heilauttaa kättään kaaressa ilmassa. Heilauttaa luista rannettaan, violetin verisuonen kohoumaa ja kullanpunaisia ohuita karvoja siinä, hymyilee. Aika peikonnäköinen poika. Ja arasti horisontin takaa kurkkiva aurinko värjää minunkin hiukseni melkein punaisiksi, ainakin kupariksi.
”Täällä haisee Niililtä”, Bill sanoo. ”Tuoksuu.” Minä olen kysymysmerkki ja Bill selittää, siis lietettä ja vahvaa vettä ja vesikasveja: Niilin rantojen tuoksu.
”Kerro siitä, Egyptistä”, minä oikeastaan totean, en pyydä. Tunnen kuinka Bill kohauttaa olkiaan, flanellipaita kahahtaa hiljaa pehmeästi. Kuuntelen enkä kuitenkaan kuule, vain äänen en sanoja, Billistä voisi tulla hyvä tarinankertoja.
”… näyttivät haamuilta valkoisissa kaavuissaan… Raqs Sharqi… kamelilaivueita, taatelipalmuja keitailla… Aleksandrian kirjasto… ja me kuunneltiin kaskaiden laulua ja käveltiin Niilin rannalla…”
Käveltiin Niilin rannalla.
”Lähde mun kanssani sinne.”
Minä muka! Jähmetyn kipsivedokseksi, kylmä hiipii vedestä jalkojani pitkin ylöspäin. Bill katsoo kysyvästi ja naurahdan, en minä voi, miksi et? Yksi ja miljoona punaisenoranssia hiusta kuin aurinko, mutta ei saa tuijottaa! Heilautan kättäni niin kuin hän äsken; hän tarttuu minun ranteeseeni, kulmikkaat sorminivelet kuin hämähäkin raajat, ruohonvihreän puseroni liian pitkä hihansuu rypistyy. Hänen silmänsä ovat täynnä avaruuspölyä, sameat kuin lammen vesi. Vedän keuhkoihini sitä Niililtä tuoksuvaa ilmaa kuin huumetta. Heikottaa. Auringonjumala.
”Mä en ole tainnut syödä mitään”, onnistun mutisemaan. ”Ainakaan kahteenkymmeneenneljään tuntiin.” Ja vaikkei tuule niin olen varma, että Sirius nauraa sittenkin. Bill irrottaa otteensa äkkiä ja nousee, vesi jää pirskahtelemaan hänen jalkojensa jäljiltä, laineet kuvioivat irvisteleviä kasvoja ruskeankiiltävään pintaan. Hän hymyilee kapeasti, nopeasti, poskipäät nousevat ja laskevat, kerran, keiju.
”Siellä on aamupala kohta. Mulla on hommia.”
Hän kääntyy, mutta jäntevän selän notko jatkaa vielä: ”Älä sitten sekoa”, ja askelet kulkevat taas, nyt pois. Minä kuvittelen kuinka hiekka saattaisi rapista hänen vaatteistaan.