Kirjoittaja Aihe: Kerran vuodessa (K-11)  (Luettu 4868 kertaa)

Aredhel

  • ***
  • Viestejä: 323
  • Eksynyt
Kerran vuodessa (K-11)
« : 07.12.2010 03:14:15 »
Kirjoittaja: Aredhel
Ikäraja: K-11
Genre: Joulunkatkuinen, yksiosainen teinislash.

A/N: Tämä on aika vanha teksti, mutta tasoltaan nyt ehkä sen verran tyydyttävä, että kehtaan paikata tällä pitkiä postausvälejäni. Ja tunnelmansa puolesta ainakin täydellinen laukaisu jouluaikaan ;D tykkään tästä itse vieläkin aika paljon, vaikkei teksti enää tunnukaan sellaiselta, jollaista nykyään tuottaisin. Saati sitten aihe, söpöily kun on vähän jäänyt. Mutta kehtaan luottaa siihen, että pienet finiläiset kaipaavat aina vähän pilvissä leijailua näin joulun alla  :D


Omistettu eräälle Napille jouluna -07


Ripustin kimaltelevan lasipallon kuusen oksalle, se oli viimeinen kalliista kymmenen pallon setistä. Tuntui kuin koko huone olisi seurannut tarkkaavaisesti jokaista mun liikettä, jopa kaksoset olivat kerrankin hiljaa. Jännitys purkautui vasta, kun astuin askeleen taaksepäin äitini vierelle.

”Tulipa hieno kuusi tänä vuonna!” Äitini ihasteli kädet lantiolla, katse räikeän hohtavaksi koristeltua joulukuusta mitaten. Sähkökynttilät paloivat kirkkaasti, kuin vastapainona ikkunoiden takana vallitsevalle pimeydelle.

”Vähän myöhäiseksi jäi koristelu, huomenna on jo aatto”, isosiskoni Marianne kommentoi pianotuolilta. Se oli pyörinyt tuolilla koko sen ajan, kun muut olivat koristelleet kuusta, ja potki vähän väliä lisää vauhtia. Mua alkoi oksettaa, kun katsoinkin sen pyörimistä.

”Mä tahdon joulutorttuja!” Taneli julisti ilmeisen kyllästyneenä kaikkeen, mikä liittyi joulukuuseen ja hiljaa olemiseen. Saku näytti hapanta naamaa ja tönäisi kaksoisveljeään.
”Et sä mitään saa, sä olet niin tyhmä ettei sulle anneta. Mä saan sunkin tortut.”
”Eipäs vaan mä saan sun tortut, kun sä tönit!”

”Kyllä te kummatkin saatte ihan niin monta torttua, kuin jaksatte syödä”, isä rauhoitteli. Se oli viimein saanut Lahjan nukahtamaan. Perheen uusinta jäsentä saattoi melkein erehtyä luulemaan harmittomaksi, stereotyyppisen suloiseksi lapseksi kun se nukkui siinä isän sylissä pitkät ripset poskia hipoen, mutta auta armias sen penskan keuhkoja. Muistelin kaiholla niitä öitä, kun saatoin vielä nukkua rauhassa ilman, että heräsin kolmesti yössä armottomaan parkunaan ja äidin hyssyttelyyn.

Niin, meillä todella on ihka oikea suurperhe. Hyvin tienaava isä, kotona työskentelevä äiti ja viisi lasta. Iso omakotitalo ja keskieurooppalainen tila-auto autotallissa. Lukemattomia perinteitä liittyen vuosittaisiin juhliin, hartaimmat niistä kuuluvat tietysti väistämättömästi jouluun, perheemme yhteiseen suosikkijuhlaan. Korjaan, mua laskematta koko muun perheen suosikkijuhlaan. Mä en ole ikinä oikein jaksanut välittää siitä sählingistä, jota kaikki muut kutsuvat Jeesus-lapsen syntymäjuhlaksi. Tai ainakin äiti ja Marianne, ne on meistä ainoat uskovaiset.

”Mä syön ainakin sata!” Saku uhosi ja pinkaisi keittiöön. Taneli seurasi jäljessä vähintään yhtä lujaa, ja oli vähällä pudottaa matkalla isoäidiltä saadun perintövaasin sivupöydältä. Äiti huokaisi, ja otti isän tarjoaman Lahjan syliinsä.

”Mene sä nyt katsomaan niiden perään, niistä tortuista pitäisi oikeasti riittää vielä vieraillekin”, se sanoi isälle. Isä nyökkäsi ja katosi kaksosten perään juuri parahiksi, jotta säästyi meluun heränneen Lahjan alkavilta parahduksilta.

”Marianne, etkö sä voisi auttaa mua vaihtamaan pikku kullanmurun vaipat?” Äiti kysyi Mariannelta, joka lopetti vihdoin pyörimisen ja nyökkäsi avuliaan näköisenä. Mä huomasin, että tapahtumien keskipisteet alkoivat jo tuttuun tapaan liikkua musta poispäin, ja käytin tilaisuuden hyväkseni.

”Voinko mä mennä Kaspille?” mä kiirehdin kysymään, ennen kuin äiti ehti lähteä huoneesta.

”Tottakai voit, kulta.” Äiti vastasi tuskin vilkaisten muhun päin. Mä en todellakaan jäänyt paikalleni odottamaan sitä ihmettä, että joku olisi kiinnittänyt mun lähtemiseen sen enempää huomiota. Ulkona oli tarpeeksi pakkasta, jotta pari yötä sitten satanut säälittävä lumikerros pysyi maassa, joten jouduin vetämään eteisessä paksuvuorisen takin ylleni. Tennareita mä pidän säällä kuin säällä, vaikka talvisin ne ei olekaan järkevin vaihtoehto.

Kaspille on meiltä kymmenen minuutin kävelymatka. Se asuu kunnan rakennuttamassa rivitalokiinteistössä, sellaisessa, jossa on rivi toisensa jälkeen täysin samanlaiselta näyttäviä, keltaisesta tiilestä mahdollisimman nopeasti rakennettuja rivitaloja. Muistan kun joskus silloin, kun tutustuin Kaspiin, mulla oli vaikeuksia muistaa, missä niistä taloista se oikein asui. Sittemmin Kaspin asunto on käynyt niin tutuksi, että on vaikea ajatella, etten ole joskus edes osannut löytää sinne omin neuvoin.

”Mikset saman tien muuta tänne”, Kaspi sanoi, kun avasi mulle oven.

”Voin mä muuttaakin, tuskin kotona kukaan huomaisi”, sanoin. Kaspi astui sivuun ja päästi mut eteiseen.

”Älä muuta. En mä sua nyt ihan koko ajan saman katon alla jaksaisi”, se virnisti.

Mä riisuin mun takin, se oli vähän luminen. Ulkona kun oli alkanut pyryttää sillä välin, kun kävelin Kaspille. Kaspi käveli mun edeltä olohuoneeseen ja lysähti pehmeälle kangassohvalle. TV:ssä pyöri joku tyhjänpäiväinen jouluohjelma, jota Kaspi oli ilmeisesti ollut katsomassa ennen kuin mä tulin. Istuin nojatuolille Kaspia vastapäätä, vaikkei ohjelma jaksanutkaan kiinnostaa.

”Et ollut täällä eilen”, Kaspi huomautti ja vilkaisi mua virnistäen, ”varmaan sun ennätys, kokonainen päivä ilman mun seuraa.” 

”Me oltiin mun isovanhemmilla koko päivä, ja tultiin kotiin vasta myöhään”, sanoin ja jätin lisäämättä, että olin harkinnut nopeaa vierailua siitä huolimatta.

”Ei kellonaika sua ennenkään ole estänyt”, Kaspi totesi yksitoikkoisesti. Se sai mut tuntemaan oloni hieman syylliseksi siitä huolimatta, ettei Kaspi näyttänyt yhtään kaunaiselta, seurasi vain television ohjelmaa vaitonaisena.

”Mitäs sun vanhemmat?” vaihdoin puheenaihetta, vaikka tiesinkin siirtyväni välittömästi heikoille jäille. Kaspi tuntui heti jännittyvän ja sen suupieliin ilmestyi juonteet, mutta se ei siirtänyt katsetta televisiosta.

”Mitä niistä?”
”Eikö niiden pitänyt tulla kotiin jouluksi?”

Huomasin, kuinka Kaspi vilkaisi sivusilmällä toisen seinän pikkupöydälle sijoitettua pöytäpuhelinta.

”Niillä on joku edustustilaisuus heti joulun jälkeen. Olisi tyhmää tuhlata rahaa lentääkseen pariksi päiväksi kotiin ja sitten heti takaisin, tiedäthän”, Kaspi sanoi niin sävyttömällä äänensävyllä, että tiesin, että se vain toisti aiemmin kuulemiaan sanoja.

Kaspin vanhemmat ei ole ikinä kotona, niillä on ulkomailla oma, kasvava firma, ja edustilaisuuksia joka sormelle. Välillä tuntuu, ettei ne edes muista, että niillä on oma poikakin joka odottaa niitä kotiin. Rahaa kyllä lähettävät ja soittavat usein, mutta vain kertoakseen, etteivät pääse sinäkään viikonloppuna käymään kotona. Välillä melkein säälin Kaspia. Vain melkein, koska se on oikeasti viimeisiä ihmisiä, jotka kaipaa sääliä.   

Kaspi huomasi, että jäin katsomaan sitä tarkkaan, ja huitaisi kädellään.

”Hyvä vain, että pysyvät poissa. Viimeiseksi nyt kaipaan jotakuta laittamaan mulle ties mitä sääntöjä ja rajoja”, se kuittasi, ja mä tiesin yhtä hyvin kuin se itsekin, ettei se oikeasti tarkoittanut sitä. Mun teki äkkiä mieli halata Kaspia, että edes joku tekisi sille niin. Hillitsin kuitenkin mielitekoni ja vilkaisin seinäkelloa, joka näytti jo puoli kymmentä.

”Mun pitäisi varmaan lähteä, en mä tullut kuin käymään. En viitsisi notkua yömyöhään tänään”, sanoin ja Kaspi nyökkäsi.

”Joo, mene vaan. Mäkin ajattelin mennä kerrankin aikaisin nukkumaan”, se sanoi mutta nousi silti ylös ja saattoi mut kiltisti eteiseen. Mun takki oli tietysti nyt märkä, kun lumi oli huoneenlämmössä sulanut ja imeytynyt kankaaseen. Vuori sentään oli kuiva.

”Mä en välttämättä pääse tulemaan huomenna, kun on aatto ja kaikki”, sanoin ja Kaspi kohautti olkiaan, tosin jokin sen ilmeessä aiheutti taas mulle lieviä tunnontuskia.

”Kyllä mä ainakin yritän”, lisäsin ja Kaspi hymyili mulle leveästi.

”Sä et todellakaan kestä päivääkään ilman mua”, se kiusasi. Ihan turhaan, kyllä mä näin sen esityksen läpi. Kaspi oli oikeasti iloinen, kun sillä oli edes jotain seuraa, varsinkin näin lomalla.

”No, mä sitten menen…” Mä sanoin, kun hiljaisuus meidän välillä tuntui alkavan mennä pitkittymisen puolelle. Hetken epäröityäni päädyin vielä tekemään jotain täysin hetken mielijohteesta, ja halasin Kaspia. Halaus oli nopea, ja silti muutaman hetken pidempi, kuin olin tarkoittanut. Sekunnin murto-osan ajan vain tuntui siltä, etten olisi halunnut päästää Kaspista irti ollenkaan.

Kaspi näytti joko yllättyneeltä tai ehkä äärimäisen hämmentyneeltä, kun sitten päästin irti. Ainakin olin kerrankin saanut sen hiljaiseksi.

”Jos ei nähdä huomenna, niin hyvää joulua”, sanoin, mutten jostain syystä enää uskaltanut katsoa Kaspia silmiin. Vastareaktiota odottamatta mä lähdin.

Kaksoset oli jo menneet nukkumaan, kun mä tulin kotiin, ja Lahjakin oli saatu toistaiseksi hiljaiseksi. Äiti, isä ja Marianne istui olohuoneessa ja tuijotti TV:stä ohjelmaa jonka tunnistin samaksi, kuin jota Kaspi oli katsonut. Marianne oli ainoa, joka käänsi katseensa kun astuin huoneeseen.

”Pyry tuli”, se sanoi ja vasta silloin äiti ja isäkin tuntuivat havahtuvan läsnäolooni.

”Ai hei kulta, jos haluat vielä iltapalaa niin keittiössä on glögiä ja joulutorttuja”, äiti tarjosi. Mä pudistin päätäni.

”Mä taidan mennä nukkumaan.” 
”Miten vain haluat, kulta, hyvää yötä sitten. Nuku hyvin.”

Menin huoneeseeni ja suljin oven takanani. Yöpuvun vaihdettuani käperryin peiton alle, suljin silmäni ja ajattelin yksin kotona värjöttelevää Kaspia siihen asti, kunnes nukahdin.

Seuraavana päivänä heräsin vasta myöhään, vaikka muu perhe olikin ollut jalkeilla jo aamuvarhaisesta. Äiti ja Marianne olivat käyneet mummin haudallakin. Kaikilla tuntui riittävän yllin kyllin järjesteltävää iltaa varten, joten päädyin vain istumaan suurimman osan ajasta paikoillani, etten vain olisi ollut kenenkään tiellä. Useammin kuin kerran meinasin lähteä Kaspille, mutta jokin esti mua. Oli sentään jouluaatto, perinteinen perhejuhla. Kai mun yksi päivä vuodessa piti yrittää sietää perhettäni.

Ilta kuuteen mennessä jouluateria oli katettu pöytään, ja pöydän ääreen istui meidän perheen lisäksi myös serkkujen perhe. Perinteisiin kuului, että he viettivät joulun meillä. Serkuista ainoa samaa ikäluokkaa kanssani oleva Katja kyseli aluksi multa kaikkea, mitä sen mieleen pilkahti pleikkaripeleistä tyttöystäviin, mutta kun mun vastausten pituus ei tuntunut tyydyttävän sen tiedonhalua, se kyllästyi kyselemiseen nopeasti ja kääntyi Mariannen puoleen antaen mun pureskella joulukinkkuni rauhassa. Yhteiset ateriat oli aina ahdistanut mua jonkun verran, mutta sinä vuonna se tuntui menevän vain pahempaan suuntaan.

Ruokailun jälkeen vietettiin se loputtomalta tuntuva aika, jolloin ei millään voi vielä koskea lahjoihin muttei oikeastaan ole mitään tekemistäkään. Varsinkin kaksosten mielestä se oli puhdasta kidutusta. Ne yrittivät keksiä minkä tahansa keinon, jolla varastaa aikuisten huomion niiden keskustelusta, ja onnistuivat lopulta kaatamaan sohvapöydällä palaneen kynttilän ja aiheuttamaan äidille paniikkikohtauksen. Mä istuin hieman syrjemmällä muista ja mietin, mitäpä muutakaan kuin Kaspia. Kaduin jo sitä velvollisuudentuntoa, jota olin päivemmällä kokenut perhettäni kohtaan. Vaikka suuret perhejuhlat eivät olleetkaan mun mieleen, ei Kaspilla yksin voinut hauskaakaan olla. 

Viimein kaksosten piina lopetettiin ja annettiin lupa lahjojen avaamiseen. Nuorimmat serkuistamme ja kaksoset ryntäsivät kuusen ääreen ensimmäisenä, sitten aikuiset kävivät kiirehtimättä hakemassa omat lahjapakettinsa. Itse en tehnyt elettäkään hakeakseni omista paketeistani yhtäkään. Kaspin yksinäisyys kaiversi yhä mieltäni, ja lopulta tein päätökseni. Kun nousin seisomaan, lähimpänä mua istunut Marianne katsoi mua kysyvästi.

”Mä käyn ottamassa vähän raitista ilmaa”, vastasin katseeseen ja Marianne nyökkäsi, hetken aikaa mua tarkkaavaisesti katsottuaan.

”Pidä hauskaa”, se toivotti hymyillen, ja jotenkin musta tuntui, että se ei tarkoittanut hapen haukkaamista ollenkaan.

Käännyin vielä olohuoneen ovelta katsomaan lahjojen äärellä touhuavia ihmisiä. Saku oli saanut toivomansa pienoislentokoneen ja tutkaili nyt sitä silmät säteillen. Taneli näytti lentokoneesta kateelliselta vain siihen asti, kunnes hänen oma pakettinsa paljasti samanlaisen, mutta eri värisen. Mariannen ympärille oli taas kohonnut kunnioitettava kasa kirjoja, se rakasti lukemista yli kaiken. Lahjakin näytti saaneen elämänsä ensimmäisen joululahjan, tummanpunaiset lastenrattaat.

Mä en voinut mitään sille hymylle, joka karkasi mun huulille ennen kuin mä käänsin niille selkäni.

Ulkona mua odotti totaalinen yllätys. Vielä eilen lunta oli ollut vain muutaman sentin kerros, mutta vuorokauden kestänyt lumipyry oli jättänyt jälkeensä tasaisina kumpuina kohoilevat, koskemattomat hanget. Pyrytys oli lakannut, ja lunta leijaili enää maahan vain hajanaisina hiutaleina.

Kadut oli tyhjiä, autojakin kulki aika harvassa. Kaikki olivat kotona joulunvietossa, talojen ikkunoiden takana huoneet kylpivät lämpimässä valossa ja joulutunnelmassa. Vaikka mä olin kulkenut sinä talvena Kaspille jo monta kertaa, mä en ollut kiinnittänyt yhtään huomiota matkan varrella olevien talojen jouluvaloihin. Joissakin pihoissa oli nähty paljonkin vaivaa muutaman hassun lamppuasetelman virittämiseksi, niiden kirkkaat valot värjäsivät hanget milloin sinisiksi, milloin punaisiksi tai vihreiksi. Mun oli pakko myöntää, että näky oli aika kaunis.

Kaspi näytti yllättyneeltä kun se avasi oven.

”Mä ajattelin, jos mentäisiin kävelemään vaikka puistoon”, mä ehdotin, ennen kuin se ehti sanoa mitään. Kaspi tyytyi vain nyökkäämään ja veti takin ylleen.

Puisto on ihan Kaspin rivitalojen vieressä. Ei se mitenkään suuri ole, mutta kunta on nähnyt paljon vaivaa sen siistinä pitämiseen ja kai sitä voi ihan viihtyisäksi sanoa. Puistotietä ei oltu aurattu sitten lumisateen, joten me jouduttiin Kaspin kanssa tarpomaan aika hangessa, mutta jotenkin se ei haitannut juuri silloin. Me oltiin kummatkin hiljaa, Kaspi piti katseensa tiukasti askelissaan ja mä annoin omani kiertää katulyhtyjen valon ulkopuolelle jääviä varjoja. Mä en ole oikeastaan ikinä pelännyt pimeää. Mä tunnen oloni pimeässä turvalliseksi.

”Kuule…” Kaspi rikkoi hiljaisuuden pysähtyen paikalleen. Kun katsoin siihen, se oli kohottanut katseensa ja katsoi mua, ”mä olen oikeasti iloinen, että sä tulit.”

”Niin no, mitä muutakaan mä olisin tehnyt”, mä kohautin olkiani ja irvistin heti perään, ”melko sietämätöntä siellä meidän juhlissa olikin.”

Kaspi naurahti, mutta vakavoitui uudestaan melkein heti.

”Musta ei ole yhtään kivaa viettää joulua yksin. Tai olla yksin muutenkaan”, Kaspi sanoi hiljaa, painoi katseensa ja jatkoi ääni katkerana, ”musta ei ole yhtään kivaa, että mun vanhemmat ei välitä musta edes sen vertaa, että tuhlaisivat muutaman sadan sen takia, että näkisivät mut edes kerran puolessa vuodessa. Helvetti soikoon, kyllä niillä sitä rahaa riittää.”

Mä en osannut sanoa siihen yhtään mitään. Kaspi puri huultaan ja mulle tuli tunne, että se pidätteli itkua. Me oltiin tunnettu Kaspin kanssa kolme vuotta, mutta ikinä, ikinä mä en ollut nähnyt sen itkevän. Ajatuskin tuntui jotenkin väärältä. Ennen kuin mä olin edes tajunnut, mitä tein, mä olin astunut Kaspin luokse ja kietonut käteni sen ympärille. Enkä mä sillä kertaa päästänyt irti.

”Ei se kenestäkään olisi kivaa”, mutisin Kaspin korvaan. Mä tunsin sen hengityksen lämpimänä mun poskea vasten ja olin hyvin tietoinen siitä, että se oli myös kiertänyt kätensä mun ympärille. Hetki tuntui kestävän vähintään ikuisuuden, mä puristin Kaspia itseäni vasten ja se ei sanonut mitään, painoi vain päätään mun olkapäätä vasten hiljaa.

Ja kun me sitten viimein liikuttiin, Kaspi kohotti kasvonsa ja katsoi mua silmiin. Mä vastasin katseeseen ja hymyilin sille, en oikein tiedä miksi, mutta mua vaan hymyilytti. Kaspi katsoi mun hymyä vakavana hetken ja kohotti sitten kätensä mun kasvojen sivulle.

Se oli Kaspi joka suuteli.

Ei sillä, ettenkö mä olisi vastannut suudelmaan.
« Viimeksi muokattu: 21.06.2011 22:50:13 kirjoittanut Aredhel »

Mitä minä olenkaan mennyt kirjoittamaan?

Kuolema on minulle kuin pitkä uni ja kuolema on minulle kuin viileä yö paahtavan päivän jälkeen.
- Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

Dani

  • wild
  • ***
  • Viestejä: 296
  • necessary evil
    • tumblah
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #1 : 08.12.2010 20:25:13 »
Yyh, ihana ;__;

Kaspi-raukka, ko tuollain yksin pitää jouluna olla mutta onneks Pyry tuli ja pelasti!1 Ihan tyhmät vanhemmat Kaspilla 8(.

Pyry on kiva, ja pystyn jossain määrin samaistumaan siihen, tai siis en pidä minäkään sikana siitä kauheesta hänslingistä ja säheltämisestä.

Joo.

Pidin siis, en bongannut mitään virheitä, oikein suloinen oli :').

Nyt tuli kuitenkin iha joulufiilikset~

-Dani.
I'm Gotham's reckoning, here to end the borrowed time you've all been living on.

avatar by raitis

Paraikaa käynnissä fini-hiatus, joka kestää määräämättömän ajan.

Aijin

  • ***
  • Viestejä: 23
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #2 : 11.12.2010 23:08:36 »
No voi aww. ): Tämä ois kyllä mun puolesta saanut jatkua pidempäänkin, oli nimittäin niin mukavaa tekstiä. Ja alko tekee mieli glögiä, mut kun en vaan millään jaksais mennä lämmittämään sitä...

Munkin kävi Kaspia sääliks, kun se tuollai joutu olemaan yksin. Onneks kuitenkin Pyry sit loppujen lopuks meni tapaamaan sitä, ku myönsihän Kaspi tossa lopussa itsekin että ei sitä joulua oo kiva olla yksin.

Mut niin ku sanoin jo tossa kommentin alussa, tää oli tosi mukavaa tekstiä ja olisin mieluusti lukenut enemmänkin. Kaikki oli jotenkin niin aitoa ja kuvailtu aivan mahtavasti, etten osannut muuta kuin upota sisälle tekstiin. Se mua kyllä kieltämättä vähän häiritsi, että poikien - tai muidenkaan henkilöiden - ulkonäköä ei kuvailtu yhtään eikä kerrottu et minkä ikäsiä Pyry ja Kaspi olivat.

Tää oli tosi sulonen, vaikka tuo Kaspin suudelma tuli aika puskan takaa. Tai no siis ei se silleen, koska aavistin että lopussa ne suutelee jne, mut ku aiemmin ei ollut mitään mainintaa siitä että noilla kahdella ois jotain muitakin tunteita toisiaan kohtaan ku vaan pelkkää kaveruutta. Tai no, olihan siinä se Pyryn halaus sillon aatonaattona, mut mitään muuta ei ollut.

Niin ja joo, sanoinko muuten jo että tää oli ihanan realistinen? Koska esimerkiksi...

Lainaus
Ruokailun jälkeen vietettiin se loputtomalta tuntuva aika, jolloin ei millään voi vielä koskea lahjoihin muttei oikeastaan ole mitään tekemistäkään.

tämä. Tuo on niin totta ainakin meillä - ensin syödään perhen ja sukulaisten kanssa, ja sen jälkeen mennään olohuoneeseen istumaan ja jutellaan ja katsellaan telkkaria, vaikka oikeesti kaikki vaan odottaa et pääsis avaamaan lahjat. Varsinkin just nuo perheen pienimmät (samaistuin Pyryyn muuten ihan hirveesti, koska sillä oli just niin realistisia ajatuksia ja sen perhe kuulosti melkein täysin samanlaiselta kuin mun, paitsi et meillä ei ole kaksosia).

Kai se on pakko nyt mennä lämmittää sitä glögiä, koska mun alkaa tehdä sitä koko ajan vaan enemmän ja enemmän mieli.
Kiitos tästä, tää oli kieltämättä oikein mahtava joulumielipläjäys tähän iltaan!
you said you could let it go
and i wouldn't catch you hung up on somebody that you used to know

Noruz

  • pandafanaatikko
  • ***
  • Viestejä: 136
  • KH-kaudella
    • Love♥Shine- Noruzin blogi
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #3 : 16.12.2010 21:38:27 »
Ihana!

On hyvä lukee näinkin hyvää tekstiä ennen nukkumaanmenoa.  ;)
Kävi tosiaan Kaspia sääliksi, ja meinas itkukin tulla jossai kohtaa, mut onneks kaikki pääs hyvi. :)

Khii, olisin halunnu lukee viel lisää, mut lopetus oli silti hieno. Täytyy ehkä lukee lisää sun tekemii tekstei...  :D

Hyviä joulunodotuksia, piristit päivääni~
Nyt se on virallista. ♥

Harsopilvi

  • Unisoturi
  • ***
  • Viestejä: 40
    • Matsukazes
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #4 : 22.12.2010 18:17:24 »
Voiii, tämä oli ihana. Etenkin lopusta tuli hyvä mieli :-) Tää oli tosi hyvin kirjoitettu ja eteni sujuvasti, virheitäkään en löytänyt. Tykkäsin kovasti =)
Istun vuoreni huipulla
mietin
minne vaeltavat pilvet
missä valuu alas maan siunaava kevätsade
miten vesi saa siivet ja kohoaa takaisin taivaaseen.
Voisinpa lentää vapaana kuin tuulen henkäys.

Kotitonttu

  • ***
  • Viestejä: 478
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #5 : 28.12.2010 00:52:46 »
Tää oli tosi sulone, kuvailu oli oikei mainiota (:
Mulla ei oo mitää valittamista, paitsi et mulle oli aluks vähän epäselvää oliko tää kertoja itse tyttö vai poika.

Lainaus
”Pyry tuli”, se sanoi ja vasta silloin äiti ja isäkin tuntuivat havahtuvan läsnäolooni.
Tossa kohtaa vasta tajusin et kyseessä on poika eikä tyttö.
Ei siinä siis mikää, mut kertojan sukupuolen olis voinu ilmaista tossa alussa jo .
(:  Jos se mainittiin alussa, nii anteeks sitte turhasta höpinästä, mut omasta mielestäni en huomannu et olis mainittu.

olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää

Aredhel

  • ***
  • Viestejä: 323
  • Eksynyt
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #6 : 05.01.2011 18:07:42 »
Ihan ensiksi kiitos kaikille kommentoijille yleisesti, piristitte jokainen osaltanne päiviäni!

Nyt kun joulu on jo hyvän matkaa takana ja lisää kommentteja tuskin on luvassa, uskallan vähän vastaillakkin niille, joille jotain vastattavaa tuntuu olevan ;D

Aijin: Olen todella otettu, jos teksti tuntui realistiselta. Muistaakseni (tämän kirjoittamisestahan on jo aikaa) koko teksti oli alunperinkin tietynlainen realismikokeilu, kun en niin hirveästi tämän tyyppistä kirjoittamista harrasta. Sen lisäksi ettei mulla itsellä ihan oikeasti ole edes mitään aavistusta suurperheen arjesta! Joten tietysti kirjoittajana on todella imartelevaa, jos on oikeasti pystynyt luomaan todentuntuisen vaikutelman jostain, josta itsellä ei ole omakohtaista kokemusta.

Mitä tulee täydelliseen ulkonäkökuvailun ja muutenkin henkilötietojen puutteeseen, tämä teksti taisi sijoittua sellaiseen väliin, että harrastin sitä enemmänkin. En oikein tiedä miksi, taisin ajatella että antaa lukijoiden sitten kuvitella mitä lystää. No, kuvailen kyllä kieltämättä vieläkin realismissa paljon vähemmän päähenkilöitä kuin fantasiassa - jotenkin se tuntuu sopivan paremmin. Mutta näin pitkälle vietynä se on kieltämättä vähän tökeröä. Pahoitteluni! ;D

Ja lopuksi (kommenttisi herätti ihan hirveästi ajatuksia), olen oikeasti aika iloinen että joku mainitsi tuon lopun töksähdyksestä. Se on nimittäin ihan totta! Kaipa ajatukseni aikoinaan oli, että Pyryn ja Kaspin suhde oli jo ennen tätä tarinaa edennyt tietynlaiseen riippuvaisuuskierteeseen, josta vihjailin itse tekstissäkin, ja se antaisi anteeksi äkkinäisen lopun. Nykyään tuntuu siltä että ei se anna. Loppu on yksinkertaisesti ihan kamala, ja se oli vielä kamalampi ennen kuin korjasin sitä vähän ennen tekstin postaamista. Mutta ehkäpä olen ottanut viimeisen kolmen vuoden aikana opiksi virheistäni... tai ainakin yrittänyt ::)

Kotitonttu: Se, etten maininnut päähenkilön sukupuolta, menee ehkä vähän samaan kastiin kuin muutenkin yleinen päähenkilön kuvailun puute, josta mainitsi jo Aijinin vastauksessa. Mutta se liittyy myös siihen, että kun finissä nyt ainakin on suositeltavaa ilmoittaa tekstin genre, ja tässä se on mainittu slashiksi, oletin, että päähenkilö on lukijoille oletusarvoisesti poika ;D mutta pahoittelut silti epäselvyydestä!

Yleisesti vielä kaikille jotka niin sanoi, on oikeasti ihan järjettömän iso ilo ja kunnia kuulla että joku olisi toivonut tekstin jatkuvan pidempäänkin ja että sitä oli ilo lukea. Tämähän on jo sentään aika vanha teksti, toivottavasti siis en ole kirjoittajana mennyt tästä ainakaan huonompaan suuntaan! Kyllä niitä mun uudempiakin tekstejä finistä muutama löytyy, mutta aihepiirin tuskin vaan on ihan näin pehmoisia ;)

Mitä minä olenkaan mennyt kirjoittamaan?

Kuolema on minulle kuin pitkä uni ja kuolema on minulle kuin viileä yö paahtavan päivän jälkeen.
- Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #7 : 10.06.2011 18:36:18 »
Oi mikä kaunis tarina! :) Olen nyt ehkä vähän höpsö kun luen joulutarinaa näin kesähelteiden keskellä, mutta ei kai se mittään - pystyin ainaskin eläytymään tähän hyvin, on kuin olisin hetkeksi piipahtanut joulunaikaan itsekin... (:

Tämä on tosiaan aivan ihana tarina, johon tempautuu mukaan heti. Pyryn maailma tulee oitis jotenkin lähelle ja tutuksi, kun tätä lukee, ja se on mielestäni upea saavutus. (: Itselläni on usein oneshotteja suunnitellessani se ongelma, että kuinka paljon henkilöistä ja heidän taustoistaan oikein pitäisi lukijalle kertoa. Täytyy varmaan jatkossa ottaa mallia tästä sen asian suhteen - tässä tarinassa perhesuhteet ja taustat tulevat meinaan esille vaivattomasti ja niitä sivutaan justiinsa sopivasti, ei siis silleen että olis suoraan kerrottu ummet ja lammet Pyryn perheestä ja historiasta vaan, no, niistä kerrotaan mielestäni sopivasti. :) Pidän myös siitä, että tässä ei suoraan kerrota kaikkea, vaan lukijalle jää tilaa tulkita ja tehdä päätelmiä. Minua ei esimerkiksi häiritse tuo, ettei tässä juuri kuvailla henkilöiden ulkonäköä. Eihän se ulkonäkö välttämättä se olennaisin asia olekaan. (:

Pidän kovasti kuvailustasi ja tyylistäsi. (: Tarina kulkee hyvää vauhtia etiäpäin ja loihdit taitavasti kaikki kohtaukset niin, että tulee semmonen fiilis kuin elokuvaa katsoisi. Minusta ainakin tuntuu tätä lukiessani, että katson elokuvaa - kohtauksetkin vaihtuvat niin kuin niiden voisi elokuvassa kuvitella vaihtuvan, ja muutenkin kirjoitat niin aidosti, että tapahtumat on helppo nähdä mielessä. Tuokin kohta, kun Pyry kävelee aattoiltana Kaspin luokse, on niin elävästi kirjoitettu, että katujen hiljaisuuden melkein kuulee korvissaan. Vau! :)

Mielestäni tämä on muutenkin jotenkin kovin aito tarina. Voisin esimerkiksi hyvin kuvitella, että suurperheen joulunvietto on juuri tuommosta. Ei mulla ole omakohtaista kokemusta, mutta tuo vaikuttaa ainaskin kovin aidolta... :) Muutenkin kaikki Pyryn tuntemukset ja muut välittyvät selkeästi ja tuntuvat aidoilta. Kyllä varmasti tuntuu suurperheen pyörityksessä välistä vähän ulkopuoliselta...

Jotenkin säälin vähän sekä Pyryä että Kaspia. Pyryä siksi, että se tosiaan vaikuttaa tuntevan itsensä vähän ulkopuoliseksi perheen ympyröissä, ja Kaspia tuon yksinäisyyden takia. Varmasti kurjaa, että vanhemmat huitelevat jatkuvasti työmatkoilla eivätkä tule kotiin jouluksikaan. ._. Mulle tuli lukiessani samanlainen fiilis kuin Pyrylle - olisi ollut kiva halata Kaspia ihan vain jotta joku tekisi sille niin. Hmm. Mutta komppaan muita kommentoijia: onneksi Kaspilla kummiskin on Pyry! (:

Tuokin vaikuttaa muuten kovin luonnolliselta, miten Kaspi aluksi kieltää sen, että ikävöi vanhempiaan ja ettei pidä yksinolosta. Ja tuolla lopussa tuo Kaspin purkauskin on mielestäni kovin todentuntuinen, tai siis siitä tulee semmonen fiilis että noin voisi ihan hyvin oikeastikin käydä. Hmm... Tämä on kyllä surullinen tarina. Mutta samalla myös hyvin onnellinen, kun tuota loppua miettii. Minusta tuo loppu ei muuten tunnu mitenkään epäluontevalta, tuo suutelu ja näin... En tiijä, ehkä olen vain naiivi lukija - jotenkin en kummiskaan hämmästynyt sitä, vaikka olen kyllä Aijinin kanssa samaa mieltä siitä, ettei tarinassa ollut kovin paljon vihjeitä mistään syvemmistä tunteista. Jotenkin aavistelin jotakin siitä, miten Pyry aatonaattona ajattelee Kaspia ennen nukahtamistaan, ja Mariannen reaktiosta, kun Pyry ilmoittaa lähtevänsä happihyppelylle. Musta nuo jutut jotenkin valmistelevat lukijaa siihen, että jotain ystävyyttä syvempää saattaa olla taustalla. Ää, en tiijä, olen ehkä ihan hakoteillä - mutta pointti on siis se, että en jostakin syystä hämmästynyt poikien suudelmaa, hehe. Olen ehkä naiivi. ;D

Mielestäni tämä tarina on ihanan kokonainen - se ei ole hirveän pitkä, mutta kertoo kuitenkin kokonaisen tarinan. Tulee tosin semmonen fiilis, että Pyrystä ja Kaspista olisi kivaa lukea enemmänkin, hehe. Mutta siis se liittyy enemmänkin siihen, että tykästyin kovasti hahmoihin ja mielenkiintoni heräsi, hehe.

Olet kyllä hirmuisen taitava kirjoittaja! :) Kiitos kovasti lukuelämyksestä! ♥ Ja pahoittelut sekavasta kommentista, musta ainaskin tuntuu että se on sekava...


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Elfmaiden

  • ***
  • Viestejä: 1 223
  • haaveilija
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #8 : 13.06.2011 14:54:47 »
Voi miten suloinen!
Hauskaa, että vasta puolivälissä hoksasin, että kertojakin on poika... (en tiedä menikö multa ohi joku kohta, vai oliko näin tarkoituksellista).
Loppu oli aivan ihana!
Lainaus
Se oli Kaspi joka suuteli.

Ei sillä, ettenkö mä olisi vastannut suudelmaan.
USKO, TOIVO JA (POIKA)RAKKAUS

Aredhel

  • ***
  • Viestejä: 323
  • Eksynyt
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #9 : 21.06.2011 00:47:46 »
Waulish: Kiitos jättikommentista! Ansaitset oikeasti jonkun hyväsydämisimmän finiläisen tittelin :'( pelastit ihan totaalisesti yhden mun surkeista päivistä. Siitä, että olisin jotenkin hyvä kirjoittaja en tiedä yhtään mitään, mutta on aina kunnia ja ilo kuulla lukijalta, jos tarina on toiminut  - varsinkin monella eri osa-alueella, kuten kommentistasi sai ymmärtää. Olen vieläkin niin sanaton etten osaa edes vastata mitään! Noloa, kun toinen kirjoittaa ties kuinka pitkän kommentin eikä itse osaa kuin sanoa että "kiitos" :( mutta olen kyllä nyt ihan oikeasti kiitollisuudenvelassa sulle. Sanoinko jo että kiitos?

Elfmaiden: Haha, mun teksteissä on toisinaan liikkellä sitä että kukaan ei tajua että kertoja on poika :D ei ole siis ensimmäinen kerta. Kiitos kommentista! Hyvä jos kelpasi :)

Mitä minä olenkaan mennyt kirjoittamaan?

Kuolema on minulle kuin pitkä uni ja kuolema on minulle kuin viileä yö paahtavan päivän jälkeen.
- Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

NeitiMusta

  • ***
  • Viestejä: 977
  • Hakunamatata
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #10 : 07.08.2011 17:22:46 »
Tää oli kerta kaikkiaan ihana. :)

Okei, ehkä mä oon vähän outo, kun luen jouluficcejä näin elokuun alussa, mutta ei kai sillä niin väliä. :D Ei tässä nyt kuitenkaan pointtina ollut joulu, vaan Pyry ja Kaspi. :) Mä oon varmaan joskus lukenut tän aikasemmin, koska olin ihan varma, että olin jo kommentoinut. Mutta sitten mä huomasin, etten ollutkaan kommentoinut, joten päätin korjata ton. :)

Kuten mä jo sanoin, tää oli aivan ihana. Jotenkin noi pojat oli niin söpöjä, yhdessä ja erikseen. Tietysti mua kävi Kaspia ihan kauheesti sääliksi, koska se vaikutti tosi suloiselta ja kivalta pojalta, ja sitten sen vanhempia ei edes kiinnosta. Just tollasia vanhempia mä vihaan; muuten ei pidetä yhteyttä, mutta sitten kyllä voidaan soittaa ja murskatata lapsen unelmat. Ja sitten vielä lähetetään rahaa ja sillä tavalla hierotaan suolaa haavoihin. Mutta onneks Kaspilla oli Pyry. :) Vaikka olikin joulu ja Pyryn ois pitäny olla sen perheen kanssa, mutta tollaset tapaamiset on paljon tärkeempiä. :) Suloista.

Pidin myös tosi paljon sun tavasta kirjottaa, ja muutenkin sun tavasta kuvailla asioita. :) Mulla on viimeset pari päivää ollut jotenkin äärettömän tyhjä ja sellanen surkee fiilis, ja tää ficci on ainoo mikä on saanu edes jonkinlaisen hymyn kasvoille. Tää oli niin söpö, ja niin hyvin kirjotettu. Eniten mä myös tykkäsin tässä siitä, että kaikkea ei kerrottu ihan suoraan. Tai siis ettei mitään suoraan sanottu että se menee näin ja näin, vaan sillain että lukijalle sitten jää vähän jotain omaa päättelemistä. :)

NeitiMusta. :)
Kliseiden vannoutunut liittolainen! ♥

Jahma

  • Romantikko
  • ***
  • Viestejä: 400
  • World hasn`t changed, you are.
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #11 : 03.03.2012 18:01:26 »
Ihana, söpö, jouluinen ficci!
Kuvailu oli tosi hienoa, mulle jäi vaan vähän auki Pyryn ja Kaspin iät.
Kuinka vanhan pojan vanhemmat jättäis yksin tolleen?
Muuten todella hieno ficci eikä kirjotusvirheitä näkynyt.  :D

Kiittäen
Jahma
Demons and Angels

ava by Swizzy

planeettabaletti

  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #12 : 15.11.2012 22:31:00 »
Voi, tämä oli suloinen :--) Just sopiva tähän aikaan, kun olen juuri antanut itselleni luvan jo vähän kuunnella joululauluja ja käydä Stockmannin joulukoristeosastolla :--D

Tässä oli kivan realistisia juttuja, niinkuin jotkut edelliset kommentoijat ovatkin jo sanoneet. Joulu on vähän sellainen juhla, että joskus se on kiva viettää perheen kanssa, mutta silloin, jos tietää, että voisi tehdä jotain muutakin, se ei tunnukaan niin kivalta.
Määkin itse olen aika paljon yksin kotona, joten pystyin samaistumaan tähän.

Tykkäsin tästä hirveästi ja ainoa mikä minua häiritsi oli tuo nimi, 'Kaspi', mutta muutin sen päässäni Kasperiksi (mistä se ehkä on lyhenne? ehkä?) joten no problem.

Toivotan kaikkea söpöä ja lunta ja joulua sinulle :--)
"Life is the art of drawing without an eraser." - John W. Gardner

Aredhel

  • ***
  • Viestejä: 323
  • Eksynyt
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #13 : 21.11.2012 13:38:18 »
"Kerran vuodessa" voisi nimenä viitata siihenkin, kuinka usein keskimääräisesti vastaan tämän novellin kommentteihin...

NeitiMusta: Kiitos että päätit sittenkin jättää kommentin! Ja hyvä jos tämä toimii joulusesongin ulk0puolellakin :D Kaspin vanhemmat ei oikein osaa olla vanhempia. Ne sai ainoan lapsensa myöhään kun niillä oli jo muutakin elämää eikä ne sitten oikein osannut hellittää siitä muusta elämästä. Tekstin laatuun liittyviä kehuja on sellain hankala ottaa vastaan kun tämän kirjoittamisesta on aika lailla tasan viisi vuotta, mutta olen itsekin tähän ihan tyytyväinen :) kiitoksia!

Jahma: Pyry ja Kaspi on molemmat viisitoista, jotain sellaista muistan meinanneeni. Kaspi on kyllä siis juuri ja juuri kykenevä pärjäämään itsekseen mutta kuitenkin vielä toisaalta varttuva nuori, joka tarvitsisi vanhempien läsnäoloa tuekseen. Eikä sen vanhemmilla ole hirveästi hoivaviettiä tai perspektiiviä asian suhteen :) kiitos kommentista!

anjuska: Joo, Kaspi on lyhennys Kasperista. Kirjoitin tämän sellaiseen aikaan kun pidin erikoisia lempinimiä tosi hienoina ;D ehkä outo lempinimi on Pyryn keksimä? Ja yksin kotona ei ole tosiaan aina kiva olla, vaikka osalle nuorille se varmaan meinaakin melkoista vapautta. Hassua kuinka joulu on juhlana vähän klisee, mutta siitä on silti hankala olla pitämättä :D kiitos kommentista ja jouluja sinnekin päin! 

Mitä minä olenkaan mennyt kirjoittamaan?

Kuolema on minulle kuin pitkä uni ja kuolema on minulle kuin viileä yö paahtavan päivän jälkeen.
- Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

SuklaaKissa

  • ***
  • Viestejä: 427
Vs: Kerran vuodessa (K-11)
« Vastaus #14 : 21.11.2012 16:19:55 »
Luin ja pidin, mutta glögiä ei ollut. Sitä olisi ehkä tarvittu alussa piristämään Kaspia, mutta lopuksi ei sille tai muillekaan herkuille ollut tarvetta, sen verran söötin siirappiseksi meni. Ja taitavasti menikin! Itse asiassa, juoni oli yksinkertaisuudessaan parhaimpia, joita olen one-shoteissa vähään aikaan lukenut.

Pidin Pyryn realistisuudesta ja samaistuttavuudesta, Kaspi/Kasper oli angstissaan jotain niin... halattavaa. Sait myös hyvin esille sen, että hyvät kulissit eivät tee onnelliseksi. Nyt kummallakin pojalla on tavallaan mukavat vanhemmat, koti jne., mutta käytännössä asia ei olekaan ihan näin. Mietin myös sitä, kuinka Kasperi tulisi toimeen, jos Pyryä ei olisi.
Lainaus
Eniten mä myös tykkäsin tässä siitä, että kaikkea ei kerrottu ihan suoraan. Tai siis ettei mitään suoraan sanottu että se menee näin ja näin, vaan sillain että lukijalle sitten jää vähän jotain omaa päättelemistä.
Samaa mieltä! Tämä olisi mennyt pilalle, jos hienovaraisuus olisi lytätty jollain "Rakastan sinua, Kasper!" "Niin minäkin sinua, Pyry!" -keskustelulla. (Näemmä pidän enemmän Kasperista, vaikka Kaspi ei häirinnyt lukemista millään tapaa.) Myös yleensä häiritsevä puhekielen käyttö sopi tähän ja kuulosti luonnolliselta.
« Viimeksi muokattu: 21.11.2012 16:31:51 kirjoittanut SuklaaKissa »