Nimi: Muistot
Kirjoittaja: maikki
Beta: Ei ole, saa ilmoitella virheistä
Genre: one-shot, angst
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Pairing: Edward/Bella
Summary: Bellan versio ficistäni
Surusta.A/N: Löysin tämän ficin pari päivää sitten yhdestä vihkostani ja tajusin, etten ole missään vaiheessa julkaissut tätä. Kirjoitettu muutama kuukausi Surun kirjoittamisen jälkeen, eli aika pitkä aika sitten. Ups. Mutta niin, mielipiteenne olisi kivaa kuultavaa. Ja suosittelen lukemaan Surun ennen tätä. Löydät sen
täältä Minä näin unta. Unta, jossa olin heidän luonaan. Näin Jasperin ja Alicen yhdessä onnellisina hymyilemässä suoraan minulle. Tuntui, että Alice olisi koska tahansa voinut astua eteenpäin ja halata minua.
Carlisle ja Esme olivat heidän vieressään. Carlislen kädet olivat kietoutuneet Esmen ympärille ja hekin hymyilivät minulle. He eivät sanoneet sanaakaan, eivät edes aukaisseet suutaan, vaan nyökkäilivät hyväksyvästi.
Viimeisinä olivat Emmett ja Rosalie. Emmettin kasvoilla oli leikkisä ilme, joka kertoi samalla hänen halunsa sanoa jotain omasta mielestään todella hauskaa, kun Rosalie vain tuijotti minua kylmästi.
Kuulin liikahduksen takaani ja käännyin nähdäkseni hänet ojentamassa minulle kättänsä. Tunsin hymyn nousevan kasvoilleni, ja olin jo tarttumaisillani siihen.
Heräsin ja tunsin pienoisen pettymyksen sisälläni. Olisin voinut elää uneni pienessä maailmassa koko loppu elämäni. Se olisi suorastaan ollut unelmani, elää heidän kanssaan, mutta kaikki oli mennyttä. Minä kuolisin pian.
Kello yöpöydälläni näytti kolmea aamuyöllä. Kuun valo valaisi kevyesti huonettani paljastaen hahmon huoneen keskellä. Hoitajani nukkui tuolissa sänkyni vierellä, joten hän se ei voinut olla. Sydämeni sykähti, mutta en halunnut nostaa toivoani liian korkealle, en kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Hengitin syvään, mutta se ei vaikuttanut hahmoon mitenkään. Hän vain seisoi keskellä huonetta ja katsoi ulos ikkunastani. En saanut häntä kääntymään itseäni kohti
”Edward”, ääneni kuulosti normaalia vahvemmalta, enkä tiennyt mistä sain siihen voimaa. Pahoina päivinäni jopa kuiskaaminen otti voimilleni, etten mielelläni enää sitä tehnyt, mutta iloitsin kuitenkin siitä, että ääneni oli päättänyt palata juuri sillä hetkellä. Mutta ääneni sai hoitajani hätkähtämään hereille ja hahmo oli silmänräpäyksessä poissa. Suljin nopeasti silmäni, kun hoitaja nousi tarkastamaan, että olin kunnossa. Teeskentelin nukkuvaa, kunnes hoitaja jälleen nukahti tuoliinsa.
Minä vaivuin muistoihini, jotka olivat ennen tehneet kipeää, joiden takia olin itkenyt, mutta vuosien jälkeen kipu ei tuntunut enää niin pahalta ja ne toivat minulle mielenrauhan. Rauhan, jossa pystyin uinumaan, eikä minun tarvinnut herätä oikeaan maailmaan.
Olin nähnyt hänet eräänä kauniina päivänä monta kymmentä vuotta sitten seisomassa toisella puolella katua. Hän katseli minua, mutta räpäyttäessäni silmiäni hän oli jo poissa. Haavat, jotka hän aiheutti alkoivat kuitenkin parantua silloin. Ne arpeutuivat, mutta olivat silti aina muistuttamassa itsestään. Pystyin ajattelemaan häntä satuttamatta itseäni liikaa. Löytäessäni laatikon vanhan huoneeni lattian alta, jossa olivat kaikki kuvani hänestä, en itkenyt ollenkaan. Katselin vain kuvia pieni, haaveellinen, mutta hieman katkera hymy huulillani. Missä minä olisin voinut olla silloin.
Joskus yllätin itseni ajattelemasta sitä miten asiat olisivat voineet mennä, jos olisin tehnyt muutaman asian toisin, kuten se päivä, jolloin yllätin hänet katselemasta minua. Mitä hän olisi oikein tehnyt, jos olisin astunut ajokaistalle suoraan tuhatta ja sataa ajavien autojen eteen? Olisiko hän antanut minun vain saada osuman, kaatua maahan ja lyödä pääni rikki? Vereni olisi valunut asfaltille kutsuen häntä houkuttelevasti.
Vai olisiko hän mahdollisesti pelastanut minut, estänyt minua tekemästä mitään? Aivan samalla lailla kuin lukiossa, kun Tyler oli meinannut ajaa päälleni. Kuten silloinkin kaikki olisi saattanut muuttua täysin, mutta vaihtoehtona oli myös ollut, ettei hän olisi ollutkaan siellä, että olin vain nähnyt hänet. Koko ajotielle astuminen olisi ollut täysin turhaa ja olisin aiheuttanut surua Charlielle ja Renèe:lle.
Nukahdin uudestaan ja palasin takaisin niitylle. Nuorena ja onnellisena juttelemassa hänen kanssaan. Niitty oltiin meinattu tuhota, mutta olin noussut vastarintaan sen suhteen. En voinut antaa sen tapahtua ja onnistuinkin pelastamaan sen. En kuitenkaan ollut käynyt siellä enää hänen lähtönsä jälkeen, koska muistot olivat kipeimmät juuri siellä.
Mieleni teki kuitenkin aina välillä käydä siellä, pari vuotta takaperin olisin vielä jaksanutkin patikoida sinne ja takaisin, mutta en enää. Jouduin makaamaan sängynpohjalla ja miettimään täysin turhia asioita, josta hymyilin urhoollisen näköisenä kaikille vierailijoille, jotka yrittivät tulla piristämään päivääni.
Melkein kaikkia olin auttanut jollain tapaa, olin rakentanut elämäni sen varaan. Autoin muita ja unohdin itseni sen avulla. Tiesin, että suurin osa niistä, joita olin auttanut tulisivat hautajaisiini, kuten olivat myös käyneet sairasvuoteeni vierellä kääntymässä. Ystävällinen teko ei koskaan jäänyt palkitsematta.
Seuraavana aamuna herätessäni minulla oli oudon leijuva ja onnellinen tunne, joka ei lähtenyt mihinkään koko päivänä. Hoitajanikin huomasi sen ja kohteliaasti kertoi minulle, että näytin hieman paremmalta kuin edellisenä päivänä. Hymyilin hänelle vastaukseksi.
Illalla hetkeä ennen nukahtamistani tunsin jonkun tarttuvan käteeni ja onnen tunne paisui valtavaksi välittyen suoraan uneeni ja antaen minulle kaikista onnellisimmat muistot näkyville. Olin hänen sylissään ja hän hyräili minulle tuutulauluani. Pystyin kuulemaan sen täysin selvästi, aivan kuin hän olisi jälleen ollut vierelläni hyräilemässä sitä. Siitä oli liian monta vuotta, kun oli viimeksi kuullut sen.
Käteni oli äkkiä kylmä ja se herätti minua unestani. Tuutulaulua ei enää kuulunut ja käteni kaipasi hänen kosketustaan. Oliko hän ollut vierelläni? En kuitenkaan ehtinyt analysoida asiaa sen kummemmin, kun hoitajani heräsi. Hymyilin hänelle hieman kiusoittelevasti ja näin hennon punan nousevan hänen kasvoilleen.
Olin alkanut suhtautua ihmisiin isoäidillisesti. Huolehdin heistä ja joskus lahjoin naapureideni lapsia karkilla juuri ennen ruokaa. Omia lapsia tai lapsenlapsia minulla ei ollut, en vain ollut pystynyt, enkä löytänyt itselleni enää edes miestä. Toisaalta en ollut edes yrittänyt löytää. Sydämeni vietiin, enkä saanut sitä koskaan takaisin.
Voimani alkoivat olla täysin lopussa. En jaksanut enää. Nukuin suurimman osan päivästä ja uneni alkoivat käydä yhä todellisimmiksi. Välillä herätessäni en edes tiennyt missä olin saati sitten vuotta tai päivää. Olin täysin sekaisin, en tiennyt mikä oli totta ja mikä ei.
Tunsin hänen vahvat kätensä ympärilläni, kuten olin tuntenut niin monena edellisenä yönäkin, mutta uskoin sen jälleen olevan vain unen tuomaa harhaa, joka väsytti minua entisestään. Heikkenin päivä päivältä ja hoitajani katseli minua huolestuneena.
Kunnes heräsin jälleen keskellä yötä ja siinä hän oli, seisomassa kuunvalossa aivan vieressäni. Hymyilin hänelle heikosti.
”Edward”, voimani eivät riittäneet kuiskausta suurempaan. Lopullinen pimeys alkoi hiljaa vallata alaa tajunnassani.
”Niin, kultaseni?” hän polvistui sänkyni viereen.
Meillä oli vielä mahdollisuus, jos vain olisin osannut valita sanani oikein. Olisimme voineet elää elämämme onnellisina ikuisuuteen saakka, mutta siihen minulla ei ollut juuri toivoa. Pimeys läheni koko ajan. Mutta tiesin olevani onnellinen. Hän oli tullut takaisin, eikä hän ollut unohtanut minua ja se riitti minulle. Elämäni ei ollut ollut sittenkään turhaa.
”Suutele minua”, sain sanotuksi viimeisillä voimillani. Tunsin hänen kylmät huulensa huulillani. Suudelma oli täsmälleen samanlainen kuin aina ennenkin yhtä ihana ja henkeäsalpaava. Suljin silmäni pimeyden vallatessa minut kokonaan. Minun loppuni oli koittanut.
