Nimi: Syksy
Ikäraja: Sallittu
Genre: Lievä angst
Summary: Minussa ei ole mitään hienoa. Ei kerta kaikkiaan mitään.
A/N: Kirjoitin tätä eilen illalla ja aamulla kun oikoluin uudelleen teki mieli hautautua peiton alle häpeästä. Ja nyt olen jopa postaamassa tätä tänne. Johan olen oudolla tuulella.
Olen oikeastaan aika pitkään miettinyt tätä ja vasta eilen sain purettua wordiin tunnepohjalta, kun kuuntelin nonstoppina Christina Aguileran kappaleet Fighter ja Beautiful. Pistinhän minä tämän saman jo omille kotisivuilleni, mutta jotenkin vasta nyt tuli hinku pistää tännekin, että olis jotain materiaalia minulta... Nojaaaa!
Vuodenajoista..... jotenkin tuo Syksy on sympaattinen~ mutta Talvi on ehdoton suosikkini kyl... mut siis nauttikaa! Jos jotain virheitä ilmenee, ilmoitelkaa ja kertokaa toki mikä oli kivaa ja mikä vähemmän kivaa.
Syksy
Vuodenajoista olen rumin, eikä kukaan voi kiistää sitä. Kun tulee minun vuoroni näyttäytyä, kuulen vain kuinka moni valittaa sitä ”miksi Syksyn piti tulla” ja ”miksi pitää olla juuri näin ruman näköistä”.
Siinä väkisin masentuu itsekin. Ethän sinäkään jaksaisi kuunnella päivästä toiseen valitusta siitä kuinka sinä olet ruma ja masentava.
Siksi vihaankin itseäni. Hiukseni muistuttavat enemmän kuraista maantietä kuin kullanruskeaa, ovat karheat ja takkuiset. Meillä jokaisella vuodenajalla on kauniit kasvonpiirteet, mutta se on laiha lohtu muiden joukossa. Vihaan silmieni väriä, vihaan vaatteitani, vihaan tyyliäni, vihaan kaikkea itsessäni. En ole todellakaan kaunis. Kun minä saavun, lehdet putoavat puusta sen sijaan, että pysyisivät niissä ja tekisivät puista kauniita, taikka peittäisi ne kauniiseen kuuraan. Kun minä saavun, saapuu räntäsateet ja syysflunssat. Enää ei ole lämmin, minun tehtäväni on valmistella teidät talvea varten viilentämällä maa ja repiä lehdet puista.
Enkä ihmettele sitä, että minua vihataan. Olenhan minä ruma.
Siskoni Kevät on sentään toivotumpi, vaikka hänkin aiheuttaa ne loskakelit. Mutta silloin ihmiset jotenkin piristyvät siitä kaikesta valonmäärästä, etteivät jaksa kiinnittää huomiota siihen kaikkeen märkään.
Kevät yritti lohduttaa minua joskus sanomalla, että hänkin kadehtii muita lähinnä sen takia, ettei pysty olemaan täysin jotain vaan on jotain siltä väliltä, niin kuin minä. Tunnetusti Kevään jälkeen seuraa Kesä ja Syksyn jälkeen Talvi. Kadehdin isoveljeäni yli kaiken.
No ensinnäkin hän saa maan näyttämään paljon kauniimmalta kuin minä. Lumi on vain niin kaunista ja samoin kuura. Vaikka hänen vuodenaikansa on pimeä, lähinnä ihmiset valittavat kylmästä eikä pimeästä. Mutta minun mielestä sekin on turhaa, ihmiset vain eivät osaa nähdä Talven parhaimpia puolia. Minä voisin sanoa, että siinä missä Kesä on häikäisevän kaunis, on Talvi hiljaisuudessaan varsin komea.
Minussa ei ole mitään hienoa. Ei kerta kaikkiaan mitään.
Vaikka siinä istuessani olen yrittänyt saada oman vuodenaikani näyttämään niin kauniilta kuin se voi koskaan näyttää, silti minussa ei ole mitään kaunista. Lehdet olivat saaneet kauniin ruskan sävyn, aurinko oli laskemassa ja puut olivat kauniin tumman ruskeita. Mutta silti en jaksanut innostua siitä näystä, vaikka joku voisikin säälistä sanoa sitä kauniiksi.
”Syksy?”
Hätkähdin hetkessä ja käänsin katseeni taakseni. Talvi seisoi takanani saaden osan puista peittymään pieneen huurteeseen ja maan peittymään hentoon lumikerrokseen.
”Mitä teet täällä? Eikö sinun…”, ihmettelin.
”Älä sano että olet taas täällä kieriskelemässä itsesäälissä.”
Minun teki mieli sanoa, etten minä koskaan sellaista tekisi, mutta siihen katseeseen oli vaikea vastata valheella.
”Kateus ei tee kenestäkään kauniimpaa. Et kai kärsi sitä ihmisten tautia… mikähän se sitten olikaan… ma… masen…”, veljeni yritti tavoitella sitä sanaa.
”Masennus”, vastasin.
Isoveljen hymy oli paljon kauniimpi kuin minun. Sitä olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan, ehkäpä toisen ikuisuuden.
”Ethän sinä väitä, että olet rumempi kuin muut?”, veli kysyi.
”…En… tai… ehkä vähän… joo…”
Talvi halasi minua lujasti ja hetken tunsin kuinka kylmä hän oikeasti oli.
”You’re beautiful, no matter what they say. Words can’t bring you down…”, hän lauloi.
"Caus’ we are beautiful, no matter what they say. Words won’t bring us down…”
Veli katsoi minua hymyillen ja silitti poskeani. Jotenkin aloin kyseenalaistaa aikaisempia ajatuksiani.
”Katso nyt, osaat muuttaa värit kauniin lämpimän värisiksi, vaikka ulkona olisi kuinka kylmä. Ruskaakin tullaan katselemaan ympäri maailmaa joka vuosi. Minä vaan saan näyttämään kaiken entistä kylmemmältä ja ankeammalta…”
”Mutta se kaikki lumi ja kimalle on juuri kaunista!” huudahdin.
”Onko?”
”On! Älä hulluja puhu! Antaisin mitä vain että olisin enemmän kaltaisesi!”
Veli oli niin hämmentyneen näköinen, että minua alkoi suututtaa se.
”Verrattuna talveen syksy on vain loskainen ja pimeä. Silloin ihmiset muistavat, että työt ja koulu alkaa jälleen ja valittavat kuinka räkätautia jälleen liikkuu. Ei siinä mitään hienoa ole!” sanoin kiihtyneenä.
”Lopeta!”
Hätkähdin niin rajusti, että se sai Talvenkin pelästymään ankaruutta äänessään. Katselimme hetken toisiamme hivenen kauhistuneina, mutta sitten veli jatkoi vähän lempeämmin: ”Sinä ja kevät ette varmaan lakkaa koskaan kadehtimasta minua ja Kesää. Tiedätkö mitä? Minä oikeastaan kadehdin sinua.”
”Kadehdit? Ei voi olla.”
Talvi nyökkäsi. Katsoin hetken sitä syksyistä metsää ja aloin ehkä tajuta pointin hänen sanomisessaan.
”Lupaatko nyt lakata murehtimasta sitä, mitä ihmiset ovat mieltä sinusta? Minusta sinä olet kaunis sellaisena kuin olet.”
Nyökkäsin ja hymyilin hivenen. Pitkät hiukseni näyttivät ensimmäistä kertaa pitkän elämäni aikana kullanruskeilta ja varsin tuuheilta. Veljeni upotti nenänsä hiuksiini, mikä tietenkin kutitti minua ja sai minut hihittämään.
Ehkei syksyssä sitten mitään kamalaa ollutkaan. Ehkä minä olinkin kaunis.
A/N 2: En sitten vaivautunut tarkistamaan menikö nuo laulunsanat oikein... no eipä sillä pahemmin ole väliä, kun ei tämä mikään songficci ole (mikään ficci ylipäätäänkään).
