Kirjoittaja Aihe: Sateen jälkeen paistaa aurinko, S | Angst  (Luettu 3413 kertaa)

Rins

  • Tribuutti
  • ***
  • Viestejä: 1 920
  • Team Peeta
    • The pieces of my heart
Sateen jälkeen paistaa aurinko, S | Angst
« : 21.09.2010 22:04:41 »
Ikäraja: S
Genre: Angst, (H/C)
Beta: Kiiruna
A/N: Tää on tosiaan koulussa tehty aine, piti tehdä mielipideaine tai pohdiskeleva, fiktiivinen teksti. Tästä tuli toi jälkimmäinen.

----


Katsahdan nopeasti kelloa. Se näyttää hieman yli kymmentä. Ei ollut viisari paljoa liikkunut sitten edellisen kerran. Muutaman minuutin, ehkä.
   
Kääntelen päätäni. Vieressä oleva poika on vetänyt pulpettiaan kauemmas minusta. Ei puhettakaan siitä, että hän voisi osoittaa jotenkin tuntevansa minut, että olisimme olleet parhaita ystäviä joskus.
Välitunnilla olen jälleen yksin, kuinkas muutenkaan. Kaikki muut viettävät aikaansa porukoissa, nauravat yhteisille vitseille. Voisin mennä heidän viereensä, jutella heille.
 
”Yritä Niina, yritä. Kyllä he tajuavat sinun erikoisuutesi”, äiti tapaa hokea. Mutta minä en jaksa. Olen niin väsynyt yrittämään, pettymään kerta toisensa jälkeen.
 
Nämä ihmiset katsovat minua nenänvarttaan pitkin, kuvittelevat olevansa niin paljon parempia. Ja kai he ovatkin, mistä minä sen tiedän.
 
Eivät he sitä suoraan sano, mutta huomaan sen eleistä. Jokainen katse, jonka he minulle osoittavat, tekee minusta aina hiukan huonomman. Heidän tarkoituksensa on tappaa minua sana sanalta.
 
Enkä minä tahdo valittaa. Maailmassa on satoja kertoja pahempiakin asioita. Sotia, jotka tappavat ihmisiä ja rikkovat perheitä. Luonnonkatastrofeja, nälänhätää. Niin, kyllä ne voittavat tällaisen pienen tytön murheet.
 
Ihmiset ajattelevat liikaa itseään. Me elämme yhteisössä, kaikkien kuuluisi välittää myös toisista. Niin ei kuitenkaan koskaan käy, oma etu menee aina edelle. Jopa auttaessa toisia mietitään, että miten siitä voisi hyötyä parhaiten.
 
On luonnollista, että ihminen ajattelee näin. Tietenkin itsesuojeluvaisto on todella vahva, ja se laittaa järjestelemään asiat niin, että eläminen olisi mahdollisimman helppoa.
 
Ja juuri sen takia kukaan ei saisikaan saarnata asiasta. Hän itse syyllistyy asiaan, eikä hänellä niin ollen ole mitään varaa valittaa muille.
 
Ja juuri tästä syystä minä en kerro kenellekään. He ovat itsekkäitä, mutta niin olen minäkin.
 
Tunnit matelevat hitaasti eteenpäin. Sekunti, sekunti, sekunti, sekunti…
 

Vihdoin kello soi päivän päättymisen merkiksi. Opettaja kirjoittaa läksyt taululle, ja kaikista kiireisimmät lähtevät ulos jo ennen niiden ylös kirjoittamista.

”No niin, huomenna nähdään”, opettaja sanoo leveä hymy huulillaan. Minä en tajua häntä. Miten joku jaksaa katsella itsekeskeisiä nuoria päivästä toiseen, ja vielä vapaaehtoisesti? Hymyillä ja nauttia siitä?
   
Heitän takin päälleni ja olen jo lähtemässä luokasta, kun opettajaa huikkaa:
”Niina?” Miehen katseessa on jotain surullista, kun hän tuijottaa minua.
   
Hymisen kysymykseksi, ja hän on hetken hiljaa.
”Menikö tänään… Yhtään paremmin?” Epätoivoa. Sitä viestittää hänen tapansa puhua. Se sanoo:
Kerro, että meni, niin ei tarvitse huolehtia. Hän on tottunut saamaan hiljaisiksi nuoret, jotka riehuvat tunneilla. Mutta minun kanssani hän on hukassa.
 
Ei ihmistä voi pakottaa olemaan iloinen tai sosiaalinen, eikä näissä epäonnistunutta oppilasta voi laittaa jälki-istuntoon. Se tekee kaiken hyvin vaikeaksi, ja olen suurin taakka hänen luokassaan.
Ei hän sitä ääneen sano, mutta siihen ei todellisia sanoja tarvita.
   
”Kaikki on ihan hyvin”, sanon viimein ja näen hymyn opettajan kasvoilla.
Hän päästää minut viimeinkin lähtemään, ja ulko-ovesta astuessani huokaisen syvään. Selviydyin jälleen yhdestä päivästä.
 
Kurkkuani kuristaa, kun pääsen pyöräni luokse. Se on kyljellään maassa, ja molemmat renkaat ovat puhkotut.
 
Saan siis jälleen kerran kävellä kotiin, tajuan sen enempää miettimättä.
Lumi nitisee jaloissa, kun astelen eteenpäin. On jo hieman hämärää, vaikka kello ei ole edes puoli neljää.
 
Matkan varrella on punainen penkki, jonka päällä on kymmeniä kirjoituksia.
”J&N best friends for ever” – tekstin viereen istuessani tunnen kamalaa kipua. Se ei ole millään tavalla fyysistä, vaikka penkki onkin aivan jääkylmä. Se tuntuu jossain sydämen kohdalla, ja on pahempaa kuin aikoihin.
 
Minä olen tyhmä.
Kirjoitus ilmestyi siihen ehkä muutama vuosi sitten. Silloin, kun kaikki oli vielä täydellistä, eikä minulla olisi ikimaailmassa ollut aihetta valittaa. Mitä tapahtui? Minä en tiedä, en tosiaan tiedä.
Ensimmäisessä hetkessä minulla oli vierelläni elämäni tärkein henkilö, ja seuraavassa hän ei ollutkaan siinä.
Hän tutustui uusiin, hienoihin ja ihaniin ihmisiin, ja sen jälkeen minulla ei ollutkaan enää mitään väliä.
Minä olen tyhmä.

”Tyttö hei”, sanoo yhtäkkiä ääni vierestäni. Hätkähdän hieman, ja tunnen sydämeni lyövän kovaa. Kääntyessäni näen vanhan miehen, jolla on toisessa kädessään tyhjä viinapullo, ja toisessa aamun sanomalehti. Hän ei todellakaan näytä siltä, että olisi elämänsä kunnossa.

”Olisiko- olisiko sulla antaa vähän rahaa?” Mies sanoo ääni sammaltaen. Kun pudistan päätäni, hän lähtee kävelemään poispäin.
On todella säälittävää, kun joku on niin humalassa siihen aikaan arkipäivänä. Silloin ihminen on mennyt aika pohjalle elämässään.

Mitä hyötyä alkoholista muutenkaan on kenellekään? Se murskaa satoja ihmisiä joka vuosi. Sanotaan, että se auttaa rentoutumaan ja pitämään hauskaa. Mutta eikö niin tosiaan voi tehdä ilman viinaa?

Huomaan miehen jättäneen penkille viereeni lehden, ja silmäilen pääotsikkoa.
”Suomi, maailman paras maa.” Pah, niin varmaan.
   
Onhan täällä hyvä terveydenhuolto ja ihmiset voivat siltä osalta paremmin kuin missään muualla. Mutta Suomessa on aivan liikaa masentuneita ihmisiä, joita ei osata hoitaa. Ja joissakin tapauksissa henkinen terveys on fyysistäkin tärkeämpää, sillä se on paljon vaikeampi parantaa.
   
Sormeni tuntuvat kohmettuneilta, joten heiluttelen niitä hieman. Sen jälkeen nousen ylös ja heitän lehden kädestäni.
   
Olen pian perillä, pujotan avaimen lukkoon, ja ovi loksahtaa auki päästäen minut kotiin.
Tiedän kysymättäkin, että kukaan ei odota minua, miksi odottaisi?
 
Avaan tietokoneen ja kuuntelen hetken sen innokasta surinaa. Se on odottanut tätä koko päivän, aivan kuten minäkin.
   
Näpyttelen kirjaimia osoiteriville, ja kirjoitan ruudun keskellä olevaan laatikkoon sen, kuka haluaisin olla.
Kohtaan iloisia tervehdyksiä, ja henkilöitä, jotka aivan todella haluavat minun olevan olemassa.
   
En koskaan tule tietämään heistä kaikkea, mutta rakastan sitä vähää. He ovat minun pienessä elämässäni kaikista tärkeintä, ja heidän kanssaan vietän parhaat hetkeni.
« Viimeksi muokattu: 01.02.2024 19:19:47 kirjoittanut Tinppa »



Joitakin unelmia ei ole tarkoitettu toteutuviksi.

Bannerin tehnyt Lady Dynamite

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 737
  • just a lad :-)
    • tumblr
Vs: Sateen jälkeen paistaa aurinko, S
« Vastaus #1 : 27.09.2010 17:23:23 »
Tosiaankin, kommentoin tähän niin että voit nyt ottaa sen hirttoköyden kaulastani, eikö niin?

Koulusta annetut otsikot ovat näin yleisesti ottaen hanurista, ja siitä vähän naputtaisin että otsikko on ehkä hitusen kömpelö. Mutta eihän sille mitään mahda, nimimerkillä itsekin saman uhri.

Itse tarinasta pidin. Paljon. Kuvasit hyvin sitä, millaista on jäädä toisten jutuista ulkopuolelle ja olla se hiljainen, epäsuosittu hylkiö. Ihmiset tosiaan osaavat olla tunteettomia ja itsekkäitä.
Hyvä, että tarinan Niinalla on sentään nettikaverinsa, vaikka toisaalta on surullista, että he todella ovat nettikavereita. Jätit tarinan kiintoisasti auki, tämä jätti pohtimaan, riittääkö Niinalle nettikaverit ja onko hän loppujen lopuksi todella onnellinen siitä, että hänelle tärkeät ihmiset ovat läsnä vain netissä.

Lainaus
Eivät he sitä suoraan sano, mutta huomaan sen eleistä. Jokainen katse, jonka he minulle osoittavat, tekee minusta aina hiukan huonomman. Heidän tarkoituksensa on tappaa minua sana sanalta.

Tämä kohta oli sitten aiiiivan pakko lainata, se kiteytti niin hemmetin hyvin kaiken mahdollisen, mitä itse en osaa kiteyttää :D Nimimerkillä tiiän miltä tuntuu.

Kiitän tästä.
Aladdin~
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Sinikeiju

  • Mansikan raxu
  • ***
  • Viestejä: 2 518
  • Hannibalin täti
Vs: Sateen jälkeen paistaa aurinko, S
« Vastaus #2 : 29.10.2010 16:09:55 »
Oh, olen sanaton. Koulussa annetut aiheet ja otsikot ovat aina hankalia. Kokemusta on.

Tämä oli kuitenkin ihana. Kuvailit ihanasti asiat, joihin pystyin helposti samaistumaan.

Lainaus
En koskaan tule tietämään heistä kaikkea, mutta rakastan sitä vähää. He ovat minun pienessä elämässäni kaikista tärkeintä, ja heidän kanssaan vietän parhaat hetkeni.
Pitää erittäin hyvin paikkaansa ainakin minun kohdallani. Taidat tietää, mitä tarkoitan.

Kiitos Rins. Ihan uteliaisuuttani haluan tietää, minkä arvosanan sait. Jos se ei ollut kiitettävä, niin ihmettelen suuresti.

Ava by FractaAnima
Banneri by Claire

Sinisten siipien havinaa

Julma-Nala: "Muutit Turkuun. Ikäkriisi!"

Rins

  • Tribuutti
  • ***
  • Viestejä: 1 920
  • Team Peeta
    • The pieces of my heart
Vs: Sateen jälkeen paistaa aurinko, S
« Vastaus #3 : 14.11.2010 19:53:22 »
Aladdin Sane: Mä olisin kyllä keksiny tähän otsikoks vaikka mitä, mutta kun se tosiaan piti listasta valita :( Hyvä että tää onnistu sun mielestä hyvin, kiitos kommentista (:

Sinikeiju: Jep, koulun aiheen on vaikeita. Kiva että tykkäsit, ja kiitos kommentista :) Mä sain tästä 9½



Joitakin unelmia ei ole tarkoitettu toteutuviksi.

Bannerin tehnyt Lady Dynamite