Nimi: Elämän tukahdutettu liekki
Kirjoittaja: Wonderlander
Ikäraja: S
Genre: Angst, deathfic
Paritukset: -
Disclaimer: Omistan kaiken aivan itse, joten toivon että et kopioisi :---)
Summary: Heitä on kaksikymmentäyksi, yhtä monta kuin kynttilöitä. Heistä puuttuu yksi.
A/N: Mä en oikeastaan tiedä, että miksi julkaisin tämän. Mutta uujee, eka originaali!
Asiaan. Tää teksti oli kuitenkin mulle enemmän sellainen tapa purkaa tunteita. Olisin oikeastaan ihan yhtä hyvin voinut marssia avautumistopaan angstaamaan, mutta en tiedä. Tekstin kirjottaminen on mun mielestä ainakin tälläisessä tilanteessa jotenkin arvokkaampi tapa purkaa tunteitaan. Vinkkaan vaan sen verran, että tuo luku 21 viittaa meidän vanhaan luokkaan (jota mulla on ihan järjetön ikävä ja jolla tuo poika oli), meitä siis oli alunperin 22.
Lyriikat kuuluu Metallicalle, kappale on Nothing Else Matters. (Sen lempibiisi...)
Tytön tummiin hiuksiin laskeutuu jälleen yksi yksinäinen lumihiutale tovereidensa joukkoon. Talvesta väsynyt aurinko kurottelee kohti hänen alaspäin käännettyjä kasvojaan kapeilla säteillään kevyen lumikerroksen peittämien koivujen välistä. Ilta on täysin rauhallinen, melkein täydellisen hiljainen ja lähes tyyni, ainoana sitä yksinäistä hiljaisuutta rikkovana äänenä kuuluu vaimeat, kirkosta asti kaikuvat joululaulut. Siellä laulavien ihmisten iloisuuden saattaa haistaa lähes hautausmaalle asti, jonka keskelle aurattua kapeaa kujaa pitkin tyttö kävelee.
Vaaleuden keskellä kulkevaa kujaa ympäröivät kymmenet synkät kivet, joihin on kultaisin kirjaimin kaiverrettu elämänsä liekin kadottaneiden ihmisten nimiä. Joidenkin kivien kolkkoa pintaa valaisee niiden eteen asetetut kynttilät tai kaunistaa hangen päälle jätetyt seppeleet. Muiden kivien edessä ei ole mitään, kukaan ei kaipaa kiven alle haudattua. Se asia saa paikan jo ennestäänkin synkän ilmapiirin synkkenemään entisestään.
Kaikkien noiden kivien keskeltä erottuu selkeästi yksi. Sen edessä vallitsee kynttilämeri, auratulta kujalta johtaa sen luo lumeen tallattu polku ja sen edessä on lammikoittain jäätyneitä kyyneleitä. Tyttö kulkee tuon lammikon viereen, vain laskeakseen siihen omatkin suolaiset pisaransa. Hän seisoo aivan jähmettyneenä, tuijottaen vain edessään olevaa hautakiveä, tuijottaa siihen koverrettuja kirjaimia, kuin ei uskoisi vieläkään juuri niiden kirjainten, juuri siinä järjestyksessä olevien aakkosten muodostavan sen nimen siihen kiveen. Ei vielä, ei koskaan. Häneltä tempaistiin lämpö hänen ajatuksistaan, vietiin auringonvalo hänen päivistään. Vietiin pois todisteet siitä, etteivät hänen elämänsä parhaat hetket olleet olleet unta. Sammutettiin toivo siitä, että vielä jonakin päivänä hän saisi omansa takaisin. Luoja oli katunut sitä, että oli tehnyt jostakusta niin täydellisen. Luoja oli tehnyt virheen, hän unohti tehdä ne virheet. Tämä on kai Luojan tapa korjata se.
Tyttö laskeutuu kyykkyyn kynttilöiden viereen, sivelee kylmän kiven pintaa hitaasti sormellaan. Hänen sormensa seuraa kultaisia kirjaimia, muodostaa ne numerot, jotka kertovat, ettei tämän liekkinsä kadottaneen aika ollut ollut vielä. Parhaat palat elämästä olisivat olleet vielä edessä. Hiljainen kyynel valuu pitkin tytön poskea, jättäen jälkeensä pitkän jäljen. Se on kuin tytön elämänkaari, se jälki on pitkä, se jatkuu vielä. Hän on kuin kyynel, joka on vasta karannut silmäluomen alta. Poika, jonka nimi hautakiveen on kaiverrettu, hän on kuin kyynel, jonka matka oli melkein heti katkennut. Se oli pyyhkäisty kämmenselkään, kuivattu hihansuuhun.
Kynttilöitä on kaksikymmentä, palavia liekkejä on vielä jäljellä sen verran. Joukosta puuttuu vielä kaksi, joista toinen jää ikuisesti puuttumaan. Se ei syty enää koskaan, sen liekki ei enää koskaan välky tuon meren keskellä. Tytöllä on kädessään se toinen. Hän kaivaa taskustaan tulitikut, raapaisee tikuista yhden ja saa liekkinsä palamaan. Se ei vielä sammu, se liittyy yhä kavereidensa joukkoon kynttilämereen.
Tyttö nousee takaisin seisomaan. Hänen edessään on nyt kaksikymmentäyksi palavaa kynttilää, yksi sammunut. Entinen ryhmä ei ole enää koossa, sen rivissä on reikä. Siellä, missä ennen oli ollut iloinen ja nauravainen poika, poika joka oli aina hyvällä tuulella, hän oli se hauskin, se kaikkien kaveri, joka ei hylännyt ketään. Nyt se kynttilöistä ehkäpä kirkkain oli sammunut. Mikään ei ollut enää niin kuin ennen, mikään ei koskaan tule olemaan niin kuin ennen.
"Mä rakastan sua."
Kuiskaus on hento, sen peittää kirkosta kaikuva laulu. Vaikka äännähdys on erittäin hiljainen, joku on todella kuullut sen. Hetkeksi auringonsäde tavoittaa tytön kasvot, hetkeksi hän nostaa ne kohti taivasta. Hän antaa kyyneleiden valua, antaa lumen sulaa kasvoilleen. Hän räpäyttää vielä kerran silmiään, tiputtaa viimeiset pisarat jäiseen lammikkoon. Vielä kerran hän vilkaisee kiveä, sulkee silmänsä ja painaa huulensa sen kylmää pintaa vasten. Se ei ole sama, se ei tunnu samalta. Kaikki se pehmeys on poissa, jäljellä vain synkkä kivi. Se ei ole oikein, niin lämmin ihminen ei voi jättää jälkeensä vain tummaa kiveä.
Hän huokaisee ja kääntyy ympäri. Jälkeensä hän jättää vielä yhdet poispäin kulkevat askelet, mutta hänkään ei hylkää. Hän ei unohda, poika on tytön luona minne hän ikinä kulkeekin. Muistaessaan sen lämpö valtaa tytön vartalon, hän näkee taas tuon tutun hymyn pojan silmissä, kaikki on kuten ennen. Ja hän tietää, että se kylmä kivi on vain ulkokuori, se oli kuin vain ihmisen nimi. Se, mitä poika oli eläessään ollut, se kaikki oli tallessa heidän sydämissään.
Tyttö saavuttaa muut, painaa päänsä vasten toisen olkapäätä, hymyilee väsyneesti kyyneleidensä keskeltä. Heitä on kaksikymmentäyksi, yhtä monta kuin kynttilöitä, heistä puuttuu yksi. Mutta kaikki he tietävät, ettei rivistä puuttuva poika tule koskaan unohtumaan. He katsovat yhdessä, kun aurinko katoaa lopullisesti puiden taakse. He kääntävät yhtä aikaa kivelle selkänsä, jatkavat matkaansa. Yksinäinen lintu visertää valitussäveltään, nauravat ihmiset tungeksivat ulos kirkosta.
Mutta vaikka kukaan ei sitä näe, heidän edellään kulkee vieläkin se kaikista kirkkaimmin palava kynttilä.
So close no matter how far
Couldn't be much more from the heart
Forever trusting who we are
And nothing else matters
Never cared for what they do
Never cared for what they know
But I know
I never opened myself this way
Life is ours, we live it our way
All these words I don't just say
And nothing else matters
Trust I seek and I find in you
Every day for us something new
Open mind for a different view
And nothing else matters
