Nimi: Penelope
Kirjoittaja: Yötuuli
Ikäraja: sallittu
Paritukset: Percy/Penelope
Genre: oneshot, romance
Disclaimer: Kaikki, mitä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi, on hänen, enkä tienaa tästä mitään.
Beta: Sinikeiju
Summary: Onko kukaan ihmetellyt, mitä tapahtui Penelope Clearwaterille ja miksi Percy päätyi naimisiin jonkun random Audreyn kanssa?
A/N: Kirjoitin tämän ficin joskus viime talvena (?) ja löysin sen sitten kesällä ja päätin julkaista. Hieman meni aikaa tässäkin projektissa kyllä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Ja kommentteja arvostan suuresti.
Eräänä tavallisena harmaana tiistaiaamuna, ollessaan syömässä aamiaista ja lukemassa lehteä ennen töihin lähtöä, Percy yllätti itsensä ajattelemasta Penelope Clearwateria.
Penelope oli ollut Percyn ensirakkaus. Hän oli ihastunut korpinkynsityttöön ollessaan viidennellä luokalla Tylypahkassa. Hän muisti vieläkin ensimmäisen kerran, kun oli tajunnut tytön olemassaolon. Kuinka hänen kastanjanruskeat hiuksensa olivat kiiltäneet ja kuinka hän oli nauranut jollekin ystävänsä jutulle.
Percy oli pyytänyt Penelopea Tylyahoon kanssaan ja muutenkin tapaillut tyttöä kevyesti koko vuoden. Mutta seuraavana vuonna, kun Penelope oli joutunut sen kaamean basiliskin hyökkäyksen uhriksi ja kangistunut, Percy järkyttyi. Hän pelkäsi hirveästi menettävänsä Penelopen ja tajusi silloin rakastavansa tätä.
Kun Penelope ja muut kangistuneet saatiin pelastettua, Percy ei olisi voinut olla onnellisempi. Samana iltana hän sai kerrottua Penelopelle tunteistaan ja Penelope vastasi niihin. Se oli varmasti hänen elämänsä onnellisin ilta.
Sen jälkeen Percy ja Penelope alkoivat seurustella vakavasti. He suunnittelivat yhteistä tulevaisuuttaan, missä asuisivat ja missä kävisivät töissä, yhdessä. He puhuivat kaikesta ja joskus eivät mistään, ja Percy pystyi vieläkin haistamaan, miten Penelopen hiukset tuoksuivat kanelilta. Päästyään Tylypahkasta he ostivat asunnon Viistokujalta, muuttivat siihen ja olivat onnellisia. Percy pääsi harjoittelijaksi ministeriöön ja Penelope Irvetaan.
Percy ei vieläkään oikein ymmärtänyt, miten kaikki oli sitten mennyt niin hirvittävällä tavalla pieleen. Sen hän tiesi, että sai syyttää vain itseään.
Percy alkoi viipyä pitempään töissä, viikonloppujakin. Hän oli kunnianhimoinen ja halusi edetä työssään mahdollisimman nopeasti ja oli valmis uhraamaan lähes kaiken menestyksen alttarille. Kohta hän joutuikin tekemään niin.
Penelope oli yksinäinen. Hän valitti, ettei heillä ollut enää ollenkaan yhteistä aikaa, eivätkä he nähneet toisiaan kuin keskellä yötä Percyn tullessa kotiin. Hän yritti järjestää heille illallisia, yhteistä aikaa, mutta Percy joutui peruuttamaan aina viime hetkillä.
Kun Percyn välit perheeseensä katkesivat, hän lakkasi joinain öinä tulemasta kotiin ollenkaan. Penelope kuihtui silmissä ja itkeskeli usein pitkin päivää. Eräänä iltana, kun Percy sattui ehtimään kotiin, Penelope odotti häntä pöydän ääressä.
”Percy, minä olen odottanut sinua tässä jo kolme päivää! Minulla on ollut asiaa sinulle, mutta en nää sinua juuri koskaan!”
”Penelope, en jaksaisi nyt riidellä. Minulla on ollut kamala kiire töissä, tiedäthän, olisit lähettänyt vaikka pöllön”, Percy sanoi riisuessaan viittaansa.
”Tätä asiaa ei voinut lähettää pöllöllä!” Penelope huusi.
”Minä en jaksa nyt! Minä en ole nukkunut kahteen yöhön!” Percy lähti kohti makuuhuonetta.
”Kuuntele nyt!” Penelope työntyi hänen eteensä. ”Vastaa minulle rehellisesti, Percy, rakastatko sinä minua enää?” Penelopen silmissä oli anova katse. Percy murahti vaivaantuneena. Hän ei todellakaan jaksaisi ajatella tällaisia nyt.
”Tietysti, kulta”, hän hymähti välinpitämättömästi.
”Jos sinä sitten rakastat minua, sinä tulet huomisiltana töistä suoraan kotiin, kun minä teen sinulle illallisen. Minä en jaksa enää tällaista elämää, Percy.”
”Minä yritän”, Percy mutisi ja meni nukkumaan.
Seuraavana päivänä oli uuden taikaministerin valinnan pohdintapaneeli, ja totta kai Percy oli velvoitettu jäämään siihen.
Penelope kyllä ymmärtää, hän ajatteli kulkiessaan kotiin iltayhdeksän aikoihin. Mutta kotona ei ollut ketään, valot eivät palaneet, ja pöydällä oli lappu jossa luki:
Rakas Percy,
minä en vain jaksa tätä enää. Olen pahoillani,
PenelopeNe olivat pitkiä, yksinäisyyden kuukausia, jotka muuttuivat pikkuhiljaa vuosiksi. Percy alkoi ymmärtää, mitä oli tehnyt. Miten hän oli kohdellut Penelopea, ja miten tärkeä hän oli ollut hänelle. Miten hän oli, kaikesta huolimatta, edelleen, rakastanut Penelopea. Mitään ei ollut kuitenkaan enää tehtävissä. Hän oli ajautunut liian kauas perheestään ja Penelopesta, että olisi voinut yrittää korjata tilanteen. Hän oli pelkuri, sillä hän tajusi olleensa hirveä kaikille niille ihmisille, joita oli rakastanut.
Mutta kuullessaan, että Tylypahkassa taistellaan ja että hänen koko perheensä on siellä, Percy ei pysähtynyt ajattelemaan, vaan syöksyi paikalle. Hän oli iloinen, että oli tehnyt niin, sillä hän sai vielä pyydettyä anteeksi kaikilta läheisiltään. Hänen veljensä Fred menehtyi taistelussa.
Kaiken sen jälkeen, kaiken sen surun ja epätoivon jälkeen, kun pimeyden lordi oli voitettu ja ihmiset leijuivat epätodellisissa onnentunteissa, Percy löysi myös Penelopen.
Hän oli Suuressa salissa auttamassa loukkaantuneiden hoidossa, ja vaikka hän oli yltä päältä likainen ja veren tahrima, hän näytti Percystä kauniimmalta kuin koskaan. Hän ei huomannut Percyä, ennen kuin tämä oli hänen kohdallaan. Sitten hän kääntyi ja ruskeisiin silmiin levisi hämmästys.
”Sinä? Täällä…?” hän änkytti epätoivoisesti. Hänen silmänsä kyynelöityivät, sillä hän oli varmasti kuolemanväsynyt. Percy ei osannut kuin vetää tämän tiukkaan halaukseen.
”Tulin pyytämään anteeksi”, hän mutisi tytön hiuksiin. ”Olen niin pahoillani kaikesta mitä tein. Minä rakastan sinua, Penelope…”
Penelope vetäytyi irti halauksesta. Hänen kasvoillaan oli kauhistunut ilme.
”Ei, Percy, ei nyt…”
”Mutta minä olen muuttunut! Lupaan etten ikinä kohtele sinua niin kaltoin.. jos pystyt vain antamaan minulle toisen mahdollisuuden!”
”Percy, ei…”, Penelope pudisteli kyyneleisiä kasvojaan. Percyn ilme synkkeni.
”Minä ymmärrän”, hän sanoi hitaasti, ”sinä et enää rakasta minua.” Hän kääntyi lähteäkseen, mutta Penelope tarttui hänen käteensä.
”E-en minä sitä tarkoittanut…”
”Olen pahoillani että häiritsin. Unohda mitä sanoin!” Percy ärähti ja kiskaisi kätensä irti.
”Ei se niin mene! Minä olen kihloissa!” Penelope kiljaisi.
Percy tuijotti häntä järkyttyneenä. ”Kihloissa?”
”Kyllä, Thomas Halliwellin kanssa, muistatko sen puuskupuhilaisen pitäjän?”
”Ja… häntäkö… sinä rakastat?” Percy kysyi epäuskoisena.
Penelopen silmät kyynelöityivät taas. ”Ei! Minä en rakasta häntä, minä rakastan sinua, mutta…”
”No eroa hänestä sitten ja tule minun vaimokseni! Toteutetaan se elämä jota suunnittelimme silloin kauan sitten”, Percy iloitsi.
”Minä en voi! Minä odotan hänen lastaan!” Penelope huudahti epätoivoisena.
Äkkiä Percy ymmärsi koko hirvittävän totuuden. Että hänen itsekkyytensä oli pilannut sekä hänen että Penelopen koko loppuelämän. Hän ei osannut sanoa enää mitään, tuijottaa vain turtana eteensä, kunnes Penelope halasi häntä uudestaan. Kumpikaan ei sanonut mitään, enää ei ollut aikaa sanoille. Percy ei olisi halunnut irrottautua ikinä.
Mutta oli pakko. Ja elämä lähti taas soljumaan kiihkeää vauhtiaan, se vei mukanaan vaikka ei olisi tahtonut. Percy seurasi lehdestä Penelopen ja Thomasin hääilmoituksen ja sitten heidän lapsensa syntymäilmoituksen. Tytöstä tuli Julie. Percyä melkein hymyilytti, hän muisti miten Penelope oli jo koulussa päättänyt tyttärensä nimeksi Julie.
Elämä vei mukanaan. Percy tapasi töissä Audreyn, ja ennen kuin hän huomasikaan, he olivat jo kihloissa, naimisissa, saivat lapsia.
Vaikka Percylle ei enää juurikaan jäänyt aikaa ajatella Penelopea, hän kuitenkin jotenkin koko ajan kuvitteli, että he palaisivat vielä joskus yhteen. Penelope eroaisi miehestään ja hän Audreysta. He muuttaisivat suureen puutaloon, johon mahtuisivat molempien lapset. Percy pystyi oikeastaan näkemään helpommin Audreyn ex-vaimona kuin nykyisenä. Hän luuli, että niin kauan kun on elämää, on toivoa.
Niin sitä ehkä oli.
Tähän aamuun asti.
Sillä tänä tavallisena, harmaana tiistai-aamuna, Percy luki lehdestä kuolinilmoituksen. Penelopen. Ja maailma tuntui romahtavan, vaikka ulkoisesti mitään ei tapahtunut.
Surullisena ilmoitamme, että rakas vaimoni ja äitimme, Penelope Catherine Halliwell, omaa sukuaan Clearwater, on menehtynyt äkillisesti sairastuttuaan lohikäärmerokkoon muutama päivä sitten Pyhässä Mungossa. Häntä jäivät kaipaamaan aviomies Thomas, lapset Julie ja Peter sekä sukulaiset ja ystävät. Muistotilaisuus pidetään kotona perhepiirissä tänä sunnuntaina.”Kulta?”
Percy hätkähti. Se oli Audrey. Joskus nalkuttava, joskus suloinen Audrey-parka, jota Percy kyllä oli oppinut vuosien saatossa rakastamaan, mutta joka kuitenkin aina tulisi häviämään Penelopelle, hänen ensirakkaudelleen. Sylissään hänellä oli heidän viikko sitten syntynyt tyttärensä. Pikku Molly oli saanut sisaren.
”Minä mietin lapsen nimeä”, Audrey sanoi ja hymyili hellästi vauvalle.
Percy huokaisi. ”Emmekö me jo sopineet, että hän oli Lucy, sinun äitisi mukaan, niin kuin Molly on nimetty minun äitini mukaan?”
”Niin tietysti”, Audrey selitti, ”mutta lapsi tarvitsee toisen nimen. Mollyllakin on. Joten minä ajattelin, että jos se jotenkin sointuisi Mollyn toiseen nimeen, mutta en keksi mitään… keksitkö sinä? Molly on Molly Veronica.”
Percy mietti hetken, mutta vilkaisi sitten edessään olevaan lehteä. Sitten hän kuiskasi:
”Lucy Penelope.”
