Vaahteranlehtiin, S

[Lill-y]

Ficin nimi: Vaahteranlehtiin
Kirjoittaja: Lill-y
Ikäraja: S flawless lisäsi otsikkoon
Beta: Ei ole, joten virheistä saa ilmoitella
Genre: angst
Varoitukset: Kuolema mainitaan
Yhteenveto: Mä muistan sen vieläkin, vaikka siitä on seitsemän kuukautta, mä muistan sen enkä halua muistella. Mä yritän haudata sen vaahteranlehtiin.
A/N: Tämä on minulle todella henkilökohtainen, ja kirjoitin ihan vain purkaakseni tunteita. Ja sitten sain päähänpiston laittaa tänne. Siispä ensimmäinen julkaisuun päätyvä tekeleeni, kommentit olisivat ihania. (:


Mä katson ulos ja mietin, sataako siellä. Vai näyttääkö se vain, ihan niin kuin kaikki näyttää muulta kuin mitä se oikeasti on. Ihan niin kuin mäkin näytän muulta, enkä mä välillä itsekään tiedä itsestäni mitään.

Ilma väreilee ja puita vasten näkyy ohuet pisarat. Siellä sataa.

Kaikki on kai vähän paremmin nyt. Ei ainakaan ihan surkeasti, ja onhan sekin jotain. Onni kestää viisi sekuntia ja katoaa, piiloutuu vaatekomeroon tai vaahteranlehtien alle, sitten kun ne tipahtaa puista. Ne kimmeltää sateesta ja syksystä oransseina, kohta niistä tulee rumia ruskeita. Eikä niistä jää mitään. Uudet lehdet tulee, pieninä ja vihreinä ja kevyinä, ne elää vaahterassa ja kasvaa ja vahvistuu, ne tipahtaa pois ja unohtuu.

Vaahteranlehdet leijuu sun haudalle siellä kaukana, jos siellä edes on vaahteraa.

Mä olin tänäänkin koulussa. Mä kävelin luokassa toiseen riviin ja mietin, mitä mä siinä tein. Miksi kaikki ihmiset puhui ja häiritsi ja istui toistensa viereen paripulpettiin. Miksi mä istuin siihen tyhjälle paikalle, miksei kukaan huomannut mun hiljaista huutoa. Miksi mun täytyi edes olla siinä ja miksi mä vieläkin ahdistuin susta. Seitsemän kuukauden jälkeen.

Sen päivän ja sen yhden tietyn hetken mä varmaan muistan ihan liian kauan. Mä muistan sen vieläkin, vaikka siitä on seitsemän kuukautta, mä muistan sen enkä halua muistella. Mä yritän haudata sen vaahteranlehtiin.

Koko tämän päivän mun ajatukset harhaili tänne ja sinne, sun haudalle ja pois. Mä halusin katsoa ulos ikkunasta ja imeytyä sen läpi savuiseen asfalttiin, tuntea oppilaiden askeleet raskaina ja olla olemassa aina. Ikkuna oli liian korkealla, mä jatkoin laskemista.

Siihen mä hukkasin taas yhden päivän.

Ja nyt mä katson ulos ikkunasta ja kadehdin meidän vanhaa vaahteraa. Mä kadehdin sitä, että joka syksy se saa päästää irti. Hautautua lumeen, keväällä herätä ja kasvattaa pienet, vihreät lehdet. Sitten antaa niiden kuolla.

Vaikka sillä ei ole ketään. Sillä on vaan lehdet, jotka se pudottaa ja jättää maahan kitumaan. Jotenkin sä tulet mieleen siitä, sä sait aina mahdollisuuden. Sä yritit aina uudestaan ja olit tavallaan onnellinen, niin kuin meidän vaahterakin. Ennen kuin kaikki vietiin sulta, etkä sä voinut sille mitään.

Musta tuntuu, ettei siellä sadakaan. Ilma vaan huijaa mua taas, puut ja kaikki on ilkeällä tuulella.

Mä en tiedä mitään, mä istun ja ajattelen ja kahlaan läpi. Illalla vaahtera katsoo mua ikkunasta ja mä ajattelen sua. Mä haluaisin kertoa susta kaiken kaikille, kertoa talvesta ja hautausmaan lumesta, kertoa sun rikkimenneestä lahjasta. Mutta en mä vielä pysty siihen, mä en väitä olevani tarpeeksi vahva.

Mä en jaksa, mä katson ulos ikkunasta. Mä mietin, sataako siellä vai näyttääkö se vain.

[Narina]

Olipas nätti. <3

Tekstissäsi on jotakin tosi suloisen runollista - leikittelet sanoilla ja lauserakenteilla, taivutat ja pakotat sanat veikeisiin muotoihin. Runoihin viittaa myös tekstin ihana absurdius, puolikahjous; kaikki miellyttävät, haikean hupsut tavat ilmaista surua ja kaipausta.

Pidin vaahterasta. Tykkäsin siitä, kuinka kuvailit sillä olevan helpompaa. Annoit puulle sielun ja vertasit ihmistä puuhun. Pidin siitä, kuinka sanoit "Mä kadehdin sitä, että joka syksy se saa päästää irti." Jotenkin niin hienovaraista vihjausta ikävään. <3

Tekstin kömpelyys on ehkä hieman turhan klassisessa aiheessa. Osaat ottaa näkökulmaksesi jotakin erilaista, mutta pieniä kliseenpoikasia on silti päässyt juurtumaan sanojen väliin. Esimerkiksi tuolla kertojan istuessa yksin pulpettiinsa mulle tuli sellainen olo, että voi apua.

Mä halusin katsoa ulos ikkunasta ja imeytyä sen läpi savuiseen asfalttiin, tuntea oppilaiden askeleet raskaina ja olla olemassa aina.

Ehdoton suosikkini. <3 Suunnattoman ihanaa, herkkää, taiteellista. Oi.

Kokonaisuutena toimiva, kaunis ja sujuva. Nättiä tekstiä.

- Narina

[Lill-y]

Oi, oikein iso kiitos kommentistasi, Narina!

Mielenkiintoista kuulla tekstini olevan runollista, sitä en itse ole tullutkaan ajatelleeksi. Runoja kyllä tykkään lukea ja kirjoittaa, ehkä se siitä on tähänkin jäänyt.

Vaahtera on minulle henkilökohtaisesti tärkeä, mukava kuulla että pidit siitä. Ja kliseisyydestä... kyllähän sitä löytyy, nyt kun huomautit. Pitääkin laittaa korvan taakse ja vältellä jatkossa.

Vielä kiitos ihanasta kommentista, sait hymyn huulilleni. (:

[Tuhisija]

Siitä on pitkä aika, kun Sanan säilän puolella kävin, mutta nyt eksyin ja huomasin tämän.  Otsikko kiinnitti huomion ja sitä onnekseni klikkasin.  Oli kaunis teksti ja kuten Narina sanoi, minustakin leikittelit sanoilla ja lauserakenteilla ja oikein hyvin.

Oli mukavaa, että tässä oli vaahteraa ripoteltuna tekstiin vähän alkuun ja sitten tuonne loppupuolelle.  Lisäksi vertaus siitä, että vaahteralla on helpompaa, oli hyvä, kiva, ihana (adjektiivit hukassa) pätkä, kivasti kuvailtu.  Tekstistä huokui kepeästi kaipausta ja surua ja miulle tuli oikeasti vähän haikeahko olo tätä lukiessa.  Pisteet siitä.

Tekstissä oli monta kohtaa, jotka olisin halunnut lainata, mutta lainasin nyt nämä kaksi:

Mä halusin katsoa ulos ikkunasta ja imeytyä sen läpi savuiseen asfalttiin, tuntea oppilaiden askeleet raskaina ja olla olemassa aina.

Tämä oli ihanasti kirjoitettu ja muotoiltu.  imeytyä sen läpi kuulosti jotenkin niin ihanalta ja leikitellyltä.

Onni kestää viisi sekuntia ja katoaa, piiloutuu vaatekomeroon tai vaahteranlehtien alle, sitten kun ne tipahtaa puista. Ne kimmeltää sateesta ja syksystä oransseina, kohta niistä tulee rumia ruskeita. Eikä niistä jää mitään. Uudet lehdet tulee, pieninä ja vihreinä ja kevyinä, ne elää vaahterassa ja kasvaa ja vahvistuu, ne tipahtaa pois ja unohtuu.

Ihanasti puhuttu onnesta ja sen katoamisesta, varsinkin kursivoimassani kohdassa.  Ja muutenkin tuo lehtien kuvailu, kimmeltäminen sateesta ja syksystä ja uusien lehtien tulo, kasvu ja tipahtaminen pois.  Nättiä.

Ja loppu ja alku oli kivasti sidottu yhteen vesisateella.

Pidin tästä oikein paljon.  Kiitos

[Kotitonttu]

Tosi kaunista! Ei voi muuta sanoa.
Eli siis en viitsi samoja juttuja toistaa mitä Narina ja Tuhisija sanoivat.

Huomasin vielä sitten tällaisen pienen virheen.
'Ja' -sanan eteen ei tule pilkkua.

Illalla vaahtera katsoo mua ikkunasta, ja mä ajattelen sua.

Mutta Kotitonttu kiittää

[Lill-y]

Oho, tähänhän on tullut kommentteja!

Tuhisija, kiitos kommentistasi! Onpa mukava kuulla, että tartuit juuri tähän tekstiin, jos Sanan säilässä et muuten hirveästi aikaa vietäkään. Ja vielä mahtavampi kuulla, että pidit tästä. Hyvä, että se vaahteran toistaminen ja vaahteraan palaaminen toimi; jotenkin tuntui kivalta laittaa se tähän, kun se kuten sanottua on minulle tärkeä. Kiitos kehuista. (:

Kotitonttu, kiitos tuon pilkkuvirheen huomauttamisesta. Tuossa lausessa illalla tosiaan on yhteinen tekijä, korjaankin sen tuolta. Kiitokset sinullekin kehuista ja kommentistasi! (:

[raitakarkki]

Tulin Sanan säilän puolelle jonkin tällaisen tekstin toivossa ja ihana kun löysin tän!
Angst on mun lempparigenre varmaan ikuisesti, niin on aina ilo lukea hyvinkirjoitettua angstia. Genrestään huolimatta tää ei kuitenkaan ollu mitenkään raskas tai sellainen ahdistava. Toki noi ajatukset oli pohjimmiltaan tosi synkkiä ja surullisia, mutta olit kirjoittanut ne niin kepeästi, että lukeminen ei ollu vaikeeta.

Tuo henkilökohtaisuus tuo tähän ihan uusia ulottuvuuksia ja tekee tästä mielenkiintoisen - ei sillä, kuten sanoin, aihe on tietenkin masentava mutta can't help myself, tykkään angstista.

Sun kirjoitustyyli on oikein kiva, oli paljon kuvailuja, kielikuvia ja vertauksia. Se asfalttikohta oli mainio, varmaan mun lempparikohta koko tekstistä. Myös se "sataako siellä vai näyttääkö se vain" -juttu oli hieno, kuinkahan monta kertaa mä itse olen miettinyt samaa

Kiitos tästä ja toivottavasti kirjoitat jatkossa yhtä nättejä tekstejä! ♥

[Audrina]

Tämän otsikko Vaahteranlehtiin sai minut odottamaan jotain syksyistä. Jouduin kuitenkin hieman pettymään kun syksy jäi aika vähälle kuvailulle, mutta se ei ole todellakaan sun vika, vaan odotuksieni. Otsikko oli kuitenkin kaunis, ja sopi vallan mainiosti tähän!

Pidin tästä. Kuvailit kauniisti minäkertojan pahaa oloa; käsitin itse sen niin että paha olo on peräisin läheisen kuolemasta, kun kuvailit vaahteranlehtiä hauta-arkun päällä. Tunnelmaan pääsi helposti mukaan, plussaa siitä - vaikka itselläni oli häiriöntekijänä taustalla soimassa Madonna, joka on todella kaukaa haettua tunnelmaa, tähän tekstiin liitettynä. Tekstissä oli kauniita kielikuvia, niin kuin tuo asfaltin alle vajoaminen. Teksti oli periaatteessa aika virheetöntä, sanavalintasi mukavia, mutta jossain kohdissa tökkäsi.

Mä mietin, sataako siellä vai näyttääkö se vain.

Tuossa jotenkin tuo näyttääkö sana tökkäsi.

Kiitos kuitenkin hyvästä lukukokemuksesta! (---:

[Lill-y]

raitakarkki, angst on genrenä jotain hienoa, minäkin pidän siitä ja varsinkin sen kirjoittamisesta kovasti. Ja henkilökohtainen angst on asia ihan erikseen, kirjoittaminenkin tuntuu aivan toiselta kun elää tunteissa ja kirjoittaa omia ajatuksiaankin. Kiitos kommentistasi ja kehuista, onnistuit piristämään iltapäivääni valtavasti!
Audrina, käsitit ihan oikein, läheisen kuolemastahan tässä oli kyse, vaikka sitä ei nyt täysin suoraan kerrotukaan. Oi, hyvä, että tunnelma onnistui. Ja kiitoksia tökkimisen huomauttamisesta myös, siihen täytyy ihan oikeasti alkaa kiinnittää enemmän huomiota. Kiitokset!