Nimi: Enkeleiden lapsi
Kirjoittanut: Taruuu
Ikärja: S
A/N: Mitäs tästä nyt sanois, muuta kun että raapustelin tämän tunnissa yhdeltä yöllä ja päätin sitten laittaa tänne...
(Oliko hyvä idea?) Eka originaalini, hihhei! Kommentoikaa ja ilmotelkaa kirjotusvirheistä
Arvostan
***
Tyttö istui kivisillä portailla. Hänen vaaleat kullanhohtoiset hiuksensa valuivat hänen selkäänsä pitkin lainehtivina. Hän sulki merensiniset silmänsä ja antoi kyyneleidensä valua. Hänen sirot kätensä peittivät hänen kasvonsa ja hän nyyhkytti hiljaa.
Katsoin piilosta tyttöä ja kuvittelin hänelle tarinaa.
Tarinassani tyttö oli enkeli. Niin kaunis hän oli. Hän itki, koska hänet oli karkotettu taivaasta, sillä hän oli rakastunut ihmiseen. Se oli tabu. Tyttö ei ollut välittänyt, vaan oli jatkanut suhdettaan ihmiseen, kunnes varoituksista oli lopulta tullut totta. Tyttö oli karkotettu taivaasta ja lähetetty maan päälle elämään ikuista elämäänsä aina muuttumattomana, kunnes olisi oppinut katumaan tekoaan vilpittömästi. Tyttö itki koska hän ei osannut katua. Hän rakasti ihmistä, mutta ei osannut katua sitä. Hän ei kyennyt ymmärtämään, mikä siinä oli väärin. Ja ihminen rakasti häntä takaisin. Se oli kuin ihme. Tyttö ei koskaan ollut kokenut niin suurta ja vahvaa tunnetta ja niinpä hän kykeni vain iloitsemaan.
Hän kuitenkin suri kohtaloaan, sillä hän käsitti, että hänen rakastettunsa vanhenisi, mutta hän jäisi ikuisesti tähän tilaan. Hän olisi ikuisesti nuori. Hän itki nyt entistä rajummin. Hän painoi päänsä ja hänen kultaiset hiuksensa valahtivat peittämään hänen pienet ja sirot kasvonsa.
Hän ei tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen rakastettunsa oli kertonut tytölle, ettei välittänyt, vaikka tyttö olisi nuorempi kuin hän itse, mutta se oli ensisijaisesti tytöstä kiinni. Halusiko hän katsoa rakastettunsa kuolevan? Mutta tyttö tiesi, että vaikka hän lähtisi, vaikka hän yrittäisi unohtaa, hän ei pystyisi. Hänen rakastettunsa oli hänelle se ainoa. Hän ei koskaan kykenisi rakastamaan ketään toista.
Tytön nyyhkytys ravisteli jo hänen koko kehoaan. Hän näytti siltä kuin voisi pirstoutua sirpaleiksi, tai että tuuli voisi viedä hänet mukanaan. Hän näytti niin hauraalta ja kauniilta.
Astuin esille piilostani ja kutsuin häntä.
”Lilah”, lausuin hänen nimensä kuiskaten. Hän käänsi kyyneleiset kasvonsa minuun ja näytti kauniimmalta kuin koskaan ennen. Hänen kasvoillaan näkyi surua, katumusta ja tuskaa, mutta myös puhdasta rakkautta. Rakkautta vain minulle. Hän nousi seisomaan. Hänen valkoinen mekkonsa laskeutui hänen polviinsa asti.
”Minä ymmärrän nyt. Minä ymmärrän miksi minun tulisi katua”, hän sanoi itkun paksuntamalla äänellä, jossa kuului vielä häivähdys sitä kaunista sointia, mikä yleensä lumosi minut aina kun hän puhui. ”Olen itsekäs ellen kadu. Sinä et elä, jos olet kanssani. Sinä elät silloin vain minulle. Minä olen enkeli. Minä elän pitempään kuin sinä ja säilytän siis arpeni myös pitempään, mutta sinä… Sinä olet ihminen. Sinä kykenet unohtamaan. Tai ainakin kykenet pääsemään yli, jatkamaan elämääsi. Sitä minä sinussa rakastan.”
Hänen silmiinsä olivat taas nousseet kyyneleet. Silti hän hymyili lempeintä hymyä jota koskaan olen tai koskaan tulisin näkemään. Hänen selkäänsä kasvoivat hitaasti siivet. Ne olivat valkoisemmat kuin mikään, jota olin aikaisemmin nähnyt, mutta kun katsoin tarkemmin, huomasin aivan siipien tyvessä harmaan tahran.
”Tuo tahra… Se olen minä”, totesin ilmeettömällä äänellä. Pystyin ajattelemaan vain, että olin liannut hänen siipensä. Olin liannut enkelin siivet. Aloin itkeä lohduttomasti ja painoin pääni. Miten minä olin voinut liata jotain noin puhdasta ja kaunista?
Hän nosti pääni ylös ja hänkin itki taas.
”Minä kadun rakkaani. Minä kadun sinun vuoksesi. Me emme enää kohtaa”, hän sanoi ja hymyili minulle. Olin osannut odottaa tätä, en ollut yllättynyt vaan pohjattoman surullinen. En edes väittänyt vastaan sillä tiesin, että hän oli oikeassa.
”Hyvästi”, oli ainut johon kykenin sillä hetkellä, vaikka mieleni oli vain täynnä sitä, kuinka paljon häntä rakastin. Niin vahvaa tunnetta en osannut pukea sanoiksi, hän kyllä tiesi. Hän levitti siipensä ja nousi ilmaan. Hetkessä häntä ei enää ollut.
Hänestä jäi ainoastaan kaiku soimaan ympärilleni. Kaunis, kaunis ääni, jonka muistaisin ikuisesti. Hän oli enkeleiden lapsi.
”Rakkaani.”
//Kuura lisäsi ikärajan otsikkoon
