Nimi: Kaze, Hoshi ja hassu varjo
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei varoituksen aiheita
Yhteenveto: Pienet pennut lähtevät jälleen aamuisille retkilleen. Mutta toisin kuin aikaisemmin, nyt veljekset löytävät jotakin hyvin mielenkiintoista.
Tekijänoikeudet: Kaze ja Hoshi (oikeastaan miljöökin) ©
BanzaiLuffy. Muu vähä on minun päästäni lähtöisin.
A/N: Tämä on jonkinlainen fan ficci BanzaiLuffylle, jonka lupasin tehdä jo jonkin aikaa sitten. Hän tekee varsin mielenkiintoista animaatiosarjaa, Hänen maailma, kannattaa tutustua. (Ensimmäisen jakson voi katsoa
tämän linkin takaa.)
Halusin kuitenkin kirjoittaa Kazesta ja Hoshista pieninä vekaroina. Idean tähän oikeastaan sain jo ajat sitten, mutta loppusysäyksen antoi eräs musiikki Seiken Densetsu 3:sta,
Oh, I'm a Flamelet. (Hiroki Kikuta on nero!)
Omasta mielestäni tuo sopii tämän tarinan "taustamusiikiksi" aikas hyvin 8D
Ja halusin kirjoittaa vaihteeksi jotakin söpöä.
Kaze, Hoshi ja hassu varjo"Mennään tuonne!"
Kaksi hyvin nuorta koiranpentua syöksähti värikkäiden talojen rivistön reunustamalle kapealle kujalle niin nopeasti kuin suikin lyhyistä koivistaan vauhtia lähti. Etunenässä juoksevalla pennulla oli tummanruskea turkki, tosin hivenen vaaleamman ruskeaa väriä levittäytyi hännän alapuolelta, vatsan, rintakehän ja kaulan kautta aina päähän saakka, jossa se peitti kuonon ja posket, jatkuen suorana viivana silmien välistä niskaan asti. Hänellä oli kullankeltaiset silmät. Toisella pennuista oli kauttaaltaan harmahtava turkki, mutta tylsän tavallisen välttämiseksi oli pennulle siunaantunut turkkia koristamaan vaalea vinoneliön muotoinen kuvio kaulan tienoille sekä pikkuisen mustaa korvien päihin. Tällä tenavalla oli ruskeat silmät. Kumpikin pinkoi intoa puhkuen kovaa vauhtia eteenpäin ja pienten tassujen vipellyksestä jäi jälkeen ilmaan leijumaan kuivasta hiekasta noussutta pölyä. Korkealla yläilmoissa pilvipeite verhosi taivasta luoden synkeän varjon kaupungin ylle. Oli kuitenkin vasta aamu, ehkä se päivä vielä tästä kirkastuisi.
Pojat, Kaze ja Hoshi, olivat heränneet ennen aikojaan ja lähteneet omine lupineen ulkosalle touhuamaan. He olivat itse asiassa tehneet niin pari kertaa aiemminkin. Tosin, ensimmäisellä – ja hiukan toisellakin – kerralla Hoshi oli saanut suostutella veljeään tovin. Eivätpä kuitenkaan porukat kotopuolessa olleet huolissaan kaksikon aamuisista seikkailuista ulkona. Kotiväki kyllä tiesi, että pennut eivät kauas lähtisi hortoilemaan ja palaisivat vikkelään kotiin, kun heidän pienet massunsa alkaisivat kurnia.
Energiset pennut saivat niskaansa kärttyisiä katseita muutamilta aikaisin liikkeessä olleilta aikuistuneemmilta kaupunkilaisilta – niin ihmisiltä kuin koiriltakin – viipottaessaan heidän ohitseen kuin pienet tuulispäät. He eivät kerta kaikkiaan kyenneet käsittämään, kuinka jotkut jaksoivat riehua tähän aikaan vuorokaudesta. Mutta vaikka he nyrpistelivätkin, he pysyivät vaiti ja antoivat kaksikon peuhata kaikessa rauhassa.
Veljekset pysähtyivät läähättäen melko lähelle paria metallista roskapönttöä. Eivät he tosin uuvuksissa olleet, ei lähelläkään. Vastahan sitä oli vauhtiin päästy. Ruskeaturkkinen pentu, Hoshi, katsahti toisen suuntaan keltaiset silmät innosta tuikkien.
"Minä tiedän, mitä tehdään!" hän kuulutti veljelleen. "Lähdetään seikkailemaan talojen alle! Sieltähän voi löytyä vaikka mitä jännää!"
"E-en oikein tiedä…" Kaze vastasi epäröiden. Sieltä löytyisi vaikka mitä? Ajatus ei pahemmin houkutellut häntä. Mitä jos he törmäisivät häijyyn katukissaan? Tai… suureen mustaan, punasilmäiseen rottaan? Puhumattakaan siitä, että he ryömisivät pimeyden saartamina… Mitä jos he eksyisivät? Pelkkä asian ajattelu sai Kazen vapisemaan.
"Hei, älä pelkää! Jos siellä on jotain mörköjä, minä kyllä rökitän ne!" Hoshi yritti rohkaista arkailevaa veljeään. Kaze värähti. Oliko Hoshin ollut ihan pakko mainita mörötkin? Kaze oli juuri änkyttämässä velipojalle vastaan, kun yllättäen läheisten roskiksien luota kuului kova kolahdus. Harmahtavaturkkinen pentu säpsähti ja perääntyi pelästyneenä pari askelta. Hoshi oli myös yllättynyt äkillisestä äänestä, mutta kohta hän jo oli kiitämässä pöniköitä kohti, huudahtaen jälkeensä: "Katsotaan, mitä siellä on!"
Kaze pysyi etäällä samalla, kun Hoshi kurkisteli roskapönttöjen taakse.
"Hoshi, tule pois sieltä!" hän älähti toiselle. Hän liikahteli hieman rauhattomasti, mutta ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Velipoika ei vastannut hänelle, vaan jatkoi tutkiskelua. Kohta ruskeaturkki jämähti täysin paikoilleen, aivan kuin jokin olisi seisauttanut hänet katseellaan siihen paikkaan.
"Hoshi..?" Kaze alkoi käydä rauhattomaksi, kun toinen ei liikahtanutkaan. Eikä vastannut. Huoli veljestä melkein voitti pelon tunteen ja Kaze oli aikeissa lähestyä häntä, kun hän yhtäkkiä kallistikin päätään vasemmalle.
"Tule katsomaan, Kaze!" Hoshi kehotti. "Täällä on hassu varjo."
"Eh?" ruskeasilmäinen pentu äimisteli. Aluksi hän ei aikonut mennä katsomaan veljensä löytöä, mutta kun toinen heilutti iloisesti häntäänsä kumartuen hitusen katse kiinni jossakin, mikä oli roskisten luona, hänen epäluulonsa hälvenivät jonkin verran. Ihan riittävästi, että hän uskalsi tassutella hissuksiin veljensä luokse. Kaze odotti näkevänsä jäteastioiden luona mörön piileksimässä, mutta ei se ihan niinkään ollut. Tai tavallaan oli. Toisen pöntön takaa kurkki pieni, musta otus. Miten omituinen se olikaan. Ensinnäkin, se leijui hiukan maan pinnan yläpuolella. Toiseksi, se oli läpikuultava. Sen varjomaisesta hahmosta erottui pää, joka oli kuin pystykorvaisella, pitkäkuonoisella koiralla. Lisäksi sen ehkä aineettomasta kehosta pystyi erottamaan pienet etukäpälät. Takajalkoja sillä ei ollut – eikä kyllä oikein takakroppaakaan. Sen varjokeho vain kapeni ja kapeni alaspäin mentäessä, ja takapää muistuttikin nauhaa. Otuksen ulkonäkö toi mieleen aaveen. Kaiken kukkuraksi sillä oli vitivalkoiset nappisilmät, joilla se tuijotti herkeämättä veljeksiä.
"Se pelkää enemmän sinua kuin sinä sitä", Hoshi naurahti. Kaze tosin ei ollut täysin vakuuttunut asiasta. Pikkuisen varjo-otuksen nappisilmien tuijotus oli melko karmiva.
"Mikä tuo on?" Kaze kysäisi mulkoillen hermostuneesti roskapöntön takana kyyristelevää varjoa.
"Hassu varjo", hänen veljensä vastasi kuin hänen sanomansa olisi ollut ehdottoman oikea totuus. "Se on ihan harmiton."
"Mistä tiedät? Et voi olla varma."
"Olenpas. Katso vaikka."
Sanojensa painoksi Hoshi ojensi vasenta etutassuaan kohti otusta ja pamautti käpälänsä pehmeästi, leikkisästi pikkuisen eteen. Mutta toisin kuin pentu oli luullut, varjo ei lähtenytkään leikkiin mukaan, vaan pinkaisi salamana pois roskisten ja veljesten luota. Kaze säikähti tätä äkkinäistä liikettä ja hypähti sivuun.
"Hei, älä mene!" Hoshi huusi varjo-otukselle lähtien seuraamaan sitä. Mikä oli hiukan hankalamman puoleista touhua, sillä pikkuinen olento oli hyvin vikkelä. Ihan vain muutaman sekunnin ajan Kaze pähkäili, mitä tekisi, mutta päätti pian lähteä seuraamaan veljeään. Ja varjoa.
Koska varjolla ei ollut takajalkoja, joilla se olisi voinut pysyä pystyssä kaatumatta nenilleen, se ei juossut, vaan lensi ilman halki. Otus poukkoili sinne tänne pitkin kujaa hyvin, hyvin nopeaa vauhtia. Mutta yllättäen se katosi. Kazen silmissä se ainakin vaikutti siltä. Hoshi sen sijaan oli nähnyt, mihin se pieni otus oli livahtanut. Eikä aikaakaan, kun keltasilmäinen pentu kumartui erään talon edustalla ja kurkki sen alle. Pienet valkoiset nappisilmät toljottivat takaisin pimeydestä. Kaze tupsahti veljensä vierelle ja rohkeni hänkin tiirailemaan talon alle.
"Tule ulos sieltä", Hoshi houkutteli. "Ei me sinua purra."
Mutta olento vain tapitti heitä varjoista. Hoshi kallisti päätään oikealle. Ja otus teki samoin. Pienen hetken pentu tuijotti ihmetellen tuota nappisilmää, pudistaen sitten päätään kokeeksi. Taas varjo toisti saman liikkeen. Leveä hymy levisi pennun kasvoille.
"Se matkii sinua", Kaze totesi, hiukan hämmästellen. Hoshi hihkaisi riemusta ja pomppi innoissaan puolelta toiselle. Tietenkin pieni varjo-otus alkoi poukkoilla ilmassa. Hyvän tovin ajan kaksikko hyppelehti täysin samaan tahtiin. Ihan yhtä hyvin tuo pieni otus olisi voinut olla pennun oma varjo.
"Kokeile sinäkin", Hoshi kehotti veljeään, kun malttoi lopettaa hyppelyn. Toinen tuijotti häntä äimän käkenä, osaamatta vastata. Hitaasti hän siirsi katseensa veljestään pieneen otukseen. Muutakaan hän ei keksinyt, joten hän kohotti toisen etutassunsa maasta ja nosti sitä epäröiden hiukan maan yläpuolelle. Ja pieni otus teki samoin. Kaze oli yllättynyt, mutta myös riemuissaan. Enää ei tuo pikkuinen varjo tuntunut lainkaan pelottavalta.
Hetkeä myöhemmin kolmikko leikki kujalla iloiten. Todettuaan veljekset harmittomiksi, varjo oli liitänyt ulos piilostaan. Se ei ollut inahtanutkaan yhtikäs mitään, mutta mokoma pieni seikka ei pentuja häirinnyt. Heillä oli nyt uusi leikkikaveri ja vain sillä oli väliä. Totta kai, varjo osasi muutakin kuin matkia kaksikon liikkeitä. Vaikka olihan sekin ollut hauskaa veljesten mielestä. Tuolla hetkellä he leikkivät kimpassa hippaa. Kumma kyllä, vaikka olento niin häilyväisen oloiselta vaikuttikin, joka kerta kun jompikumpi veljeksistä kosketti sitä tassullaan, sen pieni keho tuntui kiinteältä. Olihan se toisaalta ihan järkeen käypää, sillä miten se olisi aiemmin onnistunut kolistelemaan roskapönttöjä, jos olisi ollut aineeton?
Kaze oli hippa, ja hän oli juuri saamassa olennon kiinni, kun Hoshi ilmoitti: "Minulla on hirveä nälkä!"
Kaze seisahtui niille sijoilleen vilkaisten veljensä suuntaan. Nyt kun asia tuli puheeksi… Oikeastaan hänkin alkoi olla jo melko nälkäinen.
"Minunkin vatsani kurnii jo", hän myönsi. Sitten molemmat vilkaisivat varjoa, joka leijaili ilmassa ihan lähellä. Eivät he toisaalta halunneet jättää uutta leikkikaveriaan näin pian, heillähän oli ollut niin hauskaakin.
"Käydään syömässä ja tullaan sitten takaisin", Hoshi ehdotti. Kaze nyökkäsi.
"Okei", hän vastasi ja nyökkäsi sitten varjon suuntaan. "Nähdään myöhemmin."
Seuraavaksi he jo juoksivatkin kovaa vauhtia poispäin, taakseen vilkaisematta. Yksin jäänyt varjo-olento vain leijui paikoillaan katsellen pentujen menoa. Vielä silloinkin, kun veljekset olivat kadonneet näkyvistä, se jaksoi tuijottaa samaan suuntaan. Hiukan se kallisti läpinäkyvää päätään vasemmalle, eikä sitä voinut kuin arvuutella, mitä se oikein mietti. Pienen hetken päästä olento katsahti äkkiä tummalle taivaalle, mutta käänsi pian katseensa pois siitä. Sitten se syöksyi salamana lähimmän mökkerön alle, millisekuntia ennen kuin ensimmäiset pisarat tipahtelivat taivaalta maahan.
Sinne se jäi odottelevasti värjöttelemään.
