Beatrize, kiitos paljon kommentistasi.
~*~
A/N: Tänään onkin sitten tällainen spurttipäivä, mutta pakkohan se on kirjoittaa kun jotain ideanpoikasia syttyy. Mutta lupaan, ettei tänään tule enää kolmatta lukua.
Tässä se toinen sitten olisi, josta selviääkin jo enemmän, mutta toinen salaisuus tulee tilalle;
~*~
Luku 2. Carlisle & Esme ~ Lääkärinä olo ei sittenkään ole aina niin ihanaa miltä tuntuuTaas yksi päivä sairaalassa, jokaisen ihmisen nykiessä minua käsivarresta potilaan luota potilaan luo. Tokihan he tuntuvat tietävän, että olen Forksin paras lääkäri, taitavin ja kaikista varmin liikkeissäni.
Kuitenkin juuri tänään, kun en olisi millään jaksanut käydä pitkiä keskusteluja yhden potilaan kanssa, joku sairaanhoitaja tulee luokseni, pyytää minua tarkistuskäynnille uusimman potilaan, Cassandra Mullown, luokse.
Huokaan hiljaa mielessäni, seuraan sairaanhoitajaa sovittaen liikkeeni tämän tahtiin, pysähdyn yhdelle ovelle kun hänkin pysähtyy. Tämä viittoo minua astumaan sisään, antaa minulle epäröivän hymyn, ja poistuu kiireisin askelin.
Minä astun huoneeseen, hymyilen Cassandralle kohteliaasti, kävelen tämän luokse ja tarkistan tippapullot ja muut tarkistuskierrokseen kuuluvat asiat. Vasta sitten istahdan sängyn vieressä olevalle tuolille, ja kohdistan luottavaisen katseeni häneen.
Cassandra nuolaisee huuliaan, vilkaisee minua ujosti, ja vaipuu sitten hiljaisuuteen. En painosta häntä, istun vain, ja olen selaavinani hänen potilastietojaan, vaikka muistankin ne jo ulkoa.
Nuorella tytöllä on pahanlaatuinen aivokasvain, josta hän ei voi parantua koskaan. Hän näyttää kuitenkin vielä suhteellisen terveeltä ja eloisalta, orvokinsiniset silmät ovat kirkkaat ja valppaat, mahonkisen ruskeat ja kiharaiset hiukset tuuheat ja kiiltävät. Ne muistuttavat minua koko ajan Edwardista, tuo mieleeni sen hetken kun olin hänen vierellään ja epäröin halusinko hänestä seuralaista poistamaan yksinäisyyteni. En ehkä olisikaan muuttanut häntä samanlaiseksi kuin minä, ellei tämän äiti Elizabeth niin kovin olisi vaatinut minua tekemään parhaani poikansa hyväksi.
Nyt Cassandra herättää minut mietteistäni epävarmalla kuiskauksellaan.
”Tiedäthän sinä, mikä minulla on?”
Katson häntä kiinteästi ja nyökkään. ”Aivokasvain.”
”Tiedät varmaan myös sen, että en voi parantua siitä.”
Säpsähdän huomaamattani, tytön ei pitäisi tietää vielä siitä, mutta hän on näköjään kuunnellut salaa minun ja hoitajien keskustelua yöllä, kun hänen pitäisi nukkua. Siltikin hän on ollut hereillä ja kuunnellut meitä tarkkaavaisesti.
”Tiedän”, vastaan epäröiden ja taas minuun huokuu se sama tunne kuin Edwardin vuoteen vierellä. Pakottava tarve pelastaa tytön henki, sanoi tämä siihen mitä tahansa.
Välillemme lankeaa painostava hiljaisuus, joka kestää minusta todella kauan. Kun tyttö lopulta puhuu, en odota hänen sanovan juuri niitä sanoja, mitä pelkään kaikista eniten.
”Tiedän perheenne salaisuuden.”
Hymyilen hänelle mahdollisimman ystävällisesti, vaikka haluaisinkin paeta tästä huoneesta mahdollisimman pian.
”Te olette vampyyreja, vai mitä?” Hän kuiskaa hennosti, ääni ei epäröi missään kohdassa.
Nyökkään hitaasti, koska en halua salata sitä, ei se kuitenkaan auttaisi mitään.
”Olet oikeassa”, vahvistan ja mietin, mitä Cassandran kuuluisi tietää perheestämme.
”Ja teistä joillakin on myös erikoiskykyjä, eikö niin?” Hän jatkaa hymyillen ensimmäistä kertaa.
”Niin on”, vastaan, enkä voi peittää äänessäni olevaa pientä varovaisuutta. ”Kolmella meistä on.”
Cassandra sulkee silmänsä hetkeksi, avaa ne sitten uutta innokkuutta täynnä.
Keskeytän hänet kohottamalla kättäni. ”Mistä tiedät tämän kaiken?” Kysyn ystävällisesti ja hitaasti, vaikka mieleni olisikin tehnyt huutaa se ilmoille jo aikoja sitten. Koskaan ennen kärsivällisyyteni ei ole tuntunut olevan näin kovilla.
”Äitini tuntee joitakin vampyyreja, esimerkiksi juuri teidän perheenne, ja olen salaa kuunnellut häntä öisin kun hän kirjoittaa päiväkirjaansa päivän kokemuksiaan.” Katson häntä kummissani ja hän jatkaa; ”Hänellä on tapana puhua ääneen.”
”Entä isäsi?” Kysyn lempeästi. ”Tietääkö hän vampyyreista?”
”Ei, ei tiedä.”
”Miten äitisi sitten voi tietää vampyyreista?” Jatkan kysymystulvaani, mutta viestitän katseellani, ettei hänen ole pakko kertoa mitään.
”Veljeni tulee joskus käymään öisin, kun äitini ja minä valvomme, vaikkakaan ei äiti tiedä, että olen hereillä”, Cassandra pitää pienen tauon ja jatkaa. ”Luulen, että veljeni on vampyyri, koska hän liikkuu jotenkin liian nopeasti ja hänellä on punaiset silmät. Ja tiedän tarkalleen vampyyrien ominaisuuksista, kun äiti on puhunut niistäkin ääneen, ennen kuin hän on edes kertonut teistä.”
Rypistän kulmiani epäuskoisena. ”Mutta entä jos veljesi on paha?” Kysyn hellästi, Cassandra säpsähtää, mutta pudistaa sitten päätään. ”En tiedä”, hän vastaa epäröiden. ”Mutta ei hän koskaan ole ainakaan meille tehnyt pahaa. Kun hän tulee luokseni, hänen silmänsä on täysin kirkkaan punaiset.” Taas Cassandra epäröi, mutta jatkaa; ”Hän toivottaa minulle hyvää yötä ja lähtee.”
Pudistelen päätäni hitaasti, tässä tarinassa on aivan liikaa katkenneita kohtia.
”Etkö usko minua?” Tyttö kysyy ja hän näyttää siltä, että aikoo kohta itkeä.
Taputan häntä hellästi päälaelle. ”Uskon, mutta etkö sinä olekaan koko aikaa sairaalassa?”
Cassandra hymyilee hennosti ja huokaa. ”En ole, minun omaislääkärini käskee minut välillä kotiin, koska hänen mielestään kodin turva on parasta lääkettä tässä vaiheessa.”
”Niin tietenkin”, nyökyttelen hymyillen ja kysyn minua kalvavan kysymyksen. ”Keitä perheeseesi sitten kuuluu?”
Tyttö räpyttelee silmiään epäuskoisena siitä, etten ole kysynyt sitä aiemmin, vaan olen hypännyt siitä suoraan vakavimpiin asioihin.
”Äitini Erika Mullown, isäni Mattheas Biers ja isoveljeni Riley Biers.”
Katselen häntä uteliaasti ja rypistelen kulmiani ”Biers” nimelle. Se kuulostaa tutulta, mutta päätän ohittaa sen tällä kertaa.
”Äiti ei halua luopua tyttönimestään”, Cassandra selittää minulle hymyillen.
Naurahdan kevyesti ja kallistan päätäni. ”Mitä muuta sinä haluat tietää, vai oliko tämä tässä?”
Cassandra miettii hetken ja kääntää sitten katseensa minuun. ”Miksi sinulla on melkein kultaiset silmät kun Rileylla taas on punaiset?”
Hengähdän syvään ja välttelen hänen katsettaan. ”Eikö äitisi ole puhunut siitä?” Kysyn aikaa pelatakseni.
Cassandra pudistaa päätään hieman ja katsoo minua odottavasti.
”No tuota…” Sanon hänelle varovaisesti. ”Yleensä punasilmäiset ovat pahoja, he juovat elääkseen ihmisenverta, kun taas minunlaiseni juovat elääkseen eläimen verta.”
Tyttö nyökkää ja sulkee silmänsä tällä kertaa väsyneenä.
”Jos jätän sinut nukkumaan, tarvitset lepoa”, kuiskaan hänen korvaansa ja nousen seisomaan.
”Carlisle…” Tyttö sanoo minulle hiljaa, anovasti. Käännyn hänen puoleensa, vaikka olen jo puolessa välissä ovea. ”Niin?”
”En halua kuolla.”
Nuo sanat saavat minut melkein singahtamaan takaisin sängyn luo, ottamaan tytön syliin ja viedä tämän sellaiseen paikkaan, jossa pystyisin muuttamaan hänet. Cassandra on kuitenkin vasta kaksitoista, aivan liian nuori vampyyriksi.
Hymyilen hänelle rohkaisevasti ja avaan oven takaisin sairaalan käytävään. ”Tulen katsomaan sinua taas huomenna, lupaan sen”, vannon hänelle ja poistun huoneesta sulkien oven perässäni.
Vilkaisen kelloa ja huomaan työaikani päättyneen jo puolituntia sitten. Yleensä olen tykännytkin viettää sairaalassa ylimääräistä aikaa, mutta tällä kertaa minulla on kummallinen tarve rynnätä kotiin ja kertoa heille kaikki mitä tänään on tapahtunut, erityisesti Cassandran vierailun kummallinen syy.
Kävelen rivakkaa vauhtia työhuoneeseeni ja heitän takin naulaan kärsimättömästi. Pyyhkäisen huoneen läpi katseellani, joka osuu pieneen paperinpalaan pöydälläni.
Rypistän kulmiani ja otan sen käteen. Siihen on kirjoitettu taidokkaalla kaunokirjoituksella kaksi uhkaavaa sanaa.
Vahdin teitä.Tungen lapun farkkujentaskuuni ja lähden kiireesti sairaalalta huikaten vain hyvät illanjatkot työkavereilleni.
~~*~~Talossa on täysin hiljaista kun astun sisään, etsin sinua heti katseellani, huhuilen nimeäsi.
Minua vastaan tulee kuitenkin Rosalie sanomatta sanaakaan. Hän tarttuu minua kädestä ja vie minut keittiöön, jossa kävimme eilenkin sen lyhyen keskustelun Alicen näystä.
”Suostuuko Bella kertomaan?” Kysyn Rosalielta sen ainoan kysymyksen, jota meistä jokainen miettii ja toivoo.
”Ei, mutta sinulla taitaa olla jotain asiaa meille”, Rosalie sanoo ja istuutuu Emmettin viereen silmät välinpitämättöminä.
Arvaan heti Edwardin lukeneen ajatuksiani, vaikka en ajatellutkaan muuta kuin Cassandran nimeä, joten istuudun ainoalle vapaalle paikalle sinun viereesi. Hymyilet minulle lempeästi. ”Miten päivä meni?”
Vastaan hymyysi ja nyökkään salamyhkäisesti. ”Hei, kulta.”
Edward katsoo minua kiinteästi pidellessään Bellan kättä omassaan. Katse kertoo minua aloittamaan.
Vilkaisen jokaisen perheenjäseneni kasvoja, niissä on pelkkää odotusta, lukuun ottamatta Bellaa, joka vain istuu paikallaan ja tuijottaa ilmeettömästi pöydän kiiltävää pintaa.
Yskäisen ja aloitan kertomukseni hitaasti, kerron jokaisenkin pikku yksityiskohdan, kaiken mitä Cassandra minulle tänään sanoi.
Lopuksi kaivan rypistyneen paperilapun housujeni taskusta ja asetan sen keskelle pöytää. Kukaan ei värähdäkään, sillä jokainen pystyy lukemaan sen samasta paikasta kuin istuu. Paitsi Bella, joka kumartuu pöydän yli, ottaa lapun käteensä ja lukee sen kasvot edelleen siinä tyhjänpäiväisessä ilmeessä. Hän tuijottaa sitä ainakin pari minuuttia ennen kuin hän vie sen nenänsä lähelle, nuuhkaisee sitä ja pudottaa sen lopulta takaisin pöydälle.
Kasvot ovat muuttuneet järkyttyneiksi ja epävarmoiksi.
”Bella?” Kysyn lempeästi. ”Tunnetko sinä Riley Biersin?” Jokainen sanomani sana tulee hitaasti, mutta varmoina.
Bella on puristanut kätensä nyrkkiin, hän yrittää jälleen lähteä huoneesta, mutta Edward painaa tämän alas olkapäistä.
Bella huomaa tappionsa, hän kohottaa vihaisen ja murheellisen katseensa minuun.
”Tunnen”, hän lopulta henkäisee, sanoen tismalleen saman sanan kuin eilenkin.
”Mistä?” Kysäisen rennosti.
Hän puristaa huulensa yhteen, ravistaa päätään. ”Minun ei ole pakko kertoa.”
Alice huokaisee vieressäni ja kumartuu itse Bellan puoleen. ”Onko tuo lappu Rileyn kirjoittama?”
”On”, vastaus tulee yhteen puristettujen hampaitten välistä. ”Päästäkää minut nyt menemään.”
”Bella rakas, tämä on tärkeää”, Alice jatkaa hellästi.
”Ihan sama”, hän ärähtää ja hypähtää pystyyn horjahtaen. ”Minun ei siltikään ole pakko kertoa mitään.”
”Bella!” Edward huutaa tämän perään, mutta ei yritä pysäyttää Bellan menoa.
”Jonkun täytyy puhua hänen kanssaan”, sanon kuiskaten ja vilkaisen Edwardia, joka nousee heti. ”Ei sinun. Emmett voisi olla paras vaihtoehto.”
Emmett virnistää ja aikoo nousta, mutta minä kohotan käteni kieltävästi. ”Ei tänään, huomenna. Hänen täytyy rauhoittua.”
Nyt vuorostaan sinä nouset seisomaan, tartut minua kädestä, ilmoitat katseellasi, että sinulla on kahdenkeskistä asiaa.
Nyökkään ja seuraan sinua kiltisti aina terassille asti, jossa käännyt puoleeni odottavasti.
”Niin, rakas?” Kysyn sinulta ja kohotan kulmiani leikkisästi.
”Minä… Minun täytyy lähteä muutamaksi päiväksi pois kotoa”, kuiskaat ja käännät katseesi lattiaan.
”Miksi?” Tiedän kysymyksen kuulostavan tylyltä, mutta sinä et taida huomata sitä.
”Minulla on asiaa yhdelle toiselle…”
”Minne sinä menet?” Tällä kertaa kysymykseni kuulostaa siltä, kuin pikkulapsi olisi sanonut sen.
”Minä en voi kertoa. Tapaamispaikka on salainen.” Yrität hymyillä rohkaisevasti, vakuuttaa minut, että et mene pahaa tekemään.
Totta kai luotan sinuun, olen aina luottanut, mutta et ole moneen vuoteen lähtenyt yksin pois luotamme.
Sinä arvaat ajatukseni ja naurahdat hiljaa.
”Tällä kertaa se on kiireellinen, olen pahoillani. Yritän tulla sieltä pois niin nopeasti kuin pääsen.”
”Milloin sinä lähdet?”
”Heti tämän keskustelun jälkeen.”
”Kai puhut minulle täysin totta nyt?” Kysäisen huolettomasti sinulta.
”Tietenkin, rakas”, vastaat ja halaat minua tiukasti. ”Sitä voisi melkein sanoa työtapaamiseksi. Hän vain haluaa kertoa minulle pari asiaa…”
”Mihin liittyen?”
Huokaat raskaasti olkapäätäni vasten. ”Rosalieen.”
”Mitä hänestä?” Sävyni muuttuu heti huolestuneeksi, isälliseksi.
”En tiedä itsekään.” Painat huulesi nenänpäätäni vasten ja naurahdat rennosti. ”Nyt minun täytyy tosiaan mennä.”
Nyökkään ja kiedon käsivarteni ympärillesi tiukasti, upotan kasvoni hiuksiisi. ”Hoida asiat kuntoon.”
”Hoitakaa tekin täällä. Minä ainakin haluan tietää kaiken mahdollisen Rileysta ja siitä, miten hän liittyy Bellaan.”
”Yritämme”, vastaan hiljaa, epäröiden.
Otan kasvosi käsieni väliin ja suutelen sinua rajusti huulille, jota en ole tehnyt pitkään aikaan. Vastaat suudelmaani yhtä rajusti, mutta pian vetäydyt pois anteeksipyytävä katse suloisissa silmissäsi.
”Minulla on tosiaan kiire”, sanot, painat minut tiukasti itseäsi varten ja irrottaudut sitten nopeasti. ”Pärjäilkää”, kuiskaat vielä ja annat yhden nopean suukon poskelleni ennen kuin olet poissa, pienen suhahduksen saattelemana.
”Totta kai me pärjäämme”, kuiskaan itsekseni ja astelen takaisin sisälle kummallisen turta olo sisälläni. ”Mutta Riley on meidän ongelmamme.”
Olen kuulevinani sinun heleän naurahduksen jostain päin metsää, mutta en voi olla varma, tämän päivän tapahtumien jälkeen en missään nimessä.
”Päivä kerrallaan, poikaseni”, muistan isäni sanoneen joskus. Hymähdän itsekseni, kun mieleeni palautuu tuollainen ihmismuisto, jota ei voisi melko varmasti muista näin pitkän ajan kuluttua.
”Niin, isä, päivä kerrallaan”, kuiskaan hiljaa ja naurahdan kevyesti. Kyllä vampyyrikin varmaan voi tulla ainakin osittain hulluksi.
