Title: Libidon henki-itsemurha
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Romance, slash, angst
Pairing: Cedric/Blaise
Rating: K-11
Summary:
… hänen sisällään leimahtanut libido oli voimakas ja syvä, raaka ja villi, ja jokaisella Cedricin kosketuksella oli voima herättää tuo voima jälleen henkiin…Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta:
Noorap, josta oli valtava apu ja joka pelasti tämän ficin perikadolta. Kiitos. <3
Tapahtuma-aika: LP:n aikana.
Words: ~ 660
Tense: Imperfekti.
Status: Oneshot, valmis.
A/N: Tämä on syntymäpäivälahja
Snitielle. Koska Snitie on fluffyilija ja minä angstaaja (kirjoittaessa siis), päätin yhdistää nämä kaksi piirrettä (tämä ficci ei ole kovin fluff, mutta silti). Näin syntyi tämä ficci, jonka kirjoitin synkkänä sadepäivänä mielessäni mussu Snitie. Kovin paljon onnea sinulle. <3 Samalla toivotan oikein paljon onnea
Werucalle, joka viettää syntymäpäiväänsä myös tänään. <3
Wikipedia: Libido on Sigmund Freudin kehittämä käsite, joka tarkoittaa elämänvoimaa. Libido on pohjimmiltaan seksuaalista.
*
Blaise oli valmis. Cedric seisoi yksin seinään nojaten, välillä painaen silmänsä kiinni kuin miettisi jotain erittäin tärkeää. Ei se voinut olla vaikeaa; Blaisen pitäisi vain kävellä Cedricin luokse ja sanoa se. Oli ollut äärimmäisen vaikeaa myöntää itselleen, että piti pojista, ja vielä Cedric Diggorysta, josta unelmoi puolet koulusta aina kotitonttuja myöten.
Se olikin pääsyy, miksi Blaisea pelotti. Hän ei halunnut osakseen häpeää eikä pettymyksiä, mutta hän tiesi, että Cedric oli juuri se, mitä hän oli hakenut niin kauan. Eikä hänen päätään saisi käännettyä kukaan. Hän ei enää jaksanut välittää nimensä tuomista velvollisuuksista, se kaikki oli turhaa. Blaise halusi kerrankin ajatella itseään, ennen kuin ajatteli äitinsä tai muiden puhtaiden velhosukujen mielipidettä.
Hän otti askeleen.
Cedric seisoi yhä seinää vasten, nojasi siihen niin vastustamattomasti, että Blaise halusi juosta hänen luokseen ja painautua niin lähelle, ettei heidän välissään olisi lainkaan etäisyyttä. Hän sai jotenkuten pidettyä itsensä kasassa ja saapui pian Cedricin luo.
Heidän katseensa kohtasivat.
”Öö… Cedric?”
”Mitä?” Cedric katsoi epäillen Blaisea. Yleensä luihuiset eivät suostuneet edes katsomaan häntä.
”Minä… Onko sinulla hetki aikaa?” Blaise kysyi ja hieroi kaulassaan roikkuvaa riipusta.
”Tuota, kai.”
”Minun piti sanoa sinulle, että…”
Sano se, ei se voi olla vaikeaa!”Niin?”
”Minä… Minäpidänsinusta!”
”Anteeksi, en saanut oikein selvää.”
”Minä pidän sinusta!” Blaise hengähti ja painoi päänsä. Kohta tulisi isku, ja nyt hän oli valmis kestämään sen.
Mutta mitään ei tapahtunut.
Blaise nosti katseensa hitaasti Cedricin silmiin. Hän hymyili.
”En usko sinua”, Cedric sanoi ja jatkoi, ”tässä on jokin juttu. Te luihuiset ette koskaan edes katsoisi minua päin. Etenkään sinä.” Blaise oli tyrmistynyt. Hän oli odottanut nauramista, pilkkaamista ja äänetöntä poislähtöä, muttei ainakaan todistelua.
”Et usko vai? Mikä siinä muka on niin uskomatonta? Sinuna olisin imarreltu.”
”Ei, en usko. Olet liian ylpeä sanoaksesi tuon ilman taka-ajatuksia. Ja olen typerä, jos uskon sinua.”
”Se on sinun menetyksesi. Olet sittenkin sellainen kuin kerrotaan: itsekeskeinen ja epäluuloinen.”
Blaise kääntyi ympäri ja lähti kävelemään poispäin. Tämä oli Cedricin menetys, ei hänen. Hän saisi koska vain uuden – ja paremman.
”Blaise, odota!” Blaise pysähtyi ja hymyili. Hän oli jollain tapaa aistinut, ettei Cedric jättäisi asiaa siihen. Cedric taisi ymmärtää, millainen aarre hän oli.
”Mitä nyt?” Blaise sanoi niin laiskalla äänellä kuin osasi kääntymättä.
”Olitko tosissasi äsken?”
”Mitä väliä sillä enää on? Olet jo valinnut.”
”En. Kerro.”
”Olin.” Blaise kääntyi ympäri.
”Oikeasti vai? Mutta kuinka me… Kaikki menisi aivan sekaisin.”
”Kaikki on jo sekaisin”, Blaise henkäisi ja käveli lähelle Cedriciä. Blaise otti askeleen eteen, Cedric taakse. Pian Cedric tunsi kovan kiviseinän takanaan. Enää ei ollut tietä, minne paeta.
”Olet minun”, Blaise sanoi hiljaa. Cedric värähti.
”Näytä se.”
Hetken he seisoivat ja katsoivat toisiaan; sitten Blaise painui kiinni Cedriciin ja puristi, hengitti sisäänsä elämää kuin hullu, ja Cedricin kädet olivat niin lempeät eivätkä työntäneet häntä pois.
Ja kun eräänä iltana Cedric painoi kaunisvartaloisen Blaisen alleen ja rakasteli tätä, Blaise tunsi syntyneensä uudestaan: hänen sisällään leimahtanut libido oli voimakas ja syvä, raaka ja villi, ja jokaisella Cedricin kosketuksella oli voima herättää tuo voima jälleen henkiin, valaa Blaiseen niin paljon elämää syvempää onnea, ettei enää mikään voisi häntä lannistaa.
Ennen viimeistä koetusta he vaihtoivat riipuksiaan. Cedric sanoi, että niin kauan kuin hän kantaisi Blaisea sydämensä alla, hän ei häviäisi milloinkaan. Ja kun Cedric katosi labyrinttiin, Blaise puristi riipusta nyrkissään haluamatta päästää irti.
*
Cedricin ruumis oli kylmä ja eloton, silmät täynnä jähmettynyttä jäätä. Blaise tiesi ennen kuin kukaan muu ymmärsi: Cedric oli kuollut. Oli paljon ihmisiä ja huutoja, mutta Blaise juoksi pois kykenemättä tuntemaa yhtään mitään. Jokin oli turtunut hänen sisällään, ja kun hän kaatui maahan ja itki ulos omaa elinvoimaansa, libidoaan, joka oli kuollut Cedricin mukana, Cedricin henki oli läsnä ja tunsi sitä samaa kipua kuin hänkin.
Maiden ylle lankesi rankkasadekuuro, joka todisti sen tosiseikan, jonka Blaise oli kieltänyt ottaessaan askeleen: hänen äitinsä epäonni miesten kanssa oli periytyvä ominaisuus. Unet piinasivat Blaisea yöllä ja hänestä tuli pinnallinen; lumoutunut vain omiin kasvoihinsa, joilta hän kätki surun ja tuskan syvälle sisälleen.
Hän oli kaunis ja ruma, elämän ruhjoma tyhjä kuori, joka ei osannut päästää irti ajoissa.
