// Alaotsikko: S, one-shot, George
Ikäraja: sallittu
One-shot
Genre: angst
A/N: Osallistuu Weasleyn perhepotretti -haasteeseen Georgella.
Vain toinen puolisko
Kaikkialla haisi hiki ja veri, se oli pistävä haju, ja jokin sai sen tuntumaan minun mielessäni hyvin huvittavalta.
Minun teki mieli osoittaa taikasauvalla itseeni ja lausua tappokirous jo pelkästään sen ajatuksen takia, aivan kuin en olisi muutenkin vain vaivoin saanut estettyä itseäni juoksemasta Tylypahkan korkeimpaan torniin, josta olisin hypännyt alas.
Minun toinen puoliskoni makasi edessäni äänettömänä, poissa luotani. Hän ei avaisi silmiään ja heittäisi huonoa vitsiä niin kuin minä tein, kun minulta kirottiin korva.
**
Istuin Kolmessa luudanvarressa lasillisella muutaman uuden ystävän kanssa. Olin tavannut heidät vastikään, tiesin heistä lähinnä vain nimen ja asuinpaikan. He olivat hilpeitä veikkoja, nauroivat elämän pienille iloille, ja minä viihdyin heidän kanssaan. Kilauttelimme kermakaljapullojamme toisiaan vasten ja pidimme hauskaa.
Illan myötä kermakalja vaihtui tuliviskiin, ja jutut muuttivat muotoaan. Nauroimme harvemmin mutta enemmän. Sitten eräs heistä osoitti minua ja kysyi: ”George, miksi sinulla ei ole toista korvaa ollenkaan?”
Jähmetyin paikoilleni tuliviskilasi puolitiessä kohti avointa suutani. Nielaisin. Pystyin juuri ja juuri vastaamaan. ”Se kirottiin pois. Sodassa.”
Vaikka oikeasti Kalkaros oli ollut meidän puolellamme. Yrittänyt pelastaa minut – Harry oli kertonut.
Laskin tuliviskilasin pöydälle ja nousin lähteäkseni.
”Hei, mihin sinä menet? En minä pahalla – anteeksi, en tarkoittanut – ”
Mutta minä olin jo mennyt.
**
Oli minun syntymäpäiväni. Minä itkin.
Olin polvillani maassa hautakiven edessä. Katselin kiveen kaiverrettua nimeä, vaikka en oikeastaan edes nähnyt sitä. Olin jo kiertänyt kaikki muut haudat: Creeveyn hauskan pikkupojan, Tonksin ja Lupinin. Tähän minä tulin aina viimeiseksi, sillä tälle haudalle minä pelkäsin tulla. Minä pelkäsin sitä muistojen ryöppyä, joka sai minut valtaansa joka kerta, kun ajattelin häntä.
Muistin meidät punomassa juoniamme, muistin kuinka hän sai loistavan idean pinnauspurtavista ja kuinka minä tajusin aina heti, mitä hän tarkoitti tai ajatteli. Muistan sen yhteenkuuluvuuden tunteen, joka oli vain ja ainoastaan meidän omamme. Me olimme syntyneet ja kasvaneet yhdessä, me olimme parhaimmista parhaat ystävykset, meitä ei oikeastaan edes ollut ilman toista. Se ei haitannut meitä, sillä me viihdyimme yhdessä, meistä oli ihanaa olla kaksikko eikä kaksi yksikköä, sillä niin me olimme paljon enemmän.
Oli minun syntymäpäiväni, mutta oli myös hänen syntymäpäivänsä. Hänen olisi kuulunut olla nyt tasan tarkkaan yhtä vanha kuin minun, me olisimme juhlineet yhdessä, koska meillä oli yhteiset ystävät ja yhteiset sukulaiset. Meillä olisi kuulunut olla yhteinen yritys, yhteiset asiakkaat ja yhteiset ideat, sillä vaikka ne kumpusivat aina toisen meistä päästä, toinen ymmärsi aina heti ajatuksen syvimmän olemuksen.
Minä olin nykyään niin yksin. Olin yhtä yksin kuin kaikki muut olivat tottuneet olemaan, mutta minulle se oli erilaista, minun ei kuulunut olla niin.
Tiesin, etten tulisi koskaan pääsemään siitä ylitse. En ehkä koskaan pystyisi sanomaan hänen nimeään ääneen, en ehkä koskaan pystyisi olemaan tietyissä tilanteissa ilman että se satuttaisi minua liikaa. Mutta se kaikki oli aivan oikein minulle, kun en ollut ollut hänen luonaan silloin kun se tapahtui, kun en ollut onnistunut astumaan hänen tilalleen. Toisaalta olin tyytyväinen: ainakin olin säästänyt hänet siltä tuskalta, että hän olisi ollut se, joka joutui olemaan hengissä ja suremaan.