Nimi: Pyyhi kipu pois, ole kiltti
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Fandom: Pikku Hukka -sarjakuva
Tyylilaji: H/C-draama
Paritus: Hiven Pikku Hukka/Veli Pontevaa
Ikäraja: S
Yhteenveto: Menettäminen sattuu. Kuinka päästä siitä yli?
Vastuuvapaus: Pikku Hukka ja Veli Ponteva ja kaikki muu mikä siltä näyttää kuuluu Disneylle, enkä minä hyödy tästä rahallisesti.
Haasteet:
Hieman tuntemattomampia fandomeitaKK: Haaste + Aku Ankka -lehti jossa sattui olemaan Pikku Hukkaa = inspiraatio. Siksi
Kommentit ovat erittäin tervetulleita.
Pyyhi kipu pois, ole kilttiSe oli viimeinkin tapahtunut. Se, joka oli vaaninut siitä asti kun possukolmikko muutti pois kotoa. Se kaikkein pahin, se josta pikkupossut näkivät painajaisia ja josta aikuiset puhuivat hiljaisella äänellä iltaisin kun lapset eivät olleet kuulemassa.
Sepe Susi oli saanut Veli Huilun ja Veli Viulun kiinni, eivätkä he tällä kertaa olleet päässeet pakoon. He olivat nyt... mennyttä. Poissa, ikuisiksi ajoiksi poissa, paikassa josta ei ollut paluuta. POISSA.
Veli Ponteva halusi itkeä. Hän ei kuitenkaan voinut, sillä enemmän kuin itkeä, hän halusi säilyttää arvokkuutensa rippeet muiden silmissä. Olihan hän jo itkenyt monta kertaa, mutta nyt, kun tapauksesta oli jo yli kuukausi, hän ei enää viitsinyt kulkea silmät punaisina ympäriinsä.
Kaikki muut olivat jatkaneet elämäänsä. Kaikki muut olivat päässeet yli viikossa, eihän se heitä koskettanut. Surunvalitteluja oli kyllä satanut, mutta eivät muut olleet aidosti surullisia. He olivat oikeastaan riemuissaan, Sepe oli lähtenyt saatuaan haluamansa. Nyt kaikki muut olivat turvassa, kokematta minkäänlaista menetystä. Veli Ponteva istui mökkinsä lattialla ja huusi. Kyllä hän töiden puolesta pärjäsi, hänhän se oli ennenkin tehnyt lähes kaiken, mutta hän tarvitsi seuraa. Mökki oli niin kovin kylmä nykyään, sänky oli yksinäinen öisin, aamuaurinko ei enää lämmittänyt.
Oven avautuminen keskeytti Veli Pontevan mietteet. Hän ei ollut kuullut koputusta, ehkä sitä ei ollut koskaan ollutkaan. Sisälle lankesi varjo. Varjo oli karvainen, hattupäinen hahmo, jonka Ponteva tunnisti sudeksi alta aikayksikön. Hän nousi seisomaan ja kirosi sorkkiaan jotka kopisivat kivilattiaa vasten, mutta nyt ei ollut aikaa välittää niistä.
Ovi raottui vähän lisää, ja Ponteva karjaisi. Hänen taloonsa eivät sudet tulisi, eivät niin kauan kuin hän oli kotona.
Huudon saattelemana possu syöksyi eteenpäin, repäisi oven kokonaan auki ja ponnisti loikatakseen suden niskaan, ja ehti myös toteuttaa aikeensa ennen kuin tajusi kuka ovella oli.
Possu ja susi kierähtivät avoimesta ovesta nurmikolle ja täysin vastaanpanematta susi jäi kaksikosta alemmaksi. Veli Ponteva oli tunnistanut entisen ystävänsä loikkansa aikana, mutta osin hämmennyksen, osin epävarmuuden vuoksi hän jäi tämän päälle istumaan heidän liikkeensä pysähtyessä.
”Pikku Hukka?”
”Veli Ponteva, minä... Minä olen pahoillani. Minä voin mennä pois jos sinä tahdot, mutta halusin tulla luoksesi kun pääsin karkaamaan isältä. Pysyvästi tällä kertaa.”
”Karkasit pysyvästi?” Veli Ponteva ei ymmärtänyt. Pikku Hukka huokaisi ja väisti katsetta.
”Isä vietiin pois. Vankilaan kai. Hän vähän... Villiintyi isossa kaupungissa. Eivätkä ne onneksi saaneet minua kiinni, joten halusin päästä sinun luoksesi, katsomaan miten... Miten voit.”
”Voi ei”, Veli Ponteva huoahti. No, ainakin Pikku Hukka oli selvästi yhä se sama joka hän oli aina ollut, Ponteva oli pelännyt pahinta tämän lähtiessä pois Sepen mukana. ”Tule sisään.”
Ponteva nousi ja Pikku-Hukka seurasi häntä taloon. Possu sulki oven ja laittoi teepannun tulelle. Kun vesi kiehui, hän lisäsi joukkoon teensakkoja ja niiden hauduttua kaatoi teetä kahteen mukiin jotka nosti pöydälle.
”Minä – anteeksi Veli Ponteva, mutta minulla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa. Saisinko minä jäädä tänne täksi yöksi?” Pikku Hukka kysyi epävarmasti.
”Totta kai sinä jäät. En minä ole vihainen sinulle Hukka”, Veli Ponteva tokaisi ja piti kyyneleensä edelleen sisällään. ”Me olemme molemmat ikäänkuin yksin nyt, mitä muutakaan me tekisimme?”
Ilta oli hiljainen vaikka oli vakuuteltu ettei mitään kaunoja heidän välillään ollut, ei puolin eikä toisin. Oikeita sanoja ei vain tahtonut löytyä. Kaksikko meni nukkumaan hiljaisuuden vallitessa edelleen, mutta pimeässä mökissä Pikku Hukan tarkat korvat alkoivat kuulla taas ääntä Pontevan suunnalta.
Tuhinaa, niiskutusta, levotonta pyöriskelyä. Pikku Hukka nousi varoen ylös omalta pediltään ja tassutteli Pontevan luo.
”Hei”, hän sanoi hiljaa ja Ponteva nousi istumaan. Hukka kömpi toisen viereen tämän sängylle.
”Hukka... Minä olen yksin.”
”Meitähän on kaksi.”
”Mutta sinä et ole he. Anteeksi, mutta et vain ole.”
”Mutta minä olen silti tässä sinun kanssasi.”
”Voi Hukka”, Veli Ponteva niiskutti nyt jo kovasti. ”Toivon niin ettei tätä olisi koskaan tapahtunut.”
”Niinhän me kaikki. Saanko jäädä nukkumaan sinun viereesi?” Pikku-Hukka kysyi, ja kömpi saman tien peiton alle Pontevan viereen. Possu tarttui tämän käpälään. Jossain syvällä hänen mielessään kyti ajatus, ettei hän saisi olla näin heikko, olihan Pikku-Hukkakin menettänyt isänsä, mutta se ajatus hautautui nopeasti. Hukka tuntui olevan niin vahva.
Se tunne kuitenkin hävisi kuin tuhka tuuleen sen myötä, että Ponteva kuuli Hukankin nyt tuhisevan siihen malliin että tämä itki kuten hän. Öisin mikään ei ole sitä miltä päivältä näyttää. Possu ei kuitenkaan sanonut enää mitään, ja niin kaksikko vain makasi sängyssä.
Veli Ponteva rauhoittui pikku hiljaa, ja sänkykin tuntui taas lämpimämmältä kuin aikoihin, mutta uni ei silti tullut heti. Hitaasti, hitaasti hän vaipui tiedottomuuden rajamaille ja niiden taakse, ja tiedostamattaan puristi Hukan käpälää kovemmin.
Kun he heräsivät aamulla, molempien olo oli pikkuisen parempi. He hymyilivät hiukan noustessaan ylös.
Päivät kuluivat verkalleen, kesä meni ohi, työnteko ja ajan kuluminen haihduttivat hitusen lisää tuskaa joka päivä, ja joka yö käpälä ja sorkka kohtasivat toisensa pitääkseen kivun loitolla myös pimeyden aikaan.
Talven tullessa Pikku Hukka ei enää kysynyt pitäisikö hänen lähteä vai jäisikö hän, hän vain kantoi polttopuita sisälle, sytytti tulen takkaan ja istui sen eteen Veli Pontevan tuodessa heille molemmille mukilliset teetä. Käpälä ja sorkka kietoutuivat yhteen tavalla, joka oli tullut niille jo tutuksi, ja kuitenkin siinä oli tällä kertaa mukana myös jokin uusi elementti, sellainen joka oli väläytellyt itseään jo aiemmin, mutta päässyt kunnolla esille vasta nyt. Ote oli hitusen tiukempi, mutta kuitenkin pehmeä, se viestitti etteivät he aikoneet koskaan päästää irti.