Nimi: Yksi kuiskaus
Kirjoittaja: Sädekehä
Genre: Fluffy
Ikäraja: S
Paritus: Lily/Remus
Vastuuvapautus: Rowling omistaa, minä leikin.
A/N: En suinkaan ole kyllästynyt J/S:ään, halusin vain kokeilla jotain muuta. Se oli oikeastaan aika haastavaa, vaikka pidinkin tämän kirjoittamisesta. En tiedä, onko tämä kovinkaan onnistunut kokonaisuus, mut omasta mielestäni sain tähän paljon sellaista, mitä halusinkin. Ja tämähän osallistuu sitten sataseen. (:
Kommentteja toivoisin! ~
---
Yksi kuiskaus
Minuutti. Toinen, kolmas. Remus juoksee portaat alas kiireellä, koskettaa kämmenselkää puolivahingossa. Hymy haihtuu huulilta, puna nousee poskille. Anteeksipyyntö. Toinen ja kolmas, neljännen kohdalla nauru kumpuaa huulilta. Tyttö hymyilee, keinuttaa itseään. Kaunis. Yhä edelleen, vuosienkin jälkeen. Suloinen hymy, kaihoisa katse ja siro kaula.
”Sinä voisit joskus näyttää, miten lennetään.”
Remus välttelee katsetta. Hykertelee ja sydän tuntuu raskaalta. Miten hän nyt sellaista voisi näyttää. Risuisella luudalla? Tyttö odottaa, silmät tuikkivat jalokiviä ja iloisia huomisia. Eikä Remus osaa vastata, takeltelee vain. Ja tyttö nauraa, sukii punaisia hiuksia, suutelee mansikkaisilla huulillaan ilmaa.
”Enhän minä edes osaa..”
”Opetellaan yhdessä.”
Kuiskaus. Toinen ja kolmas ja neljäs ja viides! Tyttö kirjoittaa muistiinpanovihkoon outoja sanoja, piirtää sydämiä ja hassuja koukeroita. Remus kurkottaa kaulaansa, näkee vain suloiset sormet, hennon otteen. Kuulee hymähdyksen, tuntee suukon.
”Lähdetkö kanssani katsomaan kuutamoa?”
”Mitä?”
Tytön silmät ovat utuiset. Nauru kirii yössä, sukeltaa lammen pinnan alle ja kerää helmiä. Remus hymyilee kainosti, empii tarttua kädestä. Tyttö on nopea, tarttuu ensin. Ote on hellä, huomaavainen. Täynnä satumaista taikaa ja ilmassa leijuvia tähtiä. Voi kuinka onnellinen Remus onkaan!
”Haluaisitko sinä auttaa minua Muinaisissa riimuissa, ne ovat toisinaan hankalia..”
Nielaisu. Toinen, pelokas kolmas. Tyttö räpyttelee silmiään, tekee sen tahallaan. Remuksen kädet ovat nihkeät, hän ei kuitenkaan irrota otetta. Hymyilee vaan, valjusti. Tyttöhän osaa jo kaiken? Hennot vihjeet, salat ja tunteet. Kirjoittaa, lausua, tulkita. Täydellisesti. Mitäpä tyttö ei osaisi?
”Luulin sinun osaavan hyvin..”
”Auttaisit nyt, Remus. Se olisi suloista.”
Suloista? Miljoona kertaa suloisempaa kuin Remus voisi koskaan kuvitellakaan. Ja taas se hymy, tyttö on niin kaunis. Letittänyt hiuksensa nutturalle, sipaissut punaa poskiin. Ja entä huulet, ei Remus tohdi edes katsoa. Nyt tarttuu jo käteen varmana, tyytyväisenä. Se saa tytön sydämen hyppimään riemusta, Remus tuntee sen. Ohuen paidan läpi, selkeästi.
”Minä viihdyn seurassasi.”
Katse. Toinen ja kolmas. Sitten siirrytään tuijottamaan lankkulattiaa. Tyttö nauraa, pitää kädestä ja suukottaa poskea. Karheaa ja arpista, silti tytön mielestä niin kaunista. Tunne on mahtava. Remus vilkaisee, kerran jos toinenkin. Voiko olla mitään noin vihreää? Kaunista, herkkää, rakasta? Posket punehtuu taas, voisiko tyttö rakastaa häntä takaisin? Yhtä palavasti, ehdoitta?
”Niin minäkin, Lily. Niin minäkin.”
Ilta. Kolmas, tuhannes, miljoonas. Suudelma, ja toinen. Tyttö sipaisee kullalla koristeltuja hiuksia, kuiskailee tuttuja nimiä, sanoja, äänteitä. Maistuu kirsikalle, halulle ja valolle. Eikä Remus ymmärrä tähtien himmeää tuiketta, ei muiden hymyjen laimeutta. On vain tyttö, Lily, kauneus ja lämpö.
”Olemmehan me tässä aina?”
Kysymys. Tällä kertaa Remuksen. Tyttö taivuttaa kaulaansa, kohottaa leukaa ja hykertelee hopeisessa valossa. Paino siirtyy rintakehälle, kädet harovat hiuksia.
”Totta kai.”
Lupaus. Toinen, kolmas, kaunis ja haavoittumaton. Kumpikaan ei ymmärrä haurautta, muutoksia. Tyttö vain koskettaa pehmeästi, suutelee Remuksen toiseen ulottuvuuteen ja lupaa rakastaa. Ääneti, hiljaisin kuiskauksin ja sanoin.
”Aina.”
Yksi kuiskaus. Ja se tekee molemmat onnellisiksi.
