Nimi: Minä rakastan, minä välitän vieläkin
Kirjoittaja: R.H.E
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Johanna/Janina
Genre: femme, draama, angst, romance
Vastuuvapaus: Hahmot ja juoni kuuluvat minulle, lyriikat taas ovat kappaleesta 'Laula Ihmisille'. Siitä myös tarinan nimi ja inspiraatio.
A/N: Eilen konfiksessa rakastuin erääseen kappaleeseen, jota piti sitten kuunnella ja hankkia inspakin ^^ Toivottavasti kirjoitusvirheitä ei ole paljon...
Lukekaa ja antakaa palautetta, niin olen tyytyväinen
***
Tunnelma avarassa salissa on vähintäänkin sekava. Valkoiset, pitkät helmat laskeutuvat putouksina konfirmaation jälkeiseen tilaisuuteen valmistautuvien ihmisten jaloille, kenen korkokengille ja kenen pikimustille puvunkengille, mutta joka tapauksessa aivan liian alas näyttääkseen huolitelluilta. Innosta punoittavat kasvot kertovat juhlan onnistuneen odotetulla tavalla, ei kukaan enää jaksa muistaa pientä töppäystä ensimmäisen virren kertosäkeessä. Ei ketään lopulta kiinnosta, meneekö loppunuotti mollissa vai duurissa.
Käännähdän hymyillen parhaan ystäväni puoleen. Hänen platinanvaaleat hiuksensa kehystävät keijukaismaisia piirteitä ja korostavat syvänsinisiä silmiä, jotka hohkaavat samaa kiihtymystä kuin omatkin ilmeeni. Janinan huulet nykivät, hampaat vilahtavat vähän väliä, eikä naurusta tule loppua kun joku porukasta letkauttaa papillemme saarnan sanavalinnoista. Seuraan tyytyväisenä ystäväni iloa.
"Nyt laulamme vielä yhden kappaleen", miespappi kajauttaa huomiotamme vaatien. Kaikkien katseet kääntyvät häneen, joskin omani viivähtää vielä merensinisissä silmissä.
"'Laula ihmisille' on sen nimi, pitäisi olla teillekin tuttu."
Hymy kasvoillani hiipuu. Veisukirjaa selattuani kyseinen kappale on jäänyt väkisinkin mieleen, eikä ainoastaan positiivisella tavalla. Kauneinta ja surullisinta mitä tiedän, mietin hermostuneena. Janina vilkaisee minua mietteliäänä. Käännän kasvoni vastakkaiseen suuntaan aavistuksen liian myöhään, joten hän ehtii huomata epäröintini. Hän ei kuitenkaan sano mitään.
Ja niin kappaleen valmistelu alkaa. Meidät järjestetään siistiin riviin salin keskelle ja pyydetään laulamaan niin kovaan ääneen ja tunteella kuin pystymme, onhan tämä rippileirin viimeinen yhteinen hetki.
Pelaan aikaa pyytämällä lupaa lähteä vessaan juuri kun laulu on alkamassa; lapsellista, huutaa omatuntoni. En kuitenkaan välitä kuunnella, vaan livahdan ovenraosta käytävälle.
Tyttöjen vessan valot on saatu kuntoon, joten ne heijastavat kuvajaiseni peilistä yhtä luonnottomana kuin halogeenilamput yleensäkin. Tutkailen hiljaa näkymää. Toffeensävyiset hiukseni on kiinnitetty kauniisti päälaelle, mutta kevyt tunnelma ei jatku enää kasvoilleni. Silmät tuijottavat kuopistaan tuskaisina, marmorinvihreiksi tummenneina, kosteina.
Lyön nyrkillä altaan reunaa ja suljen silmäni. Hetken pimeyden jälkeen näen taas hänet; Janinan pyörryttävät, safiiriset kauriinsilmät ja enkelien kehräämät hiukset, vaaleat ja kapeat huulet hymyyn taipuneina, pää kallistettuna koiranpentumaisella tavalla.
En ole vieläkään päässyt hänestä yli.
Suhteemme alkoi vaivihkaa vuoden kestäneestä ystävyydestä, kesti ruusunpunaisena onnenaaltona tuplasti sen määrän, ja kuoli sitten kuihtuvan kukan lailla hitaasti mutta varmasti. Kummallakaan ei ollut aikaa, kumpikaan ei uskaltanut yrittää pidemmälle. Pelko ja muiden ihmisten mielipiteet asettuivat lopulta väliimme.
Se oli kuitenkin Janina, joka puki ajatukset järkevään muotoon, ilmeenkään värähtämättä selvitti miten asioiden pitäisi olla ja ilmaisi sitten halunsa palata entiseen. Ja minä, sokeana hänen näkemykselleen hyväksyin kaiken, silmät kyynelissä uskoin, että niin todella oli.
Me jatkoimme ystävinä.
Unohda hänet, omatuntoni kuiskailee huolissaan. Hän välittää silti, se myös lupaa taivutellen.
Mutta minä en osaa, en vaikka kuinka yritän. Sisimmässäni tiedän, että suhdetta ei voi rakentaa yksin eikä toista voi vasten tämän tahtoa pakottaa mihinkään. Enkä minä halua pakottaa häntä, haluan vain hänen ymmärtävän ja rakastavan niin kuin ennen.
Ovi aukenee hiljaa ja tunnistan heti Janinan kevyet askeleet.
"Johanna, sinua kaivataan", hän sanoo hiljaa, pyytävästi. Painan pääni ja välttelen taas hänen katsettaan.
Janina tulee selkäni taakse ja kietoo ohuet kätensä ympärilleni. Siro leuka asettuu kuin vahingossa olkapäälleni hänen puristaessaan vartaloani kosketuksenkevyesti. Ja kun nostan katseeni peiliin, näen siellä kahdet silmät; omani, kosteina kiiltelevät vihreät ja huolestuneet siniset.
"Sinä suret vieläkin", kuiskaa pehmeä ääni korvaani. Nyökkään vaisusti.
Siniset silmät sulkeutuvat. Alan kuulla hiljaista hyräilyä aivan korvani juuressa, alkaen ensin matalalta mutta kehittyen sitten mitä koskettavimmaksi lauluksi, jonka jatkuessa kyyneleet alkavat tipahdella poskilleni äänettömästi.
"Katso silmillä itkevän
Silmillä nauravan
Katso silmillä kuolevan
Katso silmillä syntisen
Silmillä rakkauden, joka voittaa kaiken sen
Katso silmillä voittajan
Silmillä sokean
Silmillä väliinputoajan
ja maalaa sydämestäsi kaikki se"Nyyhkäisen tukahtuneesti. Jos joku juuri nyt avaisi oven, hän näkisi tilanteen niin kuin minä sydämeni pohjasta toivoisin sen olevan.
Ajatuksen seurauksena yritän kohteliaasti vetäytyä pois, mutta Janina pidättelee minua tiukasti. Keskityn taas hetkeksi hänen hyräilyynsä, mutta laulun seuraava kohta kiinnittää koko huomioni lopullisesti.
"Kerro liikkeillä tanssijan: minä rakastan, minä välitän vieläkin", Janina hymisee ja laskee kätensä vyötärölleni. Enää en erota laulun sanoja, mutta kun hän pian kuiskaa korvaani normaalilla äänellään, ymmärrän sanoman täydellisesti; "Vaikka emme olekaan rakastavaisia, sinä olet minun. Sitä minä sinulta pyydän, ja tiedän ettet kieltäydy."
Enkä minä sano ei, sillä rakastan häntä liikaa tehdäkseni niin.
*
