Tomin näkökulmasta isänsä perheen murha
Vihan ja katkeruuden tuhrima mieli
kirjoittaja Lauranood
ikäraja K-11?
tyylilaji Angst, horror
tiivistelmä Tomin näkökulmasta isänsä murha
varoitukset öh, kolmetoista vuotias tappaa isänsä ja isovanhempansa, kiduttaen ensin heidän mieliään.
A/N Minulle tuli vain inspis kirjoittaa tästä tapahtumasta nuoren Tomin näkökulmasta. Sitä vihaa ja katkeruutta mitä hänen mileensä on mustunut isänsä takia.
Katson taloa, jossa niin sanottu isäni asuu. Viha kuplii vyörynä sisässäni. Vihan kuplat polttelevat kurkkuani ja haluan kiljua. Mitä syntymätön lapsi voisi tehdä, jotta olisi saanut elää myös isänsä kanssa, ei mitään. En voinut tehdä mitään. Hän oli tuominnut minut orpouteen. Hän oli tappanut äitini, riistänyt hänen elämänhalunsa. Palannut omien vanhempiensa helmaan, suostumatta uskomaan, että hänellä oli lapsi, lapsi, joka oli nimetty hänen mukaansa.
Seisoin porteilla ja odotin jotakuta avaamaan. Näin vanhan miehen tulevan porteille ja katsovan minuun epäillen. Soin hänelle poikamaisen hymyni ja hän ärähti minulle: ”Mitä haluat, kuka olet?” Hymyilin kieroutuneesti. ”Haluan tavata isäni. Olen Tom Lomen Valredro, hänen poikansa”, totesin tyynen kohteliaasti. Miehen silmät pullistuivat melkein päässä. Se sai ivallisen naurahduksen karkaavan huuliltani.
Mies päästi minut sisään ja ohjasi salonkiin. Seisoin selkä päin ovea. Olin dramatiikan mestari ja halusin kuulla heidän kiljuvan. Väittävän valheitaan. Uskottelevan itselleen, etten minä ollut heille mitään sukua. En tavallaan ollutkaan. Olin Luihuisen perillinen, aito velho, jonka isä oli vain typerä jästi, jonka isä hylkäsi hänet ennen syntymäänsä.
Olisinko tällainen, jos hän olisi kasvattanut minut. En. Minä olisin onnellinen poika, jolla olisi molemmat vanhemmat, mutta isäni takia minulla ei ole enää ketään eikä mitään. Olen yksin ja haudon kostoa. Koko maailma tulee kärsimään siitä, että minua on kohdeltu kaltoin syntymästäni lähtien. Minua on väitetty sairaaksi ja haukuttu. Pilkattu ja yritetty lähettää hoitoon. Minä kostaisin. Haudoin mielessäni tapaa, jolla koko maailma joutuisi kärsimään. Oli minulla jo suunnitelman alku. Minun pitäisi vain elää ikuisesti ja se haittasi Lordi Voldemortin suunnitelmia. Hirnyrkki oli ainoa vaihtoehto, mutta mitä kävisi jos loisi enemän kuin yhden? Se sai minut epäröimään.
Kuulin kolmen ihmisen saapuvan huoneeseen. ”Kuka olet?” kuului vanhahkon miehen uhkaava ääni. ”Sitä teidän ei tarvitse vielä tietää istukaa”, komensin pehmeällä äänelläni. Nainen ainakin istui heti, hän oli sulaa vahaa käsissäni. Aivan kuten äitini isäni käsissä. Katkeruus kupli kurkkuuni kun ajattelin isääni, joka oli tuhonnut elämäni, äitini elämän.
Minä olin harvoin niin tunteellinen kun mitä olin äitiäni kohtaan, joka oli yrittänyt sentään pitää minut hengissä, vaikka itse oli roikkunut kuoleman partaalla. Ilman minua hän olisi saattanut jopa selvitä. Olin tappanut melkein kaikki, jotka olivat kaltoin kohdelleet äitiäni. Isäni ja hänen typerä ylevä perheensä olivat seuraavia. ”Poika, me olemme yhä täällä”, kuului miehen kyllästynyt ääni. ”Hyvä”, totesin laiskasti.
”Kuulimme mitä ihmeellisimmän tarinan, että sinä olet poikani poika, mutta sehän oli vale, vai mitä?” kuulin naisen sopottavan. Hymyilin itsekseni. Oli ihanaa pilata tuon naisen fantasia unelmapojastaan. ”Ei, tarina oli aivan totta”, sanoin ja yritin pidätellä hymyäni. Pystyin kuvittelemaan saastaisten jästien ilmeen. ”Se on mahdotonta!” miehen ääni kuului. Isäni oli ja pysyi hiljaa. Se huvitti minua. Menneisyys palaa, ajattelin.
”Ei se ole mahdotonta. Ettekö ihmetelleet miten hän katosi ja tuli takaisin? Hän hylkäsi minun äitini ja siinä sivussa minutkin”, totesin julmalla ja syyttävällä äänellä. ”Valehtelet!” sanoi ääni. Hieman samankaltainen kuin omani, mutta minulla oli ylevämpi. Salazarimaisempi. Se sai minut hymähtämään. Olinko kiduttanut isäni mieltä tarpeeksi? Pitäisikö päästää hänet tuskistaan ja häpeästä? Ei tietenkään, hänen piti kärsiä. Hänen vanhempiensa piti tietää totuus, piti hävetä poikaansa ennen kuolemaansa.
Huokaisin syvään ja teatraalisen surullisesti. ”Minun äitini oli kuolla kun isäni jätti hänet. Hän menetti kaikki voimansa, koska olit hänen ainoa toivonsa kamalan isän ohella. Hänen isänsä pahoinpiteli häntä ja komenteli häntä. Sinun piti olla hänen pelastuksensa, mutta sinä jätit hänet”, sanoin teatraalisen pettyneellä äänellä syytellessäni isääni. Kuulin henkäyksiä ja hymy kapusi kasvoilleni.
”Hän meni puoli kuolleena orpokotiin ja synnytti minut. Hän kuoli tunti sen jälkeen ja minä kasvoin maailmassa yksin. Minua rankaistiin, koska olin erilainen. Minua pilkattiin, koska olin mitä olin. Olin erikoinen olin se syntipukki. Se jota aina rankaistiin”, sanoin ja tunsin vihan valtaavan mieleni kun muistelin kaikkea sitä, jota olin joutunut isäni takia kärsimään. Vihani häntä kohtaan vain kasvoi, mutta he eivät olleet vielä valmiita kuolemaan.
Minä en voisi epäonnistua. Minulla oli Avada Kedavra. Olin harjoitellut sitä Tylypahkassa kielletyssä metsässä pikkulintuihin ja muihin pieniin eläimiin. Minä pystyisin siihen. Olin valmis viimeistelemään esitykseni. Odotin vain sitä yhtä lausetta. He haluaisivat, että kääntyisin. Todistaisin olevani heidän poikansa lapsi. Kasvatin vihaani ajattelemalla kaikkia niitä vuosia, kaikkea sitä vääryyttä.
Ja lopulta kuulin vanhanmiehen äänen. isoisäni, joka kuolisi pian. ”Näytä kasvosi meille, huonotapainen poika! Ja sitten saat todistaa, ettet valehtele!” mies komensi. Huokaisin teatraalisesti. ”Häpeän kasvojani”, huokaisin. ”Ihan sama, käänny ja esittäydy tai poistu heti!” mies komensi. Käännyin teatraalisen hitaasti ja loin katseeni kulmieni alta. Ojensin käteni ja sanoin kirkkaalla mahdollisimman isäni laisella äänellä. ”Hei, minä olen Tom Lomen Valedro.”
Jokaisen kasvoille ilmestyi kauhunnaamio. Tiedän mitä he näkivät, täydellisen poikansa kopion. ”Tai Lordi Voldemort, miettikää sitä miten haluatte. Avada Kedavra!” huusin ja vihreä valo välkähti. Päätti heidän elämänsä, lopetti kärsimyksen ja tuskan. Lievensi vihaani, mutta koko maailmalle tulisi sama kohtalo, jokainen tulisi kärsimään siitä, että minua oli aina kohdeltu kaltoin. Tämä olisi Lordi Voldemortin alku.
Kävelin pois jättäen ruumiit jälkeeni. ”Hirnyrkit, tarvitsen hirnyrkit”, hoin kadotessani metsikköön. Jättäen saastaisen isäni perheineen odottamaan löytäjäänsä.
