Arte
Kiidoos palautteesta ja kiva että miellytti ja sai mielenkiintosi heräämään ! Voi, ihana ilmaus tuo "nuoren oloista tekstiä" :--) ! En siis tarkoita että se jotenkin loukkaisi, mutta voisin sanoa että fiilaan itse aika samalla tavalla kun luen näiden Finin huippukirjoittajien tekstiä. Ja joo, myönnän itsekin että olen melko huono pilkkujenkäyttäjä. Tosiaan, uskon myös siihen että harjoitus tekee mestarin ja siksi voinkin jo pyydellä anteeksi; tulevissa ficeissäni tulee varmasti olemaan liikayrittämistä mikä ei aina välttämättä ole hyväksi.
Sukuvihasta en paljasta mitään, vaikkakin tiedän jo itse että mitä sen suhteen tässä tarinassa teen!//: Arte yhdisti viestit.
/Okoko jees kiitti !
2. luku
Lontoosta itään
”Älä naurata!”
Justin oli melkein kaatanut höyryävän kuuman kaakaon syliinsä ja vetänyt kulauksen väärään kurkkuun. Asetettuaan mukinsa turvallisesti takaisin pöydälle tuo jäi katsomaan minua ruskeilla mantelinmuotoisilla silmillään. Nyökkäsin ja annoin pienen hymyn kareilla huulillani, joskin hiukan epävarmana. En osannut lukea edessäni istuvan tummatukan kasvoja, en niiden ilmettä. Haroin hiuksiani ja annoin sormieni naputella kahvimukini korvaa. Tunsin koko ajan Justinin herkeämättömän katseen, vaikka olin itse kääntynyt katsomaan kahvilan ikkunasta ulos kohti Piccadilly Circusta ja aukiolla parveilevia ihmisiä, joiden huomio kiinnittyi aina vain uudelleen ja uudelleen neonvaloisiin videotauluihin.
Justin oli kirjaimellisesti törmännyt minuun ihmisjoukossa ja koska olimme sopineet tapaamisesta tänään, hiukan myöhemmin tosin, tämä ajankohta sai nyt kelvata sillä Justin oli innokas kuulemaan perinnönjaosta. Ja minulla puolestaan oli mennyt tuhottoman kauan aikaa saada kakistettua ulos koko asia viimeistä yksityiskohtaa myöten, ja vilauttaa pankkikorttia, ja tunsin edelleenkin oloni vähän vaivautuneeksi. Justin kyllä tuli suht varakkaasta perheestä ja hänen suvussaan oli vaikuttavia henkilöitä, mutta tuo oli kokenut aikalailla saman kohtalon kuin minäkin; värjäytynyt mustaksi lampaaksi joka eli omillaan, mutta jolla oli reilusti parempi työpaikka kuin minulla, sanomalehden toimittajana.
Justin oli kuitenkin yksi ihmeellisimmistä ihmisistä jonka tunsin. Nyt kun katsoin uudelleen hänen kasvojaan ja niin leveästi hymyileviä huuliaan kuin kirkkita silmiäänkin, näin sen aidon iloisuuden ja onnellisuuden minunkin puolestani.
”Näin tässä kävi, joo”, totesin sitten tovin hiljaisuuden jälkeen ja otin pienen kulauksen mustasta kahvistani. Katselin mustaa nestettä, jonka höyryävä tuoksu kävi nenääni. ”Olisitpa nähnyt Brandin ja Barretin ilmeet.”
Justin tyrskähti.
”Voin vain kuvitella.”
Olimme siinä pienessä kuppilassa onneksi kahdestaan. Sellainen keskellä hälinää oleva tapaamispaikka ei olisi ollut mieleeni, sillä enhän halunnut kaikkien uteliaiden korvien kuulevan millainen onni minua oli tänään lykästänyt. Tai no, onni ja onni. Myöhemminhän sen vasta näkisi, että toiko raha onnea vai ei. En ollut koskaan uskonut siihen, ja siksi en vieläkään oikein osannut sisäistää sitä tosiseikkaa, että olin nyt roimasti varakkaampi kuin sisarukseni, varakkaampi kuin olin itsekään koskaan ollut.
”No”, Justin rikkoi hiljaisuuden hetken kuluttua ja sai minut nostamaan taas katseeni häneen, ”onko sinulla mitään suunnitelmia killinkiesi varalle?” tuo sitten kysäisi vähän huvittuneen ja hörppäsi kaakaostaan.
Pudistin päätäni. Oli kamalan vaikeaa kuvitella, että tuhlaisin rahoja mihinkään. Minä, joka olin tottunut asumaan pienillä varoilla pienessä asunnossani, työskentelemään räkäisessä baarissa muutamien lanttien eteen ja joskus jopa lainaamaan naapureiltani rahaa ruokaan tai vuokran maksuun.
Tuntui hölmöltä ajatella, että voisin alkaa elämään ihan toisenlaista elämää kuin nyt. Enää ei tarvitsisi herätä räsyisiltä patjoilta tai jättää yökerhossa viimeistä drinkkiä väliin taskurahojen loppuessa.
Mutta nyt ne ajat olisivat ohi, kai?
Ihan kuin olisin kääntänyt uuden sivun uutta elämää ja ajanjaksoa kohti. Se houkutteli mahdottomasti mutta samalla myös sai minut varautuneeksi; olin joutunut liian monta kertaa hyväksymään sen, että kaikki ei aina mennyt niin kuin itse halusi.
”Enpä tiedä yhtään”, vastasin tylsästi olkiani kohauttaen, luultavasti saaden Justininkin pettymään koska tuo tunsi minut idealistina, ja sitten kääntäen katseeni taas ulos kahvilan ikkunasta samalla kun otin pienen kulauksen mustaa kahvia. Silmäni osuivat kaikista aukiolla olevista ihmisistä kahteen aasialaiseen, mieheen ja naiseen, jotka istuskelivat Sohon kuuluisimman suihkulähteen reunalla, ja ottivat valokuvia kaksikerroksisesta tomaatinpunaisesta bussista joka seisoa nökötti liikennevaloissa odottamassa.
”Ellei sitten...”
Käänsin nopeasti katseeni Justiniin, jonka kulmat olivat painuneet hiukan alemmas luoden kasvoille kysyvän ilmeen. Tummatukan kädessä oleva kaakaomukikin oli jäänyt puoleen väliin matkallaan, kun luultavammin se oli ollut tarkoitus viedä huulille asti.
”No?” Justin kysyi malttamattomana.
Minä puolestani tunsin innostuksen liekin syttyvän roihahtaen sisälläni. Laskin nopeasti kahvikupin pöydälle ja tiesin että innostus näkyi jo minusta ulospäinkin. Ilmeeni, joka innostuksesta kertoi, oli nyt melkein peilattavissa Justinin kasvoilta kun tuokin oli laskenut mukinsa puiselle pöydälle ja nyökkäili nyt rivakasti patistaen minua jo kertomaan ideastani.
”Keksin!” ilmoitin sitten, vaikka se tuskin tuli nyt mitenkään yllätyksenä, ja jatkoin sitten heti: ”Tietenkin! Minä lähden matkalle, pitkälle sellaiselle. Justin, minä matkustan maailman ympäri!”
Tunsin poskieni kuumenevan innostuksesta ja viimeiset sanani kävivät sangen korkealla. Tuijotin tiiviisti Justinia silmiin, odottaen tuon reaktiota. Tummatukka näytti ensin hiukan pöllämystyneeltä, mutta räpyteltyään pari kertaa silmiään, Justin loihti hymyn huulilleen ja nauroi. Hymy omilla huulillani leveni entisestään ja Justinin nauru tarttui minuunkin.
Nyt maltoin jo juoda kahvikuppini tyhjäksi, mutta Justin vain katseli minua hymyillen, ilmeisesti tietämättä että mitä olisi pitänyt sanoa. Sädehtivien kasvojen alta näin tuon kuitenkin miettivän jotain, en voinut erehtyä siitä sillä tiesin tuon pienen rypyn vasemman kulmakarvan vieressä. Se ilmestyi siihen aina, kun Justinin kasvoilla oli edes hiukan miettiväinen ja pohtiva ilme. Ja jos en olisi ehtinyt juoda kuppiani viimeistä pisaraa myöten tyhjäksi, olisin varmasti vetänyt kahvikulauksen väärään kurkkuun kuultuani Justinin seuraavan kommentin.
”Minä tulen mukaasi!”
Suuni oli luultavammin loksahtanut pienoisesti auki, mutta nopeasti huuleni kaartuivat kuitenkin hymyyn joka taas ikään kuin heijastui Justinin kasvoilta. Unohdin hetkeksi jännityksen ja innostuksen, ja annoin mukavan lämmön vallata kehoni kokonaan. Justin hymyili leveästi niin että tuon valkoiset hampaat näkyivät.
Justin, sinä olet ihan uskomaton, ajattelin hymyillen ja selvitin sitten hiukan kurkkuani.
”Toki. Pakkaa tavarasi, lähdemme tänä iltana.”
”Minne me menemme?”
”Ei mitään hajua.”
***
Olin kerännyt kaiken tarpeellisen, mielestäni tarpeellisen siis, jo jonkin verran vanhaan ja kuluneeseen selkäreppuuni. Siihen oli vuosien varrella tarttunut lian lisäksi muutamia pinssejä ja avaimenperiä, joita jotkut tuttavat ja ystävät olivat tuoneet tuliaisiksi maailmanvalloituksiltaan. Hymyilin katsellessani ikkunasta tulevan auringon säteiden kultaamia avaimenperiä. Nyt olisi minun vuoroni. Minun vuoroni kokea se kaikki ja valloittaa se mihin muut eivät olleet vielä pystyneet.
Avaimenperien kilinä paljasti minut kun astelin raput alas ja kadulle, jossa Justin jo odotteli ja kohotti katseensa tumpatusta tupakastaan kuullessaan minun tulevan. Hypähdin parin viimeisen portaan yli suoraan Justinin vierelle, ja lähdimme sitten kävelymatkan päässä olevaa Lontoon sydäntä kohti.
Siinä kävellessämme kaivoin oman savukeaskini sekä sytyttimen sortsien takataskusta. Vilkaisin Justinin matkatavaroita. Eipä tuokaan ollut näköjään pakannut mukaan mitään turhaa, repun koosta päätellen. Se ei ollut paljoakaan suurempi kuin omani.
Emme puhuneet hetkeen mitään, vain sivusilmällä Justinia vilkaistessani huomasin tuon ihailevan iltaista taivasta. Oma katseeni seurasi perässä ja niimpä unohdin hetkeksi sormieni välissä palavan savukkeen. Toinen suupieleni kaartui pieneen hymyyn kun katselin ilta-auringon värjäämää taivasta. Se näytti kovin levolliselta, eikä viimeöisestä sateesta näkynyt enää jälkeäkään. Otin muutaman imun tupakastani ja annoin savujen karata vapaasti suoraan ylös päin kohti taivasta.
”Sinä ilmeisesti tiedät jo, minne me olemme menossa?” Justin sitten kysyi, oikeastaan totesi, ja rikkoi hiljaisuuden. Kuulin hänen äänensävystään sen valtavan innostuksen, mikä yhtälailla näkyi noista ruskeista silmistä, niiden tuikkeesta. Justin oli laskenut katseensa taivaista, samoin tein minä ja käännyin sitten katsomaan tummatukkaan päin.
”Totta kai. En kai minä muuten kulkisi kohti linja-autoasemaa”, sanoin sitten se tavallinen, rauhallinen hymy kasvoillani. Huomasin Justinin kasvoilla värähtävän sellaisen epävarmuuden häivähdyksen, sitten tuo kääntyi katsomaan eteen päin niin kuin minäkin. Viimeisen imun jälkeen heitin tupakan tumpin kiviselle jalkakäytävälle ja tapoin sen kengänkärjelläni. Nostin katseeni maasta takaisin Justiniin, jolla oli pohtiva ilme kasvoillaan. Kai tuo oli siis jo huomannut, että ainakin kävelimme täysin vastakkaiseen suuntaan, kuin missä Lontoon lentokenttä oli. Se kertoi jo vähän. Ehkä toinen luuli, että minusta oli tullut parissa tunnissa pihi emmekä lähtisikään kuin kiertoajelulle ympäri Britanniaa.
No, ei nyt sentään.
”Miltä Pariisi kuulostaisi, Justin?” kysäisin sitten kulmiani hiukan kohottaen.
Tiesin että Justin melkein palvoi Ranskaa ja eritoten Pariisia. Hänen asuntonsakin oli täynnä lehtileikkeitä, joissa kerrottiin lomakokemuksia Pariisin romanttisesta keväästä, ja rantalomista Nizzassa. Lisäksi seiniä tapetoivat julisteet ja taulut, jotka olivat kaikki mustavalkoisia katukuvia Pariisin kaduilta. Koskaan Justin ei ollut kuitenkaan Pariisissa käynyt, ei astunut edes jalallaan Ranskan rajojen sisäpuolelle. En ollut minäkään.
Justin näytti nyt tyytyväiseltä. Hän nyökkäsi.
Kävelimme vielä tovin matkan Piccadilly Circukselta, aina Leicester Squaren ohi linja-autoasemalle joka näytti olevan melko tyhjillään. Ulkona, laiturilla kolme, seisoskeli vain joku vanhempi herra nuhjuisissa kuteissaan ja aikansa elänyt selkäreppu olallaan. Tuo vihelteli ilmeisen hyväntuulisena ja katseli taivasta. Hän vaikutti niin huolettomalta.
Tunsinkin jo ensimmäisen katseen jälkeen jonkinlaista kateutta miestä kohtaan. Saatoin hyvin kuvitella, miten kahleetonta tuon elämä oli; reppu selkään ja kohti tuntematonta, minne ikinä vain tahtoi. Sitä sai tuntea itsensä vapaaksi koko ajan, ei tarvinnut jähmettyä arjen rutiineihin ja joka päivä oli erilainen tuoden tullessaan aina uusia kokoemuksia.
Huokaisin hiljaa, mutta huuleni olivat kuitenkin kaartuneet pieneen hymyyn.
Justin mutisi ääneen vieressäni tarkastellessaan matka-aikataulua taululta, joka melkein sokaisi jo ympärille hiipuneessa illan pimeydessä. Pian Justin jo ilmoitti että bussin tulisi saapua puolen aikoihin. Nyökkäsin hajamielisesti heräten unelmoinnistani, enkä edes katsonut että miten paljon kellon viisarit tällä hetkellä näyttivät.
Asettauduimme Justinin kanssa istumaan laiturin kolme betoniselle tasanteelle. Laskin repun vierelleni ja kaivoin sieltä esiin napillisen villapaidan, jonka heitin niskaani sillä ilta oli alkanut jo viiletä.
”Kuinka kauan matka Pariisiin kestää?” Justin kysyi.
”En tiedä. Riippuu varmaan siitä, miten kauan joudutaan odottamaan Folkestonissa”, vastasin olkiani kohauttaen, ”uskoisin kuitenkin, että olemme perillä aikaisin aamulla. Kysytään vielä kuljettajalta, kunhan hän ja autonsa saapuvat paikalle”, lisäsin vielä vilkaisten Justinia.
Eikä kulunut kuin suunnilleen varttitunti, ennen kuin linja-auton valot kääntyivät risteyksestä asemalle ja häikäisivät kasvomme. Matka saattoi vihdoin alkaa.
***
Justin tuhisi unissaan. Hänen tumma hiuspehkonsa kutitteli korvanjuuressani, pää oli painautunut olkaani vasten. Paljon taaempaa kuului matalaa kuorsausta, kulkuri se siellä taisi uneksia seuraavasta päivästä. Muita linja-autossa ei sitten ollutkaan. Paitsi tietenkin kuljettaja. Radio soi hiljaa taustalla, hidas klassinen sävel tuntui sangen unettavalta eikä asiaa auttanut yhtään himmeänä palavat valot auton sisällä. Ikkunasta katsoessaan ei nähnyt muuta kuin oman kuvajaisensa joka heijastui yön mustuudesta. Toisinaan ohi meni muita autoja ja niiden valot tuntuivat sokaisevan silmät muutaman sekunnin ajaksi.
Matkaa ei ollut kulunut kuin puolisen tuntia ja olimme arvioni mukaan jossakin Maidstonen ja Ashfordin välillä. Matka Folkestoniin Lontoosta kesti kuulemma tavallisesti kolmisen varttia. Kuljettaja oli kertonut, että juuri ennen Kanaalin tunnelia, eli nimenomaan Folkestonissa, meidän tulisi passitarkastuksen jälkeen vaihtaa linja-autoa, joka sitten veisi meidät läpi Kanaalin ja Calaisista aina Pariisiin asti.
Nojasin päätäni viileää ikkunalasia vasten ja annoin luomieni painua kiinni.
Silmieni ummistamisesta kului reilu vartti, vaikka se tuntuikin vain parilta minuutilta, ennen kuin linja-auto pysähtyi nytkähtäen Folkestonessa, Kanaalin tunnelin parkkipaikalla. Heräsin puolittaisesta unestani hätkähtäen, Justin näkyi tekevän samoin koska suoristi itsensä nopeasti ja tarkkaili ympäristöään. Taaempana istunut ukko kiiruhti jo ohitsemme käytävää pitkin ja ulos linja-autosta. Kuljettajakin oli jo poistunut. Vaitonaisina keräsimme tavaramme säilytystilasta ja hinauduimme ulos kirpeän viileeseen yöilmaan. Kello oli jo yli puolenyön.
”Teidän täytyy käydä tuolla passintarkastuksessa”, linja-automme kuljettaja sanoi tupakka huulillaan ja nyökäten kohti tarkastuspistettä. Tässä vaiheessa kulkuri oli jo painellut menemään passiaan etsien povitaskuistaan.
”Sen jälkeen bussi ottaa teidät kyytiin tuolta toiselta puolelta”, kuljettaja vielä totesi.
Kiitimme nyökäten ja lähdimme jo tovin matkan päässä menevän kulkurin perään, joka katosi pian tarkastuspisteen ovista sisälle rakennukseen. Etsiskelin oman passin käsiini, se oli repussani alimmaisena niin kuin lompakkonikin. Avasin passini katsoen henkilötietojani ja mustavalkoista valokuvaa, joka oli otettu vajaa pari vuotta sitten kun olin halunnut uusia sen täysi-ikäisyyden kunniaksi. Kuulin Justinin hymähtävän ja käännyin vilkaisemaan tuota.
”Kuvani on otettu, kun olin kolmentoista”, tummatukka sanoi vähän harmistuneella äänellä astuessamme sisälle. Vilkaisin Justinin mustavalkoista passikuvaa, jossa poika hymyili sillä tavalla vinosti että toiselle poskelle oli muodostunut hymykuoppa. Naurahdin väsyneenä ja vilkaisin vieressäni astelevaa Justinia.
”Älä pelkää, ihan olet itsesi näköinen”, totesin vielä virnistäen ja nyökkäsin kuvaa kohti.
Passintarkastus sujui vaivatta. Tiskin takana oleva virkapukuinen mies vertasi nopeasti passien kuvia niiden omistajiin, näpytteli vähän tietokonetta ja sitten pääsimmekin jo läpi ja toiselle puolelle parkkipaikkaa, jossa toinen linja-auto odotteli. Siellä oli jonkin verran enemmän matkustajia kuin edellisessä. Se vanha kulkuri oli varannut taas paikan auton takaosasta, ja jäädessämme Justinin kanssa siihen puolenvälin tienoille, saatoimme hyvin nähdä loput matkustajista. Pari penkkiriviä meitä edempänä näytti olevan sikeässä unessa jonkin verran meitä vanhempi nuorimies. Hänen vieressään ikkunanpuoleisella penkillä makoili akustinen kitara. Toisella puolella käytävää, etummaisia penkkirivejä täyttivät muutamat nuoret tytöt. He kuulostivat hyvin innokkailta, mutta en tietenkään ymmärtänyt sanaakaan koska tytöt puhuivat ranskaa.
Kuljettaja harppoi sisälle autoon, sulki oven istuutuessaan penkilleen ja niin lähdettiin taas liikkeelle. Jouduimme kuitenkin odottelemaan suht kauan, että meidät päästettiin Kanaalin tunnelin läpi vievään junaan. Liikennettä ei toki ollut, mutta näin yöaikaan junan aikatauluja oli harvennettu.
Ei mennyt kauaakaan, kun tunsin Justinin kaatuvan jälleen minua vasten ja tuon hiukset kutittelivat taas kaulaani. Painoin itsekin pääni yhtälailla taas kylmää ikkunaa vasten. Ehdin nähdä kirkkaana loistavat valot ja linja-auton edessä sulkeutuvan liukuoven kun olimme päässeet ajoneuvojunaan joka meidät kuljettaisi läpi Doverinsalmen. Sitten silmäni ummistuivat puhtaasta, hartaasta väsymyksestä kiinni ja vaivuin syvään, odotuksen ja jännityksen täytteiseen uneen, jossa poukkoilin Eiffel-tornin huipulla, käsi kädessä Justinin kanssa joka yritti ahtaa suuhunsa mahdollisimman monta kroisanttia.
***
Lukuun ottamatta paria lyhyttä pysähdystä ja ranskalaisten tyttöjen kiivasta supinaa joka minut herätti toisinaan, sain nukuttua kiitettävän hyvin siinä loppujen lopuksi epämukavalta tuntuvassa tuolissa. Justin oli retkahtanut pitkäkseen. Hänen jalkansa roikkuivat tuolin reunan yli käytävällä ja tuon pää lepäsi sylissäni. Tunsin miten oma käteni, joka oli ollut pääni ja ikkunan välissä, oli puutunut. Kohottaessan pääni ylös, kättä pisteli epämiellyttävästi. Venyttelin raukeasti ja haukottelin, vetäen sitten villapaitaa tiukemmin ylleni. Linja-autossa oli sangen viileä, tunsin kurkkuni olevan hellänä. Yskin muutaman kerran mahdollisimman hiljaa ja katsoin sitten ulos silmät hiukan sirillään.
Meitä ei ympäröinyt enää ollenkaan se pimeys, joka oli ollut seuranamme Englannista lähtiessämme. Nyt ympärillämme näkyviä nummia ja peltoja valaisi heikosti aamuaurinko, jonka ensimmäiset säteet kiirivät yli metsien puiden. Satunnaisina peltojen reunoilla näkyvät maalaistalot näyttivät edelleen uinuvan, mikä tarkoitti sitä ettei kello ollut vielä paljoakaan ja matkaakin olisi varmaan vielä jonkin verran jäljellä.
Irrotin katseeni ikkunasta ja vilkaisin nyt Justinia. Huulilleni nousi pieni hymy ja sipaisin pari ruskeaa, kiharaa suortuvaa hänen silmiltään. Toinen näytti nukkuvan hyvin sikeästi, sillä sama tuttu tuhina oli kuultavissa.
Kohotin katseeni eteen päin ja huomasin kovaäänisten tyttöjen olevan poissa. Ei siis ihme, että olin saanut ainakin loppumatkan nukuttua hyvin, koska tytöt olivat ilmeisesti jääneet jollakin aikaisemmalla pysäkillä pois. Huomasin myös, että edessämme istuva nuorimies venytteli nyt raukeasti ja käänsi katseensa ikkunaan. Miehen käsi näytti eksyvän kitaralle ja tuo otti sen syliinsä. Hän kuitenkin kääntyi katsomaan taakseen, varmistamaan ettei vain herättäisi ketään soitollaan. Kohtasin noiden sinisten silmien katseen enkä koskaan ollut nähnyt samanlaista.
Miehen silmät näyttivät hyvin haurailta, ne olivat kuin peilit. Väritykseltäänkin ne poikkesivat normaalista sinisestä, sillä ne olivat hyvin, hyvin vaaleat, eikä niissä ollut häivähdystäkään mitään muuta väriä. Katse oli kuitenkin ystävällinen. Mies nosti hiukan päässään olevaa lipallista lakkiaan ja hymyili pehmeästi. Minä hymyilin takaisin.
Mies laski kitaran takaisin vierelleen koska sekä Justin, että takana kuorsaava kulkuri nukkuivat. Katselin eteen päin kääntyneen miehen takaraivoa tovin verran. Näin hänen katseensa edelleen silmissäni, sen lämpimän hymyn hänen huulillaan.
Pakottauduin irroittamaan katseeni miehen takaraivosta, itse asiassa juuri sopivaan aikaan. Vilkaistessani linja-auton suuresta etuikkunasta ulos, huomasin tien vieressä nököttävän kyltin, joka kertoi ettei Pariisiin ollut enää pitkä matka. Jokin hypähti sisälläni ja innostuksen liekki, joka oli hetkeksi jäänyt vaaleansinisten silmien katseen pauloihin, syttyi uudelleen.
Ravistelin Justinin hartioita hellästi.
”Justin, herää. Olemme ihan pian perillä. Pariisi odottaa!”
A/N: Pahoittelen todellakin sitä, että mielestäni tämä luku ei onnistunut yhtä hyvin kuin ensimmäinen. Tässä ei myöskään ollut mukana vielä ehkä toivomaanne toimintaanne, mutta sitä on kyllä luvassa kun sankarimme heräävät Pariisissa seuraavassa luvussa. :--)//EDIT: Joitain virheiden muokkailua vaan !
