Nimi: Seitsenhäntäisen ketun legenda
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Lievää kiroilua ja väkivaltaa
Yhteenveto: Kobaquh... Tuiki tavallinen talonpoika, joka ei osaa mitään mainittavaa. Hän ei osaa lukea, laskea, eikä edes tunne kellonaikoja. Se ei hänen elämäänsä kuitenkaan pahemmin haittaa.
Eräänä päivänä Kobaquh kohtaa oudon miehen. Pian hän tajuaa, ettei tämä muukalainen olekaan aivan tavallinen tallaaja...
Talonpoika joutuu jättämään entisen elämänsä taakseen ja lähtemään muukalaisen matkaan. Eikä tämän oudon miehen seurassa matkustamisen jälkeen Kobaquh ole enää entisensä...
Tekijänoikeudet: Minun, minun, minun... Ja vielä kerran minun. Tuli varmaan selväksi, että kaikki tässä tarinassa kuuluu minulle?
A/N: Oikeasti tuo prologi on valmistunut jo viime lokakuussa. Saa nähdä, tuleeko tätä jatkettua lainkaan... Luultavasti (vaikkei niitä kommentteja tulisikaan), sillä Kobaquh on yksi niistä luomistani hahmoista, joihin olen rakastunut.
No muttah... Tämän idea muhi päässäni pitkän aikaa, mutten tehnyt asialle mitään, ennen kuin sattumalta tuli tylsyyden iskiessä kirjoiteltua pieni pätkä prologia muistikirjaan. Myöhemmin tuli kirjoitettua se loppuun asti. Mmmh... Omasta mielestäni tuo aloitus on outo...
Sittenpä siirrymme kysymykseen, miksi legenda juuri seitsenhäntäisestä ketusta? Yksinkertaista. Yksi: rakastan julmetusti kettuja. Kaksi: seitsemän on onnennumeroni.
Nih.
Enkä osaa keksiä tarinoille nimiä.
Prologi
Kun jumalat ovat saaneet luomistyönsä valmiiksi, koittaa rauhan ja onnen valtakausi maan päällä. Kaikki ovat tyytyväisiä elämäänsä. Mutta, ei kulu kauaakaan kun jokin paha jumalolento kyllästyy tuohon ainaiseen onneen ja lähettää muutaman vitsauksen ihmiskunnan – ja muidenkin olentojen – riesaksi. Jopa voimakas, kauhistuttava olento saattaa ilmaantua aiheuttamaan kurjuutta. Muut jumalat puuttuvat asioihin mitätöiden pahojen jumaluuksien aikeet. Luomistyö on tullut todelliseen päätökseensä - nyt on sekä hyvyyttä että pahuutta, ja maailmassa on viimeinkin saavutettu tasapaino. Jumalat vetäytyvät syrjään tarkkailemaan maailman tapahtumia, mutta eivät enää pahemmin puutu niihin.
Aika kuluu. Silloin tällöin käydään pieniä rähinöitä, mutta muuten on varsin rauhaisaa. Yllättäen varjoista nousee pahuus, joka ei kuitenkaan vedä vertoja itse pimeyden puolen jumalille. Tämä pahuus on kuitenkin riittävän voimakas aiheuttamaan kaaosta maan päällä. Ihmiset rukoilevat jumaliaan auttamaan, mutta rukouksiin ei vastata. Miksi? Koska jumalista tällainen rauhaton kausi tekee ihan hyvää maailmalle. Lisäksi, eivät ihmiset heitä tarvitse asian selvittelyyn. Ihmiset kuitenkin tuntevat toisin. Siispä jumalat päättävät antaa heille toivoa ja ilmoittavat oraakkeleille suuren sankarin saapumisesta. Ja kuten jumalat lupasivatkin, yllättäen pahuutta vastaan nousee ties mistä jorpakosta putkahtanut sankari, joka kukistaa tämän kurjuuden tuojan. Paha joutuu väistymään varjoihin – ainakin toistaiseksi.
Vuosisadat kuluvat, ja sama tapahtuma toistuu kerta toisensa jälkeen sopivin väliajoin – kaikki tasapainon vuoksi. Toisinaan uhka on suurempi, toisinaan pienempi. Sankaritkaan eivät aina ole miekanheiluttajia, vaan joukkoon mahtuu myös maageja, varkaita, ihmissusia ja muita epäinhimillisiä olentoja – jopa aaveita. Tarinat näistä maita, meriä ja taivaita järisyttävistä taisteluista painautuvat ikuisiksi ajoiksi mieliin – tosin, eivät aina ihmismieliin. Kerran maailmamme historian aikana tapahtui muista poikkeava taistelu. Ennen näkemättömän vahva olento ilmestyi, ja eivät edes menneisyyksien sankarit olisi yhteisvoiminkaan saaneet sitä päiviltä. Jumalien oli pakko puuttua asiaan.
Tarinan mukaan eräs erakko löysi metsästä oudon olennon. Se oli hyvin pieni ja hauraan näköinen, mutta silti epäilyttävä. Olento muistutti mustaa takkuturkkista koiraa. Sen häntä ei kuitenkaan muistuttanut koiran häntää lähimainkaan, sillä se oli ohut, karvaton ja sen pää oli kolmikärkinen. Lisäksi olennolla oli limaiset nahkasiivet ja valtavat, repaleiset korvat. Se oli ruma, mutta kovin yksinäisen näköinen. Erakko päätti ottaa sen hoiviinsa ja kasvattaa siitä kelpo ”ajokoiran”. Vaikkei se koira ollutkaan. Olento totteli kuuliaisesti erakkoa, mutta se kasvoi todella nopeaa vauhtia, ja mitä suurempi siitä tuli, sitä enemmän erakko pelkäsi sitä. Ja eräänä päivänä kävi niin, että olento murskasi hänet vahingossa. Silloin se oli kasvanut jo pienen vuoren kokoiseksi. Sinä päivänä olento vauhkoontui täysin. Se piiskasi hännällään kylät maan tasalle, ulvoi niin, että kaikki olennot viiden virstan säteellä kuolivat sen kuullessaan, rusensi metsät juostessaan niiden yli, puski vuoret palasiksi ja kasvettuaan vielä jonkun aikaa se kykeni siivillään peittämään auringon. Ennen olento oli ollut nimetön, mutta nyt ihmiset alkoivat kutsua sitä Troclowrakiksi.
Troclowrak lepäsi yöt kaivamassaan montussa – tai oikeastaan, rotkossa. Kasvaessaan sen piti myös laajentaa asuinpaikkaansa. Eikä aikaakaan, kun rotko oli jo niin laaja, että sinne olisi mahtunut yksi kuningaskunta. Troclowrak nukkui yöt hyvin, hyvin sikeästi niin, että se ei olisi huomannut mitään, jos joku olisi surmannut sen. Mutta millä keinolla niin suuren olennon voi tappaa? Lisäksi, sen kuorsaus aiheutti maanjäristyksiä rotkon lähettyvillä, mikä vähensi kansojen intoa käydä paholaisen kimppuun.
Eräänä päivänä saapui odotettu pelastus. Troclowrak oli juuri nukahtamaisillaan, kun yhtäkkiä sen pesään iski kirkas salama. Olento oli hämillään ja raivostunut, ja kömpi ulos saadakseen selville hyökkääjän. Ja mikä sitä odottikaan: vuoren kokoinen, seitsenhäntäinen, purppura kettu! Sen jokaiseen häntään oli kiedottuna helminauha – kussakin erivärinen. Eikä tämä kumma kettu pahemmin antanut paholaiskoiralle aikaa miettiä, vaan kävi suoraan tämän kimppuun. Ensimmäistä kertaa Troclowrak tunsi itsensä todella uhatuksi ja sen vaistot sanoivat, että sen oli pakko tuhota tämä vastustaja hinnalla millä hyvänsä!
Jättimäisten petojen ottaessa mittaa toisistaan, taistelu venähti ensin päivän, kohta kolmen ja lopulta viikon mittaiseksi. Troclowrak ja purppura kettu eivät levänneet hetkeäkään, vaan jatkoivat taisteluaan. Seitsemäntenä päivänä Troclowrak kuitenkin alkoi jo väsyä – toisin kuin vastustajansa. Tuona päivänä se joutui päättämään päivänsä. Purppura kettu aukaisi sen mahan, ja olennon veri tahri sen kaivaman rotkon. Yhä tänäkin päivänä rotkon seinämät ovat punaisena Troclowrakin verestä. Sitten kettu poltti paholaisen ruumiin tuhkaksi. Työnsä tehtyään se kajautti ilmoille voitonriemuisen ulvontansa – ja katosi.
Purppura kettu oli niin voimakas, että oli ylittänyt jopa kauhistuttavan Troclowrakin voimat suuria vahinkoja kärsimättä. Ihmiset uskoivat, että kettu oli tähän asti syrjässä pysynyt jumala. Tuon ketun kunniaksi ihmiset pystyttivät sinne tänne seitsenhäntäistä kettua esittäviä patsaita. Purppuraa kettua ei nähty enää taistelun jälkeen, mutta ihmiset uskovat sen palaavan vielä.
On kulunut jo tuhat vuotta, mutta seitsenhäntäinen kettu ei ole näyttäytynyt. Silti, yhä jotkut jaksavat odottaa sen paluuta…
