Tylypahkan sydän [Uusin 20.2.2011] K-11

[Lauranood]

// Alaotsikko: adventure, Romance, Deathfic

Nimi: Tylypahkan sydän
Kirjoittaja: Lauranood (mie tietty hei!)
Beta: Dria
Ikäraja:K-11 kai? Ainakin vielä //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajasääntöjä
Tyylilaji: Adventure, Romance, Angst, Deathfic ja sellasia
Paritus/Hahmot: Rosella, Lesley ja muita, jotka selviää sitten myöhemmin
Vastuuvapaus: En omista paikkoja ja vain ne hahmot, joita ei tunnista kaikki muu on J.K Rowlingin ja minä hieman annan niille mielikuvituksellani uutta puhtia niin sanotusti Kukaan ei edes suostu maksamaan ästä vaativasta (tai vähemmän vaativasta) aivotyöstäni (Mistä aivo...?)
Varoitukset: Kiroilua, henkistä ja fyysistä tuskaa ja sellasta kaikke jännää. Tuskin mitään kamalan kauheeta, pari kuolemaa ja aika julmaa käytöstä, mut sehän on ihan normaalia vai... ?
Tiivistelmä: Elämän ja kuoleman välissä tasapainoilu on vaikeaa, luovuttaminen on paljon helpompi, mutta mitä siitä seuraa? Montako sielua vedän mukanani tai sorran kokonaan? Luovuttamisen jälkeen on vaikeaa nousta, melkein mahdotonta. Luovuttaminen on lopullinen päätös, vai onko?
A/N: Hih, tiedän, että pitäis kirjottaa ne muut loppuun, mutta en voinut vastustaa kiusausta, joten pistin tän tänne. Hyi minä, mutta toivottavasti pidätte traileristani, en tiedä, jatkanko tätä vielä piitkään aikaan, mutta prologi tulee melkein heti

Traileri

Kaksoset Rosella ja Randal saavat kuulla tarinan:
“Oletteko koskaan kuulleet Tylypahkan sydämestä?”
“Mistä?”
“Tylypahkan sydämestä, sillä on suunnattomat voimat!”
“Millaiset?”
“Se voi herättää jopa kuolleesta”

He leikkivät aina löytävänsä sen:
“Kenet sinä aiot pelastaa Tylypahkan sydämellä?”
“Sinut!”
“Et sinä minua voi pelastaa!”
“Höh!”

Mitä jos tapahtuisikin jotakin kamalaa?
“Eikä! Nouse ylös, lopeta!”
“En voi, en jaksa”
“Äiti!”

Randal ei koskaan näkisi Tylypahkaa:
“En mene kouluun!”
“Sinä olet aina odottanut, että pääset sinne”
“Mutta niin odotti Randalkin!”

Rosella joutuisi kouluun ja nauttisi rikollisen paljon:
“Wau!”
“Mitä pidät?”
“Rakastan tätä!”
“Olen samaa mieltä. Minä ole Lesley!”
“Rosella”

Hän tapaisi pojan:
“Wau, tuo näyttää hyvältä!”
“Eikä!”
“Mitä sinä murjotat?”
“En mitään!”

Pojassa olisi liian paljon tuttua ja houkuttavaa:
“Viihdyn seurassasi liikaa”
“Hyvä”
“Eikä ole!”
“Miksei?”
“Muistutat minua liikaa eräästä, jota en halua muistaa”
“Sääli”

Menneisyys kaivetaan esiin:
“Sinulla oli veli?”
“En halua puhua siitä”
“Mikset koskaan kertonut?”
“En halua nyt puhua siitä, okei?”
“Etkö luota minuun?”
“EN HALUA PUHUA SIITÄ, OKEI?”
“Luulin tuntevani sinut”
“Ihan sama!”

Historiantunnilla, vuosien jälkeen, tarina herää eloon:
“Tylypahkan sydän”
“Anteeksi opettaja, mitä sanoittekaan?”
“Ettekö kuunnellut?”
“Kuka sitten kuunteli?”

Lauranood ylpeänä esittelee…:
“Valehtelet!”
“Enkä, ihan totta!”

…Huikean etsintäretken…:
“Huoh tylsää”
“Itse olet”
“Ihan fossiili juttu, unohda se”

Tylypahkan sydän:
“Uskomatonta”
“Viimeinkin”
“Täh? Menikö jotain ohi?”
“Joo meni, juna! Hah haha. Ei sitten”

Tulossa pian!
“Tosi itsekästä!”
“No niin se nyt vain on!”

A/N Juu ja prologi tulee sitten pian, vaikka heti huomenna tai jotain. Kommentit ois nannaa
Jatkoa ei siis välttämättä tule vielä, mutta täytyy nyt katsoa miten jaksan. Muut tarinani edistyvät jo niin hyvin, että saatanpa vaikka jaksaakkin kirjoittaa tätäkin, jos inspis riittää.
Toivottavasti pidätte

[Lotazi]

Olisi kivaa lukea prologi ja vähän lisää 
Tykkäsin! ^^

[Dria]

Vaikuttaa jännältä 

[Lauranood]

Lotazi Olen sanoinkuvaamattoman iloinen, jos tykkäsit Sain vain tälläisen hullun idean. Prologi tulee heti, kun Dria on saanut sen betattua Ensimmäistä lukua suunnittelen.

Dria Oi kiitos Tämä onkin vasta toinen Potter-aiheinen ficcini, joten pidän jos joku tykkää siitä. Toivottavasti siitä tulee myöskin jännä

Niin tämä onkin sitten vähän erilainen ficcini kuin muut. Mutta olenkin muuttunut aika paljon kirjoittajana tässä matkan varrella

Voin kertoa sen, että tämä ficci kertoo ajasta Potterin ja kumppaneiden jälkeen. Päähenkilöt/päähenkilö, koska toinen menehtyy. Ovatkin yhden alkuperäisen henkilön lapsenlapsenlapsia


No mutta se seviääkin sitten jo melkein prologissa.

Toivottavasti prologi tulee pian
Dria ei pysty betaamaan viikonloppuna, eli varmaan tulee ensiviikon alkupuolella
~Lauranood

[Lauranood]

A/N Noniin Prologi on siis tullut Kiitos tuhannesti Drialle, joka jaksoi korjata virheeni ja kertoa minulle, miten saan tarinasta paremman ja sujuvamman!

Prologi

Tumma hahmo kulki läpi salin. Soihdut syttyivät kuin taikaiskusta hahmon kulkiessa ohi. Puinen keppi kolahteli lattiaan ja räsyinen matkaviitta heilui holtittomasti. Käsi, joka piti kepistä kiinni oli, ruhjeilla ja kärsineen näköinen, aivan kuten koko hahmon muukin olemus.   

Hahmo oli selvästi kulkenut pitkän ja rasittavan matkan, josta ei ollut puuttunut kärsimystä ja yllättäviä tilanteita. Paksu huppu peitti hahmon kasvot. Viitta ylsi lattiaan ja peitti kaiken muun paitsi tuon ruhjeiden peittämän käden sekä  kepin, jota hahmo tarvitsi kävelläkseen suorassa.

Välillä paksun saappaan peittämä jalka vilkkui viitan alta. Saapas oli ruskea ja nahkainen, molemmat olivat. Saappaissa oli lukuisia halkeamia ja reikiä. Saappaat olivat lian ja jopa veren peittämät.  Välillä hupun uumenista kuului tuskaista kiroamista. Liikkuminen aiheutti ilmeisesti tuskaa.

Kuuma tuulenvire pyyhkäisi hahmon ohi. Hahmon likaantunut ja rikkoutunut vaatetus vilahti juuri ennen kuin viitta laskeutui jälleen paikalleen. Myös hahmon toisessa kädessä puristama keppi vilahti. Hahmon ruskeaan hanskaan puettu käsi puristi tuota ohutta ja haurasta keppiä kuin viimeistä oljenkortta.

Hahmolla oli lihaksikkaat kädet ja miehekäs vartalo, mutta siitä ei voinut päätellä vielä mitään. Raskaan reissun jälkeen oli aivan ymmärrettävää, jos hän oli likainen ja ränsistynyt, ehkä jopa hitusen liian miehekkääksi muotoutunut vartalo.  

Hahmo pääsi viimein salin perälle suurien tammiovien eteen.  Hahmo tarttui molempiin kahvoihin lujaa ja yritti nykäistä ovet auki, mutta ne eivät liikahtaneetkaan. Hahmo yritti uudestaan, nyt käyttäen enemmän voimaa. Se ei auttanut. Ovi oli ja pysyi kiinni.

Hahmo tarttui molemmilla käsillään toiseen kahvaan ja riuhtaisi kaikin voimin. Ovi liikahti sentin. Hahmo hymyili noin pienen saavutuksen voimasta. Hän otti sekä keppinsä, että pienemmän oksansa pois käsistään ja viskasi ne maahan. Ne kolahtivat osuessaan kivilattiaan.

Hahmo tarrasi uudestaan kahvaan kiinni. Hän asetti jalkansa toiselle ovelle ja sai siitä lisätukea. Ovi liikkui hiljaa ja vaivallisesti naristen muutaman sentin. Hahmo hikoili vuolaasti, mutta hän jatkoi yhä vetämistä. Vielä lisää narinaa sekä sitäkin  enemmän ähkimistä ja ovessa oli miehenmentävä aukko. Hahmon suupielet kääntyivät voitonriemuiseen hymyyn.

Hahmo työntyi oviaukosta sisään ja aikaisempaa  kuumempi ja voimakkaampi tuulenvire pyyhkäisi päin hänen kasvojaan. Huppu valahti kasvoilta ja paljasti miehen karheat kasvot, jotka olivat täynnä parransänkiä. Reissu oli mitä ilmeisimmin ollut pitkä. Hiukset ulottuivat olkapäille.  Ne olivat todella sekaisin ja likaiset. Hampaat olivat kellertävät ja toisen silmän päällä oli lappu. Miehen kasvot olivat täynnä arpia ja leuka oli kulmikas kuten miehen muutkin kasvonpiirteet.

Ainoa silmä oli aika pieni ja pistävän musta. Sen alla oli arpi, joka sai silmän näyttämään vielä pienemmältä. Miehen huulet olivat rohtuneet ja hymyntapaiseen virneeseen kääntyneet. Posket olivat luisevat. Mies näytti muutenkin melko nälkiintyneeltä.

Ovet hänen takanaan alkoi sulkeutua. Mies sukelsi hädissään ovien väliin ja nappasi oksansa. Kepin hän survoi ovien väliin, jotta ne pysyisivät auki. Hän oli osannut odottaa jotain tämän kaltaista. Mies kohottautui seisomaan ja kuunteli ääniä. Hän katseli yhdellä ainoalla silmällään ympäri huonetta ja näytti hyvin valppaalta.

Miehen lihakset supistuivat kädessä kun hän puristi oksaansa. Kun pimeys oli langennut huoneeseen ja miehen silmä alkoi tottua pimeyteen, hän saattoi erotta pienen hohtavan sinisen valon kaukana ulottumattomissaan.

Mies sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan ympäristön ääniä. Hän kuuli vaimean äänen kuin sydämen hiljaisen lyönnin. Sitäkö hän oli etsinyt? Mies huokaisi hiljaa ja avasi silmänsä.
“Niin lähellä, mutta silti niin kaukana”, mies kuiskasi itsekseen ja lähti kävelemää vaivalloisesti kohti pimeyttä.

Mies löysi portaikon ja lähti kapuamaan sitä ylös seinään nojaten. Mies aristi selvästikin oikeaa jalkaansa. Portaikko oli pitkä ja sai miehen huohottamaan rasituksesta. Arvet ja monet kivuntäytteiset päivät vaativat veronsa. Miehen kävely muuttui yhä vaivalloisemmaksi ja hän rojahti täysin loppuun palaneena lattialle. Hän ei pystyisi jatkamaan, hän ei jaksanut.

Mies laski päänsä äänettömästi portaille ja huohotti tuskissaan.
“Vielä hetken, vielä hetken…”, hän hoki itsekseen ja katseli ylös näkemättä mitään, jopa sininen valo oli kadonnut hänen alkaessa kavuta ylös. Likainen ja kulunut portaikko oli miehen saastainen lepopaikka.

Pian mies otti tukea seinästä ja nousi ylös. Vaivalloinen kiipeäminen jatkui jälleen kohti tuntematonta. Oli jo sinänsä raskasta kiivetä portaikkoa niin kärsineenä ja muutenkin koeteltuna. Portaikko oli sen lisäksi pitkä kuin nälkävuosi ja pimeä kuin yö, jonka kaikki tähdet olivat sammuneet. Omituinen ruhjeinen mies jatkoi silti matkaansa.

Jokainen askel oli silkkaa tuskaa, mutta silti mies jatkoi sinnittelemistään. Mikä oli tuon kaiken arvoista? Mies ei milloinkaan lakannut puristamasta oksaansa. Mikä merkitys sillä oli? Mies hengitti vaivalloisesti, mutta näki viimein tulosta jatkuvassa tuskaisessa kapuamisessaan. Hän näki portaiden lopun. Hän asteli lähes ryömien loppumatkan. Hän oli vihdoin perillä.

Mies nousi ylös ja kaatui heti maahan. Hän ryömi viimeisillä voimillaan pidemmälle, koska ei kyennyt enää seisomaan jaloillaan. Hän pääsi lopulta suurien tammiovien äärelle. Ne olivat auki ja huoneesta tulvi sinistä valoa. Miehen silmiin syttyi ahnas kiilto. Hänen arpinen suunsa vääntyi irvistysmäiseen hymyyn. Hän oli niin lähellä kaikkea sitä, minkä vuoksi  hän oli kärsinyt. Hän oli kulkenut läpi loputtoman aavikon. Taistellut ja ollut kidutettavana. Nyt, viimeinkin, loppu oli koittamassa. Kaiken vaivan palkka.

Mies nousi pystyyn ja astui askeleen lähemmäs.  Enää muutama hassu metri.
“Viimeinkin!” mies huoahti ahneesti. Hän ojensi kätensä ja kurkotti lähemmäs, mutta silloin lattia, jossa oli jo valmiiksi kolo, josta valo oli tulvinut alas, petti hänen allaan. Miehen silmät ummistuivat ja kädet menivät nyrkkiin. Hän tunsi ilmavirtauksen ja lopulta paiskautui maahan.

Mies tunsi tuskan ja hänen allaan terävät laudanpätkät raapivat selkään haavoja.  Hän tunsi elämän pakenevan ruumiista. Hän näki kuoleman lähestyvän.
 “Ei, ei vielä ei ole minun aikani!” mies karjui ja kohotti oksaansa. “Mene pois!” mies komensi. “Karkotaset!” mies karjaisi ja taikasauvasta lensi punaisia kipinöitä.
Kuolema lähestyi nauraen. “Mikään taika ei tehoa minuun tyhmä kuolevainen.”

Mies alkoi olla epätoivoinen, mutta silloin hänen vasen nyrkkinsä alkoi hohtaa sinisenä. Hän avasi sen.
“Sydän”, mies kuiskasi. “Se haluaa pelastaa isäntänsä”, mies nauroi mielipuolisesti. Kuoleman kasvot kalpenivat.
“Minun sydämeni”, hän kuiskasi kolkosti.
“Viimein olen täyttänyt Godrick Rohkelikon toiveen! Voin viimein palata isäntäni luo!” Mies nauroi mielipuolisesti ja tunsi Kuoleman lottonevan hänen luotaan.

Mies avasi silmänsä. Hän piti kädessään sydäntä. Näky sai hänet nauramaan helpottuneesti. Oliko hänen isäntänsä pitänyt sanansa? Mies kohotti sauvaansa.
”Aqualitio!” hän karjaisi ja sauvan kärjestä pulppusi vettä. Hän oli saanut voimansa takaisin. Hän paransi haavansa saman tien ja oli elävämpi kuin koskaan. Hän ilmiintyi pois paikasta, jonka näkeminenkin tuotti hänelle tuskaa. Hän saapui isäntänsä Rohkelikon luo.  

Hän oli suuren linnan juurella ja huokaisi onnesta. Kaikki ne vuodet, jotka hän oli kuluttanut sydämen etsimiseen, oli hänen isäntänsä rakentanut linnaa. Mies käveli sisään ja suoraan ovista saliin. Hänen isäntänsä istui salissa korokkeella suuressa tuolissa ympärillään kolme muuta velhoa ja noitaa. Mies tunnisti ne isäntänsä kollegoiksi, Salazar Luihuseksi, Helga Puuskupuhiksi ja Rowena Korpinkynneksi.

“Sinä palasit?” kuului Luihusen kalsea ääni. Mies ei pitänyt Luihusesta, mutta hän oli Rohkelikon paras ystävä, joten mies ei koskaan sanonut sanaakaan inhostaan kyseistä velhoa kohtaan. Salazar Luihunen oli paha mies, sen näki hänen kasvoistaan ja pahuus kuulsi hänen äänestään.
Godrick Rohkelikko oli toki jalo, mutta osasi olla myös julma ja kohtuuton. Mies tiesi, että hänen isännästään puhuttaisiin vain hyvää. Hänen hyvät tekonsa olivat mittavat, mutta ne eivät jättäneet täydellisen varjoonsa hänen pahoja tekojaan, mutta jotka eivät enää koskaan ehkä näkisi päivän valoa. Rohkelikko muistettaisiin hyvänä miehenä, Tylypahkan perustajana ja isänä.

“Niin, enkä palannut ennen kun sain sen”, mies sanoi Luihuselle.
“Sinä sait sen? Löysit kuolemansydämen?” Rohkelikko kysyi ja hänen silmissään syttyi salamoiva ahneus.
“Kyllä, mutta luovutan sen vain, jos se menee koululle, ei omiin tarkoituksiisi”, mies komensi. Sydäntä ei kukaan saisi käyttää pahuuteen.
“Sinä et päätä, mitä minä teen sydämellä!” Rohkelikko kivahti ja katsoi myrkyllisesti mieheen. “Minä olen sinun isäntäsi, sinä teet juuri niin kuin minä sanon!”

Luihunen näytti omahyväiseltä. “Puoliverisen ei paranisi antaa neuvoja ylemmilleen. Järkyttävää, miten olet edes saanut voimia. Mikä luonnonoikku antoi sinulle kaltaistemme voimia?”
“Ne ovat minun! Minä löysin sydämen, minä määrään mitä sillä tehdään!” Mies ärähti. Rowena Korpinkynsi naurahti ja otti Puuskupuhia kädestä kiinni.
“Me lähdemme kotiin. Me toivomme, ettei tämä ylly tappeluksi.”
“Rowena, minä pidin sinua fiksumpana, mutta jälleen sinä suljet silmäsi kaikelta, mitä Rohkelikko tekee”, mies sanoi naiselle, joka oli joskus ollut vain hänen.  

“Kehtaatko vielä puhua hänelle?” Rohkelikko kysyi ja katsoi jälleen myrkyllisesti mieheen. Korpinkynnen ja Puuskupuhin lähdettyä Rohkelikko ja Luihunen nousivat tuoleistaan ja kävelivät miehen luo.
“Mikä sinä olet puhumaan yhdelle meistä?” Luihunen kysyi.
“Mikä olet määräämään mitä me sydämellä teemme?” Rohkelikko tivasi. Mies näytti kovin pieneltä ja hauraalta kahden voimakkaan velhon välissä.

“Minä otin jo kerran voimasi, voin ottaa me jälleen!” Rohkelikko uhkasi. Mies pudisteli hermostuneena päätään ja antoi sydämen Rohkelikon ojennettuun käteen.
“Sitähän minäkin”, Rohkelikko sanoi katsoen halveksivasti mieheen. Luihunen potkaisi miehen maahan ja meni Rohkelikon luo.
“Minne sen piilotat?”
“Minä en tiedä. Enkä saakaan tietää.”

Luihusen kasvot vääristyivät. “Mitä tarkoitat?”
“Minullakin on heikkouteni ja se on valta. Tämä sydän voisi antaa minulle liikaa valtaa. Sytyttää uinuvan himon sisälläni. Ehei, typerä minä en ole. Minä piilotan sen kaikilta, jopa itseltäni.”

“Älä ala nöyräksi Godrick!”

“Voi Salazar, minä olen pohjimmiltani nöyrä mies. Janoan enemmän hyvää julkisuutta kuin pahaa mainetta.”

“Säälittävää!”

“Älä jälleen aloita.”

“Tylypahkan sydän etsikööt oman paikkansa linnasta!” Rohkelikko huusi ja painoi taikasauvansa kiinni sydämeen. Sydän lähti lentoon. Se loi ympärilleen hehkuvan sinisen valokehän ja katosi välähtäen sinisenä. Luihunen loi halveksivan katseen paikkaan, jossa sydän oli kadonnut ja poistui. Sen jälkeen on Tylypahkan sydän pysynyt piilossa, kaikelta.  

***

Kaksi pikkulasta tappeli taikasauvasta.
“Se on minun!” pieni tyttö, jolla oli vaaleat saparot, kiljui.
“Minunpas!” huusi poika, jolla oli yhtä vaaleat hiukset. Vanhemmat katsoivat kaksosiaan hymyillen, mutta kumpikaan ei mennyt väliin. Viimeksi kun olivat tapelleet taikasauvasta ja isä oli yrittänyt mennä väliin, olivat olohuoneen verhot syttyneet palamaan.

Molemmilla lapsilla oli platinanvaaleat hiukset ja harmahtavat silmät. Iho oli kalpea ja poskilla hentoinen puna tappelun jäljiltä. Lapset oli puettu siististi, siistimmin kuin lapset yleensä. Tytöllä oli polviin asti ulottuva henkselimekko, joka oli paksua, vihreää satiinia. Hänellä oli valkoiset sukkahousut ja valkoinen kauluspaita. Hiukset oli sidottu vihreillä satiiniruseteilla ylös.

Pojalla oli samanlaista paksua satiinia henkselihousuissaan. Hänelläkin oli valkoinen kauluspaita ja valkoiset sukat. Kaulassaan hänellä oli pieni satiininen vihreä rusetti. Hiukset oli kammattu ja laitettu nätisti taakse. Yksikään platinanvaalea hius ei ollut karannut minnekään, vaikka lapset olivatkin tapelleet.

Ulko-ovelta kuului hentoinen koputus. Vanhemmat katsoivat toisiaan.
 “Isäsikö?” nainen kysyi.
“Ehkäpä”, mies vain vastasi ja lähti avaamaan ovea. Nainen ei vieläkään keskeyttänyt lasten tappelua, sillä hän tiesi, että Scorpius saisi lapset rauhoittumaan, hän sai aina.
 
Nainen nyrpisti hieman nenäänsä. Lasten päät olisivat pian täynnä tarinoita, koska isoisä kertoi niitä jatkuvasti. Aina lapset leikkivät tarinan hurmioissa hetken ja lopulta päätyivät tappelemaan. Oliko olemassa sellaista tarinaa, joka pitäisi mielenkiinnon jatkuvasti yllä? Nainen huokaisi ja käveli Scorpiusta vastaan.

Scorpius katseli haaveillen ympärilleen, kuten aina. “Minunpas, usko jo!” kuului olohuoneesta. Scorpiuksen kasvoille levisi heltynyt hymy. Se vaihtui ankaraan katseeseen, jonka hän osoitti pojalleen.
“Nuo lapset tuhoavat pian koko talon”, hän moitti puoliksi tosissaan.
“Oma vikasi, kun sepität niitä tarinoitasi”, mies tokaisi ja käveli vaimonsa vierelle.

Kaksi seitsemänvuotiasta lasta juoksi eteiseen. Molemmat puristivat yhä taikasauvaa, joka oli aitoa taikasauvaa.
“Lapset! Taikasauvoilla ei leikitä”, Scorpius komensi heti lapsia ankarasti.
“En voi olla Strilla jos minulla ei ole taikasauvaa”, tyttö inahti isoisälleen. Poika nyökytteli osoittaakseen olevansa sama mieltä. Isoisä huokaisi.

“Minä kerron teille uuden tarinan, tarinan, johon ette tarvitse äitinne sauvaa. Rosella kipitä viemään se äidillesi”, Scorpius komensi. Rosella näytti veljelleen kieltä ja repäisi sauvan tämän kädestä. Poika kuuli selvästi sellaisen lauseen kuin: “Ilman sinua olisin oikea noita!” Poika hymyili lapselliselle sisarelleen.

Nainen polvistui Rosellan tasolle ja ojensi kätensä, odottavasti. Rosella ojensi sauvan äidilleen ja tunsi tämän pörröttävän hiuksiaan. Tyttö juoksi takaisin isoisänsä luokse ja istui takan eteen tyynylle veljensä viereen. Molemmat lapset naulitsivat katseensa edessä istuvaan hahmoon. ainoa hetki jolloin lapset pysyivät hiljaa.

Vanhemmat poistuivat huoneesta lepäämän. He olivat kuunnelleet lastensa tappelua turhan kauan odottaessaan isoisän saapumista. Mies kietoi kätensä naisen ympärille ja he huokaisivat yhteen ääneen. Lyhyt rauhallinen hetki ilman lapsia. Se sai heidät arvostamaan elämää. Nainen vilkaisi ulos.
 “Toivottavasti tarina ei kestä pitkään”, hän sanoi vilkaistessaan yhä tummenevaa taivasta.
“Niin”, mies vain totesi poissaolevasti ja jatkoi kävelemistään. Hänellä olisi huomenna raskas työpäivä.

“Minulla on teille tarina Tylypahkan sydämestä”, Scorpius kuiskasi lapsille, jotka istuivat hiljaa ja kuuntelivat. He rakastivat tarinaa jo ennen kuin se alkoi. Kaikki mikä kertoi heidän tulevasta koulustaan; Tylypahkasta, oli hienoa. Tämä tarina kuulosti mielenkiintoiselta ja lapset upposivat sadun taikaan.

Satu ei ollut yhtä raaka, kuin alkuperäinen versio. Ensinäkin siinä Rohkelikko kuvattiin jalona miehenä, joka oli antanut tehtävän jästille. Jos jästi selviäisi, hän saisi taikavoimat. Toiseksi jästi vain vei sydämen isännälleen ja Rohkelikko piilotti sen kaikilta. Versio oli muokattu, mutta silti alkuperäinen jännitys ja mielenkiinto säilyi, vaikka silloista julmuutta ja halveksuntaa ei mainittu lainkaan.

Kommentteja?

[Dria]

Oho, aika nopeaa toimintaa  Tuntuu surkealta, että joudun huomauttamaan parista kohdasta... taisi olla kolmaskin, mutta se katosi jonnekin.

Viitta ylsi lattiaan ja peitti kaiken muun paitsi tuon ruhjeiden peittämän käden sekä)  kepin, jo

tuonne jäi sulkeiden toinen puoli

Mies sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan ympäristön ääniä. Hän kuuli vaimea äänen kuin sydämen hiljaisen lyönnin.

vaimean

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on jännittävä 

[Lauranood]

Huupsista, jos joku löytää sitä kolmatta voi ilmoittaa.
Ei minullakaan mitään supertarkkaa näköä ja keskittymistä ole. Tietenkin vanhemmat ja sisaret häiritsemällä minua vain auttavat sitä

Kiitos huomautuksesta ja kommentista Dria

[Lotazi]

Kuulosti ihan lupaavalta prologilta. Kiintoisaa, että sydän on alunperin kuoleman. Dracon jälkisukua selvästikin oli myös tässä. Tykkäsin. Virheitäkin löytyi, mutten niitä jaksa lähteä enää etsimään.

Lotazi kiittää ^^

[Resonanssi]

tosi mielenkiintonen ja sairaan hyvä sä oot yks mun lempikirjottaja.
nimittäin loistavia ficcijä sulta tulee.

ja tuo kohtaus Tylypahkan perustajien luona oli hyvä, tosiaan hyvä
koko prologi oli hyvä, ja enemmänkin enkä keksi mitään pahaa sanottavaa.

PS. "Luihunen" on Luihuinen.

mutta kuka se Scorpius oli? ei kai vaan Malfoy
ja mä pidin ajatuksena siitä että Sydän on väärinkäytettynä pahuuden juttu, mitä mielenkiintoisuuksia sillä voi saadakaan aikaan...
ja kiva että Tylypahkan sydämeen liittyy myös kuolema.

[Lauranood]

Lotazi Kyllä Malfoyn perhettähän tässä Ihanaa jos tykkäsit !
Resonanssi Ui, todella ihanaa kuulla, että joku tykkää kirjoitelmistani !
Hyvä homma, jos ei ole mitään pahaa sanottavaa, muistampa olla jatkossa tarkempi nimien kanssa. Nii se on aika vahva ja ties mitä sillä saiskaan aikaan, no se jää nähtäväksi mitä sille tapahtuu

Kiitos kun luitte ja kommentoitte, siitä kiitokseksi, ensimmäinen osa!

A/N Noniin tässä ensimmäinen osa. Virheitä saattaa löytyä, mutta syyttäkää niistä minua. Betauksen jälkeen muokatuissa kohdissa saattaa olla jotakin.
Kiitos jälleen Drialle, joka betasi nopesti ja kärsivällisesti
Toivottavasti pidätte.
Hyvää juhannusta kaikille!

Luku yksi
Aikaa ei voi pysäyttää, eikä sitä voi muuttaa, joskus se vie meidät molemmat ja saattaa jälleen yhteen, siihen asti, minä odotan.

“Hidasta!” pieni yhdeksänvuotias tyttö huutaa pojan perään. Poika heiluttelee taikasauvaa ja juoksee minkä pienistä jaloistaan pääsee.
“Ei sinusta tule pelastajaa, jos olet noin hidas!” poika ilkkuu. Tyttö mutristaa suutaan ja lisää vauhtiaan.

Poika kompastuu kiveen ja itkee onnettomast. Tyttö juoksee pojan luokse ja ottaa kasvoilleen huolestuneen ilmeen. “Äiti sanoi, ettei noita housuja saa rikkoa Randal”, tyttö huomauttaa hymyillen ilkikurisesti. Randal katsoo sisareensa kuin vähäjärkiseen.
“Minuun sattuu!” hän parkaisi.
“Katso nyt tuota! Veri tahrii hienot housusi”, tyttö valitti lisää.

“Rosella!” poika parkaisi. Rosella katsoo poikaa syvälle silmiin ja nojautuu tätä kohti.
“Sano se”, hän komentaa hiljaa. Randal katsoo sisartaan vihaisesti.
“En sano!” hän kivahtaa lopulta.

“Hyvä on, jää siihen kuolemaan”, tyttö tokaisee ja kääntyy lähteäkseen. Randal hermostuu valtavasti.
“Hyvä on! Sinä voitit! Sinusta tulee mahtava pelastaja”, Randal mutisee happamasti.
“Ja?”
”Olet sauvan arvoinen”, Randal huokaisee ja ojentaa sauvan siskolleen.

Rosella ottaa sauvan ja hihkaisee voitonriemuisesti. “Jos et olisi niin kömpelö, niin sinustakin voisi tulla jotakin!” hän naurahtaa ja auttaa veljensä ylös. “Mennään näyttämään tuota äidille”, Rosella ehdottaa ja tukee Randalia, jotta tämä voisi kävellä haavoittuneen polvensa kanssa.

Lapset kävelevät vihreillä kummuilla ja lopultakin heidän talonsa, tai oikeastaan kartanonsa, tulee näkyviin. Rosella hymyilee iloisesti ja päästää irti Randalista, joka menettää heti tasapainonsa ja lentää kasvot edellä maahan. Rosella nauraa kaunista, helisevää nauruaan. Randal vain näyttää hänelle kieltä.

Rosella menee maahan makaamaan ja lähtee kierimään pitkin mäkeä. Ympäri ja ympäri ja ympäri, jälleen kerran. Ruohonkorret kutittavat hänen nenäänsä ja varpaitansa. Ne saavat hänet nauramaan mutta läjä multaa lentää hänen suuhunsa. Multa maistuu pahalta, se maistuu aivan, no mullalta. Miten sitä nyt voisi kuvailla? Kuvottavaa ja kosteaa.

Viimein Rosella pääsee mäen loppuun. Hän sylkee multaa pois suustaan ja pyyhkii suunsa lopulta hihaansa. Niin musta tahra tuhrii valkoista. Liaten koko paidan ja tehden siitä käyttökelvottoman. Rosella ei välitä, sillä hänellä on ainakin puolitusinaa samanlaista paitaa kaapissa. Hänen äitinsä ei ota riskejä, ja koska rahaa on enemmän kuin roskaa, voi sitä hieman tuhlatakin.

Randal kierii Rosellan viereen ja valittaa jalkaansa. Rosella auttaa jälleen veljensä ylös ja auttaa hänet kotiin. He kävelevät avonaisten porttien läpi pihapolulle. Polun varressa on pensaita ja muutama suihkulähde. Pari valkoista riikinkukkoa kukkoilee pitkin pihaa. Ne saavat Rosellan nauramaan. Randal vain murjottaa ja ihmettelee, mikä siskosta on niin hauskaa, vaikka hänen polvensa on ihan saamarin kipeä!

Lopulta he pääsevät pääoville ja Rosella koputtaa siihen. Kotitonttu kipittää avaamaan ja päästää lapset sisään.
 “Äiti!” Rosella huutaa ja ääni kaikuu pitkin käytävää. Lapset saapuvat salonki ja Rosella auttaa Randalin istumaan vihreälle, samenttiselle nojatuolille.

salongissa on tiiliseinät ja takka, joka on kauniisti koristeltu kiehkuroin ja käärmein, jotka edustavat Luihusta. Takan edessä kaksi vihreää nojatuolia (toisella Randal istui juuri silloin) ja yksi suurempi sohva, jonka molemmin puolin nojatuolit olivat. Lattia oli myös harmaata kiveä, kuten seinät ja lattialla oli vihreä pörröinen matto. Rosella makoili usein talvella matolla, koska se oli lämpimän takan edessä.

Huone oli aika pieni, mutta siellä oli mukava seurustella ystävien kanssa, jos lapset olivat sotkeneet olohuoneen aivan mahdottomaan kuntoon.

Lasten äiti tuli olotilaan korot lattiaa vasten kopisten
 “Rosella, onko kaikki hyvin?” nainen kysyi hienoinen huvittuneisuus äänessään kuuluen.
“Randalille tuli haava polveen”, Rosella ilmoitti motkottavalla äänellä. Nainen hymyili lapsilleen. Hän polvistui Randalin viereen ja katsoi haavaa.
“Taasko sinä kompastuit kiveen juostessasi?” hän kysyi ankarasti. Randal nyökkäsi nolona.

Nainen pudisteli päätään ja otti taikasauvansa taskustaan. Hän paransi pojan haavan ja käski olla varovaisempi, vaikka tiesi neuvon menevän kuin kuuroille korville. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Randal tuli kotiin polvi ruhjeisena.  

Rosella käveli veljensä viereen ilkikurinen virne kasvoillaan. Hän asetteli kasvonsa oikein huolestuneeseen ilmeeseen.
“Selviätkö sinä?” hän kysyi muka kauhuissaan.
“Pöhkö!” Randal huudahti ja oli alkamassa selittämään, ettei hänellä ollut mitään hätää. Se oli ohi jo, mutta silloin hän näki Rosellan virnistävän tahattomasti ja huitaisi tätä käteen. “Olet niin ilkeä!” hän huudahti.

Rosella vain nauroi ja juoksi yläkertaan. Randal katsoi sisarensa perään happamasti. “Tytöt”, hän mutisi ja lähti ontumaan yläkertaan sisarensa perään.

~***~

Rosella makasi vuoteellaan ja luki kirjaa. Hän oli juuri tullut alakerrasta päivälliseltä. Randal oli hänelle vieläkin vihainen. Rosellalla ei ollut hajuakaan miksi, mutta veli haluaisi kuitenkin sopia pian. Rosella ei halunnut olla se, joka pyysi anteeksi. Hän joutui aina pyytämään. Randal oli aina niin ylpeä. Hän katsoi nenä pystyssä ja mietti käytöstapoja. Ainakin silloin, kun joku muu kuin Rosella oli lähellä.

Rosellan huulet nykivät ja kääntyivät väkisinkin hymyyn. Randal osasi aina käytöstavat, vaikka takaperin, mutta oli asia erikseen, halusiko hän käyttää niitä. Rosellalle tuli väkisinkin mieleen heidän ukkinsa isä, Draco Malfoy. Draco oli aina ollut kuulemma ylpeä ja kulkenut nenä pystyssä, aivan kuten Randal. Rosella oli kerran illalla verrannut näiden kahden kuvia. Yhdennäköisyys oli selkeästi havaittava.

Rosella vilkaisi kelloa yöpöydällään. Jo kaksi tuntia. Miksei Randal pyytänyt anteeksi?

~***~

Randal istui salongissa. Hän murjotti sisarelleen, koska tämä ei ollut vieläkään pyytänyt anteeksi. Rosella oli niin lapsellinen, eikä koskaan osannut odottaa. Menisi vielä hetki, ehkä tunti ja sitten Rosella tulisi anomaan anteeksiantoa. Rosella ei hallinnut käytöstapoja, toisin kuin Randal, joka osasi ne vaikka nukkuessaan. Rosellalle oli kylläkin turha esittää hienohelmaa, koska Rosella tunsi hänet perin pohjin.

Randal hymyili kuullessaan askelia Rosellan huoneesta. Tyttö aikoi tulla pyytämään anteeksi, mutta ei vielä. Rosella palaisi vielä monta kertaa sängylleen ja pohtisi tulisiko vai eikö. Pian askeleet katosivatkin, Rosella oli palannut murjottamaan sängylleen. Randal leikitteli mielessään ajatuksella, että pyytäisi, kerrankin, anteeksi Rosellalta. Randal nauroi koko ajatuksellekin, ei ollut hänen tehtävänsä pyytää anteeksi.

~***~

Rosella alkoi hermostua. Hänen jalkansa halusivat juosta pyytämään anteeksi Randalilta, mutta hän halusi kerrankin olla kunniakas. Hän halusi kerrankin, että Randal tulisi ja myöntäisi olevansa väärässä, ettei hänellä ollut mitään järjellistä syytä suuttua Rosellalle. Hänellä ei koskaan ollut, mutta aina hän vain suuttui. Tykkäsikö Randal siitä, että Rosellan piti pyytää anteeksi?

Rosellan jalat nykivät hermostuneesti. Hän ei jaksanut tapella Randalin kanssa. Hän halusi leikkiä! Rosella ei osannut murjottaa, sillä hän katsoi asioita aina positiivisesti. Se oli toki epä-malfoymaista, mutta sellaiseksi Rosella oli syntynyt. Kantakoot Randal, vanhempien ylpeys, suvun kunniaa. Se ei jäisi Rosellan tehtäväksi, sillä hänellä oli hieman vanhempi kaksoisveli.

~***~

Randal kuuli askelia yläkerrasta. Hän kuuli oven käyvän. Rosella melkein juoksi alakertaan. Randal hymyili, hän tiesi. Hän tunsi sisarensa harvinaisen hyvin. Rosella ei ollut niitä tyyppejä, jotka murjottavat pitkään. Rosella oli aina liian positiivinen. Vaikka sataisi vettä ja salama iskisi Rosellaa päähän hän vain hymyilisi ja sanoisi jotain sellaista kuin: “Onneksi se ei osunut sinuun Randal!” tai “Auts, no mitäpä tässä murehtimaan, äiti osaa varmaan hoitaa sen. Ei se edes sattunut kamalasti, älä huolehdi Randal.”

Randal oli iloinen, että Rosella oli hänen sisarensa. Joskus, vain joskus hän toivoi, että osaisi olla yhtä optimistinen ihminen, onneksi vain joskus.

~***~

Rosella kurkkasi ovenraosta. Hänen veljensä istui selin häneen. Rosella hiipi veljensä taakse ja halasi tätä lujasti.
“Anteeksimitäikinäolenkintehnyt!” hän sanoi niin lujaa, ettei sanoja voinut erottaa toisistaan. Randal ymmärsi kuitenkin olennaisen ja hymyili. Hän tiesi. Hän tiesi aina.
“Hyvä on saat anteeksi, mutta älä enää ikinä tee niin”, hän varoitti siskoaan. Rosella nyökkäsi ponnekkaasti, vaikka hänellä ei ollut hajuakaan, mitä oli tehnyt.

Lapset katsoivat toisiaan. Rosella odottavasti ja Randal harkitsevasti. Lopulta Rosella kyllästyi odottamaan.
“Leikitään, jooko?”, hän alkoi inistä ja repiä Randalin hihaa.
“Onko kivakin leikkiä pikkukakaraa?” Randal kysyi naurahtaen. Rosella nykäisi veljensä hihaa  tarkoituksella liian innokkaasti. Randal naurahti taas ja pörrötti sisarensa platinanvaaleita hiuksia.
“Selvä mitä leikitään?”

“Minä voisin löytää Tylypahkan sydämen!” Rosella ehdotti iloisesti.
“Mitä sinä sillä tekisit?
 “Pelastaisin!”
“Kenet?”
“Sinut!”
“Et sinä minua voi pelastaa, hölmö.”
“Höh, mutta sinähän loukkaannut aina! Voit joskus vaikka kuolla siihen, sitten minä pelastan sinut!” Randal pyöritti silmiään, hänkö muka kuolisi? Missä todellisuudessa Rosella eli? Hän, käytöstapojen herrako kuolisi? Ehei, siihen olisi vielä pitkä matka!

~***~

Rosella istui sängyllään nojaten seinään. Hänen ja seinän välissä oli kasa tyynyjä, jotka tuntuivat mukavan pehmeiltä ja siten tekivät olosta mukavamman. Rosellalla oli peitto päällä ja hän luki kirjaa, jonka oli aloittanut edellisenä iltana. Hänen märät hiuksensa liimaantuivat selkään ja kastelivat yöpaidan, jonka hän oli saanut vasta viime jouluna äidiltään. Se oli vihreä silkkinen pyjama. Se tuntui hyvältä päällä nukkuessa.

Randal kurkkasi Rosellan ovenraosta. “Saanko tulla?” hän kysyi kuiskaten, koska vanhemmat olivat jo nukkumassa. Rosella vain nyökkäsi kirjaansa uppoutuneena. Randalilla oli samanlainen yöpaita päällä, mutta vain miesten mallina. Hän tepsutteli Rosellan sängyn viereen ja loikkasi siihen istumaan. Hän katsoi hetken sisartaan hymyillen.

Rosella pisti kirjansa pois ja katsoi veljeään. “Meillä on kohta synttärit”, Randal ilmoitti. Rosella naurahti veljelleen.
“Kyllä minä nyt sen tiedän. Me täytetään kymmenen ja päästään ensivuonna Tylypahkaan!” Rosella kiljahti, ehkä hieman liian lujaa. Randal painoi kätensä Rosellan suun eteen.
“Hiljempaa Rose!” Rosella vain hymyili.

“Menen nyt nukkumaan”, Rosella ilmoitti ja laski tyynynsä ja sulki yölamppunsa. Hän laskeutui tyynyilleen ja sulki silmänsä. Hän oletti kuulevansa Randalin poistuvan, mutta hän ei kuullut. Sen sijaan hän tunsi jonkun kömpivän hänen viereensä.  Hän tunsi Randalin painon vierellään. Minne ne ‘hyvät tavat’ olivat kadonneet. Ei Randal koskaan, ikinä, eikä vielä milloinkaan nukkunut Rosellan vieressä. Mistä oli kysymys?

Rosella avasi silmänsä ja huomasi tuojaottavansa suoraan veljeään silmiin.
 “Mitä sinä…?” hän aloitti, mutta Randal sulki taas hänen suunsa kädellään.
“Rose”, hän lausui sisarensa nimen. Rosella katsoi häntä mietteliäs ilme kasvoillaan. “Tarkoititko sinä sitä todella?”
“Niin mitä?”
“Sitä, mitä sanoit tänään, että jos minä kuolen, sinä pelastat minut Tylypahkan sydämellä?”  Rosella katsoi veljeään arvioiden.
“Juu, tietenkin! Enhän minä voi elää ilman sinua!”

Randal sulki silmänsä ja huokaisi iloisesti. “En minäkään ilman sinua. Olet minulle tärkeä ja tuo merkitsee minulle todella paljon”, hän kuiskasi siskolleen. Rosella hymyili ja kuiskasi veljensä korvaan:
“Minä tiedän, että sinä tekisit samoin minulle.” Randal nyökkäsi. Rosella painoi suukon veljensä platinanvaaleille hiuksille. “Öitä Randal”, hän kuiskasi veljensä hiuksia vasten ja painoi päänsä jälleen tyynyyn ja sulki silmänsä.

Randal avasi silmänsä ja katsoi vielä viimeisen kerran siskoaan, ennen kun sulki ne jälleen ja vaipui onnelliseen uneen. Rosella tarttui unissaan Randalin käteen ja puristi sitä lujaa. Hänen veljensä oli siinä, hän olisi aina siinä. Heillä ei olisi mitään hätää, kunhan heillä olisi toisensa.

~***~

Sitten koitti se sateinen ja harmaa iltapäivä. Rosella oli kuolla tylsyyteen. Hän oli saanut syntymäpäivälahjaksi uuden kirjan, mutta hän ei jaksanut lukea sitä. Randal oli flunssassa eikä saanut tulla ulos pomppimaan vesilammikoihin. Ei poika tosin varmaan olisi tullutkaan, koska pitihän hänen ylläpitää vanhempien kuvitelmia siitä, että hän oli täydellinen herrasmies.

Rosella huokaisi ja päätti mennä olohuoneeseen veljensä seuraksi. Rosella käveli olohuoneeseen, mutta siellä olivat vain hänen vanhempansa. Randal oli ollut siellä joka päivä pelaamassa velhoshakkia uusilla nappuloillaan heidän isäänsä vastaan. Randal oli oikea nero velhoshakissa, hän voitti aina.

“Missä Randal on?” Rosella kysyi melkein huolissaan.
“Enpä ole muuten nähnyt häntä tänään kertaakaan. Käypä katsomassa voiko hän jo paremmin”, äiti ehdotti hänelle. Rosella nyökkäsi, hänen suunsa tuntui jähmettyneen viivaksi. Rosella melkein juoksi veljensä ovelle ja koputti siihen.
 “Randal?” hän kysyi ja avasi oven. Randal makasi sängyssään.

Se ei ollut ollenkaan Randalin tapaista, sillä eihän herrasmiehen kuulunut kuluttaa koko päiväänsä sängyssä.
 “Nukutko sinä vielä muka?” Rosella kysyi ja sulki oven perässään. Randal pudisti päätään ja avasi silmänsä. Randal yritti sanoa jotakin, mutta hänen äänensä ei kantanut Rosellan korviin asti.
“Etkö voi puhua?” Rosella kysyi ja riensi veljensä luokse.

“Sattuu joka paikkaan”, Randal köhisi.
“Mikä sinun on?” Rosella kysyi hädissään ja otti veljensä käden käteensä. Se oli kylmä ja vielä kalpeampi kuin normaalisti. Sen katseleminen ja tunteminen tuotti tuskaa ja puristi oudosti sydänalaa. “Hei mikä sinun on!”
“Sattuu, en jaksa enää.”
“Randal ei! Lopeta, ei ole hauskaa!”
“En pelleille, ihan tosi.”
“Ei, ei, ei. Eikä! Nouse ylös, heti. Lopeta!”
“En jaksa, ihan tosi Rose…”, yskivä Randal yritti saada sisarensa uskomaan.
“Ei Randal ei! ÄITI!”

“Rose”, Randal köhisi ja puristi hellästi Rosellan kättä. Rosella käänsi itkevät silmänsä häneen. “Muistatko mitä kerran lupasit?” Rosella nyökkäsi, hän muistaisi sen illan ikuisesti. Hän oli luvannut herättää Randalin henkiin, mutta ei uskonut todella ikinä, näin käyvän!

“Ole kiltti, anna minun mennä”, Randal pyysi hiljaa ja sulki vapisevat silmäluomensa. Rosella näki huulien muuttavan väriään valkoisemmaksi, näki värin ja punan, jonka sairaus oli tuonut, häviävän kokonaan pojan kasvoilta. Vanhemmat juoksivat huoneeseen ja ryntäsivät pojan vuoteelle.

“Ei, Randal ei!” lasten isä huusi ja lankesi poikansa vuoteen viereen. Rosella painoi kätensä suunsa eteen ja antoi kyynelten tulla. Rosella näki isänsä heiluttavan sauvaa ilmassa, mutisevan monimutkaisia loitsuja, hän oli nähnyt niitä ennenkin. Silloin kun Randal oli sairastunut, mutta he uskoivat, ettei niitä saisi pois taioilla, että ne häviäisivät itsestään.  “Sydän ei lyö”, heidän isänsä totesi ja nousi ylös murtuneen näköisenä.
“Anthony”, nainen kuiskasi ja siirtyi miehensä ohi. “Miten niin ei lyö? Ei, ei! On oltava keino! Kyllä sinä jotakin osaat!” nainen itki. ”Olen pahoillani, en keksi enää mitään. Aiemmat taiat eivät toimineet, edes tämä taika ei toiminut, edes taikaliemistä mahtavin ei saanut häntä virkoamaan. Kuolema on valinnut hänet luokseen”, Anthony sanoi ja pieni kyynel uhaksi kavaltaa hänen todellisen surunsa.

“Minun poikani! Minun ainoa poikani! EI, Randal!” nainen itki lohduttomasti ja hänen hartiansa vapisivat itkun voimasta. Rosellan poskille laskeutui lisää kyyneliä. Ne polttivat hänen silmiään ja pieniä vingahduksia karkasi hänen huuliltaan. Randal ei saanut mennä minnekään, ei vielä, ei nyt, ei koskaan.

Samantha itki poikansa vierellä ja huusi tämän nimeä, uskoen ja toivoen, että poika palaisi vielä. Rosella ryntäsi huoneeseensa ja painautui tyynyään vasten. Se tuoksui vielä hieman Randalille. Rosella veti tuoksua syvälle keuhkoihinsa ja itki lohduttomasti. Tahrasi tyynyn suolaisiin kyyneliin. Hän näki kuinka kyyneleet valuivat tyynyllä. Suurentaen märkää läikkää tyynyllä.

Rosella halusi viskoa kaikki tavaransa seinään. Tuhota kaiken, ainakin sen kaiken, joka muistutti häntä Randalista.
“Minä kostan, kuolema, vielä joskus, minä otan sen mikä minulle kuuluu”, Rosella kuiskasi ja loi katseensa taivaaseen. Hän nieli kyyneliään ja sivuutti täysin Randalin pyynnön. Randal oli kuolemaisillaan, ei silloin tajua mitä haluaa.

Rosella ei antaisi olla. Randalin kuului olla täällä! Pitää häntä kädestä ja käskeä rauhoittumaan ja olla perheen ylpeys ja sukukartanon perijä. Rosella katsoi itseään peilistä. Hän näki kyynelten tahraamat kasvot ja punottavat silmät, mutta hiuksista ja ihosta, kasvon piirteistä ja silmien muodosta näki selvästi kuka hän oli, Malfoy.

Rosella muotoili  kasvoilleen ilmeen, joka sopi Malfoyn sukunimeä kantavalle. Ylpeä, mutta silti surun murtama veljen menetyksen takia. Hän ei voisi olla se  optimistinen oma itsensä. Hänen pitäisi ottaa Randalin paikka ja kantaa suvun kunnia. Kunnes Randal palaisi ja ottaisi paikkansa.

Rosella sulki silmänsä. Hän näki sielunsa silmin rasian. Rasian, joka leijui keskellä pimeyttä. Hän leijui kohti rasiaa ja otti sen käteensä. Hän sulki itsensä sen sisään. Hän ei olisi enää sellainen, ei heikko, ei iloinen. Hänen kuuluisi olla samanlainen kuin Randalin, Dracon, ja kaikkien muiden. Se olisi hänen tehtävänsä.

“Hyvästi Rosella”, tyttö kuiskasi ja sulki silmänsä. Hän nukahti sellaiseen asentoon, jossa hän näytti pitävän rasiaa käsissään. Hän sulki itsensä, lukitsi itsensä ja iloiset tunteensa, jopa surunsa niiden mukana. Hän sulki jopa sydämensä. Hän odottaisi tilaisuutta pelastaa veljensä kuoleman ikuiselta pimeydeltä.  

Jatkuu...

Kommentteja?
A/N2Anteeksi, jos oli hieman sekava tai jotain

[Resonanssi]

valitettavasti rakentavaa on nyt turha odottaa, sillä aivot lyö tyhjää
vaan mä pidin  ja jatkoa odotan.

mutta mikä Randalille tuli? sepä oli erittäin mielenkiintoista ja hänen siskonsako etsii nyt sen sydämen ja pelastaa hänet?
ehkä se kohtaus meni liian nopeasti, tai ihan sama, en nyt pysty yhtään ajattelemaan.

[Lotazi]

Oih, tää oli todella koskettava luku. Tän koko tarinan juoni taitaa perustua sen ympärille, että Rosella etsii Työypahkan sydäntä saadakseen Randalin takaisin eläväksi.

Alku oli tosi söpö ja Randalista tuli jotenkin mieleen Draco, tai oikeastaan aika paljonkin

Kirjotit tuon Randalin kuoleman mielestäni aika surulliseksi ja muutama kyynelkin karkasi silmäkulmasta sitä lukiessa. Ja jos onnistuu sellaisessa, voin kertoa, että on tosi hyvä kirjoittaja, koska hirveän moni ei siihen pysty. Tai sitten olin vain jotenkin tunteikkaalla päällä, ei sitä koskaan tiedä.  

Aikamuodot hieman ihmetytti lukiessa, koska aloitit kirjoittamaan preesenssillä ja vaihdoit jo aika alku vaiheissa lukua kirjoittamaan imperfektillä. Kannattaa miettiä kumpi sopii paremmin omaan tyyliin ja kirjoittaa vain sillä, koska lukijasta on hieman outoa kun on ensin preesensiä ja kesken kappaleen vaihtuu imperfektiksi.

Virheitä, joita löysin. Tästä puuttuu kuitenkin pilkkuvirheelliset lauseet, joita huomasin muutaman. Ja jostain kohtaa puuttui myös piste, mutten sitä enää löydä. Mutta tässä siis ne virheet, jotka bongasin:

Poika kompastuu kiveen ja itkee onnettomast.

Elikkäs tästä puuttui i-kirjain.

Lapset saapuvat salonki

Tarkoitit kai salonkiin.

salongissa on tiiliseinät ja takka, joka on kauniisti koristeltu kiehkuroin ja käärmein, jotka edustavat Luihusta.

Aloita isolla alkukirjaimella ja Luihuista, eli i-kirjain taas puuttui.

Rosella avasi silmänsä ja huomasi tuojaottavansa suoraan veljeään silmiin.

Tarkoitit kai tuijottavansa.


Pidin luvun kokonaisuudesta ja jatkoa tykkäisin lukea  

Lotazi kiittää ^^

[Lauranood]

Resoranssi Kiitos kommentista, ja juu se kohtaus nyt olikin hieman sekava ja silleen.
Kiitos Lotazi ja juu siihenhän se oikeestaan. Juu tuo aikamuoto-juttu, täytyy panostaa siihen, mutta ens luku saattaa olla vielä hieman sekava. Katson milloin jaksan korjata nuo virheet

Anteeksi kamalasti viivästymisestä. Inspis on hieman hukassa, melkein joka jutussa ja nyt yritän pakotella sitä esiin kuorestaan. Tämä on muuten ainoa tarina, johon olen saanut jo miltein julkaisukelvollisen sivumäärän, joten menee luultavasti muutaman päivän sisällä betattavaksi ja loppu riippiikin sitten Driasta. Minua ei saa syyttää, jos seuraava luku on ihan perseestä ! Syyttäkään inspiraatiotani, jolle tuli ujous kohtaus  

~Lauranood

Hahaa, inspis löytyi (ainakin hetkellisesti) olen saanut luvun valmiiksi, se on jo betattukkin. Minun pitäisi vain mennä kotiin, avata sähköpostini, kirjoitusohjelma, lukea se läpi ja postittaa se tänne. No ehkä huomenna Viimeistään viikonloppuna, koska huomiseksikkin on jo ohjelmaa, en vain tiedä kuinka pitkää Eli heti postitan kun mahdollista

[Dria]

Tämä on kiva. Minusta lapset ovat niin suloisia, vaikka haluaisinkin kuristaa Randalin. Voisi olla herrasmies kerrankin...

No ei, en muista mitä kommentoin aiemmin, mutta pidän todella kirjoitustyylistäsi  En quotaa mitään nyt, mutta seuraavan (ihanan) luvun ilmestyessä lupaan tehdä niin.

[Lauranood]

A/N No huhhuh, sainpas viimein luettua sen vielä kerran. Jouduin korjailemaan hieman vielä kahdesti, sillä koneeni sekosi  
No nyt sain sen postitettua ja kiitos betalleni Drialle, joka näki taas kerran kamalasti vaivaa tekstini kanssa. Kiitos kaikille jotka luette, toivottavasti nautitte <3

Toinen luku
Jos rakkaus on ikuista, niin miksi sen onni on niin häälyväistä?

Kesäinen aamu valkeni Malfoyn kartanolla. Rosella ja näki painajaisia, jotka kummittelivat hänen mielessään aina, mutta jotka pääsivät valloilleen vain öisin.

Me juoksimme, minä ja veljeni. Läpi niittyjen. Kuivuneet auringonkukat lentelivät ympärillämme kuin saduissa.

Rosella piehtaroi unissaan ja hänen lakanansa olivat aivan ryppyiset. Vielä tässä vaiheessa unta onnellinen hymy valaisi hänen kasvojaan. Hän oli onnellinen, vielä hetken.

Mitä nyt? Miksi Randal pysähtyy?
 “Randal?” kysyn ja ojennan käteni häntä kohti. Hän kääntyy minuun päin ja silmät ovat pyöreät ja pelokkaat. Kasvot ovat normaaliakin kalpeammat.

Hymy hyytyi tytön kasvoilla. Tilalle nousi karvasta pettymystä kuvaava ilme ja muutama poltteleva kyynel.

“Rose, se tuli hakemaan minut”, sinä kuiskaat karhealla äänellä. Mikä tuli? Mikä?

 Miksi en voi puhua? Miksi ääni on tarrautunut kurkkuuni haluttomana lähteä?

Rosella aukoi suutaan ja yritti kirkua, mutta mitään järjellistä ei kuulunut. Ehkä hentoinen pihinä lähtee hänen kurkustaan.  

Se ojentaa kätensä sinua kohti, kuolema. Se on saapunut noutamaan sinua. “Randal älä!” kiljaisen ja tarraan käteesi.
“Miksi Rosella? Miksi taistelisin vastaan, kun voisin lähteä, unohtaa kaiken. Ja sisareni, älä täytä lupaustasi”, sanot ja tartut kuoleman käteen.
“Miksi teet näin minulle?” kysyn itkien ja sinä olet poissa. Olet mennyt, jättänyt minut yksin, yksin… Miksi taas? Miksi jälleen?

Rosellan silmät räpsähtivät auki. Hän katsoi kattoon ja huokaisi. Miksi, voi miksi, hän ei voinut päästä eroon noista unista, vaikka hän oli päättänyt olla vahva. Hän halusi, että hänen vanhempansa ja Randal olisivat ylpeitä hänestä. Rosella nousi ylös ja ravisteli päätään.

Lopulta hän päästi matalan nyyhkäisyn ja pomppasi pois vuoteeltaan. Rosella otti pyyhkeensä ja meni kylpyhuoneeseensa. Hän tunnusteli vettä ja odotti sen lämpiämistä.

Lopulta hän astui suihkuun. Kuuma vesi teki tehtävänsä. Se pyyhki öisen hien pois ja lämmitti hänen sieluaan. Rosella yritti viivytellä suihkussa mahdollisimman kauan, mutta lopulta hän kyllästyi. Rosella katsoi rusinaa muistuttavia sormiaan ja hymähti. Hän muisti lapsuutensa leikit. Rusinasormet olivat aina inhottaneet Randalia, joten Rosella oli kastellut sormensa suihkulähteessä ja painanut ne Randalin poskeen.

Rosella pudisti päätään ja hän pystyi helposti naamioimaan kyyneleensä vesipisaroiksi, jotka valuivat hänen hiuksistaan kasvoihin. Rosella otti pyyhkeensä ja kietoi sen ympärilleen. Hän tassutteli huoneeseensa ja lukitsi oven. Hän antoi pyyhkeen valahtaa lattialle ja puki nopeasti vaatteet ylleen. Vihreän mekon ja valkeat sukkahousut.

~***~

Rosella istui aamiaispöydässä ja kuunteli vanhempiensa typeriä juttuja jostain takaministeriön töpeksinnästä, hän oli todella kyllästynyt aiheeseen. Rosella oli muotoillut kasvoilleen soveliaan ilmeen, mutta keskustelunaihe ärsytti häntä todella. Hän ei jaksanut koskaan kuunnella vanhempien jonninjoutavia asioita. Oliko Randal oikeasti muka jaksanut?

Rosella vilkaisi ulos ikkunasta. Oli mitä ihanin päivä! Aurinko paistoi ja oli varmasti reilusti yli kaksikymmentä astetta! Rosella olisi halunnut juosta suoraan ulos, kuten ennen, mutta eihän se käynyt. Ei valitettavasti enää, sillä niinhän hän oli sopinut itsensä kanssa. Hän oli sulkenut itsensä sisäänsä, lopullisesti.

“Ai niin Rosella, sait kirjeen”, Samantha sanoi täydellisesti ministeriön jästiosaston epäpätevyyden puheenaiheesta poiketen.
“Ai”, Rosella totesi välinpitämättömästi Se olisi kuitenkin vain Teresse-täti, joka kyseli kuulumisia.
“Koulustasi”, Samantha yritti piristää tytärtään.  

Rosellan asenne muuttui sillä sekunnilla, kun hänen äitinsä mainitsi koulun. Hän jäykistyi ja hänen mielessään alkoi juoksennella hätäisiä ja vihaisia ajatuksia. Pitäisikö hänen mennä kouluun, vaikka hänen kaksosensa oli kuollut? Miksi? Randal oli aina halunnut todella kovasti Tylypahkaan! Miksi vain Rosella pääsisi sinne?

“Rosella! Oletko kunnossa?” Samantha kysyi hädissään. Rosella havahtui salamana.
“Olen, mutta en halua kouluun!” Samantha tiputti kädessään pitelemänsä kirjekuoren.
“Rosella kultaseni, sinähän olet aina odottanut, että pääset sinne.”
“Mutta niin odotti Randalkin. Vielä kovemminkin, kun se oli hänen unelmansa!”
“Rosella, lopeta!” hänen äitinsä parkaisi. Pojan muistaminen tuotti vieläkin tuskaa.

Samantha näki sielunsa silmin poikansa  ruumiin. Mikään taika ei ollut voinut parantaa häntä, ei mikään taikajuoma eikä resepti. Poika oli ollut kuoleman oma  jo sairastuttuaan, mutta he olivat toivoneet parasta. Elätelleet turhia toiveita ja uskotelleet Rosellalle, että veli selviäisi,
ettei se olisi mitään kamalan vakavaa. Se oli valetta. Se kaikki oli valetta.

“Äiti”, Rosella sanoi heikolla äänellä. Hänen äitinsä silmät olivat lasittuneet ja hän oli selvästi jossain kaukana. Samantha vapisi ja avasi suunsa.
“Kaikki hyvin kulta, kaikki on oikein hyvin.” Nyt Rosellakin vapisi, sillä hänen äitinsä kuulosti haudasta nousseelta.
 “Sinä pelotat minua!” Rosella kiljahti ja juoksi pois.

Matkalla huoneeseensa hän manasi mielessään: ’Mahtavaa Rose, juuri näin. Menetä itsehillintäsi! Vanhempiesi edessä! Mikä sinua riivaa?’ Hän manasi itseään koko matkan ja päästyään huoneensa ovelle hän nosti kättään avatakseen kahvan ja huomasi vasta silloin pitelevänsä kädessään kirjekuorta.

Hänen kätensä vapisivat kun hän avasi sen. Silmät suorastaan ahmivat tekstiä, jota hän oli aina odottanut. Hän ja Randal. Miten kaikki tapahtui jo nyt? Minne vuodet olivat hävinneet? Ne olivat vieneet hänen veljensä mukanaan, hänen rakkaan Randalinsa. Pieni kyynel vieri alas hänen poskeaan. Se paiskautui lattiaan jättämättä jälkeäkään.

Rosella puristi silmänsä tiukasti kiinni, sillä häntä huimasi. Hän muisti edelleen, miten Randal oli kertonut innoissaan kuinka hänestä tulisi mahtava velho, kun hän valmistuisi Tylypahkasta. Randal ei koskaan edes saanut kirjettä. Toinen kyynel karkasi hänen poskelleen. Rosella pyyhki sen ärtyneenä pois. “Keskity”, hän kuiskasi ja avasi silmänsä.

~***~

Rosella istui auton takapenkillä.
“Tämä on väärin!” hän tuhahti vihaisesti.
 “Rosella, et voi tuhlata elämääsi, opiskeluasi! Sinun täytyy mennä kouluun”, Samantha sanoi ankaralla äänellä. Rosella tuhahti ja vajosi hieman alemmas penkillä. He saapuivat King’s Crossin asemalle. Hänen vanhempansa ottivat tavarat ja kuljettivat ne laiturille yhdeksän ja kolme neljäsosaa.

“Rosella! Odota kulta!” Samantha huusi tyttärensä perään kun hän lähti juoksemaan kohti junaa. Rosella kääntyi äitiinsä päin.
“Niin?”
“Sinulla on likaa poskellasi.” Samantha otti nenäliinan ja kostutti sitä kielellään. Hän pyyhki tahran tyttärensä poskelta ja katsoi häntä silmiin.

“Rakastan sinua. Olen niin ylpeä sinusta, teit mitä vain”, hän kuiskasi ja hänen silmiinsä muodostui pari kyyneltä. Hän halasi äitiään.
“Nähdään joululomalla”, hän kuiskasi tämän korvaan.
“Reipas tyttäreni, nauti koulusta.” Rosella pyöritteli silmiään.
“Ei koulusta voi nauttia.” Samantha taputti häntä päälaelle.
“Mene jo, etsi paikka junasta”, hän kehotti.

Rosella nyökkäsi ja otti matka-arkkunsa. Hän tunki väkijoukon läpi junaan. Hän etsiskeli osastoa itselleen ja löysi lopulta yhden tyhjän. Hän sulki oven, jotta saisi olla edes hetken yksin. Hän pyyhki pienen kyyneleen poskeltaan. Rosella ei ollut halunnut itkeä äitinsä nähden. Häntä pelotti hieman mennä Tylypahkaan. Hän toivoi, että Randal olisi ollut junassa hänen kanssaan.

Rosella kokosi itsensä ja avasi ikkunan. Hän vilkutti vanhemmilleen, jotka lupasivat kirjoittaa niin pian kuin mahdollista. Rosella näki heidän loittonevan ja loittonevan. Yhä kauemmas ja kauemmas. Lopulta näkymättömiin, kun he kaikkoontuivat. Rosella sulki hymyillen ikkunan.

~***~

“Anteeksi saanko tulla tänne?” kysyi tummahiuksinen poika ovelta. Rosella nyökkäsi. Mitä hänellä olisi sitä vastaan? Hän oli juuri saanut laukkunsa matkatavarahyllylle. Hän näki pojan yrittävän laittaa matka-arkkuaan hyllylle. Rosella ei liikauttanut sormeaankaan auttaakseen.

Hän keskittyi katsomaan poikaa. Pojalla oli vihreät silmät ja mustat hiukset. Hiukset oli kynitty lyhyiksi, mutta ne olivat kasvaneet sen verran, että niissä näkyi muutamia kiharoita. Hiukset olivat aika sotkuiset, jopa niin lyhyiksi. Rosella naulitsi katseensa silmiin. Niin vihreät.

Lopulta Rosella keksi. “Sinä olet Potter!” hän huudahti.
“Öh, juu. Olen Orlando Potter”, Orlando niminen poika sanoi aika vaivaantuneesti. “Sinä taidat olla Malfoy”, Orlando sanoi ja katseli Rosellaa.
“Kyllä, olen Rosella Malfoy”, Rosella ilmoitti.

“Hiuksesi paljastivat sinut. Sinulla on muutenkin Malfoyn suvun silmät.” “Harmaat, mutta sinullapa on Potterin silmät, vihreät, sekä samankaltaiset hiukset.”
“Juu, sukuvika.”
“Varmaan hienoa olla kuuluisan Potterin sukulainen”, Rosella äänestä kuulsi ivaa.
“Parempi sekin kuin luihun Malfoyn. Teikäläiset olivat kuulemma Voldemortin puolella.”
“Kyllä, isoisäni isä ja hänen isänsä.”
“Minun isoisäni isä tappoi sinun isoisäsi isän herran.”
“Wow, meneepä monimutkaiseksi tuo sinun puheesi.”

Lapset tuijottivat toisiaan inhoten. Oli hankalaa olla niin kauan jatkuneen vihan jälkikasvua, mutta mitä he sille voivat? Viha oli periytyvää, se oli vain syöpynyt syvälle mieleen. Pian sisään tuli punahiuksinen poika.
“Orlando? Saanko tulla? Olen etsinyt sinua kaikkialta!” poika huudahti. Orlando naurahti hieman: “Juu tule vaan.”

“Olet selvästi Weasley! Hiuksesi ovat yhtä punaiset ja kaapusi resuinen, sukuvikako?” Rosella naurahti.
“Jos housuissani on yksi paikka, siitä ei tarvitse irvailla, Malfoy!” punapää kiljahti ja peitti housuissaan olevan reiän kädellään. Rosella naurahti ivallisesti. Hän toivoi, että pojat lähtisivät ja jättäisivät hänet yksin. Ei hän ollut tahallaan ilkeä, se tapa oli vain syöpynyt niin syvälle häneen vuoden aikana, ettei hän meinannut päästä siitä eroon.

Lapset istuivat hetken hiljaa ja se alkoi painostaa Rosellaa. Hän huokaisi raskaasti ja katsoi poikia.
“Anteeksi äskeinen, se vain…”, Rosella haki oikeita sanoja.
“On Malfoymainen tapa?” punapää kysyi ivallisesti. Rosellan sisällä kiehahti. Mikä tuo poika oli hänelle ivaamaan, vaikka hän oli pyytänyt jo anteeksikin.
“Olen Patric”, punapää ilmoitti. Rosella katsoi häneen hetken hyytävästi, mutta kohautti lopulta olkiaan.
“Te taidattekin tuntea toisenne”, hän totesi.
 “Öh, juu. Olemme kaukaista sukua. isoisäni äiti oli hänen isoäitinsä isän veli”, Orlando selitti. Rosella nyökkäsi.

Rosella tunsi itsensä hermostuneeksi poikien seurassa, ei siksi keitä he olivat, vaan siksi että he olivat poikia. Rosella oli tottunut ainoastaan Randalin ja muiden sukulaispoikien seuraan, mutta nämä pojat olivat hänen sukunsa vanhoja vihollisia, ja vieläpä poikia.

RosellaPov

Käänsin katseeni kahdesta iloisesta pojasta. Katsoin ulos ikkunasta. Näin vain vihreitä nummia, jotka vaihtuivat jatkuvasti. Maasto oli kuin alati elävää. Kuulin ruokakärryn liikkuvan käytävällä, mutta minun ei tehnyt mieli ruokaa. Katsoin vain ulos ja näin itseni ja Sinut juoksemassa pitkin niittyjä. Aivan kuten ennen.

Sinä yritti juosta, estää minua saamasta äidin taikasauvaa, mutta entä nyt? Minulla oli oma sauva, etkä sinä enää koskaan voisi saada ruhjeita polviinsa. Sinä et koskaan enää voisi ilkkua minua, väittää minun olevan huono noita.


Kyyneleet vierivät hälyttävästi minun vaaleille poskilleni. Painoi käteni lasia vasten ja kuivttelin sinut vierelleen. Olin niin yksin.” Mitä hyötyä välittää kun kaikki mistä välitit katoaa ja satuttaa sinua?” Se lause muistui mieleeni erässtä lukemastani kirjasta, se sopi tilanteeseeni. Täydellisesti

Kertoja

Rosella pudisteli ajatuksensa pois ja katsoi poikia, he pelasivat räjähtävää näpäystä. Rosellan teki mieli nauraa pojille, mutta miksi? Pojat olivat sentään onnellisia, melkein kuin veljekset.
“Tapaatteko te useinkin toisianne?” Rosella kysyi äkkiä. Miksi hän edes kysyi moista?
“Juu, meillä on aina sunnuntaisin sukulounas”, punapää irvisti.

Kateus kiehahti Rosellan sisällä. Sukulounas. Hän ei koskaan saanut viettää aikaa sukulaistensa kanssa, ei hän tosin olisi halunnutkaan. Niin hän ainakin uskotteli itselleen.
“Hei oletko sinä oikeasti sukua Tonksille?” Orlando kysyi äkkiä. Rosella käänsi katseensa salamana häneen. “En!” hän kielsi koko asian jyrkästi.
 “Etkö?” Patric ihmetteli.

“Outoa, muistelisin, että Narcissa olisi ollut hänen äitinsä sisar tai jotain”, Orlando kummasteli.
“Narsissa ei ollut mitään sukua sille naiselle ja hänen lapsilleen ja lapsenlapsilleen!” Rosella kiisti edelleen. “Ai juu, tehän olette vihaisia, koska hän nai Tedin, jästisyntyisen ja Nymphanora nai ihmissuden. ei siinä ole mitään vikaa.”
“Minä en ole sukua sudenpenskoille!” Rosella melkein kiljui.

Eiväthän nuo pojat voineet tietää, kuinka Tonksit olivat tuhrineet hänen puhtaan sukunsa. Weasleyt olivat jo niin verenpettureita, ettei sillä ollut mitään väliä kuka nai kenet. Oli kyllä ollut todellinen yllätys, että jopa Weasleyn kaltainen oli nainut puoliveelan.

Potterit taas, no, olivat Pimeyden lordin pahimpia vihollisia. Kukaan ei tosin käynyt kiistämään sitä, etteikö Potterin poika olisi ollut rohkea kohdatessaan Pimeyden Lordin ja voitettuaan tämän. Potterit ja Malfoyt olivat aikanaan sopineet tavallaan aselevon, mutta viha säilyi suvussa, sitä ei voinut kiistää. Yhden Malfoyn hetkellinen mielenhäiriö ei käynyt tuhrimaan koko sukua, vaikka Draco olikin kuolonsyöjien Valittu.

Rosella oli oikeasti ylpeä isoisänsä isästä, sillä olihan tämä aito Malfoy, mutta sillä ei ollut merkitystä Vanhoista tottumuksista oli muutenkin vaikea päästä eroon. Potterit olivat vihollisia, ja Weasleyt verenpettureita, mutta siinä hän istui. Molempien kanssa. Se ei silti häirinnyt häntä niin paljon kuin olisi pitänyt. Kokonaan hän ei päässyt omaa todellista pirteää itseään pakoon.

Junamatka jatkui Rosellan kohdalla hiljaisena. Hän luki kirjaansa ja kuunteli poikien jutustelua. Lopulta alkoi tulla pimeää ja Rosella avasi suunsa.
“Menkää käytävään, vaihdan vaatteita.” Pojat menivät käytävään, koska eivät halunneet olla epäkohteliaita.

“Kouluvaatteet?” Patric ihmetteli.
“Malfoyt”, Orlando vain selvitti. Rosella kuuli poikien puheet. Hän naurahti itsekseen. Luulivatko pojat, että hän aikoi mennä kouluun farkuissa ja t-paidassa ja niiden päälle vedetyssä kaavussa? Ehei, totta kai hänen piti pistää ensin hame ja toisenlainen paita. Polvisukat ja nilkkurit, ei mitään lenkkareita.

Pojat varmaan voisivatkin olla farkuissa, mutta Rosellan mielestä tytöllä piti olla hame. Hän saattoi olla vanhanaikainen, mutta niin se oli aina mennyt, niin se tulisi aina menemään Rosella puki ylleen kaavun ja oikoi vielä hihojaan. Samalla hän toivoi, että pääsisi Luihuiseen. Se olisi sentään parempi kuin Rohkelikko, tai Puuskupuh, mutta samalla hän mietti, ettei Korpinkynsi nyt niin paha voinut olla. Mutta ei. Silti Luihuinen oli ehdottomasti paras.

Rosella avasi vaunuosaston oven. “Okei, voitte tulla sisään. Pitääkö minun odottaa käytävässä?”
“Mitä suotta, me vedämme kaavut vain tähän päälle”, Orlando sanoi.
“Miten vain haluatte.”
Pojat vetivät kaavut ylleen ja istuivat takaisin paikoilleen. Rosella otti kirjansa ja syventyi siihen.

“Öh, Malfoy? Mihin tupaan sinä haluaisit?” Patric kysyi. Rosella naurahti.
“Sano vain Rosella, Malfoy kuulostaa niin poikamaiselta. Ja Luihuiseen tietenkin. Te?”
“Rohkelikkoon”, kuului molempien poikien suusta. Eipä ollut mikään yllätys sekään.

ViimeinTylypahkan pikajuna päästi viimeisenkin ähkäyksensä ja pysähtyi Tylyahon asemalle. “Ensiluokkalaiset tännepäin!” kuului miehen ääni. Rosella ja pojat kiiruhtivat kohti ääntä ja he tapasivat lihaksikkaan miehen, joka piteli kädessään lyhtyä.
“Olen Tylypahkan riistanvartija ja me menemme järven yli veneillä. Kun olemme hieman yli puolenvälin näette jo linnan”, mies ilmoitti.

Patric ja Orlando olisivat halunneet, että Tylypahkan vanha riistanvartija Hagrid olisi vielä elossa, mutta kuten kaikki muutkin, oli hänkin poistunut jo heidän keskuudestaan. Lapset kapusivat veneisiin ja Rosella sai seurakseen Patricin, Orlandon ja jonkun tummemman pojan.

Hieman puolenvälin jälkeen kuului äänekäs “OOH”, kun linna tuli näkyviin. Se oli kaunis ja Rosella ei voinut peittää sisällä tuikkivaa iloaan, joka ulottui aina silmiin asti. Orlando näki hänen silmiensä tuikkivan onnesta. Kovanaaman sisus oli tullut esiin, naamio oli murrettu. Se sai Orlandon sisälläkin kiehumaan onnesta. Pelkkä tytön reaktio sai hänetkin tajuamaan kuinka kaunis linna oli.

He nousivat veneistä ja pari katsoi hohtelevaa yötaivasta. Se oli kaunis, mutta kaikki halusivat sisään, koska yö oli aika kolea. Mies johdatti heidät aulaan ja siellä heitä odotti noita.
“Minä olen vararehtori Leolwis ja minä oletan, että te kuuntelette ohjeet tarkkaan”, nainen ilmoitti.

Rosella ei kuullut edes näitä sanoja, sillä hän oli keskittynyt ihailemaan linnan aulaa. Se oli suuri ja hän taisi rakastaa koko linnaa jo nyt. Mieli saattaisi tosin muuttua, kun opiskelu alkaisi, mutta olipahan linna ainakin kaunis.

Pian heidät johdatettiin pieneen komeroon, jossa he odottivat lajittelua. He tapasivat jopa kummitukset, mutta muiden tavoin Rosella ei pelännyt niitä. Kuraveriset olivat ihan kuset housuissa, mutta toki Rosella oli kuullut, että Tylypahkassa oli kummituksia. Evät ne olleet hänelle ja muutamalle muulle mikään yllätys.

Rosella kuuli monien kuiskivan, mihin tupaan kukakin halusi. Jotkut yrittivät jopa manipuloida uusia ystäviään omaan tupaansa. Rosella ei välittänyt mihin tupaan kukakin meni, mutta itse hän halusi Luihuiseen, koska hän halusi jatkaa suvun perinnettä. Orlando ja Patric olivat valinneet Rohkelikon, eikä Rosellalla ollut mitään syytä muuttaa heidän mieltään.

Lopulta heidät tultiin noutamaan pois komerosta, jossa alkoi tulla jo kuumakin. Rosella käveli saliin ja rakastui heti.
“Wau!” hän henkäisi. Hänen takanaan oleva tyttö kuuli henkäyksen ja nojautui eteenpäin.
“Mitä pidät?” hän kysyi.
“Rakastan tätä!”
“Olen samaa mieltä. Olen Lesley”, tyttö sanoi ja ojensi kätensä.
“Rosella.”

Rosella ei keskittynyt kuuntelemaan nimiä, hän halusi kuulla vain oman nimensä, mielellään pian. Onneksi hän oli aika alussa.
“Rosella Malfoy!” hän kuuli vararehtorin huutavan. Rosella kävisi vapisevin jaloin jakkaralle ja sai hatun päähänsä.
”Ensimmäinen Malfoy, jonka kohdalla olen koskaan joutunut miettimään. Mielessäsi on monta mielenkiintoista kulmaa, mutta näytät itse haluavan Luihuiseen, joten ole sitten LUIHUINEN!” Hattu huusi viimeisen sanan koko koululle ja Rosella olisi voinut pyörtyä, niin helpottunut hän oli.

Rosella keskittyi kuuntelemaan ystäviensä nimeä, tai tuttaviensa oikeastaan.
“Lesley Parkson!” kuului huuto. Parkson? Luihuissuvustako?
“LUIHUINEN!” hattu kailotti. Rosella olisi halunnut hihkua riemusta, hän ja Lesley olivat samassa tuvassa. Lesley tulikin istumaan hänen viereensä ja Rosellan yllätykseksi halasi tätä.
 “Ihanaa ollaan samassa tuvassa Rose, meistä tulee varmasti hyvät ystävät!” tyttö hihkui. Rosella halasi tyttöä takaisin ja oli sanattoman iloinen. Hän oli saanut elämänsä ensimmäisen oikean ystävän.

Patricista ja Orlandosta tuli molemmista Rohkelikkoja, mutta se oli ollut jo odotettavissa. Rosellaa se ei haitannut. Hän oli saanut heti ystäviä, vaikka hän oli pelännyt jäävänsä aivan yksin.

Rosella ja Lesley kävelivät yhdessä valvojaoppilaan perässä Luihuisten makuusaliin. Se oli tyrmissä ihan varmasti järven alla, koska siellä valo oli hieman vedenvihreää. Rosella ja Lesley menivät samaan makuusaliin seuranaan kolme muuta tyttöä.

Tytöt vaihtoivat yöpaidat ja kiipesivät vihreäverhoisiin pylvässänkyihin. Rosella käpertyi onnellisena sänkyynsä ja kuunteli unesta tuhisevia tyttöjä, joista saattaisi tulla hänen ystäviään. Hän kaipasi toki veljeään, mutta elämässä piti siirtyä eteenpäin. Unohtaa ei saanut, mutta elämän keskeyttäminen se vasta typerää olisikin.

Lesleystä ja Rosellasta voisi tulla todella hyvät ystävät, sillä heillä oli ainakin alku oli lupaava.

Elämässä on opittava luopumaan, sillä jos saa aina pitää kaiken, menettämisestä tulee kamalampaa, se on tappava isku. Se ei armahda. Rakastaa saa, mutta rakkauden rakastaminen on turhaa, sillä rakkaus on häälyväistä ja pettävää.

Jatkuu...

Kommentteja?

[Resonanssi]

Ros (jos ei haittaa että lyhennän hänen nimensä?) on ajatuksiltaan niin Malfoy, ettei mitään rajaa

tää oli hyvä, mutta hämmentää niin suuresti, kun kaikki tutut hahmot on kuollu tuntuu että menee ihan sekasin

no, kaipa mä jossain vaiheessa totun.

ja vai Orlando ja Patrick kivat nimet.
oletan että he päätyvät kuitenkin Rosin kanssa ystäviksi, vai?
Leslie on mielenkiintoinen tyyppi, odotan innolla minkälainen hän on.

ainoa virhe jonka huomasin:

 “Ai juu, tehän olette vihaisia, koska hän nai Tedin, jättisyntyisen ja Nymphanora nai ihmissuden
jättisyntyinen   tarkoitit varmaan jästi

eipä muuta, rakentavaakin olen pariin ficciin kirjotellu niin että mun rakentavat loppu.

[Lauranood]

Senkus lyhentelet Resonanssi Voin ilokseni ilmoittaa, että osaan jo kirjoittaa nimesi oikein Ei ihan kaikki tutut, mutta ei sen enempää siitä aiheesta. En keksiny parempaakaan Jaa ja sehän jää nähtäväksi. Niin Lesley on aika epä Luihuismainen, mutta katsotaan miten hänen käy. Juu kiitos huomautuksesta kirjoitusohjelmani muuntaa sen aina jostain syystä jätiksi -.-'  Kiitos jälleen lukemisesta ja kommentoimisesta

Sain tehtyä tällekkin (huonon tosin) bannerin, saatan lisätä sen ensiluvun alkuun
(teen niitä koska se on kivaa, mutta ohjelmani ovat mitä huonoimat -.-' ja laatu on siis sen mukaista, eivätkä taitonikaan ole kummoiset)

[Dria]

“Rakastan sinua. Olen niin ylpeä sinusta, teit mitä vain”

en voi olla kuvittelematta Rosea, Lesleytä ja paria muuta, jotka juovat itsensä umpihumalaan ja toheloivat jotain 

Rakastuin muuten Lesleyhyn. Et haluaisi järjestää hänelle sovittua avioliittoa kanssani? 

ja sitten asiattomista kommenteista itse asiaan.

“Öh, juu. Olemme kaukaista sukua. isoisäni äiti oli hänen isoäitinsä isän veli”, Orlando selitti. Rosella nyökkäsi.

tuo isolla alkukirjaimella. Muutenkin tämä dialogi on nyt parempi ^^

Nymphanora nai ihmissuden. ei siinä ole mitään vikaa.”

sama tuonne.

Hän saattoi olla vanhanaikainen, mutta niin se oli aina mennyt, niin se tulisi aina menemään Rosella puki ylleen kaavun ja oikoi vielä hihojaan

tuohon väliin tulee ilmeisesti piste.

Pidin tästä toooosi paljon.  rakentava on ikävä kyllä ullakolla piilossa

[Lauranood]

Noniin, jutun nimi on nyt tämä. Kolmas luku on jo valmiina ja betattu, mutta kirjoitusohjelma, jolla voisin korjata ja hioa on nyt lakanut itsekäästi toimimasta, joten en saa lukua auki ennen kuin se on korjattu kuntoon. Anteeki viivytys.

[Lauranood]

Dria kiitos kommentista ja betauksesta, vaikka luku vähän viivästyi :3 Muuten voisin antaa Les rakkaani sinulle, mutta sitten tarina jäisi vähän vajaaksi, enkä taida olla valmis luopumaan hänestä Ehkäpä se rakentava on jo houkuteltu ulos

Jaa no isäni sai nyt kirjoitusohjelmani toimimaan, joten viimeistelin tämän luvun samantien. Hitsi, miksi kirjoitin näinkin pitkä luvun? Kamala työ korjaamisessa :DD
Mutta joo päästän teidät nyt lukemaan, nauttikaa, jos voitte...

Kolmas luku

Jos ystävyys ja kulta punnittaisiin, ystävyys voittaisi. Rikkaus on turhaa ilman sinua.

Kaksi vuotta Tylypahkassa olivat saaneet Rosellan muuttumaan. Hän oli  pirteä ystäviensä kanssa ja nauroi heidän jutuilleen. He nauttivat elämästä täysillä ja kiusasivat Rohkelikkoja. Rosella yritti pysyä mahdollisimman kaukana Patricista ja Orlandosta, sillä hän ei halunnut kiusata heitä. He olivat hänelle hieman enemmän kuin kaksi random Rohkelikkoa, melkein ystäviä.

Sitä hän ei koskaan kertonut ystävilleen. Oli parempi, jos kukaan ei saanut tietää.
“Mitä meillä on ensiksi?” Rosella kuuli Lesleyn kysymyksen jostain kaukaisuudesta.
“En tiedä. Kaiva lukujärjestys esille Les”, heidän luokkalaisensa Emilia ehdotti. Rosella ja Lesley katsoivat häneen kuin vähäjärkiseen.
“Siis kuka kantaa lukujärjestystä mukanaan?” he kysyivät yhteen ääneen.
“Öh, minä”, Emilia sanoi ja punastui.
“Ai”, Rosella tokaisi ja tuijotti kynsiään etsien niistä virheitä.

Lesley taas naurahti hieman ja pörrötti hiuksiaan, jotka olivat söpöllä ponihännällä. Lesley oli kaunis ja ulkonäöltään selvä luihuinen. Hänen ihonsa oli kalpea ja hänen hiuksensa mustat kuin yö. Hänellä oli ohuet ohuet kulmakarvat ja hänen hymynsä oli maailman suloisin. Sen tosin näkivät vain harvat ja valitut, sillä muille Lesley irvisteli ilkeästi. Rosella oli huomannut jo ensimmäisenä päivänä kuuluvansa niihin harvoihin.

Ensivaikutelman perusteella ei uskoisi, että Lesley osasi olla todella ilkeä niille, joita vihasi. Niihin kuuluivat Joanna, Daniel ja Sandiego, joskus jopa Pepsi, joka liittyi heidän joukkoonsa. Pepsin oikea nimi taisi olla Peppiina, mutta koska hänellä oli todella tumman ruskeat hiukset ja pisamainen naama, aivan kuin kupliva kokis, Luihuiset olivat kiltisti antaneet hänelle uuden lempinimen.

Rohkelikot sanoivat häntä Pepiksi, mutta se ei oikein sopinut, Pepsi oli parempi. Kukaan ei käynyt kiistämään sitä, eivät edes Rohkelikot, mutta he puolustivat tyttöä silti tupansa harmonian säilyttämiseksi. Pyhä Joanna ja muut “enkelit”. Rosella ja Lesley vihasivat heitä koko sydämistään. Luihuiset eivät silti vältelleet Rohkelikkoja, kiusasivat aina vain.

Oli aamiaisen aika ja jopa Lesley oli herännyt harvinaisen aikaisin. Yleensä Lesley nukkui pitkään ja hartaasti. Hän oli tottunut siihen. Rosella heräsi aina aikaisin, liian aikaisin. Heidän laumansa oli selvä, muilta osin paitsi johtajalta. Rosellaa pidettiin johtajana, koska hän oli Malfoy, mutta todellisuudessa Lesley teki melkein kaikki päätökset. Lesley oli vahvempi persoona eikä sitä käynyt kiistämään.

Tavallaan molemmat johtivat. Tavallaan se oli mahdotonta, mutta teoriassa ihan okei. Rosella ja Lesley naureskelivat juuri jollekin sisäpiiri vitsille kun Sandiego käveli ohi.
“Millä kuuluisi olla neljä jalkaa, mutta se omaa vain kaksi? Lelsey huusi, jotta Sandiego varmasti kuulisi.
“No?” Rose kysyi ja tiesi jo mihin vitsi päättyisi.
“ROHKELIKKO!” Emilia kajautti tunkiessaan lukujärjestystään laukkuunsa.
“HEH HEH!” sanoi Sandiego ja käveli heidän luokseen.
“Luuletteko olevanne hauskojakin?” hän kysyi ivaa tihkuvalla äänellä.

Lesley kohautti olkiaan ja kääntyi Rosen puoleen. “Mitä meillä on ensimmäiseksi?”
“No kun minä en vieläkään tiedä”
“Emilia?” molemmat kysyivät samaan aikaan.
“Pimeydenvoimilta suojautumista”, tyttö vastasi ja virnisti. “Lempiaineenne.”
“Toki, jos tykkää kun professori Julian POTTER opettaa” Lesley sanoi ja heilautti hiuksiaan.
“Hän on aika hyvä opettaja”, Rose sanoi mietteliäänä.
“Et ole tosissasi?”
“Ja söpö.”
“Rose! Sano, että vitsailet!”

Rose virnisti ilkeästi itsekseen ja otti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen. “Hän on poikaystäväni setä”, hän totesi. Lesleyn turpa venähti niin, että Rosen pokka petti.
“MENIT LANKAAN!” hän hihitti.
“Äh, minä luulin, että olet oikeasti Orlando Potterin kanssa”; Lesley sanoi ja pörrötti ponihäntäänsä. Hän teki niin aina kun oli vaivautunut.

He jatkoivat matkaansa suureen saliin. Linnassa mikään ei ollut muuttunut niiden vuosien jälkeen kun Malfoyt olivat olleet kuolonsyöjien puolella ja taistelleet Pottereita vastaan. Silloin linnaa oli hajotettu ja poltettu, mutta kaikki oli kuulemma palautettu ennalleen. Mikään ei saanut muuttua. Linna oli ja pysyi. Vain oppilaat ja opettajat vaihtuivat.

He istuivat luihuisten pöytään ja Rosellalle tuli mieleen se ensimmäinen päivä koulussa. Lesley oli ollut niin iloinen saadessaan hänet samaan tupaan. He olivat olleet ystäviä siitä asti. Miksi Lesleystä oli tullut niin kova ja ilkeä kaikille muille? Se sai Rosen välillä vaivaantuneeksi, mutta hän oli iloinen saadessaan olla Lesleyn ystävä, vaikka muut pitivät tätä kauheana, hän ei ollut sitä
Rosella otti vain kaksi leipää ja kupillisen sitruunateetä.
“Et voi olla tosissasi!” Lesley sanoi ja katsoi Rosea.
“Minä syön neljä kertaa enemmän! Tunnen itseni hevoseksi!” hän kailotti ja hirnahti perään. Rosen oli ihan pakko nauraa. Lesley osasi olla niin vapautunut, hän ei pelännyt muiden katseita tai sanoja. Se oli hänen vahvuutensa. Rose ei ollut koskaan saanut tietää, mikä oli Lesleyn heikkous. Ehkä perhe, se oli monelle Luihuiselle heikko kohta. Perhe jossa kaikki meni aina perseelleen.

Rosella luki päivän profeettaa ja katseli sivusilmällä, kun Lesley jutteli kolmosluokkalaisen Diegon kansa. Lesley taisi olla hieman ihastunut poikaan. Tyttö heilutteli koko ajan tiukalla ponihännällä pitämiä hiuksiaan. Rosellan teki mieli naurahtaa. Diego oli heitä vuoden vanhempi ja komea! Mutta niin oli Diegon kaksoisveli Brandonkin. He olivat vain niin erilaisia.

Pojat olivat keskenään kuin yö ja päivä. Diego oli mustahiuksinen ja hänellä oli hieman ruskettunut iho. Hän hymyili jatkuvasti ja iski tyttöjä. Brandon taas. Hän oli vaaleahiuksinen, oli hänenkin ihonsa ruskettunut, vaikka ei yhtä paljon. Brandon oli hieman vakavampi kuin veljensä, mutta silti yksi suosituimmista pojista. Salaperäisyys taisi tehdä hänestä jopa suositumman ja halutumman.

Rosella tajusi jääneensä tuijottamaan kaksosia suu raollaan ja melkein kuola valuen. Pojat olivat samanlainen pari kuin Rose ja Les. Pojat olivat vain sukua, toisin kuin he. Rose piti silti Lesleytä sisarenaan. Hän oli aina halunnut siskoa, mutta oli menettänyt jopa rakkaimpansa, veljensä. Les oli tullut ja lohduttanut, täyttänyt aukon hänen sydämessään tietämättä itse miksi lohdutti. Les ei koskaan kysynyt.

Aina öisin kun Rose heräsi kiljuen kauhusta Les tuli hänen sängylleen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Lohdutti häntä. Auttoi häntä nukkumaan lopun yöstä. Se ele sai Rosen tuntemaan itsensä niin tärkeäksi. Mikään ei ollut Lesleytä tärkeämpää. Tämän edestä hän oli valmis antamaan vaikka sydämensä. Les, joka oli auttanut hänet menetyksensä yli. Auttoi jaksamaan elämää.

Rose oli täysin uppoutunut ajattelemaan tuota kaikkea. Ja tuijotti edelleen huomaamattaan poikia. Diego nousi ylös ja kiersi Lesleyn. Tunki päänsä Rosellan ja Lesleyn päiden väliin ja kohdisti harmaiden silmiensä katseen Roseen.
“Heippa kaunokainen!” hän hihkaisi ja Rosella havahtui. Hän huomasi tuijottavansa Diegoa suoraan silmiin.
“Oho anteeksi, olin ajatuksissani”, hän sanoi naama punaisena.

“Ei se mitään, kauniit tytöt saavat aina tuijottaa minua!” Diego sanoi ja iski silmään.
“Minä- mitä? En taatusti tuijottanut sinua!” hän kiljaisi tajutessaan mitä Diego oli sanonut.
“Veliseni, miksi ihmeessä hän olisi tuijottanut sinua, kun minäkin olen täällä?” Brandon sanoi tultuaan heidän taakseen. Rosella loi häneen murhaavan silmäyksen.
 “En katsonut kumpaankaan!” Rose tuhahti ja nousi ylös.

“Oletko varma, ettet katsonut molempia?” he kysyivät ja toinen asettui toiselle ja toinen Rosen toiselle puolelle. Molemmilla oli toinen käsi hänen harteillaan, ja Rosella oli kädet puuskassa. Hän katsoi ensin Brandonia ja sitten Diegoa. Hän tunsi itsensä ihan sarjakuvahahmoksi. Rose ravisteli molempien kädet pois harteiltaan.
“En katsonut kumpaakaan, uskokaa”, hän sanoi ja veti Lesleyn perässään pois salista. He molemmat nauroivat päästyään pois.

Lesley oli nähnyt koko tapahtuman. “Olisit nähnyt ilmeesi!” hän hihitti ja Rose tökkäisi häntä kyynärpäällää.
“Aloin kyllästyä heihin.”
“Mutta siitä ei pääse kyllä mihinkään, että he ovat syötävän söpöjä, molemmat!”
“Les! Tuo ei auta minua ollenkaan!”
“Aha, sori”, hän irvisti Roselle ja Rose vain nauroi, niin hölmöltä hänen ystävänsä näytti irvistäessään ja nauraessaan samaan aikaan.

He lähtivät kävelemään pimeyden voimilta suojautumisen tunnille. He halusivat olla ensimmäiset, koska oli vasta ensimmäinen tunti tällä lukukaudella ja he halusivat aina istua takana. Julian Potter oli hyvä opettaja, joka oli työskennellyt koulussa jo muutaman vuosikymmenen luultavasti. Potter oli opettanut heitä ensimmäisestä luokasta asti, no olivathan he nyt vasta toisella luokalla, mutta silti. Salaa Rose toivoi, ettei Potter lähtisi, koska hän oli hyvä opettaja.

Olihan se epäreilua, että Potter sai opettaa veljenpoikaansa, mutta kaikkeen tottuu. Potter ei edes lellinyt Orlandoa, vaikka poika oli hyvä koulussa. Rose hymyili omille ajatuksilleen. Miksi hän ajatteli Orlandoa, vaikka heidän tupansa oli täynnä hyvän näköisiä jätkiä. Hän hymyili lleveämmin ajatuksilleen. Hän käyttäytyi kuin mikäkin typerä teini-ihkuttaja, mutta sellainen hän taisi ollakin.
“Lesley nipistä minua”, Rose pyysi ystävältään. Tämä totteli ja otti kasvoilleen ilmeen: Selitä-miksi?

Rosella nyrpisti nenäänsä. “Koska ajattelen aivan typeriä. Ajatuket hävettävät jo minua itseänikin!” hän naurahti. Les nauroi helisevää, kaunista, todellista nauruaan. Ei sitä pilkkaavaa, jota hän käytti nauraessaan aina Joannan ja muiden kuullen. Sitä naurua Rose rakasti, sitä hän aina kaipasi ollessaan yksin. Todellisen ystävän naurua. Kaunista ja puhdasta, niin vilpitöntä. Rose hymyili taas ajatuksilleen.

Orlando ja Patric istuivat luokan etuosassa. Eivät täysin edessä, mutta neljännessä rivissä silti. Rose katsoi heihin päin. Orlando oli kasannut kirjansa eteensä ja painautunut niin syvälle penkkiin kuin mahdollista. Miksi ihmeessä? Patric nauroi hänelle vieressä naama punaisena. Rosella veti käden hiustensa alle ja veti sen pois saaden hiuksensa hulmahtamaan.

Lesley katsoi häntä sivusilmällä ja kuunteli samalla opettajan puhetta.
“Miksi sinä noin teit?” Les kysyi. Rose katsoi häneen kunnes tajusi mitä oli tehnyt. Hän virnisti.
“Oho”, hän virnuili vain ja opettajan kysymys meni häneltä ohi korvien.
“Rosella Malfoy”, kuului opettajan käskevä ääni. Rosella käänsi päänsä kyllästyneenä opettajaan päin. Hänen kasvoilleen oli väkisinkin noussut halveksiva ilme. Se oli reaktio kaikkia Pottereita ja Rohkelikkoja vastaan.

“Rosella pyyhkii mielellään tuon yrmeän ilmeen kasvoiltaan ja kertoo minulle vastauksen”, professori Potter komensi. Rosella otti kasvoilleen perusilmeen ja katsoi opettajaan.
“Kysyisittekö uudestaan?” Professori katsoi Rosellaa tuimasti.
“Viisi pistettä Luihuiselta. Miten erotat suden ja ihmissuden?” Professori sanoi. Rosella nyrpisti nenäänsä.
“Me emme ole vielä ihmissusissa!” hän sanoi hieman liian kovaa.

“Malfoy, enköhän minä päätä missä me olemme.”
“Koulussa?”
“Menetätte toiset viisi pistettä näsäviisautesi takia!”
“Miten niin näsä? Mitä hittoa sinä puhut?”
“Jälki-istuntoon, kiroilemisesta ja opettajan pilkkana pitämisestä!”
“En minä pilkannut teitä Pot-Potter”
“Professori Potter sinulle Malfoy”

Rosellan teki mieli näyttää kieltä, mutta hän oli menettänyt jo tarpeeksi pisteitä ja saanut jälki-istuntoa. Hyvä aloitus näille tunneille. Lesley hihitteli vieressä ja hänen koko ruumiinsa tärisi. Rosella alkoi kutittaa tätä ja professori ärsyyntyi vain ennestään. Hän katsoi tuimasti takarivissä istuvia Luihuistyttöjä ja komensi myös Lesleyn jälki-istuntoon. Lesley ei ollut moksiskaan.

Kun kello soi, molemmat pomppasivat pois paikalta ja juoksivat ulos luokasta. Käytävässä he alkoivat nauraa, ja Les veti leikkimielisesti Rosellaa hiuksista.
“Hommasit minut jälki-istuntoon tahallasi!”
“No, en halunnut mennä sinne yksin!”
“Oletko varma, että hän antaa MEIDÄN mennä kahdestaan jälki-istuntoon?”
“En, mutta ainakin jotakuta muutakin on rangaistu!”
“SINÄ SENKIN PIRU!”

Sitten Rosellalle tuli kiire taikakausienhistorian tunnille. Rosella ryntäsi ympäri koulua perässään laukullaan huitova Les. Tämä puhisi vihoissaan ja kiljui kaikkea, mitä tekisi tytölle, kunhan saisi hänet kiinni. Rosella lisäsi vauhtia joka uhkauksella. Rosellan oli pakko mennä kiertotietä, koska muuten hän olisi mennyt tunnille ajoissa ja joutunut Lesleyn mukiloitavaksi siinä opettajaa odotellessaan. Kun tuntiin oli kaksi minuuttia aikaa Rosella muutti suuntaa ja lähti juoksemaan luokkahuonetta päin.

He ehtivät tunnille viimetingassa ja Les mulkoili Rosella leikkimielisen vihaisesti. Rose yritti mennä istumaan Emilian viereen, mutta Les tarttui hänen laukustaan ja veti viereensä.
“Et jätä minua tähän yksin!” hän sanoi ankarasti.
“Sinä tapat minut!”
“Lupaan etten”
“Hyvä!”

Rose istui Lesleyn viereen ja sai tältä koko tunnin huomautuksia siitä, miten kavala hän oli. Rose vain irvisteli ja yritti kuunnella opettajaa, mikä oli mahdotonta ottaen huomioon, että se oli maailman tylsin tunti. Opettaja Binns oli ollut koulussa kauemmin kuin kukaan muu opettaja. Hän oli opettanut jo Lucius Malfoyn aikoihin.

Rose ei tiennyt, että juuri sillä tunnilla hän saisi kuulla keinon pelastaa veljensä tuonpuoleisesta…